Part 7

"Kaikki tämä on minun!" huudahti hän lapsellisesti ja ojensi kätensä, ikäänkuin syleilläksensä koko huonetta. "Ja täällä saan elää jok'ainoan hetken yhdessä rakkaan Eugenini kanssa ... täällä minä odotan häntä kotiin työstä ... juoksen häntä vastaan ja suljen hänet syliini... Hän on minun ... minun omani ... minun mieheni ... minä järjestän kodin hänelle ... minä..."

Ja hän vajosi sohvalle, nojasi päänsä käteensä ja vaipui suloisiin unelmiin. --

Hän heräsi hätkähtäen unelmistaan kun uusi palvelija -- vanha Visa oli saanut eron ja eläkkeen -- tuli sisään ja ärsyttävän ivallisella äänellä kysyi, mitä rouva aikoi määrätä päivälliseksi.

Dora ja Eugen olivat ensimäistä päivää häitten jälkeen kahden kotona; tätä ennen he olivat syöneet päivällistä kaikkien sukulaisten luona. Nyt tuli Doran itse tarttua talouden ohjiin, ja sen hän oli tänä hetkenä kokonaan unohtanut.

Ensimäinen päivällinen kahdenkesken Eugenin kanssa! Nyt piti laittaa hienointa ja parasta mitä hän tiesi. Hän purskahti äkkiä niin iloiseen nauruun, että Sofia neitsyt ihmetellen katsoi häntä; hänen mieleensä johtuivat hänen lapsuutensa lempiruuat, jotka hän kerran juhlahetkenä, ukko Pennin ollessa hyvissä varoissa, oli saanut määrätä: "maksakakkua, mustikkasoppaa ja jäätelöä." Sitä ruokalistaa ei Eugen varmaankaan hyväksyisi. Ei, nyt tuli laittaa jotain oikein hienoa.

"Ehkä laitamme chateaubriandia?" ehdotti hän. Se oli parasta, mitä hän tällä hetkellä tiesi.

Sofia näytti hieman pilkalliselta. "Mutta sehän on aamiaisruokaa", vastasi hän.

"Sitä meillä oli usein sunnuntaina päivälliseksi", sanoi Dora lapsellisesti, "se on niin hyvää!"

"No, siinä tapauksessa kai soitamme teurastajalle, että hän lähettää meille palasen 'selkälihaa'", sanoi Sofia.

"Selkälihaa?" Dora oli aivan unohtanut, mitä se merkitsi, mutta arveli, että pieni vastaväite ehkä kohottaisi hänen arvoaan.

"Miksi niin?" sanoi hän. "Miksi juuri 'selkälihaa'?"

"No, sitten kai otamme palasen 'sisäreittä'?"

Dora ymmärsi yhtä vähän.

"Miksi juuri 'sisäreittä'?" sanoi hän arvostelevasti.

Sofia neitsyt purskahti nauramaan.

"Ei kai rouva tahdo, että otamme 'ydinluuta'?"

Nyt ymmärsi Dora, että hänen arvonsa perheenemäntänä oli vaarassa. Sehän oli jo suorastaan pilaa, eihän 'ydinluista' voinut laittaa ruokaa! Hän päätti pelastautua rohkealla tempulla.

"Otetaan palanen 'ulkoreittä'", sanoi hän lyhyesti, "olkaa hyvä ja soittakaa teurastajalle."

"Jaha", vastasi Sofia halveksivasti, "no, ja mitäs laitetaan toiseksi ruuaksi?"

Dora mietti hetkisen, ja muisti taas erään lempiruokansa; hän vastasi arvokkaasti:

"Laitetaan 'köyhiä ritareita'."

"Mutta sehän on myöskin aamiaisruokaa", sanoi Sofia, joka jo alkoi epäillä, oliko hänen nuorella emännällään järki tallella.

"Niin kyllä, mutta se on niin hyvää", sanoi Dora lapsellisen itsepäisesti.

"Olkoon vaan minun puolestani", vastasi Sofia, mennen kyökkiin ja ryhtyen valmistuksiinsa, "saammepahan nähdä, mitä asessori sanoo..."

Aamupäivä tuntui Dorasta jokseenkin pitkältä; hänen ei tehnyt mieli mennä ulos, hän ei malttanut lukea, ja, ihme kyllä, kukaan ei tullut häntä tervehtimään. Hän kulutti aikansa puhelemalla telefoonissa, soittamalla, uneksimalla, katselemalla kuvaansa peilissä ja ihailemalla kauniita kapineitaan. Kun hän päivällisen aikaan kuuli Eugenin tulevan, syöksähti hän ylös pianon äärestä ja ryntäsi etehiseen, ja tuskin ehti Eugen panna kepin pois kädestään ja ripustaa takkinsa naulaan, kun Dora jo heitti kätensä hänen kaulaansa ja huudahti:

"Rakkaani, miten olenkaan ikävöinyt sinua! Miten jaksan elää kaikki aamupäivät ilman sinua? Tuo paha, paha hovioikeus!"

Eugen hymyili, veti hänet luokseen ja vastasi kiihkeästi hänen hyväilyihinsä.

"Miten voivatkaan kaksi ihmistä olla niin onnellisia kuin me!" kuiskasi Dora, Eugenin melkein tukahduttaessa hänet suuteloihin.

"Se on ihmeellistä", vastasi Eugen myöskin kuiskaten, "se on kuin unta ... minä, joka en koskaan uskonut onneen", lisäsi hän vielä matalammalla äänellä.

"Sinä!"

Dora katsoi häneen suurin, ihmettelevin silmin ja pyyhkäisi hiukset kasvoiltaan.

"Miksi et sinä uskonut onneen, sinä, jolla on kaikki, mitä ihminen voi toivoa?" jatkoi hän epäillen.

"Siksi että minun elämäni niin aikaisin sai aivan toisen, vastakkaisen suunnan", vastasi Eugen surumielisesti hymyillen.

"Miten niin ... kerro minulle ... kerro!..." huudahti Dora.

Hänen kasvonsa loistivat innostuksesta ja uteliaisuudesta kuin lapsen, joka odottaa saavansa kuulla satua.

"Ei nyt -- eikä näin etehisessä, varsinkin kun on nälissään ja tuntee ruuan hajua", vastasi Eugen -- "toisen kerran ja sopivammassa ympäristössä..."

He nauroivat molemmat, seisoivat hetkisen käsi kädessä katsoen toisiaan silmiin, heittivät sitten lapsellisen vallattomalla liikkeellä toistensa kädet ja lähtivät, Eugen omaan huoneeseensa ja Dora ruokasaliin.

Iloisina ja hilpeinä he sitten istuutuivat päivällispöytään. Onnellista tunnelmaa ei häirinnyt sekään, että pihvit olivat hyvin sitkeitä. Eugen oli vähän ihmeissään päivällisestä, hän kun oli tottunut hienoon ruokaan, mutta ei virkkanut mitään, söi hyvällä ruokahalulla ja näytti hetken hurmiossa olevan yläpuolella kaiken maallisen.

"Olitko tyytyväinen ruokaan, armaani?" kysyi Dora, kun he nousivat pöydästä.

"Se ei ehkä ollut aivan sellaista, jollaiseen minä olen tottunut", vastasi Eugen ystävällisesti ja vältellen, "mutta makuhan on niin erilainen. Ja minä olen vanhapoika, jolla on oma piintynyt makuni. Olisit kiltti, jos kyselisit äidiltä vähän neuvoja, hän tietää tarkalleen, mistä minä pidän."

"Kyllä ... kyllä... Tule nyt, uunissa on valkea ... nyt saamme viettää ihanan hetken ... ajattelehan, hämyhetki omassa kodissa oman rakkaan miehensä kanssa!"

Hän hypähteli ilosta ja kiiruhti saliin; Eugen seurasi häntä hymyillen ja ihastuneena.

"Nyt, armaani", sanoi Dora, vetäen Eugenin viereensä pienelle sohvalle ja nojautuen häneen, "nyt meillä on sopiva 'ympäristö' jutuille ja kertomuksille... Minkätähden luulit, että et koskaan tulisi onnelliseksi?"

"Ah -- sitäkö ... en ymmärtänyt, mitä tarkoitit, olin unohtanut sen", vastasi Eugen hymyillen, "enkä tiedä, uskallanko puhuakaan siitä."

Doran kasvot synkistyivät. Hän kohotti nopeasti päätään ja katsoi tutkien mieheensä.

"Nyt sinun täytyy kertoa siitä ... muuten en saa koskaan rauhaa..."

"Pitääkö tyydyttää hemmoteltujen lasten uteliaisuutta?" kysyi Eugen veitikkamaisesti.

"Minä en ole hemmoteltu enkä lapsi enkä uteliaskaan", vastasi Dora. "Olen rakastava vaimo, joka tahdon omistaa mieheni kokonaan, sekä nykyisyydessä että tulevaisuudessa että menneisyydessä!"

Ja hän kietoi kätensä Eugenin kaulaan ja syleili häntä kiihkeästi.

"Armaani!"

"Sano minulle, mitä se oli!" pyysi Dora suudelmien lomassa.

"Se oli jotain hyvin tavallista ja yksinkertaisia, joka tuli tielleni ja synkensi sen, armaani. Se oli rakkauden unelma, josta jäi jälelle ainoastahan surumielinen muisto."

Dora huudahti hämmästyksestä.

"Rakastitko häntä enemmän kuin minua? Kuka hän oli?" kysyi Dora kiihkeästi.

"Kumpaan kysymykseen minun ensin pitää vastata?"

"Tietysti ensimäiseen,"

"Sillä tavalla kuin rakastan vaimoani, en ole rakastanut ketään muuta", sanoi hän hellästi ja veti Doran puoleensa. "Mutta en ole myöskään rakastanut ketään siten ... sillä lailla ... kuin rakastin häntä ... joka verhosi suruun koko nuoruuteni."

"Eugen, minä tulen mustasukkaiseksi!" huudahti Dora ja polki leikillään jalkaansa. Mutta hän näytti kiihoittuneelta, hänen poskensa hehkuivat ja silmiin nousivat kyyneleet.

"Sitä sinun ei pidä olla, Doraseni", sanoi Eugen hiljaa, "ei voi olla mustasukkainen taivaan enkelille. Hän kuoli, ennenkuin oli täyttänyt kahdeksaatoista vuotta... Mutta minä surin häntä -- niin, oikeastaan surin häntä siihen asti, kunnes sain nähdä sinut. Silloin haihtui viimeinen surun varjo, ja siinä sydämeni sopukassa, missä säilytän hänen kuvaansa, on nyt vain valoa ja onnea ... hän elää muistossani vain lapsuuteni leikkisiskona..."

Dora ei vastannut; hän oli painanut päänsä Eugenin rintaa vasten ja itki hiljaa. Eugen silitti hellästi hänen kiharaa tukkaansa ja katseli häneen hymyillen. Doran kyyneleet tekivät hänet niin onnelliseksi; ne selittivät paremmin kuin sanat, miten hyvin Dora oli ymmärtänyt tuon lyhyen sadun.

"Kuka hän oli?" kuiskasi Dora arasti.

Eugen olisi ollut iloisempi, jos Dora ei olisi tehnyt sitä kysymystä, mutta hän vastasi kuitenkin heti:

"Se oli Maikki tädin tytär."

Dora lakkasi itkemästä. Samana hetkenä, jolloin salaperäisyys Eugenin ensimäisestä rakkaudesta hävisi, hävisi hänen kasvoiltaan syvä ja sydämellinen ilme.

"Vai niin -- oliko se hän?" huudahti hän jokapäiväisellä äänellä, joka loukkasi Eugenia.

"Eikö sinusta näytä siltä, kuin hän olisi voinut herättää syvää rakkautta?" kysyi Eugen.

He kääntyivät molemmat katsomaan valokuvaa, joka oli salin pöydällä. Se esitti vanhanpuoleista naista ja nuorta tyttöä, jotka olivat hyvin toistensa näköisiä, molemmilla sama lempeä ilme silmissä.

"Kyl--lä ... ajattelin vain jotain ihmeellistä ... en tiedä mitä ... kun sanoit, että hän oli enkeli."

"Hän _oli_ enkeli jo täällä maan päällä ollessaan; nyt hän on ylhäällä Jumalan luona", vastasi Eugen lyhyesti.

He istuivat hetkisen ääneti; kummallakaan ei ollut enää mitään sanottavaa. Hellä, sydämellinen tunne, joka äsken oli yhdistänyt heidän sydämensä, oli äkkiä haihtunut. Dora koetti kysellä jotain, mutta Eugen vastasi vältellen; hän ei nähtävästi tahtonut enää puhella asiasta.

"Hän loukkaantuu vähästä", ajatteli Dora, "enhän ole sanonut yhtään epäystävällistä sanaa."

Mutta sydämessään hän tunsi tuskallisen kylmyyden tunteen, jollaisen tuntee, kun huomaa epähienoilla sanoilla loukanneensa toista.

Kahvi tuotiin nyt sisään, ja mieliala tuli vähitellen taas iloiseksi. Eugen kertoi päivän tapahtumia, sanoi terveisiä Lisbetiltä, jonka oli tavannut ulkona j.n.e. Sitten siirtyi puhelu toisille aloille, he kertoivat toisilleen hauskoja juttuja lapsuutensa ajoilta, kuvaavia kummankin perheelle, ja puhelivat ja nauroivat kuin kaksi lasta. Vähitellen vaikeni nauru, äänet alenivat, ja lopuksi ei kuulunut muuta kuin viimeisten puitten rätinää uunissa ja hiljaisia kuiskauksia, joita keskeyttivät hellät, kiihkeät hyväilyt.

Mutta sinä iltana oli Doran vaikea nukkua. Hän oli jo kauan kuullut Eugenin tyynen, tasaisen hengityksen, mutta makasi yhä vielä valveilla, ajatellen miestään. Miten vakavalta, juhlalliselta, niin, melkeinpä uskonnolliselta kannalta hän otti kaikki! Kaikki oli hänelle velvollisuutta, kaikki muistot olivat pyhiä. Hän oli kerran näyttänyt Doralle vanhaa piipunpesää, joka oli ollut tuon ihmeellisen isoisän-isän oma, ja Dora oli varsin hyvin huomannut, että hän ei ensinkään pitänyt siitä, että Dora ei ollut juhlallisen näköinen katsellessaan sitä.

Dora oli vähällä nauraa hänelle siinä maatessaan ja mietiskellessään, mutta tunsi samalla tuskallista ihmettelyä, joka esti häntä siitä. Eugen oli niin hyvä, niin hellä, niin silmittömästi rakastunut häneen, mutta kuitenkin...

Yön hiljaisuudessa, kun ajatuskyky teroittuu ja tunteet tulevat kuumiksi, tunsi hän äkkiä, kuin aavistuksena, kuin varoittavana enteenä, -- jonka hän kuitenkin unohti jo seuraavana aamuna -- miten vaativaa ja vastuunalaista on olla tekemisissä niin hienon ja sielukkaan henkilön kanssa kuin Eugen oli.

X.

Kului muutamia viikkoja, ja Eugen, joka yhä oli onnen ja rakkauden hurmiossa, lausui ainoastaan hyvin lempeitä moitteita, kun päivälliset herkullisuuteen nähden pysyivät yhtä yksinkertaisina kuin ennenkin, ja tarjoamisaikaan nähden tulivat yhä myöhäisemmiksi.

"Miten on, oletko puhunut äidin kanssa 'ruokalistoistamme'?" kysyi hän eräänä päivänä puoleksi leikillä, puoleksi pahoillaan, kun oli saanut päivälliseksi kalaa ja huonosti valmistettua kaurasoppaa.

"En, rakas, en ole ... arvelin, että oli hyvä näinkin, ja ... sitäpaitsi olen unohtanut..."

"Etkö tahdo koettaa muistaa, kun tiedät, että minä sitä toivon?" jatkoi Eugen moittivasti.

"Kyllä ... kyllä koetan..."

Mutta Dora ei kysynyt. Hän jätti sen tekemättä kerran toisensa perästä, vaistomaisesti koettaen lykätä sen siksi, kunnes jälleen olisi unohtanut koko asian.

Sillä hän ei tahtonut kysyä neuvoa rouva Blumilta -- kahdesta syystä. Toinen syy oli se, että häntä harmitti, että Eugen alati vetosi vanhempiinsa ja kotiinsa ja siellä vallitseviin tapoihin, ikäänkuin mikään muu ei olisi kelvannut. Miksi piti heidän, Eugenin ja Doran, elää toisin kuin Doran vanhempien? Miksi ei hän saisi laittaa samanlaista ruokaa kuin hänen äitinsä laittoi, hänen äitinsä, joka oli niin viisas ja käytännöllinen ihminen?...

Toinen syy oli se, että Dora oli huomannut, että jos hän hoitaisi taloutta yhtä yksinkertaisesti kuin tähänkin asti, jäisi hänelle niistä rahoista, jotka Eugen antoi hänelle, osa köyhiä ja Tullan lastenkotia varten. Ja suuressa onnessaan tunsi hän, enemmän kuin koskaan ennen, tarvetta tehdä muita onnellisiksi, levittää ympärilleen iloa ja onnea. Eugen, joka tietysti kuului Yhdistykseen Hyväntekeväisyyden Järjestämistä Varten, oli lausunut Doralle toivovansa, että Dora ei koskaan antaisi kerjäläisille mitään kotonaan, ja oli antanut hänelle "vihreän kirjan", josta piti antaa lippuja tarvitseville, edelleen jätettäviksi Yhdistykselle Hyväntekeväisyyden Järjestämistä Varten. Dora otti kirjan, kuunteli hajamielisesti Eugenin tarkkoja määräyksiä ja pani sitten kirjan kirjoituspöytänsä laatikkoon, josta sitä ei milloinkaan otettu esille.

Kerjäläisiä otti Dora vastaan keittiössä, missä hän istui puhellen heidän kanssaan, syöttäen heitä ja antaen heille vaatteita ja rahaa. Ja mitä onnellisemmaksi hän tunsi itsensä, sitä enemmän hän antoi. Ja tuontuostakin toi hän Tullalle viitosen tai kymmenmarkkasen, jotka hän oli säästänyt talousrahoista, ja jotka Tulla, punastuen ilosta, kätki säästölaatikkoonsa.

Aikaan nähden oli Doran vielä vaikeampi käsittää Eugenin järjestyksen tarvetta. Hänestä, joka luonteeltaan oli suruton ja huoleton, oli aivan samantekevää, syötiinkö määrätyllä ajalla vai eikö. Mitä se teki, jos söi pihvinsä kymmentä minuuttia aikaisemmin tai myöhemmin, mitä sillä oli tekemistä onnen ja rakkauden kanssa? Se oli pikkumaista ja ikävää, ja sitä tuli hänen ja hänen rakkaan Eugeninsa välttää. Dora ei sitäpaitsi välittänyt paljon ruuasta; hän piti enemmän makeisista, joita hän söi pitkin päivää, mieluimmin vuoteessa.

Eräänä päivänä, kun Eugen tyytymättömänä ja moittien uudestaan kysyi, oliko Dora neuvotellut hänen äitinsä kanssa talouden hoidosta, nipisti Dora häntä leikillään korvasta ja sanoi:

"Kuulehan, rakas ritarini Tage Klok, olen huomannut, että sinä olet oikea herkkusuu! Ollaksesi nuori, vastanainut aviomies, välität aivan liian paljon ruuasta!"

"Sitä en luule", vastasi Eugen, vetäytyen syrjään ja hymyillen happamasti, "mutta minä olen tottunut järjestykseen kaikessa."

"Onko hieno ja herkullinen ruoka samaa kuin järjestys?" kysyi Dora hieman ärsyttävästi.

"Liioittelet. Mielestäni ei minua voida sanoa herkkusuuksi sentähden, että tahtoisin vähän toisenlaista ruokaa kuin meillä on..."

Dora tuli äkkiä vakavaksi.

"On niin paljon köyhiä, joilla ei ole edes leipää ravinnokseen", sanoi hän, ja hänen silmänsä saivat sen syvän ja lämpimän ilmeen, joka niillä oli hänen laulaessaan, "ja jos elää yksinkertaisesti, voi auttaa paljon useampia."

"Tietysti. Mutta olkaamme johdonmukaisia -- asukaamme parissa huoneessa, myökäämme huonekalumme, syökäämme silliä ja perunoita. Silloin voimme auttaa vielä useampia. Mutta ne ovat kansantaloudellisia kysymyksiä, joita sinä et ymmärrä, ja joista ei kannata puhua. Minä annan sinulle rahaa taloutta varten, ja tahdon senvuoksi saada sen järjestetyksi mieleni mukaan. Pyydän senvuoksi vielä kerran, että kysyisit neuvoa äidiltäni. Muussa tapauksessa teen sen itse -- toivon että ymmärrät, että hienotunteisuudesta tahtoisin, että _sinä_ sen tekisit!"

Dora ei vastannut, ja Eugen lähti pois; ensimäisen kerran naimisissa-olonsa aikana he erosivat, ilman että olivat antaneet suutelojen ja hyväilyjen haihduttaa pahan tuulensa.

Dora seisoi hetkisen liikkumattomana ja katseli miettien eteensä. Sitten hän äkkiä purskahti nauruun. Miten tyhmä Eugen oli, kun luuli, että hän ei ymmärtänyt kansantaloutta! Oi, jos hänellä vain olisi ollut valta käsissään, olisi hän kyllä tiennyt, miten järjestää asiat. Hän olisi käskenyt kaikkien rikkaitten jakaa omaisuudestaan köyhille, rikkaita ei olisi saanut olla olemassakaan, eikä siis myöskään köyhiä. Oi, miten hänen olisi tehnyt mieli mennä varastamaan kaikkien vanhojen, ahnaitten ukonrähjyksien kassakirstuista rahaa, antaakseen sen köyhille, hyville ihmisille, joiden täytyi kerjätä. Jospa hänellä olisi ollut edes pieni osa ahnaan ukko Blumin rahoista -- sillä ahnas hän oli, sen näki hänen kynsistään -- olisi hän heti rakentanut kodin Tullan pienille lapsille, jotka saivat kulkea ja odottaa hoitoa ja rakkautta, vain sentähden, että puuttui vähän rahaa. Ja hänkö ei ymmärtäisi kansantaloutta!...

Ruuan suhteen tapahtui kuitenkin vain hyvin vähän muutoksia asessori Blumin kodissa; Dora ajoi läpi oman ohjelmansa viekkaudella ja sitkeydellä, jonka edessä Eugen oli aivan neuvoton, ja jota hän ihmetteli kuin luonnonilmiötä. Oliko hän aivan erehtynyt Doran suhteen? Oliko pelkkää tyhmää haaveilua hänen luulonsa, että hän voisi muodostaa kehittymättömän kahdeksantoistavuotiaan tytön omien mielipiteittensä mukaiseksi?

Ei kestänyt kauvan, ennenkuin Eugenin järjestyksen-rakkaus ja Doran huolimattomuus toisillakin aloilla iskivät yhteen. Eugen oli perinyt kotoaan paljon tapoja, jotka hän innokkaasti tahtoi, että Dorakin olisi omistanut, mutta jotka Dorasta tuntuivat vain kummallisilta ja naurettavilta. Miten sietämätöntä oli esim. kulkea ja vetää alas kierrekaihtimia, heti kun joku auringonsäde pilkisti huoneeseen! Voiko ajatella jotain niin hullunkurista, kuin että lokakuun aurinko voisi polttaa mattoja ja uutimia? Doran kodissa ei koskaan suljettu ulos aurinkoa.

Eräänä sunnuntaina aamupäivällä, kun salin huonekalujen päällyksiä ei vielä oltu pantu paikoilleen ensimäisten kutsujen jälkeen, tuli Eugen huoneestaan keskipäivän hetkenä, ja näki, miten aurinko paistoi suoraan heidän neljännessä kerroksessa olevaan huoneustoonsa. Hän veti ponnekkaasti alas kaihtimet ja meni Doran huoneeseen, jossa tämä seisoi peilin edessä pukeutumassa, lähteäkseen kävelylle Eugenin kanssa.

"Dora, tiedättekö, että salin huonekalujen päällykset eivät vielä ole paikoillaan, ja että aurinko paistaa suoraan aralle kankaalle?" sanoi hän terävästi.

Dora kääntyi häneen päin ja nauroi.

"Hyvänen aika, Eugen! Sinähän puhut sellaisella äänellä, että voisi luulla sinun sanovan: 'Dora, oletko jo rikkonut lupauksen, jonka annoit minulle alttarin ääressä?'"

Eugenin silmissä välähti kuin salama. Dora säikähtyi, sellaista ilmettä ei hän ollut koskaan nähnyt Eugenin kasvoilla.

"Rakas Eugen, anna anteeksi!" pyysi hän nöyrästi ja tarttui Eugenin käteen. "Älä ole vihainen -- koetan tulla paremmaksi ... kas niin ... katso minuun ystävällisesti ... nythän on niin kaunis ilma ... me menemme ulos, ja meillä on niin hauskaa."

Ja hän pyysi ja rukoili, kunnes vihdoin sai Eugenin kasvoilta häviämään tuon vihastuneen ilmeen.

Mutta tämä sunnuntai näytti tuovan mukanaan pelkkiä ikävyyksiä. Dora ja Eugen viipyivät kauan kävelyllään, ja kun he tulivat kotiin, oli Dora väsyksissä ja tahtoi mennä hetkiseksi lepäämään; mutta Eugen pyysi innokkaasti, että hän heti lähtisi pukeutumaan, sillä muuten he tulisivat liian myöhään päivällisille Eugenin vanhempien luo. Ja tulla liian myöhään sinne -- se oli jotain, josta Dora tiesi koituvan paljon harmia.

Dora haukotteli, mutta meni sänkykamariin ja otti esiin pukunsa. Samassa soi telefooni; se oli Lisbet, joka tahtoi välttämättä puhua Doran kanssa hyvin tärkeästä asiasta. Dora kiiruhti ulos, virkkuna ja uteliaana.

"Hyvää päivää, Dora!" huusi Lisbet, "sano minulle, oletko sinä mielestäsi enemmän paha kuin hyvä?"

"Mitä? mitä sinä puhut?"

"Oletko sinä mielestäsi enemmän paha kuin hyvä? Tulla ja minä olemme väitelleet siitä asiasta ... hän väittää, että kaikki ihmiset -- ja hän itse enin kaikista! -- ovat pahoja. Hän puhuu tietysti raamatun mukaan; minä taas sanon, että ihmiset ovat enemmän hyviä kuin pahoja. Mutta eihän auta puhua selvästi, vakuuttavasti ja järkevästi sellaisten tunneihmisten kanssa kuin Tulla -- täytyy olla esimerkkejä elämästä; senvuoksi aion kysyä kaikilta mitä he arvelevat ... isältä ... äidiltä ... kutsuin juuri sisään vanhan Kaisan ja kysyin häneltä, pitääkö hän itseään enemmän pahana kuin hyvänä. Ensin hän tosiaankin näytti enemmän pahalta kysymyksieni johdosta, mutta kun hän sai kuulla, miten syvästi langenneena Tulla itseään piti, rauhoittui hän ja luuli kyllä olevansa samanlainen!"

Ja Lisbet nauroi niin että telefooni kaikui.

"No, mitä sinä arvelet itsestäsi?"

"Luuletteko te kaikki olevanne enemmän hyviä kuin pahoja?" ihmetteli Dora.

"Tietysti ... tietysti on ihminen, jonka Jumala on luonut omaksi kuvakseen, enemmän hyvä kuin paha ... ainoastaan Tulla luulee..."

"Silloin minä yhdyn Tullaan", sanoi Dora nauraen, "sillä säälin häntä, jonka täytyy olla yksin teitä kaikkia vastaan."

"Äsh, miten huonoa! Se on juuri sinun kaltaistasi! Entäs mitä sanot Eugenista?..."

"Niin -- se on vähän vaikeata sanoa -- voinko minä nähdä hänen sydämeensä..."

Samassa avasi Eugen oven oman huoneensa ja etehisen välillä.

"Dora, mitä sinä ajattelet?" sanoi hän ankarimmalla äänellään, rypistäen kulmakarvojaan, "lopeta heti puhelusi. Sinulla ei ole enää kuin kaksikymmentä minuuttia pukeutumiseesi..."

"Enemmän paha!" huusi Dora nauraen puhelimen torveen, "aivan varmasti paha ... nyt minulla ei ole enää aikaa, hyvästi nyt ... ei, ei -- minulla ei ole aikaa ... hyvästi ... sano terveisiä vanhoille ja nuorille!..."

Hän syöksyi sänkykamariin, varmasti päättäen tulla valmiiksi ajoissa. Mutta kun Lisbetin virkistävä puhelu oli lakannut, tunsi hän itsensä taas niin uniseksi ja väsyneeksi, että ei voinut muuta kuin haukotella kerran toisensa perästä. "Lepään viisi minuuttia", ajatteli hän, heittäytyi sohvalle kello kädessä ja nukkui heti. Ja huolimatta siitä erinomaisesta varovaisuustoimenpiteestä, että hän nukkui kello kädessä, nukkui hän sikeästi vielä silloinkin, kun Eugen hetkisen perästä valmiiksi puettuna tuli häntä noutamaan.

Dora oli vähällä pyörtyä säikähdyksestä, kun hän avatessaan silmänsä näki Eugenin seisovan sohvan ääressä ja katselevan häntä. Hänestä tuntui, että Eugenin koko hieno, moitteeton olemus, hänen napitettu pitkätakkinsa, hyvin hoidetut kätensä, hienot viiksensä olivat täynnä moitetta hänen pörröistä tukkaansa ja huolimatonta pukuansa kohtaan.

"Oo, miten hirveätä ... rakas Eugen ... anna anteeksi... olin niin uninen ... nukuin..."

"Siltä näyttää", vastasi Eugen kylmän tyynesti, "valitsit hiukan sopimattoman hetken, mutta sitä ei voi enää auttaa. Soitan nyt, että sinä et voi tulla, ja menen yksin."

"Ei, hyvä, rakas Eugen -- älä ole vihainen minulle ... olen heti valmis..."

Ja hän haki hätäisesti sukkia ja hameita ja shaaleja, saamatta aikaan muuta kuin entistä suuremman sekasorron.

"Et ehdi enää", sanoi Eugen samalla kylmällä äänensävyllä kuin äsken, "meidän perheessämme ei ole tapana tulla liian myöhään päivällisille. Toisen kerran tahdot kenties noudattaa meidän tapojamme..."

Dora vaipui sohvalle, kyyneleet nousivat hänen silmiinsä, ja huulet alkoivat vapista.

"Miten voit olla niin ankara minua kohtaan", kuiskasi hän.

"Kas niin -- Dora, älä ole pahoillasi", sanoi Eugen lempeämmin ja silitti hänen punoittavaa poskeaan, "olen vakuutettu siitä, että tällaista ei toista kertaa tapahdu. Sinä tiedät, miten pikkumaisen tarkkoja vanhempani ovat ajan suhteen -- minulla ainakaan ei ole rohkeutta tulla liian myöhään sunnuntaipäivällisille... Hyvästi nyt -- tulen kotia iltapäivällä."

Hän suuteli Doraa ohimennen ja poistui huoneesta.