Part 4

"Siinä tapauksessa, rakas poikaseni ... onnittelen sinua ... onnittelen sinua sydämestäni!" huudahti hän ja syleili Eugenia. "Minä jo tiedänkin, kuka se on. Filippa, -- eversti kutsui kaikkia palvelijoitaan tällä nimellä, hänellä ne vaihtuivat usein, niin että hänellä nyt oli jo kymmenes Filippa -- Filippa on kai edes tämän ainoan kerran puhunut totta? Neiti Dora Hjort, eikö niin?"

"Niin", sanoi Eugen vastahakoisesti. "En todellakaan tiennyt, että kihlaukseni, jota niin paljon kuin mahdollista olen koettanut pitää salassa ihmisten tungettelevalta uteliaisuudelta, jo on ollut kaikkien piikojen hampaissa."

"Filippa on tällä kertaa saanut tietonsa varmoista lähteistä", nauroi eversti, "hän on kuullut uutisen eräältä toveriltaan, joka palvelee Ekbergillä, jossa sinun valittusi on kuin tytär talossa. Filippa juttusi kuten tavallisesti kaikenlaista, mutta vasta kun hän alkoi puhua sinusta, kuuntelin hänen puhettaan. Hullujen suusta saa toisinaan kuulla mieluisia totuuksia -- tuo vanha noita kertoi, että sinun valittusi on niin korviaan myöten rakastunut, ettei voi puhuakaan muusta kuin sinusta..."

Eversti veti Eugenia takinkauluksesta ja iski veitikkamaisesti silmää.

Eugen ei vastannut; hän oli hyvin kalpea, ja saattoi töintuskin säilyttää mielenmalttinsa. Oliko mahdollista, että Dora oli rikkonut heidän sopimuksensa -- että hän oli puhunut heidän kihlauksestaan palvelijattarienkin kuullen? Hän, Eugen, oli pitänyt rakkautensa niin pyhänä, että oli tuskin voinut puhua siitä vanhemmilleen...

Ei tullut mitään Eugenin ja everstin toivosta, että voisivat yhdessä sulattaa Blumien ylpeyden; everstin viimeiset sanat vetivät vaan solmun vieläkin tiukempaan. Eugen ei puhunut enää mitään; hänen ajatuksensa pyörivät vain yhdessä asiassa: oliko Dora nyt jo pettänyt hänet?

Everstin iloksi ja kaikkein kevennykseksi tuli palvelija vihdoinkin ilmoittamaan, että teepöytä oli katettu.

Mutta kun istuttiin teepöydän ääreen ja rouva Blum hajamielisenä ojensi everstille kupin teetä, joka oli liian laimeaa, ja jonka hän sitäpaitsi oli kaatanut lämmittämättömään kuppiin, silloin ymmärsi eversti, että nyt eivät asiat olleet oikein. Sellaista ei ollut tapahtunut koskaan ennen, ei edes silloin, kun rouva Blum oli saanut tiedon isänsä kuolemasta ja eversti hieman levottomana oli ottanut vastaan kuppinsa hänen kädestään. Silloin oli tee ollut yhtä väkevää ja hyvää kuin ennenkin. Mutta nyt... Eversti ryyppäsi ja veti suunsa irviin, mutta ei uskaltanut sanoa mitään. Hän tunsi vain epämääräistä mielihyvää ajatellessaan, että talossa ei ollut enää useampia naimattomia lapsia, jotka saattoivat tuoda tuollaisia ikäviä, järkyttäviä uutisia...

Eversti oli niin hienotunteinen, että Eugen jäi hetkiseksi yksin vanhempiensa kanssa. Rouva Blum tunsi omantunnonvaivoja, kun oli kohdellut Eugenia niin kylmästi, ja koetti sentähden nyt osoittaa hänelle osanottoa, jota hän ei kuitenkaan sydämessään tuntenut.

"Milloin aiot julkaista kihlauksesi?" kysyi hän matalalla, lempeällä äänellä, pää hieman kallellaan.

"Sunnuntaina."

"Rakas poikaseni", alkoi kauppaneuvos, "isällinen velvollisuuteni on..."

"Ei, isä, älä puhu mitään enää", sanoi Eugen keskeyttäen hänet, "olen sen peruuttamattomasti päättänyt. Rakastan Doraa niin suuresti kuin mies konsanaan voi rakastaa, ja olen varma siitä että me molemmat tulemme onnellisiksi -- sanomattoman onnellisiksi..."

Hän puhui tarpeettoman innokkaasti ja toisti viimeiset sanat useampaan kertaan. Sillävälin hän ajatteli: "Voisiko olla mahdollista, että he ovat oikeassa ... eikö hän ole sellainen, jollaiseksi häntä luulen ... eikö hän ole tosi ... yhteiskunnallinen asemaniko vain häntä viehättää..."

Kun hän hetkistä myöhemmin lähti pois vanhempiensa luota, raatelivat häntä jälleen epäilykset, jotka niin helposti saivat hänessä vallan. Kun sitten vanha Lovisa kotona avasi hänelle oven ja näki miten alakuloisen näköinen hänen herransa oli, tuli tuo kelpo vanhus vallan iloiseksi.

Aivan varmaan oli tuo kihlaus, joka ei ensinkään ollut asessori Blumin arvon mukainen, mennyt myttyyn!

VI.

Lisbet Hjort kulki pitkin Rantakatua kepein askelin ja hilpein mielin. Hän oli monta kertaa vähällä ruveta ääneen laulamaan, sitten hän hillitsi mielensä, katsoi ympärilleen nähdäkseen, oliko kukaan huomannut hänen aikomustaan, ja jatkoi taas matkaansa arvokkaamman näköisenä; hetkisen perästä hän taas alkoi hyräillä ja hillitsi itsensä samoin kuin äskenkin.

Hän oli kohdannut kokonaista kaksi herraa, joihin hän oli tutustunut viime tanssiaisissa, ja molemmat olivat tervehtineet tavalla, joka... Niin, ei voinut ajatella muuta, kuin että molemmat olivat rakastuneet häneen... Sitä silmäystä, jonka he olivat luoneet häneen ... juuri siten katsoo mies nuoreen naiseen, jota hän samalla kertaa sekä kunnioittaa että rakastaa...

Kotia tullessaan hän oli mitä parhaimmalla tuulella. Hänessä oli jotain, joka hyppi, nauroi ja tanssi, ja hän tunsi vastustamatonta halua jollakin tavoin purkaa elämäniloisia tunteitaan.

Hän löysi perheen nuorimmat jäsenet arkituvasta. Pojat olivat juuri lopettaneet syöntinsä, Tulla ja Viva istuivat työttöminä puhellen keskenään. Ainoastaan Doraa ei näkynyt.

"Nyt pidetään hauskaa", ajatteli hän, heitti päällysvaatteensa etehiseen ja tuli sisarien luo.

"Hyvää päivää, lapsikullat", sanoi hän totisen näköisenä, "voitteko arvata, mitä minulle kaupungilla tapahtui?"

"Ei, mitä sitten?" kysyivät kaikki ihmetellen.

"No, kun minä istuin raitiovaunussa, istui vieressäni kaksi rouvaa, ja he puhuivat ranskaa, ja se kuului aivan tällaiselta: ka ka-ka-ka-kaa ... ka-ka-ka-ka ka-kaa, ihan niinkuin kanat kaakottavat. Se oli niin hullunkurista, että minun oli vaikea pysyä totisena. No, ja kun sitten kuljin Rantakadulla, unohdin aivan kokonaan, missä olin, ja aloin matkia noita ranskattaria, juuri samassa kun kruununprinssi tuli minua vastaan -- ja voitteko ajatella, että sensijaan että olisin tervehtinyt häntä, aloin kaakottaa hänelle vasten naamaa, ka ka-ka ka-kaa! Kruununprinssi näytti hyvin hämmästyneeltä, mutta ei virkkanut sanaakaan. Mutta samassa tuli eräs poliisikonstaapeli ja pani kätensä olkapäilleni, aivan niinkuin romaaneissa, ja sanoi; 'Olette puhunut rikollisia sanoja hänen majesteettiaan kruununprinssiä vastaan, mars vankilaan!'"

"Ei, mutta kuulehan, Lisbet..."

"Nii-in, juuri niin hän sanoi. 'Ei', sanoin minä, 'olen vain puhunut ranskaa.' 'Ei', sanoi poliisi, 'olette puhunut rikollisia sanoja, ja mars vankilaan. Te olette yleiselle turvallisuudelle vaarallinen.' No, eihän siinä mikään auttanut, minun täytyi mennä. Minut vietiin poliisikamariin ja oltiin juuri viemässä tuomioistuimen eteen. Silloin tuli vastaani eräs ... eräs -- amiraali..."

"Amiraali!..." huudahtivat kaikki ihmeissään.

"Nii-in, ja voitte uskoa, että hän oli hieno töyhtöineen ja kaluunoineen ja muine koristuksineen. Hän alkoi sitten kuulustella minua. 'Olette puhunut rikollisia sanoja armollista kruununprinssiä vastaan.' 'Ei, teidän ylhäisyytenne, olen vain puhunut ranskaa.' Ja sitten aloin kaklattaa: 'kaka-ka-kaa!' 'Laskekaa irti tämä nuori nainen', sanoi amiraali liikutettuna, 'hän on sivistynein nuori nainen, jonka olen tavannut, hän puhuu puhdasta Pariisin ranskaa.' Ja hän oli niin liikutettu, että kyyneleet tippuivat hänen silmistään kaikille hänen koristuksilleen. No, ja minä lähdin matkaani varsin ylpeänä, ja poliisit seisoivat rivissä molemmin puolin ja hurrasivat ja heittivät päälleni appelsiineja ja poltettuja manteleita!"

Nyt oli Lisbet päässyt oikein vauhtiin, hän huitoi käsiään ja vilkutti silmiään kertoessaan, ja lopetettuaan hän otti taskustaan pari appelsiinia ja pussillisen poltettuja manteleita ja heitti ne sisaruksille, jotka huutaen ja nauraen koettivat tavoittaa niitä ilmasta.

"Nepä olivat kilttejä poliiseja", sanoi Viva; hän oli onnistunut saamaan toisen appelsiineista ja alkoi nyt iloissaan heitellä sitä ilmaan, "saatte nähdä, että minäkin kohta rupean puhumaan vaarallisia sanoja!"

"Missä on Truda Vide?" kysyi Lisbet jo hieman totisemmin.

Kaikki sisaret katsoivat toisiinsa.

"Hän istuu huoneessaan", sanoi vihdoin Viva salaperäisen näköisenä.

"Istuu huoneessaan? Onko hän tehnyt jotakin pahaa? Aiotaanko ehkä hänetkin viedä 'amiraalin' eteen?"

"Ei, rakas Lisbet", sanoi Tulla, "asia on paljon pahempi. Ajattelehan, asessori Blum on ollut täällä ja juhlallisesti pyytänyt Doraa vaimokseen."

"Auttakaa, hyvät ystävät, minä pyörryn!" huudahti Lisbet, painaen käden sydämelleen ja peräytyen silmät ummessa pari askelta taaksepäin. "Hermostuneelle nais-ihmiselle täytyy varovasti ilmoittaa sellaiset kauheat asiat. Oih, se oli hirveätä..."

"Niin, mutta se on hienoa", sanoi toinen pojista tyytyväisenä, "'lankoni Blum', se on hienoa."

"Vielä mitä", huudahti Lisbet, "kaikkea muuta kuin hienoa! Eugen Blum oli juuri se amiraali, jonka piti tuomita minut!..."

"Niin, mutta hänhän oli kiltti ja antoi sinun mennä!"

"Niin kyllä, mutta vasta sitten kun sai kuulla, miten sivistynyt minä olen! Ensin hän ei ollut kovinkaan kiltti, mokomakin ylpeä otus ... ai ... ai!"

Ja Lisbet huusi surkeasti, sillä Dora, joka samassa tuli sisään, veti häntä tukasta niin että hän oli vähällä mennä selälleen.

"Ai -- jai -- jai -- teidän armonne ... teidän ylhäisyytenne, teidän kuninkaallinen korkeutenne, päästäkää, päästäkää!" huusi Lisbet nauraen ja vaikeroiden.

Dora kiskasi häntä varmuuden vuoksi vielä kerran tukasta.

"Jos sinä sanot minun Eugeniani otukseksi ja amiraaliksi, niin kyllä minä..." uhkasi hän nauraen.

"Oi -- voi -- voi, onhan sama mitä haukkumasanaa hänestä käytän, sanonpa häntä asessoriksi tahi 'amiraaliksi';" huusi Lisbet, vapauttaen itsensä Doran otteesta.

Kaikki sisaret ympäröivät nyt Doran.

"Rakas, pikku Dora -- oletko tosiaankin nyt kihloissa ... ja jätät kohta meidät ... onnea, onnea, pikku Doris -- onnea, rakas pikku sisko ... pikku sisko kulta", kuului joka taholta.

Dora punastui ja itki ja nauroi ja käänteli itseään joka puolelle, antaakseen kunkin sisaristaan suudella ja onnitella itseään.

Mutta Lisbet heittäytyi hänen kaulaansa ja huudahti:

"Onko se totta -- oikein totta, että sinä olet kihloissa? että menet naimisiin ja pois meiltä ja saat lapsia ja -- se on niin hirveän ikävää ja niin hirveän hauskaa -- että en tiedä itkeäkö vaiko nauraa!"

Ja varmuuden vuoksi hän teki kumpaakin yhtäaikaa kilpaa Doran kanssa.

Tämä päivä oli juhlapäivä Hjortin perheessä; puuhaa ja touhua oli koko talossa, yksinpä keittiössäkin, missä keittäjätär ja sisäkkö innokkaasti keskustelivat Dora neidin hienosta ja rikkaasta naimiskaupasta. Rouva Hjort, joka säännöllisesti kävi jokaisessa vähänkin huomattavassa loppuun-myynnissä, oli eilen huokealla hinnalla ostanut palasen uudinkangasta, jolla hän ja Tulla nyt taiteellisesti verhosivat erään oviaukon. Ja Lisbet kävi ostamassa kukkia kaikkiin maljakkoihin, niin että kun Eugen tuossa neljän aikaan saapui, oli kaikki niin siistin ja miellyttävän näköistä, että hän, paitsi sitä onnea, mikä hänet valtasi Doran ilosta säteilevänä juostessa häntä vastaan, tunsi myöskin huojennusta ja mielihyvää, jonka syistä hän ei välittänyt ottaa selvää.

Päivällistä syötäessä vallitsi hyvin juhlallinen mieliala. Rouva Hjort oli naurettavan ystävällinen, sanoi Eugenia "pojakseen" ja "rakkaaksi vävypojakseen", Eugen oli kylmän kohtelias, ukko Penn hajamielinen kuten aina, ja muita perheenjäseniä vaivasi jäykkyys, johon tämä uusi tulokas oli syynä. "Minä kuolen ... minä tukehdun tähän juhlallisuuteen", ajatteli Lisbet epätoivoissaan, "minä teen jonkin tyhmyyden, heitän lasillisen vettä 'amiraalin' päälle ... minä sanon jotain mieletöntä, kunhan tämä piina vain loppuisi..."

"Isä, kuulehan", sanoi hän ääneen, "paljonko tämä pöytä maksaisi, jos se olisi poltetuista manteleista?"

"Poltetuista manteleista!" toisti reviisori nauraen, "ole vaiti, tyhmyri!"

"Entäs jos koko talo olisi poltetuista manteleista, paljonkos silloin..."

Äkkiä alkoi Viva nauraa hohottaa.

"Mitä nyt? Mitä naurat?" kysyi Lisbet, hämillään ja samalla iloissaan siitä, että juhlallinen tunnelma tuli häirityksi.

"Ettekö ole huomanneet..." alkoi Viva, mutta purskahti taas samassa kohti kurkkua nauramaan.

"Mitä nyt? Mitä?"

"Ettekö ole huomanneet, että ... että ... herra Eugenin ja Doran nenät ovat samanlaiset, paitsi että herra ... herra Eugenin on hieman pitempi..."

Nyt täytyi Eugeninkin nauraa. Viva istui siinä pienenä ja pelokkaana kuin linnunpoikanen ja katseli uteliaana suurin silmin milloin hänen, milloin Doran nenää.

"Et sinä saa sanoa minua 'herraksi'", sanoi hän ystävällisesti, nyökähyttäen päätään Vivalle, "sinähän olet minun pikku kälyni ja minä olen sinun lankosi."

Viva mumisi jotain kiitokseksi ja teki liikkeen, joka oli olevinaan kumarrus, samalla yhäti nauraen ja katsellen tuota nenien ihmeellistä yhtäläisyyttä.

"Se todistaa vain, että he ovat luodut toisilleen ja tulevat hyvin onnellisiksi", sanoi Lisbet, "sillä näetkös, Viva, se on aina nenä, joka ratkaisee ihmisen kohtalon..."

Hän huokasi syvään ja nyökäytti päätään Tullalle, joka nauraen vastasi hänelle.

Päivällisen jälkeen siirryttiin saliin, jota Tulla käytti makuuhuoneena talvella, silloin kun hänen pieni pohjoiseen päin oleva huoneensa oli liian kylmä. Eugen tarkasteli salavihkaa huoneita; ei missään näkynyt sanomalehtiä ja aikakauskirjoja, jotka hänen vanhempiensa kodissa tavallisesti olivat huolellisesti järjestettyinä erityisellä pöydällä; ainoastaan yksi rypistynyt numero "Päivän Uutisia" näkyi eräässä nurkassa.

Kun oli juotu kahvia, alkoi tunnelma kohota; Lisbet sammutti lampun ja pisti tulen uunissa oleviin puihin, sillä perheen tapoihin kuului, että vietettiin hetkinen puhellen ja soitellen puhdevalkean ääressä.

Lisbet veti tyynyn uunin ääreen, heittäytyi sille ja huudahti:

"Tartu kitaraasi ja laula, Truda Vide, sillävälin kun punaiset varjot tanssivat huoneessa!"

Eugen, joka istui uunin toisella puolella, käsi kiedottuna morsiamensa vyötäisille, katsoi ihmetellen Lisbetiin.

"Kuka on Truda Vide?" kysyi hän.

"Niin, tosiaankin", sanoi Lisbet nauraen ja nojaten päänsä käteensä, "Eugen" -- hän lausui nimen arasti ja nopeaan -- "Eugen ei tiedäkään, että kaikilla meillä täällä on useampia nimiä?"

"En, sitä en tiedä", myönsi Eugen.

"No niin, ensin on meillä ne nimet, jotka olemme saaneet almanakasta, tuollaiset tyhmät nimet, jotka eivät ilmaise mitään... Sitten on meillä omat oikeat nimemme, jotka ovat samanlaiset kuin me itsekin, ilmaisevat, minkä näköiset ja minkälaiset me olemme."

"Sepä on ihmeellistä. No, mikä on Doran nimi?"

"Dora on juuri Truda Vide. Minä olen Flora Hopper ja Tulla on Nora Nubb."

"Hyvin omituisia nimiä", sanoi Eugen nauraen, "mutta en ymmärrä, mikä niistä on samanlaista kuin te itsekin."

"On toki! Truda Vide on ihan niinkuin Dora! Truda on tummanvihreä, jossa on vaaleita viiruja. Viirut ovat t:ssä ja r:ssä. Vide on pehmeätä ja iloista ja uneksivaa, Truda Vide on salaperäistä ja tenhoavaa ... se on kansanlaulu, johon sisältyvät kaikki metsien ja vuorten ja järvien ajatukset ... se on auringon välkettä kuusimetsässä ja kevättuulen suhinaa puissa..."

Lisbet katseli nyt tuleen, hänen äänensä aleni melkein kuiskaukseksi, ja tummat silmät saivat salaperäisen haaveksivan ilmeen.

Eugen painoi Doran rintaansa vasten ja katseli hyväillen häntä. Oli kuin jotain Lisbetin haaveksivista unelmista olisi tarttunut häneenkin, hänestä tuntui äkkiä Doran koko olemus niin hurmaavan tuoreelta ja nuorelta ja keväisen tenhoavalta, että kyyneleet olivat vähällä nousta hänen silmiinsä.

"Flora Hopper on oikeastaan aivan liian kaunis nimi minulle", jatkoi Lisbet puheluaan. "En olekaan ottanut sitä itse, vaan Dora on antanut sen minulle. Se on minun ihannekuvani, sellainen, jollainen minä tahtoisin olla, ollakseni oikein miellyttävä ja tyylikäs. Flora Hopper on vaaleanpunaista ja levotonta ja vaihtelevaa, Flora Hopper tanssii sekä iloisena että suruissaan. -- Ja Nora Nubb, voiko mikään olla enemmän Tullan kaltaista kuin se? Se on kilttiä ja vaaleanviolettia ja auttavaista ja käytännöllistä, se on niin kodikasta kuin tuli uunissa ja niin herttaista ja lempeätä kuin ääneen lukeminen sairashuoneessa. Nora Nubb! Nora Nubb! Ja samalla on siinä jotain lystikästä", jatkoi hän nauraen.

Tulla nauroi myöskin, mutta hieman surumielisesti. Hän tunsi hyvin eroituksen sisariensa ja itsensä välillä, laulun ja tanssin ja kaiken siinä piilevän runollisuuden, ja hyvyyden ja hyödyllisyyden ja -- lystikkäisyyden välillä.

"Entäs minä -- mikäs minun nimeni sitten on?" kysyi Eugen, jota Lisbetin puhe huvitti.

Lisbet kääntyi äkkiä ja katseli tutkivasti Eugenia.

"Tage Klok", sanoi hän sitten päättävästi. "Tage on vaaleansinistä ja vakavaa ja ritarillista. Klok on hirveän vaativaista ja ankaraa."

"Sinulla on vilkas mielikuvitus, Lisbet", sanoi Eugen nauraen. Samalla hän tunsi jonkinmoista mielipahaa Lisbetin viime sanojen johdosta. Tekikö hän todellakin sellaisen vaikutuksen nuoriin tyttöihin? Sitä hän ei olisi uskonut...

"Ei, mutta nyt pitää Truda Viden laulaa, ennenkuin tuli sammuu!" huudahti Lisbet. "Tartu kitaraasi ja laula, Doraseni!"

Dora katsahti nopeasti Eugeniin, ikäänkuin kysyäkseen, tahtoiko hänkin, että hän laulaisi. Eugen ei vastannut, puristi vain hänen kättään ja loi häneen hellän silmäyksen. Eikö hän sitten tiennyt, että hän, Eugen, ei rakastanut mitään maailmassa niin kuin hänen lauluaan -- eikö hän tiennyt, että sillä juuri hän oli valloittanut hänen sydämensä?

Dora otti kitaran seinältä, istuutui pöydälle, kuten hänen oli tapana tehdä laulaessaan, viritti kitaransa, näpähytteli sitä hieman ja alkoi laulaa. Hänen päänsä oli taaksepäin taivutettuna ja hänen kirkkaat silmänsä näyttivät katsovan kauas etäisyyteen. Hän lauloi heleällä, värisevällä äänellä, ja hänen laulunsa oli kuin kirkkaitten, läpinäkyvien aaltojen hiljaista loisketta. Niin, Truda Vide oli kansanlaulu... Oli kuin hän olisi laulanut oman sydämensä laulua ... tahi luonnon laulua ... kevään kaihoa ja surumielisyyttä ... metsien ja niittyjen unelmia... Eugen ei ollut koskaan kuullut mitään, joka olisi tenhonnut häntä niinkuin Doran laulu... Kirkkaina ja hopeanhohtavina kuin kuun säteet tunkeusivat nämä säveleet hänen sydämeensä ... kyyneleet nousivat hänen silmiinsä, ja sanomaton onnen ja tuskan tunne täytti hänen sydämensä. Kaikki tuntui hänestä samalla kertaa niin suurelta ja laajalta ja avaralta ... ja hänen rakkautensa, hänen onnensa ja uskonsa oli rajaton ... ja kuitenkin oli hänen rinnassaan ahdistava tunne, tuntui kuin aika ja paikka olisivat tahtoneet tukahduttaa hänet, litistää hänet kokoon...

"Laula minun lempilauluni!" huudahti Lisbet, kun Dora vähäksi aikaa vaikeni.

Dora näpähytteli kitaran kieliä ja alkoi laulaa, ja hänen äänessään oli entistään vieläkin sydämellisempi kaiku:

"Tu me demandes, Marie, Si l'amour est trompeur, Si plus d'un fois dans la vie On peut donner son coeur? Non, non, mon ange, Jamais l'amour ne change -- L'amour d'un jour Ce n'est pas de l'amour!"

Hän äänsi ranskaa huonosti ja väärällä äänenpainolla. Se olisi muussa tapauksessa häirinnyt Eugenia, mutta nyt ei hän sitä huomannutkaan, niin ihmeellisen liikuttava oli hänestä tuo vieno, kainon sydämellinen laulu. Laulaessaan viimeistä säettä: jamais l'amour ne change, katsoi Dora koko ajan kihlattuunsa, kasvoilla ilme, jota tämä ei voinut koskaan unohtaa. Hän ei enää epäillyt Doran rakkautta, hän tunsi taas riemuitsevan äänen sisässään kuiskaavan: "Ole onnellinen, sillä sinä rakastat ja olet rakastettu!"

Dora oli hetkisen hiljaa, sitten hän alkoi hapuillen soitella vienoja säveliä, siirtyi vähitellen pois haaveksivan hämärästä tunnelmasta, jonka oli äsken loihtinut esiin, helähytti muutamia iloisia, reippaita sointuja ja rupesi äkkiä soittamaan iloista tanssisäveltä.

Sanomattomaksi hämmästyksekseen näki Eugen Lisbetin samassa ponnahtavan ylös lattialta ja alkavan tanssia. Tuli uunissa oli nyt palanut loppuun, huonetta valaisi ainoastaan hehkuvan hiiloksen punertava kajastus, ja sen valossa näytti tuon nuoren tytön tanssi omituisen hurjalta. Lisbetin liikkeissä ei ollut suloa, mutta niissä oli intohimoa ja notkeutta.

"Tanssin avulla tulee puhua, samoin kuin soitonkin ... liikkeillä tulee tulkita unelmia, kaihoa, ajatuksia", sanoi hän, ja pysähtyi Eugenin eteen, molemmat kädet koholla ja silmät kummasti loistaen pimeässä.

"Onko hän keimaileva vai onko hän vasta lapsi?" ajatteli Eugen ihmetellen.

Mutta Lisbetin tanssi tenhosi hänet samalla tavoin kuin Doran laulu. Koko perheessä oli jotain, joka liikutti häntä, jotain hellää, alkuperäistä, jotain lapsen tapaista, joka iloitsee kaikesta, joka kuuntelee satuja ja poimii kaikki kukat, jotka sattuvat sen tielle. Miten ystävällisiä he olivatkaan toisilleen, miten hyväileviä, miten kiitollisia ja ihastuneita kaikesta. Miten toisenlainen olikaan hänen perheensä, jossa kaikki olivat jäykkiä, vaativaisia, valmiita arvostelemaan kaikkea, mikä ei ollut heikäläistä. Hän ei muistanut, että hän koskaan olisi hyväillyt sisariaan, tuskin äitiänsäkään, jota hän kuitenkin suuresti kunnioitti.

Hän ei ollut selvillä omista tunteistaan, kun hän paria tuntia myöhemmin sanoi hyvästi morsiamelleen ja lähti kotiin. Hän tiesi vain, että hän oli kiihoittuneessa, huumaantuneessa mielentilassa, joka teki mahdottomaksi hänen tavallisen tuskallisen oman sydämensä ja salaisten vaikuttimiensa arvostelun. Kuitenkaan ei hän voinut päästä täysin vapaaksi tuosta arvostelun hengestä; hän toivoi, että yksi ainoa välitön lapsellinen tunne olisi voinut vallata hänet, kuten -- hän ymmärsi sen -- se voi vallata hänen uudet sukulaisensa, niin että he saattoivat iloita kaikesta. Mutta se pakeni häntä aina, ja aina oli hänen tunteissaan jotain kaihomielistä, kaikua tuskallisista kysymyksistä: "Minkälainen hän on -- kuljenko kohti suurta ristiriitaa vaiko rajatonta onnea?..."

VII.

Parin päivän perästä oli kihlajaispäivälliset Eugenin vanhempien luona. Lapset ja vävyt, serkut ja tädit, sanalla sanoen koko suku oli kutsuttu tekemään Doran tuttavuutta. Paitsi sitä oli kesteistä annettu tieto eversti Dufvalle, ja vanha vahtimestari Delin, joka oli ollut mukana kaikissa kihlajaisissa, häissä ja ristiäisissä Blumin perheessä, oli pyydetty avuksi. Erityistä ruuanlaittajaa ei tarvittu, sillä mamsseli Gistren, talon vanha keittäjätär, oli ainoa, joka voi tyydyttää Blumin perheen vaatimukset siinä suhteessa. Muuten olivat Blumien mielestä heidän vaatimuksensa ruuanlaiton suhteen aivan yhtä erinomaiset kuin heidän järjestyksen- ja velvollisuudentuntonsa, ja he hymyilivät sääliväisesti, jos joku uskalsi lausua poikkeavia mielipiteitä ruuanlaitosta ja tarjoilusta.

Jos Lisbet Hjort olisi kuvaillut, miltä herra ja rouva Blum näyttivät, kun he tuossa viiden aikaan, rouva puettuna pitsimyssyyn ja kallisarvoiseen silkkileninkiin, herralla ritarimerkki rinnassa, istuivat komeassa kodissaan odottaen vieraitaan ja silloin tällöin luoden silmäyksen katettuun pöytään, joka notkui hopean ja kalliiden pöytäliinojen painon alla, olisi hän sanonut: "Nyt he aikovat 'arkebuseerata' meidät kaikki;" se oli sananparsi, jota he mielellään käyttivät, ja joka käsittämättömistä syistä oli heidän perhekielessään pantu merkitsemään suurta "nolausta". Herra ja rouva Blum tunsivat kyllä joitakin ylpeyden tapaisia tunteita; heidän mielestään oli sopivaa, että Eugenin morsian heti alun pitäen oppi ymmärtämään eroituksen hänen ja Eugenin yhteiskunnallisen aseman välillä.