Part 1

KEVÄTTÄ JA KESÄÄ

Valikoima kirjailijan suorasanaisesta tuotannosta

Kirj.

JOEL LEHTONEN

Toimittanut ja esipuheella varustanut Aukusti Simelius.

Arvi A. Karisto Oy, Hämeenlinna, 1921.

SISÄLLYS:

Joel Lehtonen. Eräitä hajapiirteitä. Paholaisen viulu. (1904) Hääpikarien kilistessä. Kehtolaulu. Voisiko illanruso hulmahtaa kerran. Viuluniekan kuolinvirsi. Isohärkä. Tuuli Kolman hongissa käy. Pilari Kolmassa. Villi. (1905) Alkusointu.

Mataleena. (1905) Mataleenan ihmeellinen tarina.

Myrtti ja alppiruusu. (1911) Italian portilla. Flora-tarina. Sisilia.

Punainen mylly. (1913) Laulu maantielle. Apachin lempeä. "Sulo Suomi, Pohjola."

Kerran kesällä. (1917) Moottoriretki.

Kuolleet omenapuut. (1918) Muttisen onni. Urheilija Tommola.

JOEL LEHTONEN. Eräitä hajapiirteitä.

"Joel Lehtonen on niitä tukevia kykyjä, joihin voi luottaa" -- niin lopettaa eräs tunnettu arvostelija Joel Lehtosen laajan "Putkinotko"-romaanin esittelyn. Ja siinä hän kieltämättä osuu oikeaan. Joel Lehtonen on todella "tukeva" tämän sanan kahdessakin erilaisessa merkityksessä. Ei nimittäin riitä, että se kirjallinen tuote, minkä hän laskee käsistään julkisuuteen, on tukevaa, lujaa työtä, vaan sen lisäksi hän todella on kyky, joka tukee kertomakirjallisuuttamme, merkiten, kuten mainittu arvostelija toteaakin, hyvin paljon sen tulevaisuudelle. Hänen omalaatuisuutensa -- todellisen kyvyn tuntomerkki -- ja piittaamattomuutensa muusta kuin siitä, mitä itse tahtoo taiteessaan toteuttaa, hänen pyrkimyksensä, joita ei suinkaan aina ole kyetty tajuamaan, ovat saattaneet hyvin eri lailla arvostelemaan häntä; mutta mitä muuten ajateltaneekin, lienee kuitenkin kirjallisuutta hiukankin ymmärtävissä piireissä yhteinen se mielipide, että hän on nykyään kaikkein huomattavimpia ilmiöitä kirjallisessa maailmassamme. Jo sen perusteella, mitä hän tähän saakka on julkaissut, hänen nimensä on ainaisiksi ajoiksi piirtynyt kunnioitettavana Suomen kirjallisuuden historiaan, ja jos se kehitysviiva, joka on hätien tuotannossaan alati kohoavana kaarena huomattavissa, saa häiriytymättä jatkua, niin tämä vielä verrattain nuori kirjailija kerran varmaan mainitaan kaikkein suurimpiemme joukossa.

Joel Lehtonen syntyi marrask. 27 p:nä 1881.

Äidistään ja syntymästään hän kirjoittaa _Rakkaissa muistoissaan_:

"Mun äitini -- kuin synkkä kirja, jota hän tutki, vanhaa Testamenttiaan: Ismailin orvon äidin turmiota ja Saulin tietä synkän-ylpeää, näkyjä kuumeisia Ilmestyksen. Niist' älyn ymmärtääkö elämää hän löysikö, vai ... älyn hämmennyksen? Hän tuumiin tuskastui, hän alla taivaan mont' ilkkui seikkaa, nautti miten voi. Ja niinpä taivaan koston lyödä soi. Ah, leikkien hän elon riemuun, vaivaan loi poikasensa, syntyi lapsi lehdon, -- maantiestä, siinä enne, mulle kehdon hän antoi, konsa ylkä, nähdä hellä, unohti, huonon, tylyn-sydämellä,"

[Säkeistö esiintyy tässä kirjailijan korjailemana.]

Hän on syntynyt Säämingin pitäjässä, Haukiniemen kylässä. Siellä on korkea harju, näköalat yli Saimaan selkien, Haukiveden melkoisen ulapan. Ja erikoisesti hän onkin mieltynyt sellaiseen maisemaan, jonka siellä kohtaa: maantie kulkeva läpi kylän, jättäen molemmille puolilleen sen 10-15 taloa, halki sen pienten, kivisten viljapeltojen; matalain, harmaiden talojen päädyt pilkistelevät heinäkuussa lainehtivan rukiin takaa; toisella puolen järvi, toisella valtavia metsiä -- sellaisen maiseman synnyinseudustaan hän esittää esimerkiksi "Mataleenassa".

Koulunkäyntinsä hän alotti Savonlinnassa. Sieltä hän siirtyi Kuopion suomalaiseen yhteiskouluun, jossa kävi viidennen luokan. Tätä siirtymistä Lehtonen pitää hyvin merkittävänä tapauksena kehitykseensä nähden. Savonlinnan lyseota hän muistelee tyypillisenä, enemmänkin kuin tyypillisenä maaloukon kouluna, jossa opetustapa oli päähänpänttäävä, liiaksi lukemiseen pakottava. Mutta Kuopion yhteiskoulussa hän ilokseen tapasi toisenlaisen opinahjon: opetustapa oli havainnollisempaa ja ennen kaikkea opettajien ja oppilaiden välit toverilliset.

Vain yhden vuoden Joel Lehtonen, kuten sanottu, kävi Kuopiossa koulua. Sitten tuli taas muutto, tällä kertaa Helsinkiin, jonka suomalaisessa realilyseossa hän kävi kolme ylintä luokkaa, tullen ylioppilaaksi keväällä 1901.

Siirtyminen näin koulusta toiseen, paikkakunnalta toiselle, johtui siitä, että Joel Lehtosen kasvatusäiti, papin leski _Augusta Cecilia Wallenius_, jolla oli ollut Säämingissä maatila, möi sen ja aikoi ensin asettua Kuopioon, mutta muuttikin sitten lopullisesti Helsinkiin, missä eli kuolemaansa saakka, v:een 1908. Tuleva kirjailija asui hänen luonaan koko kouluaikansa.

Joel Lehtonen puhuu aina mitä suurimmalla kiitollisuudella ja kunnioituksella rakkaasta kasvatusäidistään, jolle hän _Rakkaissa muistoissaan_ on omistanut kauniit muistorivit. Oli epäilemättä erittäin suuri onni, että hän joutui hellän ja ymmärtäväisen, sivistyneen naisen hoiviin, joka älysi, miten sellaista temperamenttia on ohjattava, jollainen nuorella kirjailijan-alulla oli. Jo lyseon yläluokilla Joel Lehtosta lähestyi hänen "myrsky- ja kiihkokautensa". Hän eli silloin erillään tovereistaan, -- hänen luonteensa vaati sitä, -- käveli enimmäkseen yksinään Sörnääsin perukoilla saakka, mietiskeli maailmanmenoa ja tahtoi elämään kuusi-, seitsenvuotisen "lukuhorroksen" jälkeen. Kotona hän kuului jurrottaneen puhumattomana, eikä lukeminenkaan miellyttänyt. Kasvatusäiti ymmärsi senkin, hänen psykolooginen vaistonsa oli tarkka. Hurskaan ja hienon, herkän naisen varma, lempeä luottamus epäilemättä oli omansa herättämään nuoressa mielessä halua olla tuon luottamuksen arvoinen ja terästi siten hänen mieltänsä ja luonnettansa.

Mutta milloin sitten Joel Lehtosen kirjalliset taipumukset alkoivat ilmetä?

Toverikunnan lehdet ovat ne "julkaisut", joissa koulupoika tavallisesti ensin koettelee "kirjailijakykyänsä". Kuopiossa hän ei kuulu, mikäli olen saanut häneltä tiedustaneeksi, kirjoittaneen vielä mitään omintakeista. Yksinpä ainekirjoituskin, joka Savonlinnassa oli luistanut hyvin, oli Kuopiossa työlästä eikä ottanut onnistuakseen: Kuopio oli välikausi, väsymyskausi, jonkinlainen murroskausi. Helsingissä hän alkoi jo onnistua vapaa-aineissakin, vieläpä niissä parhaiten, Kirjoittipa hän tällöin muistelma-novellinkin, josta hän arvelee, että se vielä nytkin saattaisi tiputtaa vettä varsinkin naisten silmistä.

Ne kirjailijat, joita hän tähän aikaan luki -- vaikka hän ei silloin paljon enää lukenut kaunokirjallisuutta, vaan kaipasi omaa elämäänsä -- olivat Tegnér, Runeberg ja jotkut muut samanhenkiset runoniekat. Heitä hän ei voinut sulattaa. Runebergistä häntä miellyttivät vain "Hirvenhiihtäjät", Tegnéristä ei mikään. Saatuaan toverikunnalta Schillerin teokset palkinnoksi joistakin kirjoituksistaan hän pian rupesi suorastaan inhoamaan tätä suurta "nuorten runoilijaa", hänen paatostaan ja "kamarityötään".

Paljon voimakkaammat vaikutelmat hän oli saanut teoksista, jotka lapsuuden aikana olivat joutuneet hänen luettaviksensa.

Pikku poikana oli hän kaivanut ullakolta käsiinsä kansansatuja, joita hän siellä hämärässä ahkerasti ja innostuneena tutki. Niissä oli pelottavan tehoavia pirun-kuvia: alastomia, siivet kuin piikkiset ahvenen-evät. Ja kielenkäyttö voimakasta, yksinkertaista, melkein töykeätä, mutta sitä rehellisempää ja sitä enemmän nuoren lukijan mieltä lumoavaa. Se tehosi melkein yhtä voimakkaasti kuin Vanha Testamentti, josta Joel Lehtonen jo silloin piti -- ja josta hän yhä vieläkin pitää sen voimallisen sana-asun takia.

Mainittakoon, muuten, tässä, että Joel Lehtosen äiti on, kuten alussa olevasta runosäkeistöstäkin näkyy, ahkera raamatuntukija, on merkinnyt raamattuunsa erikoisia lehtiä ja kohtia, joissa on väkeviä metaforeja. Ihastus voimakkaisiin kuviin ja vertauksiin näyttää siis olevan suoranaista äidin perintöä.

Silloin ei Joel Lehtonen kuitenkaan ollut nimenomaan "ihastunut" noihin mahtaviin kuviin, vaikka ne tehosivat mieleen: enimmin ihastuttivat häntä lapsena jotkut Homeroksen vilahdukset, joita hän näki... Gruben historiassa. Varsinkin, jos niihin oli pistetty jokunen runosäe, vaikkapa kömpelössäkin suomenkielisessä asussa. Homeroksen yksinkertaisuus, selvyys, havainnolliset kuvat ja suuri jumalainen maailmanriemu oli jo lapsena Joel Lehtosen mielelle ilon ja virkistyksen lähteenä.

Lyseon yläluokilla ollessaan oli Lehtosenkin runoilijana sama kuin monen muun nuorukaisen: Heinrich Heine. Hänen henkeensä hän sepitti suuren määrän sonetteja, jopa tertsiinejä. Ne hän kuitenkin pian kaikki hävitti, ne eivät olleet hänelle muuta kuin muotoharjoittelua niitä vapaampia runomittoja varten, joilla hän sitten on parhaita näkemyksiään joskus tulkinnut. Heinen ohella rohkaisivat häntä tällaisten vapaampien muotojen tavoitteluun Strindberg ja vanha kreikkalainen runous, joihin hän tutustui ensimmäisinä ylioppilasvuosinaan.

Ensimmäiset ylioppilasvuodet!

Kymmenkunta vuotta ensin toimia siellä täällä, siirtymistä paikasta toiseen. Luonto veti enimmin kirjalliseen työhön, ja sanomalehtimiehenä Joel Lehtonen enimmäkseen toimikin, monessa paikassa: Mikkelissä, Porvoossa, Hämeenlinnassa, Lahdessa. Sitä ennen jo kotiopettajana, maanmittausoppilaana, vieläpä maanviljelysoppilaanakin. Oma varsinainen ura ei ollut vielä viitoittunut. Hän etsi yhä, pyrki sisäiseen selvyyteen. Mielentilakin milloin riehakkaan iloinen, milloin synkkä, musta. Ihmisiä hän aina tahtoi tavata, sellaisia, joita hänen mielestään saattoi "oikeiksi" ihmisiksi sanoa. Ja niitä olivat ne, jotka eivät olleet virkoihinsa ja kaavoihinsa kangistuneita, vaan joilla oli historiaa: hiukan rappiolla olevia lukumiehiä, tai yksinkertaista kansaa, tai pikku porvareita, -- kaikki nämä olivat hänen silmissään jo tavallista virkaihmistä rikkaampia.

Mitään erityistä kirjallista tuotetta ei tästä elämän tarkkailusta, tästä "kokoilusta", havaintojen ja elämysten hankkimisesta kuitenkaan ollut moniin vuosiin tuloksena. Jokunen lemmenlaulu kyllä syntyi -- niitä on eräitä runokokoelmassa _Nuoruus_ --, ja myöskin jokunen kapakkakuvaus-proosa. "Mikkelin Sanomissa" hän kerran sellaisen julkaisikin. Nimeltään se on _Viheriä helvetti_, ja varmaankin hyvin tyypillinen kirjailijan sille kehityskaudelle. Tässä kertomuksessa, jota sittemmin ei ole muualla julkaistu, on jo Joel Lehtosen oman proosan rytmiä, ja siinä on jo omin silmin nähtyjä vertauskuvia.

Näistä pikku tuotteista alettiin vainuta hänessä kirjailijaa; pyydettiin häneltä runoja juhliin, ja joskus hän innostui kirjoittamaankin "sopivia" säkeistöjä -- mutta poltti ne sitten heti. Ei, se ei käynyt, ei ollut sopusoinnussa hänen kirjailijaluonteensa kanssa. Sellaisissa teelmissähän oli seurattava, jonkun verran ainakin, yleisön makua, oli sen mukaan esitettävä "aatteita", ja niitä Joel Lehtonen piti kirjallisuuden lyhytikäisimpänä tavarana. Ja oli myöskin käytettävä pateettisia, lausuttavia muotoja. Mutta niitähän hän ei ollut rakastanut enää poikas-unesta herättyään! Tämän ajan tuotteista -- ajan, jolloin ei syntynyt mitään laajempaa, kokonaista -- löytää etsijä m.m. "Hämettäressä" merkillisen katkelmasarjan _Mielipuoli,_ joka näyttää olevan tuskallista omien ajatusten etsimistä.

Nuo omat ajatukset saivat sitten varsinaisen ja siihen saakka parhaan tulkintansa _Paholaisen viulussa,_ joka on Joel Lehtosen ensimmäinen teos ja ilmestyi v. 1904, Hiukan sitä aikaisemmin pääsi jo julkisuuteen runomittainen syysyön tarina _Perm,_ joka kuitenkin on synnyltään myöhäisempi kuin romaani _Paholaisen viulu._ Näillä teoksilla Joel Lehtonen -- kuten on sanottu -- rupesi runoille rajuna uusromantikkona, oikeana myllertävän 'myrskyn ja kiihkon' edustajanaa.

_Paholaisen viulu_ on romanttisen Uorolan hovin ja viuluniekan, oikeastaan kahdenkin, tarina, jossa ajatukset ja kuvat seuraavat kuohuvana ryöppynä toisiaan, esitettyinä voimakkaalla, omituisella, hiukan katkonaisella, hypähtelevällä tyylillä, missä jo kuitenkin pistää esiin se tyylitaituri, joka kirjailijasta sittemmin on kehittynyt. Arvostelu väitti teoksen ilmestyessä, että Nietzsche oli siihen ajatuksellisesti hyvinkin paljon vaikuttanut. Ehkä niin on. Kuitenkaan ei Lehtonen, muistaakseni, tämän arvostelun tullessa julkisuuteen myöntänyt _Paholaisen viulua_ kirjoittaessaan vielä tunteneensa Nietzschestä muuta kuin jonkun sanomalehdissä olleen tai jonkun henkilön suusta kuullun lauseen. Kirjan ajatukset ovatkin epäilemättä -- sanokaamme -- melkoisen omia, ehdottomasti omempia kuin muoto, jossa huomaa selvää vaikutusta Selma Lagerlöfistä. Omaa muotokieltään tekijä ei silloin vielä ollut löytänyt, -- sen hän on saavuttanut varsinaisesti vasta suuressa _Putkinotko_-romaanissaan ja ehkä sitä ennen jo joissakin pikku kuvauksissa.

_Paholaisen viulun_ ajatuksellisena tarkoituksena voinemme katsoa olevan: antaa lukijoille persoonallista voimaa hänen taisteluissaan, saada hänet iloitsemaan elämästä ja kärsimään tuskat tietäen, ettei toinen voi lopultakaan, kovimman tullen, auttaa. Sama ajatus esiintyy _Permissä,_ mutta supistuneempana, tiivistetympänä. Kirjan runoasu sitäpaitsi on oivallinen kuva niistä "vapauspyrkimyksistä", joita kirjailija muotoon nähden harrasti; se on jo "oikeata Lehtosta" alusta loppuun. Siitä on sanottu, Joel Lehtosen käyttämästä runoasusta ylimalkaan, että se verhoaa kuin repaleet prinsessaa hänen voimakkaita näkemyksiään, kauniita kuviaan, runollisia ajatuksiaan. Sitä on saatettu pitää hutiloituna ja huolimattomana, mutta se onkin sisäisen vaatimuksen ja harkitsevan työn tulos, -- eikä sitä vastaan sellaisena kuin se esiintyy esim. kokoelmassa _Puolikuun alla_ voine ankarimmallakaan "muodonpalvelijalla" olla paljon muistutettavaa. Mutta tottahan on, että mainitun kokoelman kypsyyteen onkin tarvittu vuosien uurastus.

Joel Lehtosen ensimmäisen tuotantokauden hedelmiä, _Paholaisen viulun_ ja _Permin_ ryhmään kuuluvia, ovat hänen kaksi seuraavaa teostansa: _Villi_ ja _Mataleena._ Ne ovat varsin tyypillisiä kirjailijan -- sanoisimmeko -- kiihkoisimmalle ajalle. _Villi_ on, kuten kirjailija itse on kertonut, "kahden viikon työ", -- "semmoistakin hätiköimistä saattaa nuorena huimapäänä sattua!" -- mutta sellaisekseen se on varsin kunnioitettava saavutus. Nuorin intomielin siinä käydään sotaa ennakkoluuloja vastaan. Ja _Mataleena_ on metsäläispersoonallisuuden riemua, hullun-hurjaa. Se on suorasanainen runoelma, väkevä sanoiltaan ja näkemyksiltään.

Molemmat viimemainitut teokset ilmestyivät v. 1905. Kirjailija oli tullut tunnetuksi, hänestä väiteltiin, ja mielenkiinnoin odotettiin hänen uusia teoksiansa.

Mutta niitä saatiin kauan odottaa. Vasta kuusi vuotta myöhemmin, v. 1911, ilmestyivät hänen seuraavat tuotteensa; matkakuvauskokoelma _Myrtti ja alppiruusu_ sekä runokokoelmat _Nuoruus_ ja _Rakkaita muistoja,_ viimemainittu sisältäen neljä kuvausta, joista ensimmäinen, kirjalle nimen antanut, on hauskoin värein maalattu taulu kirjailijan muistoista hänen lapsuuskaupungistaan ja sen ympäristöstä.

* * * * *

Pitkän vaitiolonsa aikana Joel Lehtonen oli ollut ulkomaanmatkalla -- niitä hän sittemmin on tehnyt useita! -- oli nähnyt "Juutin, Saalen, Provencet, kulta-templit Morrealen". Kokemukset olivat lisääntyneet, silmä nähnyt uutta, mieli ottanut vastaan uusia vaikutuksia.

Niitä oli tuonut jälleen myöskin kirjallisuuden viljeleminen. Aleksis Kivi oli yhä enemmän selvinnyt hänelle suureksi esikuvaksi, ja ulkomaalaisista kirjailijoista olivat voimakkaasti vaikuttaneet häneen esiin. Cervantes ja Boccaccio; viimemainitun _Decameronea_ hän suomensikin valikoiman. Boccaccion roomalainen, rauhallinen, yksinkertainen tyyli, hänen majesteettinen puhtautensa "vaarallisistakin" asioista puheen ollen, hänen elämäniloinen, hetkelliset aatteet unohtava renessanssihenkensä -- kaikki tuo tuntui kirjailijasta sellaiselta, mitä lähenemään oli omia teitä kulkien yritettävä päästä, sillä omaan ja omintakeiseen päätyminen on Joel Lehtosella, kuten sanottu, aina ollut määränä.

Ja aivanpa ihmeteltävässä määrin hänen proosatyylinsä onkin esikoisteoksiin verraten tasoittunut, silti kuitenkaan menettämättä mitään voimastaan ja värikkyydestään; tekisipä päinvastoin mieli sanoa, että se hillitympänä on tullut entistään vaikuttavammaksi. Samalla ei kuitenkaan voi olla panematta merkille, että _Myrtti ja alppiruusu,_ verrattuna sekä aikaisempaan että myöhempään tuotantoon, tuntuu -- uskaltaisimmeko sanoa -- hieman väsyneeltä, tai: pieneltä väsyneen levähdykseltä. Teoksen perus-ajatuksena näyttää, muuten, olevan tunnustus, ensimmäinen tekijältään, ettei persoonaan, yksilölliseen persoonallisuuteen, kuulu painiskelu maailmaakaan vastaan: ihminen voi olla rauhassa omineen, vaikka ympäristö onkin erilaista, toisenhenkistä kuin hän itse.

Ja tämän huomion merkeissä alkaakin taas uusi kausi kirjailijan kehityksessä, hänen -- niin sanoaksemme -- objektiivinen kautensa. Siilien kuuluu jo edellä mainittu _Rakkaita muistoja,_ joka onkin syntymäaikaansa nähden paljon myöhäisempi kuin _Myrtti ja alppiruusu,_ siihen myöskin _Nuoruus,_ vaikka julkaisemisvuosi sattuu molemmilla olemaan sama kuin _Myrtillä ja alppiruusulla_ Ja siihen kuuluviksi on luettava kaikki hänen sen jälkeiset teoksensa, joita ovat runokokoelmat _Markkinoilta (Rakkaiden muistojen_ sarjaa), _Munkkikammio_ ja _Puolikuun alla,_ kertomuskokoelmat _Punainen mylly_ ja _Kuolleet omenapuut_ sekä laajat romaanit _Kerran kesällä_ ja _Putkinotko_ (ensin ilmestynyt kahtena osana, _Putkinotkon metsäläiset_ ja _Putkinotkon herrastelijat_) Hän on voittanut ahdistavan ja ahtaan ympäristönsä, sulkeutunut -- anteeksi vertaus! -- kilpikonnan lailla omaan kuoreensa, jonka alta katselee vastakkaisia mielteitä ja ajatuksia täydessä turvassa, tyytyen vain toteamaan olevan ja tapahtuvan. Hän laulaa lapsuutensa ja nuoruutensa moninaisia muistoja ja havaintoja, esittää ulkomaamatkan synnyttämiä kuvia ja herättämiä mietteitä tai kuvailee savolaisen kotiseutunsa kansanelämää. Hän ei karta jyrkintäkään realismia, ja hän on saavuttanut todella boccacciolaisen puhtauden esittäessään "vaarallisiakin" asioita, -- joten ne hänen esittäminään eivät olekaan enää "vaarallisia", vaan puhdasta luonnollisen elämän kuvailua. Jos hän onkin joskus naturalistisen kova paljastamaan juuri moraalittomuutta ja epämoraalia, niin voi nähdä sen johtuvan siitä, että hän isoo ja janoo moraalia.

Saattaa olla miltei varma siitä, ettei Joel Lehtosen kaltaisen etsijän kirjallinen työ -- jos hän, kuten toivomme, saa elää ja olla terveenä -- pääty nykyiseen objektiivisuuskauteen. Hänen viime teoksissaan tuntuu kenties jo hiukan tuulahdusta uudesta ajasta. Kaikkinainen ennustelu tulevaisuuteen nähden on kuitenkin vaarallista, -- hyvin usein joutuu vääräksi profeetaksi, -- mutta sen ainakin voi sanoa, että Joel Lehtonen on mennyt yhäti eteenpäin, saavuttanut yhä suurempia tuloksia, ja että hän, jos ikä ja ruumiilliset voimat sallivat, on pääsevä yhä huomattavampiin taiteellisiin saavutuksiin, kirjallisuudellemme kunniaksi. --

* * * * *

Se valikoima, joka tässä esitetään Joel Lehtosen proosateoksista, antanee jo jonkinlaisen kuvan hänen kirjailijapersoonallisuudestaan. Paitsi yleisenä silmäyksenä kirjailijan tuotantoon sitä lienee sopiva käyttää kirjallisuuden opetuksen havainnollistuttamiseksi esim. kansanopistoissa j.n.e. Kustantaja on sen yhteydessä tahtonut esitettäväksi hiukan viitteitä kirjailijan kehityskulkuun, jotta oikean ymmärtämyksen syntyminen luetun ja lukijan välille siten helpottuisi. Yllä onkin senvuoksi pyritty vain yleisten suuntaviivojen vetoon, eikä ole kosketeltu edes kaikkia puolia Joel Lehtosen kirjailijatoiminnassa. Mainitsematta on siten jäänyt hänen erittäin laaja toimintansa suomentajana (kääntänyt suomalaiseen asuun paitsi Decameronea m.m. Ibsenin, Strindbergin, Romain Rollandin ja monien muiden ulkomaalaisten teoksia, sisällöltään sangen kirjavaa laatua, kaunokirjallista ja filosoofista). Niin paljon kuin työtä ja taitoa niihin -- valitettavasti, sanoisin -- on pantukin, ovat ne tietysti kuitenkin pääasiallisesti vain hengenpitimiksi tarkoitettua askartelua, jonka tällaisessa katsauksessa saakin sivuuttaa.

* * * * *

Joel Lehtonen hautoo alati uusia kirjallisia suunnitelmia, mietiskelee alati elämän ongelmoita, on alati työssä, pyrkimässä. Toivokaamme, että hän pääsee pyrkimystensä päämäärään. Hän on persoonallinen, rehellinen, sympaattinen taiteilija. Ja hän on harvinainen kyky, josta, kuten sanottu, täydellä syyllä saamme toivoa vielä paljon kirjallisuudellemme.

Hämeenlinnassa, kesäkuulla 1920.

Aukusti Simelius.

PAHOLAISEN VIULU

(1904)

HÄÄPIKARIEN KILISTESSÄ.

Noh, miehet, miehet, veikkoset, näin näitä häitä juodaan: lopussa viel' ei entiset ja toista aina tuodaan.

_Paavo Korhonen, Häälaulu_.

Lennä kauas kaipaus! Illan hämärä uupuu yli maan ja taivaanrannan kajo pimenee hiljaa.

Liidä kauas kaipaus kajastusten punaisiin valoihin! Siellä etäällä on rakkain, jonka povea, vavahtavia huulia, hivelevän pehmoista poskea puutun.

Nouse kaipaus, sävelten unelmaksi kasvaen! Katso, keväisten puiden lehdettömät ritvat hiljaa värisevät. Ole sävelten unelmana, kaipaus, ihmislasten ainoa onni!

* * * * *

Solisevat hämärässä rantaan Kolmajärven aallot. Ah, Kolma, sen helmassa on sata korpista saarta, joiden kuusissa keväinen kajastus kylmänä värehtii.

Solisevat aallot rantaan. Suurissa metsissä Kolman ympärillä käy humina kuin kaukainen, vieno sade.

ennä kauas kaipaus! Mian hämärä uupuu yli maan

Kolman rannalla on Uorola, Hullun-majurin talo. Akkunat kahtena valorivinä loistavat vanhaan puistoon, lyhdyt heiluvat kuistin pylväissä ja sisällä pauhaa tanssin räikkyvä sävel ja raskaiden kupariruunujen kimalteessa kohoovat kirkkaat lasit ja vanhat hopeapikarit.

Uorolassa vietetään häitä. Majuri ja nuori Seelia siellä häitä viettävät.

Kartanon piha, jonka keskellä kasvava jättiläiskuusi melkein kokonaan varjoo tuparakennukset, on kauraa purevia hevosia täynnä. Renkipirtin ovesta ja rikkoimista akkunoista kumpuilee huuru, sekavana kuuluu nauru ja anturain jytinä, hanurin sävelet. Pirtissä rahvas oluin ja kisoin isäntänsä häitä viettää.

Rikaspa on majuri: komea, kyömykattoinen Uorola on hänellä, vainiot kuin merenulapat ja karjamaat Kolman alanteissa; torppien sauhut kohoovat metsäin naavaisesta pimennosta, sata kaviota jymisee tallissa, viisikymmentä hevosen silmää säkenöi Talli-Villelle pilttuuseinien ylitse. Sellainen mies häitä viettää, ja morsiamena on nuori, hento Seelia, jonka silmät kimeltelevät hellän hymyilevinä kuin tähtien värisevä heijastus Kolman syvistä vesistä.

Ilo on koko vanhassa kartanossa. Pihatonkin akkunoista tuikkavat talikynttilät, kun Hullu-majuri on tuonut emännän taloon.

Liian köyhä on Loppila, Seelian isän talo. Siksipä ovat häät ylkämiehen rikkaassa Uorolassa.

* * * * *

Mutta Uorolan puistossa, jonne vaahterain välitse kuultaa punainen kajastus ja kuuluu Kolman solina, siellä sammaltuneen keilaradan kaiteella istuu yksin Viuluniekka. Peljätkää häntä! Hän on kuin kulo, joka polttaa sen, mikä eteensä sattuu. Hän kulona kulkee yli lokaisten soiden tahrautumatta.

Surkaa häntä! Hän on virvaliekki, joka sammuu hypeltyään ilman lepoa, rauhaa.

Kumma hän on, pitäjäin kuulu Viuluniekka. Eivät ole lakien kaaret ja pykälät otsaansa merkityt, kahleita ei kärsi enemmän kuin metsäin uroshirvi. Ruusuisetkin siteet hän kaihoisasti hymyten pois väistää.

Kumma hän on, kummempi kuin pitäjäin kuulu Vihta-Paavokin. Ylpeänä hän kärsii ollakseen itselleen uskollinen kuolemaan saakka.

Mitä tekee hän puistossa yksin, väkevähartiainen? Miksi ei liiku Uorolan vanhojen kupariruunujen loisteessa, saa huumaavaa ruusua naikkosilta napinläpeensä, ihastuta miehiä säteilevällä, riemukkaalla katseella tai istu soittajana vihreäselkäiseen nojatuoliin ja anna sävelten sytyttää kuulijain rintoihin pyhää, riemuisaa kaihoa?

* * * * *