Part 3

Tähän loppuivat kuitenkin hänen synkät mietteensä, sillä eräs tuttu herra ilmestyi äkkiä hänen eteensä ja pyysi häntä tanssiin.

Lisbetin kasvot saivat heti toisen ilmeen; säteilevin silmin merkitsi hän ensimäisen valssin ja alkoi hyppiä ja hyräillä ihastuksesta. Nyt ei enää ollut hätää, nyt tulisi kyllä pian koko tanssiohjelma täyteen, ja sitten -- sitten joku rakastuisi häneen... "Kunhan vaan saavat nähdä, miten hyvästi minä tanssin, niin kyllä sitten..." ajatteli hän.

Doralla oli muita huolia. Miksi ei Eugen jo tullut -- miten saattoi hän viipyä niin kauan, jos hän todella rakasti häntä? Miten kiihkeän kärsimätön olikaan Dora ollut, miten hitaasti olivatkaan hänen mielestään tunnit kuluneet, ja Eugen ei edes tullut niin ajoissa, että olisi voinut saada tanssin häneltä! Kohta oli koko hänen tanssiohjelmansa täysi! "Nuo tuhmat ihmiset, jospa he antaisivat minun olla rauhassa -- kas niin, nyt en enää näytäkään heille ohjelmaani!" Ja hän pisti ohjelman vyöhönsä ja vastasi haikailematta, että hänet oli jo pyydetty kotiljonkiin, jonka hän päätti säästää Eugenille.

Vihdoin näki hän Eugenin suuren tanssisalin toisessa päässä. Hänen silmänsä alkoivat sädehtiä, niin että hänen vieressään olevan herran täytyi kääntyä katsomaan, mikä hänet teki niin kauniiksi. Silloin hän punastui yhä enemmän, aina hienoa, valkoista kaulaa myöten, ja hänen silmänsä tulivat kosteiksi mielenliikutuksesta.

Mutta kun Eugen tuli lähemmäksi, vavahti hänen sydämensä kauhistuksesta. Hän näytti niin juhlallisen jäykältä siinä hitaasti ja suorana kävellessään, että Doran koko rohkeus katosi. "Onko hän todellakin tuon näköinen", ajatteli hän, "en tunne häntä -- pelkään ... mitä hän sanoneekaan, kun minulla on kotiljonki tallella ... hän tietysti arvaa, että olen säästänyt sen häntä varten ja petkuttanut toisia herroja..."

Vasta kun Eugen tuli lähemmäksi ja huomasi Doran, muuttui ilme hänen kasvoillaan; hänen silmissään välähti salama, ja välinpitämättömyys katosi ja jätti sijaa valoisalle, hieman surumieliselle hymylle, joka teki hänen jäykät, säännölliset kasvonsa miellyttävän näköisiksi.

Hän tuli suoraan Doran luo, kumarsi, puristi hänen kättään, ja katsoi häneen ikäänkuin sanoakseen: "Ymmärrättehän, että olen tullut tänne yksinomaan teidän tähtenne, teitä nähdäkseni, ja että muuten minusta tanssiaiset ovat sanomattoman ikävät?"

"Tulen myöhään", sanoi hän, "eikä teillä tietystikään ole yhtään tanssia jälellä?"

Ja hän ojensi kätensä saadakseen Doran tanssiohjelman ja hymyili veitikkamaisesti, ikäänkuin olisi hän tahtonut sanoa: "Teillä on tietystikin tanssi jälellä minua varten?"

Dora ei vastannut, hän ojensi vain tanssiohjelmansa, johon Eugen kirjoitti nimensä kotiljonkia varten. Sitten hän jäi Doran viereen seisomaan, leikitteli hieman omavaltaisesti hänen viuhkallaan, puheli ja laski leikkiä matalalla, kuiskaavalla äänellä, joka antoi jokapäiväisimmillekin sanoille salaperäisen merkityksen. Vihdoin soitettiin tanssiin, ja Doran kavaljeeri tuli hakemaan häntä ensi valssiin; silloin tuli Eugen synkän ja tyytymättömän näköiseksi, ja kun Dora laski pyöreän, pehmeän kätensä tanssittajansa käsivarrelle, katseli hän heitä molempia tavalla, josta olisi voinut päättää hänen kärsineen persoonallisen loukkauksen. Dora seurasi vastahakoisesti; kun hän oli astunut pari askelta, käänsi hän päätään ja katsahti Eugeniin säteilevin silmin, ikäänkuin sanoakseen: "Älä ole niin tyytymättömän näköinen -- tiedäthän, että minä kaikkein mieluummin olisin sinun luonasi!"

Eugen ei koko iltana tanssinut muuta kuin yhden ainoan valssin Lisbetin kanssa. Silloin hänen kasvonsa saivat iloisen, leikillisen ilmeen; tuo nuori tyttö tanssi erittäin hyvin ja oli niin riemullisen iloinen, kun hänen tanssiohjelmansa oli melkein täysi, että hänen lapsellinen ilonsa tarttui Eugeniinkin. Mutta senjälkeen hän seisoskeli koko illan ovien pielissä ja seurasi katseellaan Doraa.

Vihdoin oli illallinen syöty ja kotiljonki alkoi. Eugen, joka koko illallisen ajan oli palvellut Doraa niin varman näköisenä omistusoikeudestaan, että kukaan muu ei uskaltanut lähestyäkään, tarjosi nyt käsivartensa Doralle ja vei hänet saliin. Hän oli valinnut syrjäisen nurkan, toivossa että saisi istua siellä rauhassa Doran kanssa, mutta siinä hän erehtyi, sillä Doran luo tuli puhuttelijoita joka vuorolla ja lopuksi hän sai lukemattoman joukon kukkavihkoja. Eugenin kasvoille tuli taaskin tyytymätön ilme -- mitä oli kaikilla luutnanttinulikoilla täällä tekemistä, eivätkö he ymmärtäneet, että tämän ruusun oli hän poimiva, että heidän oli turha ojennella käsiään sitä ottamaan? Dora näytti sitävastoin yhä iloisemmalta ja onnellisemmalta. Hänestä oli niin sanomattoman hauskaa näyttää Eugenille, miten häntä, Doraa, kaikki ihailivat, ja nähdä tuo synkkä, mustasukkainen ilme hänen silmissään. Hänen teki mieli nauraa ääneen onnesta ja ihastuksesta.

Kun naiset jakoivat kotiljonkimerkkejä herroille, ei Eugen saanut muilta kuin Doralta. Nuoret tytöt olivat viisaampia ja selvänäköisempiä kuin herrat; he ymmärsivät, että Eugen tanssikavaljeerina ja kosijana ei enää ajatellut heitä, senvuoksi eivät hekään enää välittäneet hänestä.

"Näettekö eron teidän ja minun välillä", sanoi Eugen puoleksi surumielisesti, puoleksi veitikkamaisesti hymyillen, "teidän tienne on valoisa ja kukilla koristeltu, minun sitävastoin... Luuletteko, että ne ovat kaksi parallelliviivaa, jotka eivät voi kohdata toisiaan?"

Dora oli hämillään, katsoi ensin alas ja sitten ylös avuttoman näköisenä, ikäänkuin ei olisi tietänyt, mitä sanoa. Hän ei ymmärtänyt, mitä "parallelliviiva" merkitsi, ja se teki hänet levottomaksi, niin että hän ei osannut sanoa mitään.

Eugen ymmärsi väärin hänen vaitiolonsa, ja hänen silmänsä saivat äkkiä syvästi surullisen ilmeen.

"Jos ... jos minä antaisin teille yhden kukkavihkoistani", sanoi Dora nopeasti ja liikutettuna hänen surullisesta katseestaan, "niin ottaisitteko sen ... tarkoitan, että tahtoisitteko kukkasen ... minulta?"

"Tarkoitatteko ... että antaisimme viivoille uuden suunnan", kuiskasi Eugen, kumartuen hänen ylitsensä, "voisivatko 18-vuotiaan ja 35-vuotiaan tiet kenties kuitenkin yhtyä?" lisäsi hän vielä matalammalla äänellä.

Dora ei vastannut, mutta valitsi huolellisesti kauneimman kukkasen kukkavihkoistaan ja ojensi sen hänelle, onnellisena ja voitokkaasti hymyillen. Hän tarttui siihen kiivaasti, vei sen huulilleen, ikäänkuin suudellakseen sitä, ja kätki sen sitten povelleen. Sitten hän tarttui Doraa vyötäisiin, tanssitti häntä kierroksen ja vei hänet senjälkeen ulos salista, pieneen tyhjään huoneeseen salin vieressä.

Siellä murtautuivat esille kaikki hänen tunteensa; hän sanoi Doralle, ei enää peitetyin sanoin ja hämärinä viittauksina, vaan suoraan ja selvästi, että hän rakasti häntä, että hän oli hänen hyvä enkelinsä, hänen ilonsa, hänen elämänsä aurinko, hänen kaikkensa. Hän ei ollut koskaan rakastanut ketään niin kuin Doraa, ja jollei Dora tahtonut tulla hänen vaimokseen, ei hän tulisi koskaan maistamaan rakkauden onnea.

Dora kuunteli silmät alas luotuina ja kalpenevin poskin; olipa, kuin olisi valkeata lunta satanut hienolle, heloittavalle hipiälle.

"Mutta sanokaa toki jotain -- sanokaa jotain!" huudahti vihdoin Eugen kiihkoisasti.

"Oi, olen niin onnellinen, niin onnellinen", kuiskasi Dora värisevällä äänellä.

"Sinä siis rakastat minua", kuiskasi Eugen, puristaen Doran kättä, jota hän piteli omassaan, "minua ... minua itseäni ... ei asessori Blumia, ei edullista naimiskauppaa ... vaan minua ... vanhaa epäilijää..."

"Minä rakastan ... sinua", kuiskasi Dora, ja kainouden tunne, joka hänet valtasi, kun hänen piti sanoa "sinä", sai hänet puhumaan niin juhlallisesti, kuin olisi hän seisonut alttarin tahi tuomioistuimen edessä. "Onko se totta?" lisäsi hän, ja kainous ja hämmennys muuttui riemuitsevaksi, lapselliseksi iloksi, "onko se totta ... että me ... olemme kihloissa? ... sulhanen ja morsian?... minäkö ... minähän olen vasta 18 vuotta ... niinkö aikaisin ... saanko kertoa sen ... julkaisemmeko..."

Eugen hymyili Doran lapselliselle innostukselle, mutta samalla oli siinä jotain, joka tuntui hänestä vastenmieliseltä.

"Toistaiseksi pidämme sen omana salaisuutenamme, eikö niin?" sanoi hän, ja hänen äänessään oli moittiva sävy, joka säikähdytti Doraa, "ainakin muutaman päivän pidämme rakkautemme salassa ihmisten tungettelevalta uteliaisuudelta."

"Niin ... mutta miten kauan ... on vaikeata olla puhumatta siitä..."

"Vaikeata?"

Hän katseli Doraa ihmetellen ja pahoillaan.

"Niin, isälle ja äidille ja Anna Ekbergille, joka on paras ystäväni ja tietää kaikki salaisuuteni..."

Eugen ei heti vastannut. Tumma varjo laskeutui hänen kasvoilleen, ja pettymyksen tunne tuli äskeisen palavan innostuksen sijaan.

"Minä toivon, että et kerro kihlauksestamme vielä kenellekään -- etkö tahdo täyttää sitä toivomusta?" sanoi hän matalalla äänellä.

"Kyllä -- tietysti, koska niin tahdot!" vastasi Dora, mutta itsekseen hän ajatteli: "Paitsi Annalle, sillä me olemme luvanneet kertoa toisillemme kaikki salaisuutemme."

Eugen tarttui hänen molempiin käsiinsä, veti hänet luokseen ja katsoi kauan ja tutkivasti hänen silmiinsä; näytti siltä, kuin olisi hän tahtonut tuon nuoren, kehittymättömän olennon silmistä lukea, mitä hänen sielussaan liikkui. Epäselvästi kuin unessa oli hän siellä huomaavinaan jotain, joka ei miellyttänyt häntä; hän huokasi ja laski irti hänen molemmat kätensä. "Onko hän vilpitön?" ajatteli Eugen. "Vai valehtelevatko nuo kirkkaat, siniset silmät?"

Mutta Dora hiipi hänen luokseen ja katsoi hänen silmiinsä pelokkaasti ja lapsellisen viattomasti, ja silloin hävisivät kaikki ajatukset sen hurmaavan onnentunteen tieltä, jonka tuon nuoren tytön elämää uhkuva olemus herätti hänessä.

"Me tulemme onnellisiksi, Dorani", kuiskasi hän kiihkeästi ja veti hänet jälleen luokseen, "sen täyden, ehdottoman luottamuksen avulla, joka on rakkauden perustus. Eikö niin, armaani?"

"Niin ... niin", kuiskasi Dora ja nojautui pehmeästi ja hyväillen hänen rintaansa vasten. Luottamus -- perustus -- mitä hän siitä välitti? Hän aikoi rakastaa, eikä mitään muuta.

"Pane mieleesi, armas Dorani, että kun vaan on keskinäistä luottamusta, vilpittömyyttä, niin me tulemme onnellisiksi ... kaikkine vikoinemme, virheinemme ... vaikka miten paljon rikkoisimme toisiamme vastaan... Ymmärräthän, mitä tarkoitan?"

"Ymmärrän ... armaani..."

Ja sanomaton onnen tunne täytti Doran koko olemuksen, kun Eugenin kauniit mustat silmät noin katsoivat häneen. Tietysti heillä olisi "luottamusta", tietysti he tulisivat onnellisiksi, onnellisemmiksi kuin kukaan ennen heitä!

Kun kotiljonki oli päättynyt, sanoi Eugen hyvästi Doralle ja lähti pois. Hän ei tahtonut enää tavata ihmisiä, hän tahtoi olla yksin tunteineen. Hän olisi tahtonut olla katoolisessa maassa, voidakseen hiipiä jonkun kirkon pimentoon rukoilemaan ja ajattelemaan hiljaisuudessa, niin syvä ja vakava asia oli hänestä se liitto, jonka hän äsken juuri oli solminnut. Kunpa hän tulisi onnelliseksi, tuo kokematon, lapsellinen, lämminsydäminen nuori tyttö, ja kunpa hän ymmärtäisi, miten korkealle hän, Eugen, tahtoi asettaa hänet, miten paljon hän vaati vaimoltaan, mutta miten paljon hän myöskin oli valmis antamaan.

Nyt, kun tanssimusiikin säveleet ja Doran läheisyys eivät enää lumonneet häntä, hävisi osa siitä hurmauksesta, jota hän äsken oli tuntenut, ja levottomat ajatukset alkoivat vaivata häntä; ne tulivat hänen mieleensä toinen toisensa jälkeen, hänen siinä kulkiessaan pitkin katua, turkinkaulus ylhäällä ja lakki niin alhaalla otsassa kuin mahdollista.

"Onni!" ajatteli hän, "eikö meitä pikemminkin odota levottomuus, taistelu -- ja jos tahdon olla rehellinen itseäni kohtaan, eikö minun täydy tunnustaa, että sitä juuri pelkäänkin? Kaksi niin vastakkaista luonnetta ei voi sopia yhteen... Ihmeellistä ... eikö tunnu siltä, kuin aivan pakosta tekisi sitä, minkä uskoo koituvan itselleen onnettomuudeksi? Kuinka olenkaan taistellut -- miettinyt -- punninnut -- ja kuitenkaan en voi toisin tehdä. -- Voiko oikeastaan kaksi ihmistä olla enemmän erilaisia? Erilaisia -- ja kuitenkin niin samanlaisia. Sepä juuri on niin monen ihmisen onnettomuus, että he eivät ole yksinomaan sitä, mitä ovat, vaan että heissä on niin monta perusominaisuutta. Miksi en minä ole joka suhteessa pedantti? Miksi on minussa, joka olen perheeni kaikkien jäykkien, täsmällisten tapojen orja, samalla kertaa näin paljon romantiikkaa? Sillä romantillista on naida kahdeksantoista-vuotias tyttö, entisen näyttelijättären tytär, huonosti kasvatettu, kokematon, ymmärtämätön olento... se on haaveellista romantiikkaa, joka vie herra ties mihin! -- Hui hai! Taas olen epäilijä, joka mietiskelen, epäilen, revin rikki kaikki. Tyhmyyttä ... tyhmyyttä ... kenessäpä ihmisessä ei ole ristiriitaisuutta? Elämän koulu juuri saattaa inhimillisen epäjohdonmukaisuuden säännönmukaisuuteen... Lopeta, Eugen Blum, itsekkäät mietiskelysi, sillä ollaksesi rehellinen täytyy sinun tunnustaa, että mietiskelysi johtuu siitä, että pelkäät, ettet tule onnelliseksi. Ajattele ennemmin sitä, että sinun ennen kaikkea tulee tehdä hänet onnelliseksi, ja saatpa nähdä, että koko elämänkatsomuksesi muuttuu."

Ja äkkiä hänestä tuntui, että kaikki hänen ympärillään ja hänen sisässään valkeni. Lumi narisi hauskasti hänen jalkainsa alla, talvi-ilma ei enää ollut purevan kylmä, vaan raitis ja eloisa kuin Doran nauru, ja tähdet taivaalla välkkyivät niin majesteetillisen kirkkaina ja tyyninä, että kaikki pieni ja häiritsevä haihtui pois ja sijalle tuli suuri, melkein pyhä rauha.

Ja hänen sydämensä syvimmässä, salaisessa sopukassa, jota hän niin mustasukkaisesti oli varjellut kaikkien katseilta, mutta jonka ovet ajattelematon nuori tyttö oli avannut selkosen selälleen, siellä alkoi soida ja laulaa -- oli kuin lintuset olisivat viserrelleet tahi iloiset lapsen-äänet keväällä riemuinneet: "Sinä tulet onnelliseksi -- tulet onnelliseksi -- tulet onnelliseksi, sillä olet löytänyt elämän ihanimman onnen: rakastat ja olet rakastettu!"

V.

Kaikilla Blumin perheen jäsenillä oli jollain huomattavalla paikalla huoneustossaan öljyväreillä maalattu muotokuva, joka esitti vanhaa harmaapartaista, juhlallisen ja arvokkaan näköistä miestä, hännystakkiin puettua ja Vaasan ritarikunnan merkillä koristettua.

Se oli vanha kauppaneuvos Karl Eugen Blum, perheen kantaisä, aikoinaan yksi pääkaupungin rikkaimpia ja arvokkaimpia porvareita. Blumin perheessä eli yhä vielä muistotietoina kertomuksia tämän suurmiehen ajoilta, kertomuksia hänen vieraanvaraisesta kodistaan, Blumin perheen tanssiaisista, jonne ylhäinen aateli piti kunnianaan tulla kutsutuksi, eräästä kutsusta Karl Johanin luo, missä kauppaneuvokselle tarjottiin rahaministerin salkku, aatelis-arvo y.m., mutta jotka tarjoukset hyljättiin. Hyljätty aatelis-arvo varsinkin oli tärkeä kohta noiden unohtumattomien muistojen joukossa; se kummitteli vieläkin komeissa nimikirjaimissa ja sineteissä, joissa oli vaakunaa muistuttavia merkkejä, tyyliteltyjä lehtiä ja kukkia.

Tätä vanhaa arvokasta esi-isää ympäröi kunnioituksen sädekehä, joka loi varjonsa koko perheeseen, aina sen nuorimpiin jäseniin saakka. Häneltä oli perintönä kulkenut myöskin Blumin perheen yhteinen ulkonäkö, niin että voitiin puhua "Blumien nenästä", "blumilaisista käsistä" j.n.e. Ja hän se oli myöskin ostanut Blumien suuren perhehaudan Uudella kirkkomaalla, jossa lepäsi kolme sukupolvea Blumeja, ja jota kaikki perheen jäsenet pitivät ainoana paikkana, missä joku Blumin nimeä kantava saattoi nukkua kuoleman unta.

Tämän etevän miehen muotokuvan alla istuivat eräänä iltana kauppaneuvos Blum nuor. ja hänen rouvansa, syntyisin Blum, miehensä serkku, molemmat sen kunnianarvoisuuden ympäröiminä, jota muotokuva säteili. Kauppaneuvos pelasi pasianssia, ja rouva kutoi sinisenvalkeaa lapsenpukua. Kauppaneuvos koetteli nyt seitsemättä kertaa kärsivällisyyttään samassa pasianssissa; hänen mielikuvituksessaan kuuluivat onnellinen pasianssi ja hyvä yö-uni jollakin tavoin yhteen, ja senvuoksi hän joka ilta jatkoi korttiensa levittelemistä, kunnes voittoja oli enemmän kuin tappioita. Huoneessa oli kaikki hiljaista; paitsi sitä että aviopuolisot silloin tällöin vaihtoivat pari sanaa, ei kuulunut muuta kuin korttien kahinaa, rouvan puupuikkojen rapinaa, ja kellojen ääni, kun ne löivät joka huoneessa, ensin vierashuoneessa, sitten salissa, ruokasalissa ja tupakkahuoneessa, ainoastaan parin sekunnin, korkeintaan yhden minuutin väliajoilla.

Noin kahdeksan aikaan soi ovikello, ja heti sen jälkeen astui Eugen sisään. Hän tervehti vanhempiaan pikemmin kohteliaasti kuin sydämellisesti, istuutui nojatuoliin ja tiedusteli tarkkaan isän ja äidin vointia, miten oli kauppaneuvoksen luuvalon ja rouvan vatsan laita. Sitten kun nämä alkupuheet, jotka olivat välttämättömät Blumin perheen jäsenten kesken, olivat pidetyt, istuttiin hetkinen ääneti; herra ja rouva Blum odottivat, mitä Eugenilla oli sanottavaa, ja Eugen odotti sitä rohkeuden määrää, mitä hän tällä hetkellä tarvitsi. Rouva tukahdutti hienotunteisesti huokauksen, joka kohosi hänen rinnastaan, ja kauppaneuvos karisteli kurkkuaan ja päästeli tuontuostakin omituisia ääniä, joiden Eugen tiesi merkitsevän sisällistä levottomuutta.

Eugen oli hyvin kalpea; hänen mielensä oli kovasti kiihdyksissä. Hän ei yleensä pitänyt siitä, että ihmiset, vanhemmatkaan, sekaantuivat hänen asioihinsa. Hän ei mielellään puhunut itsestään ja tunteistaan, mutta tällä hetkellä tunsi hän, että hänen velvollisuutensa oli puhua vanhemmilleen kosinnastaan ja pyytää heidän myöntymystään avioliittoon. Tieto siitä, että tätä myöntymystä ei annettaisi ilolla, ei luonnollisestikaan parantanut hänen mielialaansa. Myöskin se häntä vaivasi, että tyttö, jonka hän aikoi esittää talon tulevana tyttärenä, ei oikeastaan ollut kaunis, ainakaan ei valokuvassa, missä ei näkynyt hänen kasvojensa kaunis hipiä ja silmiensä sielukas ilme. Blumin perhe vieroksui yleensä rumia ihmisiä; rouva, koska itse oli ollut kaunotar, herra, koska oli nainut kaunottaren, ja lapset syystä että heidät oli kasvatettu ulkonäön mukaan arvostelemaan ihmisiä. Eugen tunsi senvuoksi arkuutta ja pelokkuutta ajatellessaan sitä arvostelua, minkä alaiseksi Dora oli joutuva.

"Olen tullut tänne kertoakseni, että se, mitä isä ja äiti niin monta kertaa ovat toivoneet, on nyt tapahtunut", sanoi hän vihdoin nieleksien hermostuneesti. "Olen jo kauan tuntenut kiintymystä erääseen nuoreen tyttöön, mutta kun en ole tiennyt, onko hän välittänyt minusta, en ole kertonut asiasta. Nyt tiedän, että olen saavuttanut hänen vastarakkautensa; pyydän sentähden siunaustanne avioliittooni Dora Hjortin, nuoren, suloisen tytön kanssa, josta varmaan on tuleva teille hyvä tytär."

Ilmoitus, joka annettiin liikutetulla ja juhlallisella äänellä, ei oikeastaan ollut yllätys; sekä herra että rouva Blum olivat toisten lastensa kautta kuulleet, että huhut viime aikoma olivat asettaneet Eugenin nimen yhteyteen Dora Hjortin kanssa, ja he olivat monta kertaa tiedustelleet Eugenilta asiaa, mutta aina saaneet kierteleviä vastauksia. Molemmat katsoivat nyt kuitenkin sopivaksi olla olevinaan hämmästyneitä.

"Rakas Eugen", sanoi rouva Blum hieman jäykästi, "tietysti onnittelemme sinua sydämestämme. Mutta ... mikäli olen kuullut, on sinun ... on se nuori tyttö, jonka olet valinnut, vasta melkein lapsi."

"Niin kyllä, hän on vasta 18-vuotias..."

Rouva Blum ei vastannut, pudisti vain päätään osaa-ottavasti hymyillen.

"Rakas poikaseni", sanoi kauppaneuvos jonkun verran ystävällisemmin kuin rouva, "isällisen siunaukseni tietysti saat ... onhan sinulla vapaus määrätä oman elämäsi, ja ethän ole tähän saakka tehnyt mitään, mikä ei olisi ollut hyvää ja oikein. Mutta pieni varoitus lienee kuitenkin tarpeen... Sinä olet melkein kaksi kertaa niin vanha kuin... kuin se tyttö, jonka olet valinnut... Ja sitten ... perhe ... olet kai hankkinut tietoja..."

Mutta nyt saivat Eugenin kasvot melkein jäykän ja ylhäisen torjuvan ilmeen, että hän herätti enemmän kunnioitusta kuin itse isoisä seinällä.

"Perhe on kunniallinen ja hyvä", sanoi hän lyhyesti, "vaikkakaan ei varakas. Mutta minulla on jumalan kiitos sen verran varoja, että voin itse elättää vaimoni, ilman kenenkään apua..."

"No, no", sanoi kauppaneuvos, äänessä hieman moittiva sävy. Hän oli auttanut kaikkia toisia lapsiaan, kun he menivät naimisiin, ja oli nyt Eugenin sanoissa huomaavinaan jonkinlaista uhittelua rikkaan isän hyväntahtoista sekaantumista vastaan hänen asioihinsa. Rouva Blum huokasi ja pudisti taas päätään surumielisesti hymyillen. Eugenin puheesta ja sydäntään kalvavasta suruisesta tunteesta, joka oli niin toista kuin mitä hän toisten lastensa kihloihin mennessä oli tuntenut, hän ymmärsi, että tässä oli monien ikävyyksien ja selkkausten alku. Ja miksi tämän piti tapahtua Eugenille -- hienolle, järkevälle Eugenille -- sitä hän ei voinut ymmärtää! Mutta tietysti oli hänen; eteensä osunut joku oikein ... hän ei edes ajatuksissaan lausunut sanaa, joka hänen mielessään liikkui.

"Eikö sinulla ole ... hm ... tulevan morsiamesi valokuvaa...?" kysyi hän vihdoin koettaen tekeytyä ystävälliseksi. Mutta hymyily, jolla hän koetti peittää jäykkyyttään, ei ollut ystävällinen, vaan naurettavan armollinen.

Eugen otti esiin valokuvan ja ojensi sen äidilleen.

Rouva Blum katsoi sitä hetkisen, ilman että ilme hänen kasvoissaan muuttui, ja antoi sitten kuvan miehelleen.

"Mikä pieni ruma otus", ajatteli hän, "sekin todistus siitä, että hän tietysti on..." ja taaskaan ei hän mielessään lausunut tuota vastenmielistä sanaa.

Kauppaneuvos tuli ystävällisemmän näköiseksi nähdessään Doran kuvan. Se viehätysvoima, mikä Doralla oli miehiin nähden, vaikutti nytkin.

"Hyvän ja suloisen näköinen", sanoi hän antaen kuvan takaisin Eugenille, joka katsoi siihen hellästi ja pisti sen lompakkoonsa.

"Niin, minusta näyttää, että hän on sellainen, josta herrat pitävät", sanoi rouva Blum; hymy, jonka hän koetti tehdä veitikkamaiseksi, oli melkein ilkeä.

"Toivon, äiti kulta, että kun opit tuntemaan Doran, saat nähdä, että hänestä myöskin naiset pitävät", sanoi Eugen sävyisästi.

Samassa soi ovikello.

"Kas niin", huudahti rouva Blum, "se on Dufva, tunnen hänen soittonsa... Mutta en ymmärrä ... eihän nyt ole hänen päivänsä... Hänpä tulee tosiaankin sopimattomaan aikaan."

Mutta eversti Dufva astui kaikissa tapauksissa sisään, pää pystyssä ja polvet kankeina kuten tavallisesti. Hän ei ensinkään huomannut, että vastaanotto ei ollut erityisen sydämellinen, hän tervehti iloisesti kaikkia ja istuutui kursailematta mukavimpaan tuoliin, minkä löysi. Hän oli päättänyt tänä iltana juoda teetä rouva Blumin luona, eikä ajatellut, tuliko sopivaan aikaan vai ei.

"Paha ilma tänään", sanoi eversti, hieroen tyytyväisenä käsiään. Tuuli ja lumiräntä ulkona teki huoneen lämmön vieläkin hauskemmaksi ja miellyttävämmäksi.

Kauppaneuvos vaikeni ja rouva taivutti päätään, tunnustaen sillä everstin huomiot oikeiksi.

Eversti jatkoi sillä välin puheluaan, vaikeni silloin tällöin hetkiseksi, katsellen ympärilleen ja odottaen, että joku vastaisi hänelle, mutta kun ei vastausta tullut, jatkoi hän rauhassa mietelmiään. Lopuksi hän äkkiä kääntyi Eugenin puoleen ja huudahti:

"Tiedätkö, ystäväiseni, sinusta on alettu juoruta. Miten on asian laita ... onko kaikki pelkkää puhetta, vaan saanko tosiaankin ... onko minulla kunnia, olin vähällä sanoa ... onnitella sinua?"

Toisenlaisten asianhaarain vallitessa olisi Eugen epäilemättä vastannut kierrellen, mutta nyt hän kaipasi osanottoa ja ystävällisyyttä; sitäpaitsi hän hämärästi toivoi, että saisi everstistä liittolaisen vanhempiensa ylpeyttä vastaan.

"Kyllä", vastasi hän senvuoksi melkeinpä ystävällisesti, "asia on todellakin niin -- olen juuri kertonut vanhemmilleni kihlauksestani."

Toisenlaisten olosuhteitten vallitessa olisi everstinkin vastaus ollut toinen, sillä hänen mielestään oli avioliitto omiaan tekemään miehen onnettomaksi; mutta nyt hänestä, samoin kuin Eugenistakin, tuntui hyvältä saada liittoutua Blumin herrasväen pahaa tuulta vastaan.