Part 8

Mutta hän ei sanonut Doralle oikeata syytä, miksi hän pakoitti hänet jäämään kotiin. Hän ei sanonut, että hän ei voinut sietää noita enemmän tai vähemmän pistäviä huomautuksia, noita sanattomia: "emmekö aavistaneet sitä", joita hän aina sai vanhempiensa kodissa, kun Dora oli vähimmälläkään tavalla ollut huolimaton, ja jotka hänen herkkätuntoisuutensa teki pahemmiksi kuin ne olivatkaan.

Eugen oli koko päivällisen ajan alakuloinen ja rouva Blum tukahdutti huokauksen joka kerran, kun katseli hänen kalpeita kasvojaan, joilla oli hajamielinen ilme. Oliko se jo alkanut, se, jonka kerran, ennemmin tai myöhemmin, täytyi tulla? --

Eugen huomasi äitinsä katseen ja se kiusasi häntä niin, että hän tuskin saattoi hillitä itseään. Rouva Blum oli nimittäin viime aikoina ottanut tavakseen katsella häntä osaaottavasti, jo kohdatessaan hänet kysyä: "Miten nyt voit, rakas poikani?" -- äänenpainolla, joka suuresti hermostutti Eugenia. Siitä tavasta täytyi hänet totuttaa pois.

Kuuden aikaan, kun muut herrat lähtivät klubiin, lähti Eugen kotia. Sänkykamarissa tapasi hän Doran joka istui ja luki, silmät itkusta punaisina. Hän oli niin suloisen ja avuttoman näköinen, kun hän säikähtyneenä katsahti mieheensä, että Eugenin koko suuttumus hävisi.

"Rakas, pikku kultaseni", sanoi hän hellästi, syleillen häntä, "anna anteeksi, jos olin liian ankara sinua kohtaan. Mutta tiedäthän..."

"Kyllä", vastasi Dora, iloissaan kun näki Eugenin lauhtuneen, "annan anteeksi sinulle. Jos vain sinäkin annat anteeksi minulle ... että minä olen niin huono ihminen, huolimaton, epäluotettava ... ja vaikka minkälainen."

"Vaiti, Doraseni", sanoi Eugen nauraen, "sitä en ole koskaan sanonut."

"Et, mutta sinä olet ajatellut sitä -- tänään olet koko päivällisen ajan ollut hyvin onneton ja tuntenut hirmuisia aavistuksia tulevaisuuden suhteen. Etkö olekin?"

Eugen ei vastannut, hän veti vain Doran luokseen ja tukahdutti hänen kysymyksensä suuteloihin.

"Tiedän, armas Dorani, että tahdot koettaa tulla säntillisemmäksi minun tähteni", kuiskasi hän hellästi.

He puhelivat ja kuiskuttelivat vielä vähän aikaa keskenään, sitten sanoi Dora äkkiä, ja veitikkamaisuus loisti jälleen hänen silmissään:

"Eugen kulta, minua niin väsyttää -- rupeaa väsyttämään, kun istuu yksinään kotona ja itkee -- tahdotko olla hyvä ja soittaa Lisbetille, että minä olen 'enemmän paha'?"

Eugen katseli häntä ihmetellen ja epäluuloisena.

"Mitä tarkoitat?"...

"Juuri sitä mitä sanoin. Sinun ei tarvitse sanoa muuta kuin: 'Dora on mielestään enemmän paha!'"

Eugenia ei tällä hetkellä juuri miellyttänyt pilanteko. Hän näytti loukkaantuneelta, kohautti olkapäitään ja sanoi lyhyesti, mennessään huoneeseensa:

"Sen saat sanoa itse, sitten kun väsymyksesi on mennyt ohi."

Dora vaipui nauraen takaisin sohvalle. Hän oli jälleen hyvällä tuulella, ja häntä harmitti, että Eugen ei ottanut osaa hänen pilantekoonsa. Mitähän Lisbet olisi sanonut, jos olisi kuullut Eugenin juhlallisella äänellä vakuuttavan, että hän, Dora, oli enemmän paha kuin hyvä!

Mutta siitä päivästä alkaen tapahtui Dorassa kummallinen muutos. Hän ei enää puhellut ja nauranut kuten ennen, hän oli hajamielinen ja uneksiva; ja kun hän iltasin lauloi Eugenille, tuntui Eugenista, että niin ei hän ollut koskaan ennen laulanut. Ihmetellen ja liikutettuna kuunteli hän, miten kiihkeitä, palavia säveliä hänen pieni lapsellinen vaimonsa loihti esiin.

Eräänä päivänä päivällisen jälkeen, kun he juuri olivat tulleet saliin, kiersi Dora äkkiä kätensä Eugenin kaulaan ja kuiskasi:

"Jos olet oikein, oikein hyvä, kerron sinulle jotain hyvin hauskaa!"

"Vai niin! No mitä sitten?" kysyi Eugen hymyillen.

"Mutta silloin sinun pitää olla oikein hyvä", jatkoi Dora salaperäisesti, "sinun pitää olla oikein hyvä ... et saa milloinkaan suuttua pieneen vaimoosi ... et saa koskaan lausua kovia, epäystävällisiä sanoja... Sinusta tulee kohta oikein hyvä ja kiltti isä!..."

Hän kohotti päätään, kietoi käsivartensa vielä lujemmin Eugenin ympärille ja katsoi häneen riemuitsevasti hymyillen.

Mutta Eugen tuli aivan kalpeaksi. Hän otti asian niin syvästi, niin juhlallisesti, että hän tuskin voi puhua mielenliikutuksesta; hän vain painoi Doran kerran toisensa perästä rintaansa vasten.

"Onko se mahdollista?" kuiskasi hän vihdoin vapisevalla äänellä.

"Tietysti se on mahdollista!" huudahti Dora nauraen, ja hänen äänensä kuului niin lapsellisen huolettomalta ja itsetiedottomalta Eugenin syvän vakavan äänen rinnalla, "luulitko sinä että me kaksi, jotka olemme niin onnellisia ja niin rakastuneita, emme saisi pikku palleroita rakastaaksemme ... rakastaaksemme heitä."

Ja hän nojautui Eugenin rintaa vasten ja katseli eteensä haaveksivan, hymyilevän onnellisin katsein.

"Oi, Eugen, minusta tuntuu kuin kuolisin onnesta!"

Hän sulki silmänsä ja antoi päänsä painua Eugenin olkapäätä vasten, ikäänkuin suloinen raukeus olisi hänet vallannut.

"Rakas, kallis vaimoni -- minustakin tuntuu, kuin olisi se aivan liian suuri onni!"

Ja Eugen syleili ja suuteli Doraa ja kuiskaili hänelle helliä, sydämellisiä sanoja, parhaita, mitä hänen rakkautensa saattoi keksiä.

Myöhemmin illalla kysäisi Dora äkkiä:

"Minkä nimen annamme pikku tytöllemme?"

"Tytöllemme?" toisti Eugen kummastuneena, "miksi luulet, että se on tyttö?"

"Siksi että luulen, että sinä mieluummin tahdot tytön, ja tiedän, että jos oikein hartaasti toivoo jotain sille, jota rakastaa, saa sen. Sentähden minä saan pienen tytön, ja olen jo ostanut lankaakin kutoakseni sille pienen peitteen."

"Armas, armas Dorani! Minä olen yhtä onnellinen, olipa se tyttö tai poika."

"Sano nyt, minkä nimen annamme hänelle -- sillä sinä saat määrätä nimen, olipa se nyt kumpi hyvänsä..."

"Jos se on poika, saat sinä määrätä", sanoi Eugen leikillään...

"Ei", vastasi Dora, joka oli aivan täynnä jalomielisiä ja epäitsekkäitä ajatuksia, "sinun pitää määrätä; minä vain ehdotan. Annammeko mielestäsi hänelle nimeksi Märta?"

"Enpä ole juuri ajatellut sitä ... mutta se on hyvin kaunis nimi..."

"Niin kyllä ... arvasin, että pitäisit siitä... Siispä sanomme häntä Märtaksi. On niin hauskaa saada puhella hänestä ikäänkuin hän jo olisi olemassa..."

Ja siihen se jäi. Pieni olento, joka vielä uinaili käsittämättömissä kätköissä, oli jo nimeltään Märta. Hän oli melkein aina läsnä vanhempiensa aterioidessa, hän leijaili näkymättömänä heidän ympärillään, kun he viettivät hämärää hetkeä, hän makasi myhäillen pienessä korivaunussaan heleän peitteen alla, lämpimänä ja punaposkisena, hän juoksenteli ympäri huoneissa ja teki pahaa ja nauroi ja lauloi -- kaikki ylen onnellisen äitinsä mielikuvituksessa.

XI.

Koko ajan kun Dora oli raskaana, oli hän säteilevän iloisella mielellä, jota ei mikään voinut järkyttää. Ikävyydet ja harmit haihtuivat kuin aamuiset usvattaret, ja hänen naurunsa ja laulunsa kaikuivat raikkaina ja heleinä, kuin kastehelmet, jotka hyppelevät poimulehden lehdillä.

"Mistä tulevat säveleesi?" ihmetteli Eugen, kun Dora toisinaan iltasin istui tuntikaudet pianon ääressä tai näpäytellen kitaraansa.

"Mistäkö ne tulevat?" vastasi hän ihmetellen, silmät suurina, "sydämeni syvimmästä ... siitä, joka on oikein _omaa itseäni_... Oikeastaan en olekaan oikein 'oma itseni' muulloin kuin laulaessani."

Hänen kasvonsa saivat vakavamman ilmeen ja hän jäi uneksien katsomaan eteensä.

"Mitä näkee hän silloin, kun hänen kasvonsa saavat tuollaisen ilmeen?" ajatteli Eugen. Ja tuskan tunne vihlaisi äkkiä hänen sydäntään, karkoittaen sieltä onnen tunteen.

Dora oli enimmäkseen terve, mutta häntä vaivasi usein väsymys, jota vastaan hän ei yrittänytkään taistella. Hänestä oli hauskinta maata sohvallaan, ja kun hänen piti lähteä ulos, ajoi hän mieluimmin mukavissa vaunuissa tai käveli hitaasti, nojaten Eugenin käsivarteen. Se oli hänestä intresanttia ja hauskaa; muuten oli hänestä kaikki tähän aikaan hauskaa, yksinpä pahoinvointikin.

Eugenia huolestutti, kun Dora lopulta ei tahtonut liikkua juuri ollenkaan. Hän koetti kaikilla mahdollisilla keinoilla houkutella häntä ulos, hän neuvotteli lääkärin ja äitinsä kanssa, mutta turhaan. Rouva Blum, joka, huolimatta vanhoillisuudestaan muilla aloilla, oli omistanut koko nykyaikaisen terveydenhoito-opin, piti tieteellisiä esitelmiä Doralle, varoitti häntä, puhui ilman ja liikunnon vaikutuksesta j.n.e.

"Mutta kun minua niin väsyttää", sanoi Dora valittaen.

Rouva Blum hymyili happamasti. Hän ei pitänyt siitä, että ihmiset valittavat väsymystä tai sairautta; hän vaati muilta samanlaista stoalaisuutta kärsimyksissä kuin itseltäänkin. Ja hän kertoi, miten sairas hän raskautensa aikana aina oli ollut, mutta miten hän kuitenkin oli pysynyt pystyssä, eikä ollut koskaan laiminlyönyt pienintäkään pikkuseikkaa taloudestaan; hän puhui paiseista rinnassa, veritulpista j.n.e. kunnes Dora parka kauhusta aivan kalpeni ja änkytti: "Äiti kulta, älä puhu enää..."

"Siinä sen näet", vastasi rouva Blum etevämmän säälillä, "sinä et voi kuulla puhuttavan siitä, mitä minun suurten taloushuolieni ohella täytyi kärsiä, valittamatta, voimatta puhua siitä kenellekään. Mutta minä kestin sen ... sen voi aina kestää ... meidän naisten täytyy oppia kärsimään, voittamaan itsemme... Ja mitä enemmän jaksamme kärsiä, sitä lujemmiksi tulemme. Koeta siis, rakas pikku Dora, voittaa väsymykseni ... älä välitä siitä, hoida kotiasi kuten tavallisesti ... käy kävelemässä ... ole niin kuin olisit terve."

"Tahdon koettaa..." vastasi Dora.

Mutta kun rouva Hjort sitten tuli hänen luokseen, kertoi hän valittaen kaikista määräyksistä, joita anoppi oli antanut hänelle.

"Ajattelehan, äiti, hän puhui minulle paiseista rinnassa ja kaikenlaisista hirmuista ... hän tahtoo, että kävelisin tuntikausia ... minä, jota muutenkin niin väsyttää..."

Rouva Hjort löi kätensä yhteen ja kohotti katseensa taivaaseen päin.

"Lepää sinä, rakas lapseni, lepää! Älä välitä siitä, mitä Sofi sanoo ... minulla on ollut seitsemän lasta ja kolmet keskeiset, Sofilla on tosin ollut yhtä monta lasta, mutta arvatenkaan ei yksiäkään keskoisia..."

Ja rouva Hjort kohotti päätään etevämmyytensä tunnossa.

"Luota minun kokemuksiini ... lepää, lapsi parkani ... siihen on Eugenilla varaa ... mistä aiheutuivat minun keskenmenoni? Juuri liiallisesta rasituksesta... Mutta sitä ei Sofi ymmärrä ... hän, joka koko elämänsä on elänyt työttömyydessä ja ylellisyydessä..."

Doran mielestä se oli viisaasti ja hyvällä tarkoituksella puhuttu, ja hän seurasi niin paljon kuin voi äitinsä neuvoja.

Eugenin iloksi sairastui rouva Hjort influensaan juuri silloin, kun Doran synnyttämisen aika tuli. Molempien anoppien taistelu Dorasta raukesi siis itsestään; rouva Hjort paralla ei ollut enää mitään sanottavaa, hän ei ollut voinut antaa Doralle muuta kuin muutamia pieniä yksinkertaisia vaatekappaleita odotettua pienokaista varten, ja nyt hän makasi sairaana kuumeessa. Rouva Blum sitävastoin, joka oli antanut täydellisen, kallisarvoisen vaatevaraston, kauniista korivaunun sisustuksesta kaikensuuruisiin ja -karvaisiin röijyihin ja kapaloihin saakka, määräsi ja johti kaikkea, hoitajattaren ja lääkärin avustamana.

"Niin se on", huokasi rouva Hjort, "rikkaat ne aina pääsevät voitolle."

Eräänä aamupäivänä -- Dora oli yöllä voinut pahoin ja rouvaa, jonka piti auttaa synnytyksessä, oli lähetetty hakemaan -- sai Eugen telefoonitse sanan, että hänen piti kiireimmän kautta tulla kotia; synnytystyö oli jo alkanut.

Levottomana noudatti Eugen kutsua; etehisessä hän kohtasi rouva Blumin, joka hyvin innoissaan ja tärkeänä vakuutti hänelle, että kaikki oli niinkuin olla pitikin, mitä parhaimmassa järjestyksessä, rouva ja hoitajatar saapuneet j.n.e. ja että Eugen saattoi olla aivan levollinen.

"Mutta entäs Dora ... Dora", kuiskasi Eugen vapisevalla äänellä.

"Dora on kiltti ja rohkea", vastasi rouva Blum hiukan paheksuvasti, niinkuin ei mikään muu olisi voinut tulla kysymykseenkään.

Eugen tahtoi heti kiiruhtaa vaimonsa luo, mutta rouva Blum pidätti häntä.

"Ei -- Dora tahtoo mieluummin olla yksin -- tarkoitan, että hän ei tahdo, että sinä olet sisällä. Hän käski minun sanoa, että hän ei pelkää, että hän ei tahdo, että sinä olet läsnä näkemässä hänen tuskiaan ja kaikkea muuta epämiellyttävää, mitä sellaisessa tilaisuudessa luonnollisesti sattuu. Vasta sitten kun kaikki on ohi -- kun kaikki on kaunista, kuten hän sanoi, saat sinä tulla sisälle!"

"Armas Dorani!" kuiskasi Eugen liikutettuna.

"Niin, Dora on oikein rohkea -- ilahuttavan rohkea. Muutamat vaimot kiusaavat miesparkojaan tahtomalla pitää heitä kädestä tuskien aikana; luja ja hienotunteinen nainen ymmärtää, että hänen päinvastoin tulee sääliä miestään. Minä tahdoin aina, että mieheni olisi niin kaukana kuin mahdollista, ja olen iloinen, että Dora ymmärtää tehdä samoin."

Samassa kuului makuukamarista tuskanhuuto.

Eugen tuli kalmankalpeaksi.

"Mitä ... mitä se oli?" änkytti hän.

"Ei mitään -- ei mitään", vastasi rouva Blum lyhyesti, "mene nyt huoneeseesi ja odota siellä. Niinpian kuin kaikki on ohi, tulen ilmoittamaan sinulle. Älä huoli olla levoton -- kaikki on niin hyvin kuin olla voi ... koeta lukea tahi kirjoittaa, ja jos kuulet jonkun pienen valitushuudon, niin muista, että se ei merkitse mitään, se on vain niinkuin olla pitää."

Hän lykkäsi Eugenin huoneeseensa, sulki oven hänen jälkeensä ja meni Doran luo.

Eugen koetti todella seurata äitinsä määräyksiä; hän otti kirjan ja koetti lukea, hän istuutui kirjoituspöytänsä ääreen kirjoittamaan, mutta ei voinut tehdä kumpaakaan. Koko hänen huomionsa oli keskittynyt vähäisempiinkin ääniin, jotka tulivat ulkoapäin.

Hän nousi ja käveli edestakaisin huoneessa, tukahduttaakseen levottomuutensa. Tuontuostakin kuuli hän huudon, yhtä usein kuvitteli hän kuulevansa, ja joka kerran hän pysähtyi kalpeana ja levottomana. "Menenkö sisään?" ajatteli hän. "Lieneekö se vaarallista? Miksi ei kukaan tule minun luokseni?"

Ja siinä kävellessään ja tuskaisena odotellessaan lapsensa syntymistä tuli hän ensi kerran ajatelleeksi, että niin täytyi kaikkien naisten kärsiä, eikä ainoastaan kerran, vaan useasti -- hänen äitinsä, hänen sisariensa, kaikkien, jotka saivat maistaa äitiyden onnea. Nuo heikot, hennot olennot saivat kärsiä -- heidän täytyi kärsiä tuskia, jotka pusersivat heidän rinnastaan tuskanhuutoja. Ja mies? Hän tunsi tällä hetkellä melkeinpä häpeää omasta hyvinvoinnistaan. Hän koetti ajatella toisia asioita ... esim. sotaa ... niin, sodassa sai mies kärsiä ... siinä mies päästi vihlovia valitushuutoja. "Niin on luonto määrännyt" ajatteli hän, "mies kärsii ulkona elämän riehuvassa taistelussa, nainen kotona, hiljaisuudessa ... se on oikein ... se on oikeudenmukaista." Mutta omituista oli, että noilla vaikeroivilla sotilailla, joita ajattelemalla hän koetti rauhoittaa mielikuvitustaan, oli kaikilla naisen piirteet, vaalea, kihara tukka, siniset, säteilevät silmät ja punaiset, puoliavoimet, täyteläiset huulet...

Äkkiä kuului huuto, tuskallisempi kuin edelliset. Hän vavahti, hän oli vähällä pyörtyä, ja vapisevin käsin kaatoi hän itselleen lasillisen vettä ja vaipui sohvalle. "Nyt se on kohta ohi", ajatteli hän, "kärsivällisyyttä vain ... nyt se on ohi... Jumalan avulla on kestävä kauan, ennenkuin Dora parkani tarvitsee toista kertaa kokea tällaista..."

Ja hänen siinä istuessaan ja odottaessaan syntyi hänen sydämessään ajatuksia, toinen toistaan hienompia ja kauniimpia, jotka hän ikäänkuin hyväillen ja lohduttaen omisti nuorelle vaimolleen. "Voinko olla kyllin hyvä, kyllin hellä häntä kohtaan?" ajatteli hän, "tahdon kantaa häntä käsilläni ... koskaan en sano hänelle kovia, ankaria sanoja... Pikku Dora parkani ... nyt vasta ymmärrän, miten paljon kunnioitusta me miehet olemme velvolliset osoittamaan vaimoillemme ja äideillemme..."

Ajatellessaan näitä ajatuksia ja tehdessään näitä hyviä päätöksiä pyyhki hän lakkaamatta hikeä otsaltaan, ja nieleskeli hermostuneesti tukahduttaakseen pahoinvointiaan.

Vihdoin ei hän enää kestänyt kauempaa; hän nousi kiireesti ja päätti mennä katsomaan, miten Doran laita oli.

Mutta kun hän tarttui ovenripaan avatakseen oven, kuuli hän huudon, niin vihlovan ja sydäntäsärkevän, ettei hän koskaan ollut kuullut mitään senkaltaista.

Nyt ymmärsi Eugen, että kaikki oli mennyttä -- niin huutaa ihminen ainoastaan silloin, kun kuolon käsi tarttuu hänen nuoreen, voimakkaaseen elämäänsä.

Kalmankalpeana hoiperteli hän takaisin sohvalle, vaipui alas ja peitti kasvonsa käsiinsä. Oi Jumala, Jumala ... oliko tuo kaunis satu nyt jo loppunut ... eikö hän koskaan enää saisi nähdä noita iloisia, ystävällisiä kasvoja ... kuulla tuota laulua, joka oli tenhonnut hänet niinkuin kevät ja elämä ihmisen tenhoavat ... jäisikö koti nyt tyhjäksi ... pimeäksi ... äänettömäksi... Ja hänestä tuntui, että jokainen ankara sana, jonka hän oli lausunut, oli tulikirjaimilla painettuna hänen silmiensä edessä...

Hetkisen perästä kuuli hän askelia salista ... rouva Blum tuli ilmoittamaan...

"Minun täytyy rohkaista itseni", ajatteli hän ja nousi seisomaan.

Askeleet lähenivät nopeasti, ovi avautui, ja kynnyksellä seisoi rouva Blum, ilosta säteilevin kasvoin.

"Tule -- tule!" huusi hän, ojentaen kätensä poikaansa kohti.

"Dora ... Dora ... eikö hän ole ... kuollut", änkytti Eugen kuin unissaan.

"Dorako kuollut? Hän ei ole koskaan elänyt rikkaampaa elämää kuin nyt..."

"Mutta äskeinen huuto?" kuiskasi Eugen ja pyyhkäisi otsaansa.

Rouva Blum nauroi melkein vallattomasti.

"Niin huutaa jokainen nainen sinä hetkenä kun lapsi syntyy. Se on aivan luonnollinen asia. Kaikki on mennyt niin hyvin... Dora on ollut niin kärsivällinen ja järkevä ... oikein kärsivällinen ja järkevä."

Ja hän painosti erityisesti viimeisiä sanoja, aivan kuin olisi tahtonut koroittaa arvolauseita todistuksessa.

Eugen ei voinut vastata. Hän katseli arasti äitiään ja seurasi häntä sitten, yhä vielä kuin unessa, mutta tällä kertaa ihmeellisessä ja suloisessa.

Kun ovi avautui ja hän astui sänkykamariin, tuntui hänestä kuin olisi hän tullut pyhäkköön. Uusi elämä oli alkanut -- ja tämä hento elämä uinuvine voimineen oli osa Dorasta ja hänestä, se oli jatko heidän ajatuksilleen ja tunteilleen, se oli olento, jonka heidän sisällinen rikkautensa oli synnyttänyt... Rakkauden ja elämän ja ikuisuuden mysteeriot ympäröivät hänet tällä hetkellä.

Kalpeana ja voimattomana, mutta kasvot säteillen onnesta lepäsi Dora vuoteessaan, hoitajattaren vaaliessa pienokaista. Dora katseli herkeämättä ovelle, ja kun se avautui, kohtasivat hänen ja Eugenin katseet heti toisensa. Eugen meni vuoteen luo, polvistui sen ääreen ja suuteli Doran ojennettua kättä.

"Näetkös!" sanoi Dora kyyneleet silmissä, hymyillen veitikkamaisesti; "tulihan tyttö, niinkuin minä tahdoin."

"Tule nyt katsomaan pienokaistasi", sanoi rouva Blum, "sitten saat jälleen mennä pois."

Eugen totteli heti, nousi ylös ja katseli vastasyntynyttä.

"Sepä on tanakka tyttö", sanoi hän ja hyväili varovasti pientä punanahkaista olentoa, joka liikutteli jäseniään kuin sammakonpoikanen.

Hän oli hämillään ja tunsi olevansa tarpeeton; hän oli hämärästi tuntevinaan, että rouva Blum ja Dora vaativat, että hän olisi ihastuksissaan pienokaisesta, mutta hän ei enää tiennyt mitä sanoa, lapsi tuntui hänestä melkein vieraalta. Ja jälleen syntyi hänessä uusi ajatus: että sinä juhlallisena hetkenä, jolloin uusi elämä syttyy, jolloin pieni matkamies, yksinään ja avuttomana, tulee vieraaseen maailmaan, ottavat naiset hänet vastaan, muodostavat naiset suojelusvahdin hänen ympärilleen -- kun taas mies seisoo siinä arkana ja hämillään, mietiskellen elämän suurta arvoitusta...

"Nyt saat mennä", sanoi rouva Blum, "Doran pitää saada hoitoa ja levätä; tahdoin vain, että kävisit tervehtimässä esikoistasi ja näkemässä nuorta vaimoasi."

Eugen suuteli vielä kerran Doraa ja hiipi sitten pois, liikutettuna ja onnellisena, täynnänsä juhlallisia tunteita...

Dora voimistui hyvin pian, kun mitään sairauksia ei sattunut; hän imetti itse lastaan ja näytti silloin, pidellessään pienokaistaan paisuvalla povellaan, itse terveyden ja onnen perikuvalta. Pikku tytön punainen iho vaaleni pian ja Eugenkin myönsi nyt, mitä hän ensin ei voinut, että se oli hyvin suloinen pieni lapsi.

"Hän on sinun näköisesi", sanoi Eugen ihastuneena, "hänellä on sinun siniset silmäsi."

"Eipäs", vastasi Dora innoissaan, "sinun näköisesi hän on ... katso nyt ... sinun kaunis nenäsi."

Eugen nauroi ja suuteli heitä molempia. Hänen mielestään he yhdessä olivat kuin kaunis keväinen kuva...

"Muistatko, Dora, että lupasit, että jos lapsemme olisi tyttö, saisin minä antaa hänelle nimen?"

"Muistan kyllä, ja sen sinä saatkin!" huudahti Dora, joka yhä vielä oli täynnä jalomielisiä, epäitsekkäitä ajatuksia. "Kukapa muu sen saisi tehdä! Etkö enää pidä Märtasta? Silloin otamme toisen nimen."

Ja hän hiipi hänen luokseen ja katseli häneen hellästi, valmiina luopumaan kaikista omista toivomuksistaan.

"Kiitos, armaani", kuiskasi Eugen vastaukseksi, "silloin ehdotan, että antaisimme hänelle nimeksi Maria, eikä Märta..."

Dora näytti hiukan pettyneeltä.

"Hyvä Eugen, tokko sitä nimeä! Eihän hän ... tarkoitan, että ... eikö _hän_ ollut nimeltään Maria..."

Sen hän sanoi niin lapsellisen suloisesti, niin ilman vähintäkään mustasukkaisuutta, että Eugenin täytyi hymyillä.

"En tahtonutkaan antaa lapsellemme nimeä _hänen_ mukaansa, vaan kaikista ensimäisen rakkauteni, lapsellisen ihailuni esineen, Maikki tädin mukaan. Koska nyt olen alkanut ripittää itseäni, tahdon sen tehdä loppuun asti. Näetkös Doraseni, vaikka niin suuresti kunnioitan ja ihailen äitiäni, en ole kuitenkaan koskaan ollut häneen niin sydämestäni kiintynyt kuin Maikki tätiin..."

"Mutta, Eugen", sanoi Dora paheksuvalla äänellä, "äidillä on toki aina oleva ensimäinen sija."

"Sydämellä on omat lakinsa, se kiintyy niihin, jotka se itse valitsee, eikä noudata meidän määräyksiämme. Minulla oli perheessämme aina jonkunverran syrjäytetty asema, minulla oli paljon ajatuksia ja mielikuvitelmia, joita eivät muut ymmärtäneet, ja minua pidettiin senvuoksi hyvin omituisena lapsena. Mutta Maikki tädissä oli juuri sitä, mitä minä kaipasin, ja mitä kotona en löytänyt; hänessä oli runollisuutta, hän tajusi sadun ihmeitä, hänessä oli uskonnon antamaa suloista sydämellisyyttä... Se hituinen uskonnollisuutta, mitä minussa on, on Maikki tädiltä saatua..."

"Minkälainen hän sitten oli?" kysyi Dora ihmetellen.

Eugen katseli uneksien eteensä.

"Hänessä oli jotain enkelimäistä ja jotain tonttumaista ... eli pikemminkin, hän oli kuin hyvä haltija. Hänellä oli tapana tulla meille kerran viikossa pikku Gerdan kanssa. Me lapset leikimme yhdessä, mutta lopuksi tulimme aina Maikki tädin luo ja pyysimme hänen kertomaan satuja tai tapahtumia raamatusta. Kun hän istui siinä sukkaneule kädessä ja kasvoilla iloinen, veitikkamainen hymy, oli hän aivan kuin pieni hyvä haltija, joka loihtii esiin satujen ihanuuden. Mutta kun hän kertoi Vapahtajan elämästä, loistivat hänen kasvonsa, ja minusta tuntui, kuin olisi enkeli tullut huoneeseen. Tätä kaikkea en silloin vielä ymmärtänyt; vasta nyt perästäpäin on Maikki tädin kuva ja nuo hiljaiset lauantai-illat, jolloin hän tuli meille, muodostunut minulle saduksi ja legendaksi, muistoksi, joka liittyy joulukynttiläin loistoon ja jouluyön rauhaan ja kaikkeen hienoon ja kauniiseen ja salaperäiseen, jota tunsin lapsena. Senvuoksi luulen, että olisi onneksi pikku tytöllemme, jos antaisimme hänelle nimen Maikki tädin mukaan..."

Dora oli yhä vielä alla päin.

"Mutta etkö luule että äitisi pahastuu, jos nimitämme tytön Maikki tädin, emmekä hänen mukaansa?"

"Sofi" oli rumin nimi minkä Dora tiesi, mutta hädissään esitti hän mitä hyvänsä, päästäkseen "Marista".

"En luule", vastasi Eugen luottavasti. "Mutta nytpä muistin jotain, jonka olin vähällä unohtaa. Tietysti meidän täytyy antaa tytöllemme nimi sekä minun äitini että sinun äitisi mukaan, sehän on samalla sinunkin mukaasi. Mutta voidaanhan häntä sanoa Mariaksi."

Dora huokasi -- siinä nyt oltiin! Mikä kauhea valikoima nimiä: Maria Sofia Dorotea.