Part 11

"Minäkö tämän tunnen vai te? Kumpi on ikäänkuin isäntä, häh?" suuttui Bongman..

"Tunnen minäkin jo yhtä ja toista tässä maailmassa", vastasi Könölin.

"Öljyä, petroolia!" karjui Bongman.

"Kaasuttaja tukossa!" vastasi Könölin, aikoen karjaista, näyttääkseen äänensä voimaa hänkin, mutta muisti sydämensä ja malttoi mielensä. Siitä vastauksesta Bongman aivan hurjistui, tahtoi karata perään kauppaneuvoksen rintapieliin. "Voisaksa, lautasaksa!" huudahteli hän, hänen silmänsä tähtäsivät suuttumuksesta melkein kieroon, katseettomina, sameina vinojen kulmakarvojen alta. Lauri Falk nousi Bongmania rauhoittamaan; ja sitten maisteri häpesi, hän pyyteli anteeksi vedet silmissä ja imeskellen mustaa sikariaan.

"Ei sitä nyt taas saa menemään", voivotteli hän. "Senkin holo ... kasteretkellään..."

"Kastetaan se siis Holofernekseksi", ilkkui Oiva Tommola.

Nauru remahti venheessä. Mutta niin se vain oli: moottori ei enää lähtenyt liikkeelle, siitä nousi kokonainen pilvenpatsas mustaa savua.

Seurue päätti siis soutaa saareen perässä kuljetetulla pikkuvenheellä. Järjestettiinpä siinä venhevuoroja, ensimmäisellä läksivät kauppaneuvos rouvineen ja kalavehkeineen.

"Madot unohtuivat!" huusi Oiva Tommola.

"Eikö ne nyt saa jäädä paatilla makaamaan siksi aikaa?" väitti Maissi-rouva vastaan.

"Ei", virkkoi Könölin; hän tahtoi päästä heti pyytämään hau'in-Iierejä.

"Paatilla makaamaan", matki surkeasti Bongman. "Maissi-rouva! Miksi ei Riissi-rouva, miksi ei suomalaisia nimiä, ja Svea Ruusa. Miksi ei Saima, Inari, Ivalo, Koli..."

"Kuinka te uskallatte!" huudahti rouva Könölin.

"Niin, Hirssi-rouva", jatkoi Bongman. "Niin juuri, suokaa anteeksi, katkismus, mutta Svea ja Mimmi, ja Holofernes..."

Saatiin hänet jälleen rauhoitetuksi, ja ensimäinen venhekunta lähti menemään, Oiva Tommola soutajana.

Harmista valkeana laski maisteri Bongman ankkurinsa, aikamoisen kiviriipan, aukealle; sattuipa se edes viimein tapaamaan pohjaan.

* * * * *

Toinenkin venhekunta tuli viimein Myhkyrin rannalle, jättäen jälkeensä kauas ulapalle Holoferneksen ankkuriin. Silloin oli jo kultainen illansuu, vesi välkkyi kuin sulattu hopea keveän ilman alla. Lahden poukamassa, leppien varjossa, joiden rungot kiilsivät kuin sinkki, lekkui jo saaressa rantakivillä punainen tuli, levittäen kydöltä tuoksuvaa savua; siellä keittelivät näet Mimmi ja Maissi-rouva kahvia. Mutta pienen kallion nokalla huuhtoivat kauppaneuvos ja Tommola käsiään: olivat jo panneet hiljalleen täkyjä sataiseen koukkuun, jutellen liikeasioista, odottaessaan venhettä.

Svea istui venheen perässä, hatun laajain reunain alta punoittavin kasvoin ja vältellen pianistin katseita, jotka koettivat saada häntä nähdä, joskus Lauri Falk tavoittikin tytön silmät, ja näki silloin jotakin liikuttavan puhdasta ja suloista ja kuitenkin jollakin tavoin surullista. Bongman seisoi kädet housuntaskuissa ja tuijotteli taakseen Joukahaiseensa; Heitukka souteli.

"Ah, noita kukkia!" huudahti Svea pehmeästi soivalla äänellään tultaessa mutaiseen poukamaan ja ojensi kätensä valkeita, hopeankiiluvia piiponkukkia kohti. Heitukka heitti silloin kömpelösti irti aironsa ja veti toisella niistä muutamia noiden tähtimäisten kukkien sikermiä, pitkine, vettä valuvine varsineen, ja kurotti ne Svealle. Svea katsoi Heitukkaa mietteissään ja surumielisesti, sitten hän kiitti aivan lyhyesti. Samassa suhahti venheenpohja pehmeään rantaan ja Svea jätti märät kukkansa venheeseen, kun nyt Lauri Falk ojensi hänelle kätensä auttaakseen hänet maihin. Sitä kosketusta Svea säpsähti ja katsahti nopeasti Lauriin.

"Joutukaahan nyt, venhe tyhjäksi, me tarvitsemme sitä!" huudahti Tommola kalliolta.

"Mutta kahvit ensin, kahvit ensin", vaati Maissi-rouva.

Juotiinpa kahvit, vaalean kekälesavun kierrellessä lepikon reunassa. Ja sitten lähtivät ukko Könölin ja Oiva Tommola heittämään koukkuja, Bongmanin, konttoristin ja Falkin jäädessä panemaan vuorostaan syöttejä toisiin koukkuihin. Se kävi kuin leikki, sillä kauppaneuvoksetar kanteli tarjottimella pullon ja laseja ja jakeli viiniä ja istui sitten kalliolla halkopinon vieressä, jalat levällään ja kenkien kiiltävät kärjet ilmaa kohti, katsellen välkkyville vesille, joissa saaret kuulsivat toistensa takana kuin kulissit. Ja kun Bongman manasi suurelle kastemadolle: "Mato musta kyykeröinen, kyykeröinen, kääkeröinen, hah-hah, mainiota!" niin rallatteli Maissi-rouva nenä punoittaen:

"Ulla, min Ulla, säj, får jag dig bjuda rödaste smultron i mjölk och vin..."

Ja Lauri Falk yhtyi lasi koholla lauluun. Yhtäkkiä huusi Mimmi meluten:

"Halloo, halloo, Tommola, tuolla on muikkuja."

Svea oli väistynyt hiljaa erilleen, mennyt iltaisen rantametsän varjoon, kun Falk oli yhtynyt hänen äitinsä rallatukseen. Sirona ja samalla upeana kuin nuori kukka näki Lauri Falk hänen väistyvän; ja tuokion kuluttua hän alkoi ajatuksissaan kuljeksia sinne päin kuin Sveakin. Hän näki sitten Svean istumassa tuolla kivellä, vastapäätä toista pientä saarta, jonka kuva kuulsi vedessä tummanvihreänä, keskellä tummuutta pitkä, hopeinen viiru. Svean kasvot näyttivät nyt omituisen totisilta, melkeinpä närkästyneiltä.

"Miksi nyt niin vakavana?" kysyi Falk häneltä heltyneenä.

Silloin katsoi Svea häneen jollakin tavoin moittivasti. Lauri Falk kummasteli tuota katsetta, ja kun ei vastausta kuulunut, istahti tytön eteen kivelle. Yhtäkkiä pälkähti Falkin päähän Svean äiti; miten erilaisia hän ja Svea olivat; ja silloin hän sanoi Svealle hiljaa ja arastellen, kun ei tiennyt, kuinka tuota asiaa mainita:

"Olenko minä teitä jotenkin loukannut, Svea-neiti?"

Lauri Falk odotti jälleen.

"Ah, jos te tietäisitte!" huudahti Svea hiljaa. "Tekö loukannut, ei niin. Minun on vain usein niin vaikea olla, näin iloisessa seurassa. Minä tahtoisin pois, pois täältä, kotoa..."

Svea näytti niin miettivältä ja kärsivältä, että Falk sanoi hiljaa ja pehmeällä äänellä: "jos voisin, tahtoisin teitä ymmärtää." Silloin Svea virkkoi yhtäkkiä: "Ettekö ole kuullut jotain ... että olen talossa ikäänkuin lapsipuoli?"

Lauri Falk säpsähti hiukan, hellyydestä ja samalla jonkinlaisesta pelosta. Jokin tunnustus nyt oli tuleva. Svea katsoi häneen syvin, tuskallisin silmin. Lauri Falkin mieleen johtuivat maisteri Bongmanin jutut Könölinien perheestä. Hän vaikeni hetken, mutta kun selitys viipyi, kysyi hän hiljaa:

"En tiedä, mitä tarkoitatte. Ettekö voi minulle sanoa? Minä tahtoisin mielelläni teitä kuulla!"

Lauri Falk ojensi tytölle kätensä, ja Svea antoi omansa ja värähti arasti. Sitten hän sanoi:

"Niin, tietysti tekin sen olette kuullut, kuten kaikki, koko kaupunki, äidistäni. Ja tuosta Adlerista! Kerronko, tohdinko? Siihen meni niin kauan, ennenkuin voin ymmärtää ihmisten puheita. Viimein tuli isä ja selitti kaikki; minä olen niin onneton, että tuo, Adler, saattoi olla sellainen. Ja isäkin. Mutta hän toki kärsii, hän on sellainen, isä."

Ja Svea puhkesi kyyneliin.

"Kertokaa", pyysi Lauri Falk ja veti hiljaa Svean käsiä pois hänen kasvoiltaan. Svea sanoi: "Että hän pettää köyhiäkin, se on niin, niin julmaa. Mutta hän toki kärsii siitä, hän on mitä on. Mutta toinen, niin matala. En voi puhua nyt. Ehkä toiste..."

"Ketä tarkoitatte?" kysyi Lauri Falk jälleen, kun Svea vaikeni. Svea vastasi ainoastaan:

"Voi, olen niin epähieno, että sellaista sanon. Tehän olette näkevä sen, kai te olette näkevä, herra Falk?"

Lauri Falk aavisti, että Svea tarkoitti nyt äitiään, vaikkei hän virkkanut mitään. Hänet valtasi liikutus ja hän otti lujemmin Sveaa kädestä ja huudahti:

"Mutta te, tehän olette toista kuin muut, tuolla kaupungissa."

Svea veti kätensä pois.

"Oi, kun minä pääsisin täältä!" huudahti tyttö yhtäkkiä ja nousi. "Kaikki on niin matalaa! Pois täältä, minne hyvänsä, minne hyvänsä..."

"Sinnekö, jossa luumut kukkivat?" naurahti Lauri Falk.

"Niin, ulkomaille, näkemään jotain, kauniimpaa, kirkkaampaa!"

"Lähdetään sitten", sanoi silloin pianisti leikittelevästi. "Minä tulen oppaaksi."

Svea katsoi häneen tutkivin, kaunein silmin.

"Ja ottaisitte?" huudahti hän kummastellen.

"Ottaisinko, teidät?" vastasi Lauri Falk. Ja se ajatus valtasi hänet yhtäkkiä sytyttävästi. Hän tavoitti Sveaa nauraen ikäänkuin syliinsä, Svea väistyi nyt iloisen kiemailevasti tieltä. Niin he samosivat läpi lehdikon.

"Svea, Svea!" kaikui rouvan ääni lepikon takaa. "Nyt eväille ja sitten taiteilija panemaan maisterin kanssa koukku likoon."

Muu joukko yhtyi hurraten ehdotukseen.

Olipa siinä ateriaa, olivat kalliolla valkealla liinalla lautaset, lasit, kantalasit myöskin, oli valkeaa leipää ja mustaa, tuoretta voita ja munia, vaaleanpunertavaa silavaa ja kullanruskeaa savusiikaa, oli hummereita, punaisia kuin veri, ja maukasta volovangia, oli kirkasta viinaa.

"Hvila vid denna källa!"

viritti Lauri Falk laulun, kitarallaan säestäen.

"Vår lilla frukost vi framställa; rödt vin med pimpinella",

yhtyi Maissi-rouva kimakalla, nauttivalla äänellä lauluun.

Ja Lauri Falkin pehmeä barytoni kaikui leikitellen:

"Och en nyss skjuten beckasin!"

Niin lauloivat nauttivan aikansa lapset, keskellä vihannoivaa luontoa; ja suuret vedet kaikuivat valkeina ja päilyvinä sanoja ja kitaran näppäyksiä.

* * * * *

Lauri Falk oli illalla koukut laskettuaan noussut konttoristin kanssa Myhkyrin korkeimmalle huipulle, sammaleiseen kallionkoloon kuin hyllylle, suuren kuusen lehvien alle. Hän oli oikein autuas, hänen päässään alkoivat kuohahdella suloisen sekavasti uudet unelmat, hän ajatteli neitoa, joka yhtäkkiä oli niin avannut hänelle sydämensä, että puhui hänelle kohtalostaan, orpoudestaan, jopa vanhemmistaan. Ja Svean avomieliset, syvät, puhtaat silmät mielessään oli hän sitten kuunnellut nautinnolla juomia maistelleen Heitukan katkonaisia juttuja menneiltä ajoilta: se ja se henkilö oli kuollut, se ja se eli vielä. Mutta kun Heitukka rupesi kertomaan omistaan: tässä hän nyt oli, kurja raukka, palveli kuin orja tuollaista huijaria; silloin tuntui kuuntelu Falkista jollakin tavoin häiritsevältä ja hän oli Heitukan viereen kalliopengermälle nukkuvinaan; nukahti tosiaan, sammaleiselle vuoteelle, suuren kuusen oksien suojaan.

Hän heräsi, kun säkenöivä päivä paistoi suoraan vasten hänen kasvojaan. Ja huutoon jostakin päin rannalta. Kauppaneuvoksen ääni siellä nyt kuului:

"Karkuun se pääsee!"

Ja nuoren tuomari Tommolan ääni sitten:

"Kynsilläni minä karkaan sen niskaan, eh-eh, se on riski hauki."

Mutta Bongmanin ääni manasi:

"Ongittelen, orhittelen, anna ruotaista rojua, ve'en ukko, ruohoparta!"

Ah, ihana aamu; telkkä posahteli tuolla lahden ruohistossa; ilma kultaa, ei värähdystä kuusen suipossa kärjessä.

Uimaan, pälkähti Laurin päähän. Tuokiossa hän riisuutui, tuonne Oiva Tommolan ja ukon ääntä kohti hän juoksi, aikoi yllättää heidät kuin metsän peikko ja indiaani, sillä se hän nyt oli: vapaa, metsässä, luonnon sylissä.

Hän ryntäsi alas kalliolta ja syöksyi läpi tuoreen, vihreän viidakon. Kiljaisten ja kädet avoinna ylhäällä hän karkasi aukealle, notkeana ja voimallisin reisin, jotka olivat kuin kreikkalaisen arkaaisen satyyrin; Heitukka juoksi läähättäen hänen perästään.

Mutta tullessaan rantaan aukealle kuuli Lauri Falk yhtäkkiä naisten kirkaisun, hän seisoi siinä hetken ällistyneenä, harmissaan ja häpesi, pyörsi takaisin. Oli erehtynyt äänten suunnasta ja hyppinyt kalasaunan eteen, jossa naiset olivat olleet yötä.

Bongman tuli hänen perästään metsään, naisten luota, jossa hän oli ollut ongella, ja sanoi:

"Mainiota, uusi lento, hyrmykkyrissä herskaapin parveen, se oli heille hyvä! Sinä osaat, sinä, poseteivari. Tee sinä vaan Kullervo!"

"Mikä blaskemangi", mutisi Lauri Falk.

"Tule joukkoon vaan, se teki heille hyvää", jatkoi Bongman ja tahtoi kiskoa Falkin takaisin rannalle.

"Mene hiiteen, Holofernes", suuttui Lauri Falk.

Moottoria muistaen muutti Bongman heti ääntä ja sanoi vaikeroiden:

"No, älä nyt noin, signor Falco! Voih, nyt minun pitää soutaa se takaisin konepajaan. Se tulee maksamaan, pelkään. Ja täytyy taas odottaa sitä, pääsemättä keräysmatkalleni. Mutta jos lähtisinkin aluksi jalkaisin, läpi korpien? Milloin sinä menet myllyllesi?"

"Niin, täytyneepä tästä sinnekin", vastasi Falk huokaisten pukeutuessaan. "Työhön; vaikkapa huomenna ... miten vaan..."

"Siispä me lähdetään kaupungista yhdessä", sanoi silloin Bongman; "mennään nyt laivalla, minä poikkean jostakin laiturista läheisiin taloihin ja metsiin, siell' on hiekka hieputella, kangas kaunis kaaputella. Myöhemmin, paluumatkalla korvesta, tulen sinua katsomaan myllyllesi. Niin kävelen ensin lähiseudut. Mutta sitten, kun saan tuon Holoferneksen, mikä mainio nimi, hahaa, valmiiksi, niin painun syvemmälle saloon..."

"Rantakalalle, maisterit ja musikantit!" kaikui Oiva Tommolan ääni, ja samassa hän ilmestyi metsästä Bongmanin ja Falkin eteen ja puhui: "Kauppaneuvoksella on lähtö konttoristin kanssa mantereelle tiloilleen. Mutta me leikamoimme vielä täällä, kellimme hiekassa punaisina kuin peijakkaat, kunnes Heitukka tuo maalta toisen venheen."

Sitten hän jatkoi hiljaisemmalla äänellä Falkille:

"Minä tutkin, tutkin tuota isi-pappaa; tahto hänellä on morski kuin saatanalla, peijakkaan ovela mies. Mutta paha seikka: hän on itseoppinut."

Ja Tommola rypisti arveluttavasti kulmiaan.

"Mutta tyttö on lysti, nimittäin Mimmi, eh-eh", arveli sitten Tommola. "Entä tuo Svea Rosa?"

Lauri Falk ei vastannut, vaan lähti nenäänsä tuhauttaen nyt rannalle. Siellä tuli häntä vastaan ensimäisenä Maissi-rouva, joka lausui:

"Anteeksi, että näitte minutkin näin, _dekoltee._ Mutta mitä se tekee, täällä luonnossa, herra Falk?"

Ja Lauri Falk huomasi silloin hänen povensa, joka oli puoleksi avoin ja jota hän peitteli koketisti kaksin käsin, valkean poven ja pehmeän kaulan.

KUOLLEET OMENAPUUT

(1918)

MUTTISEN ONNI

eli

LAULU LYYGIALLE.

"Mitä, häh?" sanoo kirjakauppias Aapeli Muttinen. "Ettäkö minä olen pomo mies?... Että asun kuin Horatius? Että minulla on Tusculum. No, hän palveli keisaria, minä yleisöä ... viidenkymmenen pennin kirjoja myymällä..."

Se Tusculum on Muttisen maatila. Ihana Tusculum, jota on rauhoittavaa ajatellakin kesän alkaessa tulla, kaupunkilaistalven jälkeen, mammonan touhuissa, harmaan taivaan alla menneen, harmaan niin, että se tekee Muttisen otsan rypyt kaksinverroin lukuisammiksi. Pikku Tusculum, kesäisen ajan työtön paratiisi...

Sievoisen matkan päässä kaupungista, hänen synnyinseudullaan, huvila mäellä Saimaan lahden sokkelossa. Tuuheain koivujen välitse pilkottaa lahdelle hänen parvekkeensa.

Onnellinen on Aapeli siellä varsinkin kesän ensimäisinä päivinä, juuri silloin kun hän on ylen kyllästynyt ja väsynyt kaupunkilaiseen touhuunsa, silloin kun maalla köllöttämisellä on hänelle jälleen uuden ja kulumattoman lumous.

Niin uupunut hän on tuon rakkaan rahan haalimisesta, tiskinsä takana töröttämisestä, ettei hänen otsansa viimein keväällä jaksa enää mitään ajatella, ei mitään muistellakaan. Että hän haluaa vain heittäytyä luontomuorin leveään ja pehmeään helmaan. Ainoastaan köllötellä, olla ja olla. Ei Muttinen, ei mikään, ei filosofi eikä porsas. Olla kuin hän ei olisi minkäänmoinen olento.

Onni on hänelle kesän alussa täysin ajatuksetonta, muistotonta, se on hetkellistä, epämääräistä rauhaa.

Kauneimmat, enimmän vailla ajatuksia ja muistoja ovat nuo kesän ensimäiset päivät. Ja yöt, joiden valo on kuin heleintä kultaa; se ympäröi hänet lämpöisenä, sanattomana onnena.

Kevätkesän aamuna, yön jälkeen, jolloin hän ei ole valvonut eikä nukkunut, ei lukenut, ei ajatellut, vaan ainoastaan loikonut hiljaisuudessa, kellertävät luomet ummessa, mukavassa horteessa, nousee hän laiskasti pystyyn ja aukaisee parvekkeensa oven. Sille parvekkeelle hän pääsee kamaristaan. Suoraan edessä, kaiteen juurella, joka on koristettu vanhanaikaisilla leikkauksilla kansanomaiseen tapaan, rehoittaa tuomia, valkeanaan kukassa, leveitä ja tuoksuvia. Toukka et ole niihin päässyt, täällä erämaassa; kukat ovat puhtaita, puut ikäänkuin ripoteltu täyteen riisiryynejä, tahi kasautunut oksille lunta: niin niissä on nuppuja, vasta puhjenneita kukkia. Niistä leviää huoneeseen mainio haju.

Mutta tuomien sivuitse säkenöi kesäinen aamumaisema ympärillä, kirkasta ja lämmintä valoa. On vielä varhaista. Lyygia, -- sillä niinkuin Horatiuksella muinoin oli keisarin lahjoittamia orjattaria, on Aapelilla Lyygia, -- nukkuu toisaalla. Puiden varjot tuolla notkossa ovat vielä pitkät ja vilpoiset. Usvia kohoilee vesistä ja noroista, lahden reheviltä rannoilta. Pienimmänkin ruohon kärjessä kiiluu vesipisara, monivärinen. Käet kukkuvat. Kaikkialla välkkyy värisevä kauneus. Muttinen nauraa itsekseen noille pisaroille, jotka ruohojen nenissä heiluvat. Hän köllöttelee vielä. Ei malta sitten enää, herättää Lyygian, mokomakin Horatius: hän tahtoo teetä isoon vatsaansa, nauttia sen tuolla parvekkeella, kymmenen käen kukkuessa iloista kukuntaa.

Sitten syö Aapeli ahvenia ja perunoita, suuria ja tuoreita ahvenia ison määrän, ja kuusi kananmunaa, sekä hilloa puoli lautasellista, ja hörppii kannun hapanta piimää päälle. Sitten kuhnailee hän tyytyväisenä, täysin vatsoin.

Ja nyt lähtee hän Lyygian kanssa, jolla on väljänä häilähtelevä puku ja kädessä suuri vihko spireoita ja sinipunervia syreeninterttuja, -- niillä kätkee hän veikeileviä, kirkkaita silmiään, -- kävelemään, katselemaan, näiden mukavien kesäpäivien kuluksi. Toisessa kädessä on Lyygialla pieni eväskori, mutta Muttisella on taskussaan veskunoita. Souturetkillekin he lähtevät Saimaan suurelle ulapalle, ja kuljeskelemaan sen takaisille mantereille, jotka kuultavat tuolla kaukana vaaleina ja sinertävinä. Rantojen parhaiksi hiirenkorvalle päässeet koivut pitkine riippuvine ritvoineen ovat pehmeäpiirteisiä, ne ovat kuin mitäkin keveitä, vihertäviä strutsinsulka. Lahden suussa aukeavat näkyviin etäiset maisemat: niistä ei eroita kesäisissä autereissa mitään yksityiskohtia eikä värejä, kaikki on epämääräistä, utuista ja sinertävää, ikäänkuin unta.

Aurinko lämpenee yhä. Pilvet heiastuvat ulapan syvään ja suureen veteen monivärisinä. Muttinen soutaa, jos sattuu viitsimään, hikoillen ja hiljaa...

Kas vettä! Veden kalvo säkenöi paikka paikoin täynnä smaragdeja: ne ovat leppäterttuja, niiden vihreistä kuorista kimpoaa jokaisesta terävä säde. Muttinen sanoo: "Siinä sinulle jalokiviä, Lyygia!" Leppäterttuja, jotka ovat lähteneet parveilemaan leveän salmen ylitse ja pudonneet lämpöiseen veteen, sinne hukkuneet, paritusten enimmät, toiset elävät vielä. Niitä on usein vieri vieressä, laajana kirjailuna: tuhansia vihreitä kuoria salmi täynnä.

Toisella rannalla nousevat he hiljaa mäelle, lämpöisiltä rantaniityiltä, joilla kulleroita loistaa, keltaisia ja raikkaita palloja. He tulevat kyläiselle harjulle. Siellä kukkii paikoittain tuomia ja levitteleiksen tuuheita pihlajia. Kiertelevän maantien varrelta näkyy joskus vanha herraskartano, palsamihaapainsa keskeltä, tai harmaa, matala talonpoikaistalo, jonka ympärillä oraspellot aukeavat.

Nyt painuvat he jälleen vaaralta notkojen viileyteen.

Ja niin suuresti onneen uuvuttava on kevätkesäinen aurinko, niin juovuttavaa koivujen ja koko silmikoistaan puhkeavan metsän tuoksu, että he tulevat vähitellen sanattomiksi, että heidän tarvitsee puhua yhä vähemmän, kuta kauemmaksi he kulkevat. Jossakin rinteellä istuvat he suuren ja paksun riippakoivun siimekseen, riisuvat jalkansa ja viipyvät siinä kauan, Aapeli nauttien lapsuutensa muistoja, paljain päin, tuulenhengen värisytellessä hapsia hänen kaljun päälakensa ympärillä. Onpa jokainen kivi tämän tien varrella hänelle tuttu. Lyygia luo häneen silloin tällöin kesästä onnellisen katseen.

Sitten he kävelevät edelleen, siimeistä lepikkopolkua. Sen poikki pursuu puroja ylemmiltä mailta, keveästi ja riemukkaasti solisevia, syöksyen ne katoavat lepikon hämäryyteen. Lyygia kumartuu juomaan purosta, ottaa vettä sammalpäisten kivien välistä käteensä, raikasta, kirkasta, iloisesti kiiltelevää vettä; ja maasta käsiensä varasta katsahtaa hän veitikkamaisesti Muttiseen. Silloin myhähtää Aapeli ajatuksissaan jotain leikillistä, ja ajattelee ainoastaan: Lyygia. -- Tahi kun tulee eteen jokin Muttiselle lapsuuden ajalta tuttu paikka ja hän virkkaa puolittain itsekseen: "Tästä minä ennen kuljin, noin pienenä", silloin painaiksen Lyygia hänen kainaloonsa ja sanoo jotakin hyvää ja hellää kuin pienelle lapselle, kuvitellen lihavaa Muttista tepsuttamassa siinä niin pienenä, pienenä. Ja uneksien muuta...

Kaislainen sisälahti, jonka rantatietä he kävelevät, välkehtii tyynenä. Pienet louhikkosaaret hohtavat kuin hiukan mustunut tina. Siellä täällä soutelee rahvasta, kalastellen, paitahihaisillaan; hiljainen, iloinen puhelu kuuluu venheistä kauas...

Mutta tuolla toisella rannalla on tyttöväkeä uimassa. He huutavat ja kirkuvat, liikkuvat paitasillaan ja alasti.

Muttinen ja Lyygia kulkevat tietään, majoittuen jollekin hohtavalle rantakalliolle, joka huokuu lämmintä, ja sytyttävät siihen tulensa, asettavat pannunsa kiehumaan. Siinä he loikovat ateriaansa odotellen, Muttinen onnellisena, ajatuksettomana ... sillä tavalla vain siinä kesää viettäen...

Päivä on lämmin, he sulkevat silmänsä, he eivät katsele sinisen taivaan laupiaaseen äärettömyyteen. Lämpö vain heitä ympäröi, metsissä kaikkialla helisevät yhtenä pauhuna karjankellot, ja tuuli humisee väkevänä ja ihanasti uuvuttaen. Antaa mennä, antaa ajan mennä, on kesä, lämmin. Kummallisen haikeasti ne kellot soittavat, ikäänkuin vihjaten jotakin arasti...

Lyhyt on aika, ihmisen aika, lyhyempi onnellinen päivä. Iltapuoli on jo tuossa tullut, kun he nyt jälleen kulkevat kotiin päin, rantaan, johon he jättivät venheensä, tuntien kumpikin ihossaan päivän raukaisevan hehkun, ruumis ja sielu luonnon valo-ihanuutta täynnä. Hiljaa niittyjen teitä, ylös mäkiä ja alas toisia, keskellä karjankellojen soittoa ja käkien kukkumista.

Paikoin he pysähtyvät niemien kuumille kallioille, joilla veden heiastus häikäisee silmiä, köllöttelemään, lepäilemään. Ja yhä vaiteliaammiksi he tulevat, yhä suurempi, epämääräisempi onni tulvii heidän ylitsensä. Syreenien tertut Lyygian lämpöisellä povella ovat lakastuneet, mutta hänen katseensa hatun pehmeän reunan alta hymyilee pelkkää hyvyyttä.

Tuolla lahden rannalla matalalla näkyy vanha ristikirkko, tuuhean ja kukkivan kalmistonsa keskeltä. Sen kalmiston läheisyys aivan kuin yllyttää heitä iloitsemaan, vakuuttaa niiden hetkien lyhyydestä, joita he viettävät tällä kertaa suuren raidan varjossa, lehviään ikäänkuin surren liikuttavan.

On ilta, päivän jälkeen, joka on paisuttanut hehkullaan suonet melkein pakahtumaan, pyörryttänyt päätä kesän lämpöisillä metsätuoksuilla; viilenevä ja rauhoittava ilta. He soutelevat hiljaisin aironvedoin jälleen Muttisen Aapelin Tusculumia kohti.

Auringonsauhu on harsonnut omituisella hämyllä kaikki, tehnyt maailman vuoristomaisen suureksi, peittäen siitä viimeisetkin yksityiskohdat näkymästä; se on loitontanut maat ja sulattanut mäet ja metsät utuiseksi yhtenäisyydeksi, tuo kevätkesäinen autere, joka ei lähennä, pienennä eikä selvennä niinkuin sydänkesän ja syyspuolen valaistukset. Hiljaa soluvat he lämpöistä vettä pitkin, monien saarien välitse. Lyygia on jättänyt melan pois, hän istuu kumarassa, käsillään laitoihin nojaten, aivan kuin jännityksessä, ja jotain yhä ihanampaa ja ihmeellisempää odotellen. Joskus pyrkii hän huudahtamaan jotakin, onnellisena maailman kauneudesta, lyhyeen, hellällä, hiljaisella äänellä. Jotain laulurastaasta hän tahtoo huudahtaa, sillä ilta on tullut ja yö lähestyy, tuskin yhtään hämärtyvä yö; laulurastaan ääni kajahtelee metsistä. Mutta silloin vaientaa Muttinen leikkiä laskien hänet, niin suuri on hänen epämääräinen, hiljaisuutta vaativa onnensa.