Part 10

-- Kurjuudessa olen syntynyt minä, isäni soi kodikseni likaisen kadun ja siltain alukset, äitini on minun itkulleni kironnut.

Kukaan ei ole minua auttanut, omaan älyyni minä olen saanut luottaa kuin metsäkissa kynsiinsä. Kirkas ei minun mieleni ole, -- kuinka voisi se olla sillä, joka on varhain paljon nähnyt, -- ja nähnyt vain tyhmyyttä, kaikki ihmislapset narreina tai tiikereinä.

Sillä kuinka voisi hyvyys kulkea siellä, jossa köyhyys asuu? Hyvyys on rikkaiden ylellisyys, -- rikkaan on helppo olla hyvä, köyhän täytyy hyvyytensä syödä, sillä vatsa on hänellekin tärkein.

Heikkojen narriuden ja vahvain tiikeryyden olen minä nähnyt. Mutta taistelu on väsyttänyt minut, etten voi olla edes oikea tiikeri. Heikko ja narri minä olen, jolla on tiikerin sydän. Tiikeri, jota narrius heikontaa, tiikeri, joka vihaa tiikereitä. Yhteiskuntaa, joka on tiikerien valtakunta. Yhteiskuntaa, josta en ole saanut muuta tietoa, kuin että narrien on siinä paha olla.

En usko yhteiskuntaan, en sen aatteisiin enkä uskoihin, sillä ne ovat kullattuja ansoja, joilla narrit pyydetään tiikerien uhreiksi. En usko kuin nautintooni, mikäli sitä jaksan nyrkeilläni hankkia. Enkä usko siihenkään oikein, sillä _kaikki_ olen varhain saanut nauttia, ja ihmisen nautintomahdollisuudet ovat jotakuinkin rajoitetut. Enää suurempaa nautintoa en tavoittele, koska en nautintoonkaan usko.

Nautintoni: -- hetkellinen unohtamus, ja viha ja epäusko ja pilkka.

Nainen on ehkä suurin nautinnoista, parhain unohtamisista. Se minua, typerää, vielä saattaa soaista. Mutta mitä on sekään sellaisena kuin se istuu vieressäni: avuttomuus ja ahnaus -- köyhyys.

Siksi minut valtaa usein vielä kaipaus, jota voisi sanoa puhtaan ja jalon ja viisaan kaipaukseksi -- valtaa tuossa ainoassa tunteessani, joka minua, narria, vielä joskus hurmaa. Kaipaus, vaikka -- tiedän, että sitä jaloa ja viisasta tuskin kannattaa kaivata, sillä tuskin sitä on. Ja vaikka tiedän, että sitä halveksisin, enkä siinä viihtyisi. Sillä jalous on typeryyttä, joka ei tosiasioita näe; kuinka voisi viisaus siihen yhdistyä? Viisaus on kokemusta, -- kurjuutta ja kirousta, jota ei kannata mainitakaan.

Ja kuitenkin, katsellessani näin ohikulkevia "oikeita" naisia, valtaa tuo hetkellinen hurmautumiseni ja suurin hullutukseni minut. Kuinka voi epäilys ummistaa luomiaan näin? Ja niinpä minä, unohtaakseni, laulan sielussani noille kulkijattarille:

Te oikeat naiset, -- te _rikkaat._ Elämän jalokiviksi voin imarrella teitä nyt, tällä hetkellä, teitä kauniita ja puhtaita ja hellän näköisiä, -- rikkaan on hyvä olla kaunis ja puhdas ja hellä!

Minun ystävättäreni on musta ja tyly, ja häntä minä _ihailen,_ mutta teitä rakastaisin, ehkä, _jos_ olisitte sitä, mitä silmäni valehtelevat.

Ne valhettelevat, että te, jotka sipsutatte suorina ja siroina ja uhkuvin uumin ja hymy pienillä punaisilla huulilla, ja silmissä mustain luomien alla syvä kimallus, -- että te olette viisaita ja hyviä. Siroina te tepsutatte. Uumanne ovat upeat, mutta vyöhyt hoikka kuin muurahaisen. Rintavassa kengässä kiireesti kepsutatte, ohut nilkka vilahtaa kohtuullisesti, kun suojaatte puhtaita helmojanne. Otsalla värisee leikillisesti kiharrettu tukka, ja leukanne on aistillinen ja pyöreä. Hansikas verhoaa puhdasta rannetta, harsohansikas, jonka läpi välkkyy yksinkertainen kultarengas. Kyynärpäänne ovat taakse taipuisat, ja käsivartenne raikkaasti voimakkaat, -- teidän oikeain, porvarillisten naisten, kaitauumaisten ja siro-otsain.

Niin te rientelette, korkein kannoin, iltapuuhissanne, -- kun sähköt pukevat, ah, vihdoin taas, bulevardien päiväisen arkisuuden varieteehuikaisuun. Teitä minä rakastaisin, -- ehkä.

Minun sydäntäni viiltää jokin hullu harhausko, että teidän kauneutenne on muka totta ja puhdasta, -- kun te ohi rientäessänne luotte kummastuneen katseen kirkkaista silmistänne synkkään, villin näköiseen rikolliseen, joka istuu kahvilan markiisin alla välinpitämättömän ja epäilyttävän näköisenä, käsi lallattavan ja kirjavissa sulissa koreilevan proletääri-siskonsa vyötäreillä, -- tuon, jonka huulet ovat veripunaisiksi värjätyt ja laihat kasvot liidussa, -- kasvot, joista mustat silmät ammottavat välinpitämättöminä ja kylminä, -- tyhjinä ja suruisina, -- _köyhinä._

Se viiltää sydäntäni, varsinkin jos teidän epäilevä katseenne on kummastuksesta kaunis.

Mutta jos se on tuikea, jos halveksinta rumentaa kauniita silmiänne, noita jalokiviä, silloin minun sydämeni kylmenee. Teille, varakkaille, porvarillisille, joilla ei sievän, kapean otsanne takana ole aivoja ymmärtääksenne, mihinkä katkeruuteen ja villiyteen ja vihaan saattaa se syttyä, jolle ei ole syntymästä annettu muuta kuin omat kädet ja omain aivojen epäilys ja oman lihan pyyteet, -- koska hän näkee rikkauden keltavoikoilla ja välkkyvissä vaunuissa vyöryvän ohitseen sähköjen tulikujassa, hänen saamattaan siitä muuta kuin välähdyksen. Joten hän myrtyy surussaan ja uhmaa ja miettii koston töitä, -- teidän yhteiskuntanne pilkkaamista ja tuhoa, jonka tiikerivoimille puhdas, typerä kauneutenne perustuu.

Silloin kuitenkin halveksin teitä, ja nauran teidän hyvyyttänne, jonka on luonut rikkaus, joka on maksanut kultaa, _paljon_ kultaa ja varakkuuden onnea, sekä kauneuttanne, tuota kokematonta ja viatonta kauneuttanne Brysselin pitseissä.

Sillä onnen, kullan voimalla te olette tulleet puhtaiksi ja hyviksi, -- jos sitä olette. Onnen keikaus on teidät hionut, te jalokivet! Kullalla teidät on ostettu, sellaisiksi kuin olette, ostettu hyviksi, -- jos sitä olette. Oikeat jalokivet ovat kalliita!

Mutta kaikkialla ei ole kultaa, ja heikko saa tyytyä jalokivien asemasta kirjaviin lasihelyihin, -- niin, te oikeat naiset, jotka kepsutatte ohitse puhtain helmoin, tumma otsatukka leikillisesti väristen, te laajauumaiset ja kaitavyöt kuin muurahaiset. Kaipaan teidän puhtauttanne, mutta halveksin teitä, jotka on luonut raha, -- joiden pienissä otsissa ei viisautta ollutkaan.

Tylyllä ilolla minä silloin tahdon jälleen syleillä köyhää ystävätärtäni, joka on viisas ja jotakin totta nähnyt, koska hän on köyhä; tylyllä julkeudella minä silloin hyväilen tuon tallattavan ja hetkeksi juopuneen rintoja -- tahdon yllyttää häntä rikoksiin ja halveksuntaan ja välinpitämättömyyteen, mikä on epäuskoisen ja voimattoman suurin nautinto sillä hetkellä. Köyhyydessään hän on nyt minusta viisas, siis kaunis, tuo liiduttu, kalpea tyttö, huulet kuin verinen viiva, pilkan veriviiva, -- hän unohtaa köyhyytensä huokaukset hetkeksi juopumuksessaan. Ystävättäreni, jonka suuren hatun otsikossa paistaa, markiisin alta valojen huikaistessa, punainen sulkarivi kuin indiaanin päähine. Apachitar! Suuri punaiseksi värjätty sulkaviuhka, kuin julkea kyltti yleisen talon ovella.

Häntä minä _ihailen,_ jos teitä voisinkin rakastaa, te porvarilliset, kauniit ja puhtaat naiset, elämän kalliit jalokivet, jotka ette elämästä mitään tiedä!

"SULO SUOMI, POHJOLA..."

(Illusioni.)

Kerran ennen -- siitä on jo kauan, -- kotilaaksossani, -- olin silloin vielä pieni poikanen, -- keikkui nuori maalarinsälli korkeilla telineillä ja siveli valkeaksi kotini toisen kerroksen päätyä. Oli kesäpäivä: koivikko suloisessa lehdessä, aurinko säteili vinosti, ja sireenipensaissa nuokkuivat tertut.

Siitä on jo kauan. Sälli keikkui telineillä ja pensseli liikkui nopeasti, ja mies lauloi riemullista laulua. Istuin aitan portailla ja paljaita jalkojani lämmitti käytävän hiekka, ja kuuntelin, kuinka sälli lauloi. Se oli suloista; korkealta lipputangon alta, jossa sinivalkoinen leijui hiljalleen, kajahteli raisu laulu. Mitä hän lauloi? Tuttua, aivan tuttua laulua:

"Sulo Suomi, Pohjola..."

Reipas ja rehentelevä ja samalla kaihoisa kansanlaulu. Valkea pääty kaikui ja ilma raikui ja laulu liiteli salmille, joiden hopeassa kuvastuivat talot ja vihreät pellot ja vanha tapuli ja kalmisto.

Riemuitseva loppuveto:

"Ei ole maata sen armaampaa!"

Siitä on kauan. -- Yksi tie lähti sieltä kartanolta; mutta se haarautui moniksi, -- sadoiksi, tuhansiksi.

Nyt: missä kulkenenkin, missä aikojani vietellen...

Kuljinpa yksin ja kuoloon saakka synkkänä, -- tai riemullisena ja otsa seppeleissä, jonka unohdus antaa...

Oikkuisan onnettaren heittelemänä tai varmana...

Tai uusien maiden riemuissa, pitkillä maanteillä, tahi keinuvan meren rantamilla...

Tammistoissa, ripustaen soiton oksaan ja nukkuen siimeessä...

Pohjolassa, jossa kalevaiset välkähtelevät... Taikka toivioretkillä etelän huikaisevain marmorikirkkojen portailla...

Niin, turha luetella: kuljinpa yöllä tai päivällä, olinpa sielua kuin sävel, jota soitetaan ensimäisen viulun ohuimmalla kielellä ja vaimennetaan sordiinilla; tai heittäydyinpä lokaan.

Olinpa onnen poika, rikas tai köyhä, mustalainen tai majoihin tyytyvä, ulkokullattu tai jalo, hyvä tai kelvoton, laskeva tahi aulis, olin kiitetty tai naurettu, joskus väsynyt, joskus voittamaton kuin ainoastaan kärsivällisyys...

Surinpa, iloitsin, elin, kuolin...

Niin kaikkialla kajahtaa se laulu. Ja kaikki tiet vievät takaisin sinne, -- pihalle, jossa istuin aitan portailla, paljaat jalat hiekassa, ja kuuntelin sällin raisua ja omituisesti raukenevaa laulua:

"Ei ole maata sen armaampaa!"

... Koivut armaassa lehdessä, sireenien tertut nuokkuvat ja aurinko säteilee vienosti.

Alati on se sävel mielessäni: milloin sordiinilla soittaen, milloin pauhaten pasuunalla.

... Niiden rantain rakkautta! Keltaiset maantiet, joista lähin vei vanhan, harmaan tapulin ohitse, missä ristit lahoavat poppelien siimeksessä...

Nuori maalari korkeilla telineillä, liikutellen nopeasti pensseliä... Sinivalkea tangossa ... kun aurinko välkkyi suhisevalla koivikkorinteellä...

"_Ei_ ole maata sen armaampaa!"

KERRAN KESÄLLÄ

(1917)

MOOTTORIRETKI.

Moottorilaiturilla seisoi jo kauppaneuvos Könölin, seisoi eväskorien vieressä pää keikassa ja muhkein vatsoin, ruskeassa puvussa niinkuin melkein aina, mutta nyt oivalliset kalasaappaat lyhyissä jaloissa; ja hänen vieressään istui sillan penkillä Maissi-rouva, jolla oli punainen päivänvarjo, avokaulainen pitsipusero ja kukkia povella; jalassa hänellä oli kiiltokengät ja punaiset, läpinäkyvät sukat, joiden väriä nosti vielä alushameen helma, näyttäen ja riiputtaen pitsiään päällimmäisen alta. Maissi-rouva katseli siinä istuessaan tuon tuostakin levottomasti käännähtäen ja kiiltävin silmin kauppatorille päin, rautatien alikäytävän holviin, josta sillalle tultiin, ja sitten taas sillalla liikkuvia kulkijoita; ja nähdessään jonkin ulkomaalaisen komean puvun hän sanoi:

"Se oli stiilistä."

Ja sitten hän tähysteli jälleen kaupunginpuoliselle rannalle, kuten olisi jotain odottanut, levottomasti päätänsä käännellen siihen saakka, kunnes hänen silmänsä osuivat tuolta salmesta tulevaan maisteri Bongmanin moottoriin, joka ajoi laituria kohti keula pystyssä. Silloin hän ihmetteli:

"Mikä tataariteltta tuo on? Mutta sehän on Bongman, hän on _tokig!_ Ja meidän täkkimme, minun uusi Pietarista tilattu täkkini, miksi hän on sen siihen levittänyt. Ja miksi paatti kulkee noin styyri alhaalla? Kuka tuollaisella kehtaa lähteä, minä en lähde, täällä on koko selskaapi käynyt jo kolmasti odottamassa, ja nyt ne toiset viipyvät taas Kasinolla. Ja jösses, minkä näköinen Bongman on! Ei, minä lähden pois."

Ja rouva aikoi nousta ylös ja lähteä isonlaista päätänsä heitellen matkaansa, mutta sanoipa silloin Könölin hänelle naurahtaen:

"Entäpä ne eväät? Äläkä ole milläsikään, jos Bongmanin moottori onkin tuollainen; ei hukuta, olenhan minä jo varustanut perästä hinattavaksi toisen, pienen venheen, pitkänsiiman heittoa varten!"

Maissi-rouva istahti silloin jälleen, istui leuka pystyssä ja suu hiukan auki ja keikutteli jalkaansa tai pälyi jälleen kaupungilta tuleviin.

Sitten kiiruhti torilta sillalle laiha, nuorenlainen mies, käsivarrella matkahuopia ja kuluneet patiinit jalassa, sääret notkuivat omituisen ryhdittömästi, ison, kyhmyisen otsan alla silmissä oli tuijottava, suruinen ilme. Hän oli kauppaneuvoksen kaukainen sukulainen, hänen sahansa konttoristi Heitukka... Hän laski nyt huovat sillan kaiteelle, meni Könölinin luo ja kuiskasi hänelle, silmissä imarteleva ilme:

"Köksä ja sisäkkö lähettivät nuo viltit. Minulta jäi kertomatta sieltä maalta, että tänä aamuna se ukko toi sammaleita sahan työläisasumuksiin..."

"No?" kysyi Könölin ja hymy värähytti hänen kuivanlaisia huuliaan.

"Minä", änkytteli nuorimies koettaen vääntää suutaan ymmärtävään hymyyn, "minä ... haha ... makasin... Ukko odottaa... Ja kun menen sitten sinne ... vei se aikaa ... niin sammaleet ovat märkiä, sanoin; niin, tällä poudalla..."

"Jaha, jaha", keskeytti silloin kauppaneuvos. Mutta Heitukka jatkoi:

"Ukko antoi silloin sammaleet puolella hintaa ... kun oli kauan odottanut, niin täytyi ottaa. Mutta nyt minä ... kun kauppaneuvos oli lähdössä ... jos vähän rahaa..."

Ja Heitukka katsoi rukoilevasti Könöliniin.

"Hyvä, hyvä", sanoi kauppaneuvos silloin. "Mutta kuulehan; muistin tässä, tarvittaisiin sinuakin siellä retkellä, soutamassa koukkuja. Tulehan nyt meidän kanssamme huville; onhan siellä nuoretkin", jatkoi hän hienosti silmää iskien. Sitten iski hän vielä tuikeammin ja naurahtaen toista silmäänsä, nyökki päätänsä eväskoreihin päin ja jatkoi: "Ja onhan sitä mukana muutakin."

Konttoristin kasvot kirkastuivat ja hän kiitteli:

"Kyllähän, mielelläni soutajaksi... Mutta..."

Hän katsoi kysyvästi tuonne syrjään kauppaneuvoksettareen. Maissi-rouva olikin kuullut Könölinin sanat, hän kääntyi nyt yhtäkkiä ja vilkaisi silmät leimahtaen konttoristi Heitukkaan ja kysyi vihaisesti mieheltään:

"Kuinka monelle siellä paatissa sitten on tilaa?"

Rouvasta oli tuo sahan konttoristi inhoittava, hyh: melkein kääpiö, sellaisessa asussa, hihat liian lyhyet, ja aina pää kallellaan. Hän ei ymmärtänyt, mitä hyötyä ukolla saattoi olla tuollaisestakin.

Kauppaneuvos vastasi vaimolleen:

"Niinkuin sanon, meille tulee mukaan toinen venhe, tarvitaan soutajaa."

Siihen aikoi Maissi-rouva virkkaa ilman muuta, että lähettäköön juomaan Heitukan hotelliin, anniskeluun kuin ennenkin. Mutta silloin törmäsi jo Bongmanin moottori laituriin ja rouva huudahti:

"Pois nuo himmelit, minun sängyntäkkini."

Ja hän aikoi jatkaa juuri sitä asiaa, olisi haukkunut Bongmania, ellei olisi sekaantunut; sillä yhtäkkiä hän värähti ja hytkähti ja hänen kasvoilleen tuli vilkas, ihastunut ilme ja hänen kupunsa oikein ponnahti korkealle, sillä hän oli kuulevinaan takaansa tutun äänen, leveähartiaisen kirjakauppias Muttisen. Se oli kuitenkin pettymys, ainoastaan Oiva Tommola se siellä kumarsi nyt hänelle ja sanoi, muutettuaan äsken ääntänsä järeämmäksi:

"Se olen minä vaan ja tuon terveisiä, ettei kirjakauppiaalla ole aikaa tulla retkellemme. Minä kuvailin hänelle eväitten makupaloja, mutta hän sanoi, ettei voi tulla, vaikka siellä tarjottaisiin paistettuja enkeleitä, he-he. Hän on kyllä herkkusuu, mutta ei mitenkään nyt ennätä. Sellainen mies se Muttinen."

Maissi-rouva lensi mustanpunaiseksi: kuinka hän uskalsi, tuo Tommola, penikka? Mitähän se Muttinen nyt hänestä oikein luulee, mitä lienee Tommolalle jo kerskunut? Nyt hänen, Maissin, täytyi pakostakin lähteä huviretkelle, vaikka oli jo aikonut jäädä pois eikä nyt enää liioin sinne tahtonut. Hän antoi siis Bongmanin sinivalkoisen teltan olla rauhassa.

Samassa soutivat Kasinolta päin myöskin Lauri Falk, Svea ja Mimmi; viimemainittu heistä kantoi pianistin kitaraa, hänellä oli merimiespuku ja hänen silmänsä kiilsivät häntä lähestyvälle Tommolalle matruusihatun reunan alta, jonka otsanauhassa paistoi kultaisin kirjaimin: "Farväl".

Bongman huusi venheensä perästä joukolle:

"Onko tämä presiist, matkaan nyt, jos yksi viivyttelee ensin, niin sitten tietysti toisetkin! Pois täältä tomusta. Meillä on sievä matka, jos aiomme siihen saareen, jossa kauppaneuvos tahtoo halkopinojaan syynätä. Onneksi kulkee tämä alus nopeasti. Seitsemän henkeä, se ei ole paljon väkeä, ei kuin kahdeksan, unohdin luvusta itseni, herra kapteenin. Minä asetun koneen ääreen. Tuonne perätuhdolle, kauppaneuvos, ja muut..."

"Minä kokkaan!" huusi Mimmi.

"Ja minä kanssa, niin loitos kuin suinkin koneesta", jatkoi Tommola.

Bongman matki kiukustuneena häntä:

"Jaa, jaa, sinä siinä, pidä sinä huoli matopytystä, ollaanko me jo sinut? Kas niin, nyt alkavat daamit kiljua. Rasvaa muka, ei se ole muuta kuin tervaa. Äsh, että noita ankkoja tuodaan mukaan kalamatkalle. Silkkineen ja ötkälönnineen. Ettekö te tiedä, että oikeassa meikäläisessä purressa täytyy olla tervaa, nyt koneöljyä, madam, asettakaa ahterinne keskelle. Neiti Svea Ruusa tuonne! Ja te, Heitukka, tulette minulle hantlankariksi."

Sillä välin oli kauppaneuvos vetänyt hymyillen Bongmanin teltan pois. "Muuten saatan laskea laivan karille", sanoi hän; "enhän näe tässä koivuiltakaan oikein eteeni". Viimein lähti moottori pieni venhe perässä laiturista, jolle oli kerääntynyt pikkupoikia ja joukko aikuisiakin katselemaan, lähti komeasti ja tasaisesti, piirtäen suuren kaaren siltojen välille. Bongman huudahteli koneen ääressä seisten: "Puhu piru purjehesen, anna airoille apua! Se menee, menee!" Ja kun tultiin suuren ulapan suulle, joka lepäsi aukeana ja autereisena, paistoi maisteri Bongman kuin aurinko, hän ei enää edes äännellyt, hän kuiski vain itsekseen, aivan kumaraan painuneena: "Mainiota, mainiota!" Niin, siinä hän näki itsensä sielussaan jonkinlaisena muinaissankarina seisomassa venheensä perässä, punainen viitta yllä, toinen käsi puuskassa ja toisessa valtava koskimela. Näin sitä juhlallisesti mentiin.

Lauri Falk sanoi siellä hiljaa Heitukalle, jonka luokse kokkatuhdolle hän oli joutunut: "Kuinka, eikös me olla tuttuja?" Konttoristi Heitukka kohotti isoa, surullisesti kallellaan riippuvaa päätänsä ja hänen synkät silmänsä kirkastuivat lapsellisesti, kun hän katsoi Falkiin.

"Johan ajattelin", vastasi hän, "että Valkin Laurihan se oli. En uskaltanut kysyä..."

He kättelivät nyt hartaasti, Heitukan muisti Lauri, olivat samasta kylästä, yhdessä mäkeä ennen laskeneet. Muisti, että Heitukka oli ollut jo kansakoulussa pilkattu tuon ruman päänsä ja hiukan kieron silmänsäkin tähden; munaotsaksi olivat muuten häntä sanoneet. He pakisivat nyt hiljaa lapsuudenmuistoistaan, lämpöisesti toisiinsa katsellen. Lauri Falk sai kuulla, että Heitukka oli ollut nelisen vuotta kauppaneuvoksen palveluksessa; sen sanoi Heitukka omituinen, hymyntapainen irvistys huulillaan ja sylkäisten niin, että kuuma koneen hattu pirahti.

Kauppaneuvoksetar katsoi ällistyneenä Falkiin, kun hän puheli Heitukan kanssa, vilkaisi Heitukkaan ja nosti halveksivasti pyöreää, punertavaa leukaansa. Yhtäkkiä hän kysyi sitten pianistilta, aivan kuin hänen pakinansa Heitukan kanssa keskeyttääkseen ja samalla ikäänkuin joissakin muissa mietteissään:

"Ja herra Falk aikoo jälleen sinne vesimyllylle? Mitä te siellä teette?"

Lauri Falk heräsi unelmistaan, epämiellyttävällä tavalla. Hän huokaisi:

"Niin, mitäkö teen? Työtä kai."

"Tietysti, komponeeraamista. Mutta mitä sitten?"

"Sitten, jaa. Ulkomaille kenties. Italiaan, ihana maa. Ja Pariisiin."

"Minkätähden?" kysyi Maissi-rouva katsoen Falkiin pitkään.

"Hm, opiskelemaan. Condén [tarkoittaen konservatorion johtaja Lucien Cepétä] johdolla", valehteli Lauri, sillä nyt hän oli seurassa ja piti esiintyä.

Rouva katsoi häneen ja sanoi leveästi:

"Jääkää te pois tänne!"

Lauri Falk kohotti nopeasti päätänsä. Mitähän rouva nyt? Oliko, olikohan rouva jo huomannut jotain, että hän ja Svea...? Hänen sydämensä läikähti lämpimästi.

"Festatkaa ne rahat vaan täällä", jatkoi rouva ja huiskautti kättänsä aivan kuin vetäisten Falkia yli kasvojen.

Eihän se Sveasta ollutkaan, huokaisi Falk; kuinkapa rouva olisi vielä saattanutkaan; nyt, sehän olisi ollut hullua! Ja samassa tuli Falk pohjaltaan raskastuntoiseksi. "Festatkaa vaan", ajatteli hän itsekseen; "muuta keinoa niistä tullee?"

Hänen selkänsä takana vehkeili Mimmi keulassa eväskorien kimpussa Tommolan kanssa ja huudahti yhtäkkiä:

"Ah, täällä on Ruster-Ausbruchia, minun lempijuomaani. Olipa se Muttinen sööti mies, kun osasi tilata juuri sitä. Tuomari Tommola, korkki pois!"

"Mimmi, Mimmi!" huudahti rouva.

"Me juoraan Muttisen maljat", nauroi Oiva Tommola, joka oli jo kiskonutkin korkin pullon suulta ja antoi laseja Falkille toimitettaviksi peremmälle muille.

Ja sitten kesän lekottelijat maistoivat, muut paitsi Könölin, keskellä kirkasta päivää; aurinko paistoi täydeltä terältä, pienet, ohitse väikkyvät saaret näyttivät sen huikaistessa silmiä aivan mustilta, mutta tuolla kaukana olivat metsäisinä ja unelmoivina kohoavat maat tummasti siniset. Kaiken yllä kaartui kesäinen taivas, suurena, kuultavana, ainoastaan siellä täällä pilviä, jotka tuskin kulkivat, riemuisen valkeita, läpikuultavia kuin hienoa vahaa.

Lauri Falk katseli surumielin ja itseensä painuneena valkeihin pilviin, joiden keveät kuvat väikkyivät syvässä vedessä; hän muisti, että tällaista kauneutta, pyhää ja aavistuksellista kuin tämä päivä, oli hän tuntenut aina, kun tuli ajatuksiin eräs italialainen taulu, luultavasti Rafaelin tekemä, joka kuvasi vuorisaarnaa: sinistä taivasta äärettömiin, rajattomana kupuna, jonka pohja oli aivan tumma, siinä kesäisiä, rauhallisesti vaeltavia pilviä; se oli hänestä vuorisaarnan tunnelma. Mutta tuota taulua muistellessa oli siihen sekaantunut aina myöskin kotiseudun kesäpäivä. Ja nyt hän oli siinä, aivan kuin sen keskellä. Tuollakin vaaralla kohosi ennen tutun talon tumma, iankaikkisen vanha pihakuusi.

Ja silloin nousi Lauri Falk, -- ehkäpä siihen olivat syynä myöskin surullisen konttoristin kanssa puhutut entiset muistot ja Svea, joka istui tuolla perätuhdolla kuin gondolassa, ja syynä muisto kaikesta kauniista, mitä hän oli ulkomailla saanut nähdä, yhtyneenä hiljaisen kotiseudun armauteen, ehkäpä kuitenkin voimallisimpana viini, -- Lauri nousi, järjesti sinertävän takkinsa helmoja, heitti päänsä hiukan taaksepäin ja alkoi laulaa moottorin keveästi edelleen takuttaessa italialaista kansanlaulua:

"Finestra, che lucivi e non più luce..."

Laulu, jossa nuorukainen kertoo entisistä onnenajoista paareilla makaavan rakastettunsa ääressä.

Outo, kiihkeä, alakuloinen sävel ja vetten ihanuus sai seuran hetkeksi vaikenemaan. Bongman seisoi koneensa vieressä muistamatta, että laulu oli muukalainen, kauppaneuvoksen kasvoilla oli rauhallinen leveys, hänen silmänsä hymyilivät levollisina ja poskipäihin syttyi läikkä punerrusta, kun hän huomautti muille hiljaa, erään lotjajonon kulkiessa hinaajan vetämänä verkalleen ohitse, tervakarpalot kullanhohtavissa proomujen kupeissa:

"Minun Moosekseni, minun Turhani..."

Oh, sopisipa Könölinin levätä kerran, tuolla saarella, kerran hänenkin, Myhkyrissä, kalasaunan luona, jossa hän ennen köyhänä oli kalamatkoilla ollut öitänsä. Ei, eipä tiedä, mitä tässä vielä tulisi, milloin hän siellä lämpimillä kallioilla lekotteleisikaan, ei tiedä.

Svea istui leveä, kellertävä hattu päässä, riiputtaen kättään vedessä ja katsellen omituisin, epämääräisin kaipuin, kuinka virit hänen sormiensa edessä tasoittuivat ja katosivat. Ja kauppaneuvoksetar sanoi Könölinille, silmissään säälivä kimeltely, ikäänkuin kaikua jostakin vanhasta, ojentaen hänelle viinilasiaan:

"Ota sinäkin nyt, yksi kerta! Mutta te, herra Falk, laulakaa joitakin iloisia lauluja."

Samassa muuttui Bongmanin moottorin takutus yhtäkkiä kalkutukseksi, kalkutus hakkaavaksi ja epäsäännölliseksi. Sitten hiljeni vauhtipyörä, huiskahti pari kertaa ja pysähtyi.

"Öljy loppuu, lisää öljyä!" huusi Bongman Heitukalle.

Konttoristi havahtui ja tempasi voitelukannun.

"Paloöljyä! Petroolia, minä tarkoitin!" huusi Bongman. "Äsh!"

Bongman loikkasi perään päin niin että venheeseen läikähti laidan yli vettä ja naiset kirkaisivat, sysäsi Heitukan syrjään ja täytti koneen päällä olevan petroolisäiliön.

Nyt seistiin keskellä selkää; tuolta kuulsi Myhkyri, vielä kaukana, autereesta terävin huipuin.

"Ei, ei", varoitti ukko Könölin, "olihan siinä vielä öljyä. Mutta kaasuttaja on tukossa."

"Kaasuttaja, kaasuttaja!" matki Bongman koettaen saada konetta käyntiin, "itse olette kaasuttaja, öljyä siitä puuttui, se nielee paljon paloöljyä!"

"Kas, näet sen nyt taas", hoki Könölin.