Part 18

Kun Dora eräänä iltapäivänä oli pienokaisten luona lastenkamarissa, huomasi hän, että Mai oli harvinaisen kalpea eikä ottanut osaa sisarten puheluun ja leikkeihin kuten tavallisesti.

"Mikä sinun on, armaani?" kysyi Dora ja silitteli pienokaisen kalpeaa poskea, "olet niin hiljaa, -- voitko pahoin?"

"En", vastasi Mai hymyillen, "mutta minusta on hauskinta katsella, kun nuo toiset lapset leikkivät."

Dora ei vastannut; hän kääntyi äkkiä poispäin, salatakseen kyyneleitään, ja ajatteli: "Niin ei puhu se, joka palaa takaisin elämän iloon..."

Vähän ajan perästä ei Mai näyttänyt välittävän edes toisten lasten leikeistä, hän istui liikkumattomana ja tuijotti eteensä ilmeettömin, samein silmin. Kun Dora koetteli hänen käsiään, olivat ne jääkylmät.

"Etkö tahdo mennä maata, lapseni?" kysyi hän.

"Kyllä, kiitos", vastasi Mai, "olen niin väsynyt ... niin väsynyt..."

Dora soitti Maria, joka riisui Main ja pani hänet vuoteeseen. Pikku tyttö oli yhä vielä vaiti, kun hän oli päässyt vuoteeseen, sulki hän silmänsä ja makasi pitkän aikaa liikkumattomana, kalpeana. Sitten hän avasi pari kertaa hitaasti silmäluomensa ja katseli ympärilleen huoneessa, ikäänkuin etsien jotain.

"Tahdotko jotain -- etsitkö jotain?" kuiskasi Dora.

"En", vastasi Mai ja sulki jälleen silmänsä. Dora huokasi syvään ja raskaasti. Itse hän arveli voivansa kestää Main menettämisen, hän oli jo taistellut loppuun taistelunsa -- mutta Eugen!... Hän olisi tahtonut antaa elämänsä, vapauttaakseen Eugenin iskusta, joka häntä pian kohtaisi.

Suru sydämessä meni hän Eugenin luo. Hän istui kirjoituspöytänsä ääressä tehden työtä, ja kun Dora tuli sisään ja meni hänen luokseen, nyökkäsi hän ainoastaan hajamielisesti päätään. Dora ei sanonut mitään, hän pani vain kätensä Eugenin kaulaan ja hyväili häntä hiljaa.

Eugen katsahti äkkiä ylös; Doran hyväilyssä oli jotain erikoista, jotain hellää ja sääliväistä, jonka hän heti tajusi. Ja kun hän näki hänen kasvonsa, ymmärsi hän heti, mitä tämä hyväily merkitsi.

"Miten Mai voi?" kysäisi hän äkkiä.

"Hän -- ei voi hyvin."

"Mikä hänen on?" jatkoi Eugen ja nousi kiivaasti tuolilta.

"En oikein tiedä ... hän on väsynyt ja kalpea... Luulen että on parasta heti soittaa lääkärille."

"Onko hänen tilansa niin vaarallinen?" kysyi Eugen ja nieleksi hermostuneesti, voittaakseen mielenliikutustaan, "liioittelet ... se ei ole mahdollista ... olihan hän vielä hetki sitten terve ja reipas."

Hän puhui yhä kiihkeämmin, voittaakseen tuskaa, joka oli vähällä tukahduttaa hänet.

"Tule, niin saat nähdä!"

"Tulen, tulen heti -- mene sinä edeltäpäin..."

Ja hän kääntyi pöytään päin ja järjesti hermostuneena papereitaan. Dora huokasi -- Eugen parka -- miten saattaisi hän kestää sen?...

Heti kun Dora oli mennyt, riensi Eugen etehiseen ja soitti lääkärille. Sitten hän meni lastenkamariin Main luo.

Pikku tyttö näytti nukkuvan, hän makasi liikkumattomana, silmät ummessa. Eugen seisoi hetkisen äänettömänä, katsellen häntä.

"Näetkö, että hän on muuttunut?" kuiskasi Dora.

"Näen."

Eugen ei sanonut enää mitään, hän istuutui vuoteen ääreen ja tuijotti synkästi eteensä, pää käden varassa. Nyt kolkutti kohtalo ovea -- nyt se kuitenkin tulisi...

Vähän ajan perästä tuli tohtori. Hän teki muutamia kysymyksiä, mutta Dora ymmärsi heti hänen katseestaan, että hän ilman niitäkin tiesi, mikä lapsella oli. Hän toimitti kuitenkin tarkan tutkimuksen, ja tutki etenkin Main sydäntä ja keuhkoja. Sitä tehdessään hän pudisteli päätään, ja Dora kuuli hänen puoliääneen sanovan: "kurkkumätä sydän." Sitten hän laski Main takaisin vuoteelle ja katseli häntä tarkkaan. Mai avasi silmänsä -- ne olivat tulleet kummallisen suuriksi ja tummiksi -- katseli kuten äskenkin etsien ympärilleen, huokasi väsyneesti ja vaipui jälleen uneen. Tohtori antoi nyt muutamia määräyksiä ja meni sitten saliin, jonne Eugen seurasi häntä. Hän puristi kovasti Eugenin kättä; Eugen vastasi hänen kädenpuristukseensa, mutta ei voinut sanoa mitään, katsoi vaan häneen avuttoman rukoilevasti. "Niin", sanoi tohtori, "se on hyvin vaarallista."

Ja hän puristi jälleen Eugenin kättä ja kääntyi sitten kiireesti pois.

Eugen seurasi häntä etehiseen. Hänestä tuntui, että hänen olisi pitänyt sanoa jotain -- mutta mitä? Kysyä, kadottaisiko hän Main? ... kuolisiko hän pian? ... eikö koko maailmassa löytyisi mitään keinoa ... mitään...

"Sanokaa..." alkoi hän, mutta ei keksinyt järkevää kysymystä; hän tarttui molemmin käsin päähänsä, jotain karvasta nousi hänen kurkkuunsa, hänen täytyi päästää suonenvedontapainen nyyhkytys, jottei tukehtuisi.

"Ystävä parka!"

Tohtori syleili Eugenia, painoi hänet rintaansa vasten.

"Niin kauan kuin on elämää, on toivoa", kuiskasi hän liikutettuna.

Eugen nyökäytti pari kertaa päätään, pyyhki nenäliinalla ohimoitaan ja huuliaan ja meni omaan huoneeseensa.

Siellä hän heittäytyi sohvalle ja istui pitkän aikaa liikkumattomana, painaen käden sydämelleen.

"Miten voi ihmissydän tuntea niin suurta surua murtumatta", kuiskasi hän monta kertaa.

Pari päivää kului; Main terveydentilassa ei tapahtunut muuta muutosta, kuin että hän tuli yhä raukeammaksi ja hiljaisemmaksi. Hiljaista oli myöskin koko talossa, paitsi etehisessä, missä telefooni lakkaamatta soi. Pikku siskot eivät tahtoneet leikkiä, he kulkivat päät painuksissa kuin nuutuneet kukkaset, he tahtoivat kiivetä äidin syliin ja itkeä ja rukoilla Jumalaa, että hän pian tekisi Main terveeksi. Ja jos joku heistä sattui hiukan naurahtamaan, kuiskasi toinen heti varoittaen: "hiljaa, hiljaa, älä naura, pikku Mai on niin sairas." Mutta eräänä aamuna näytti Maissa äkkiä tapahtuvan muutos. Hänen poskensa alkoivat punoittaa ja liikuttavan epämääräinen ilme hänen silmistään hävisi. Hän alkoi puhella ja laskea leikkiä, kutsui luokseen sisarensa ja isänsä, nousi istumaan vuoteessaan ja tahtoi leikkikalunsa. Silloin riemuitsi koko talo: Mai on parempi ... Mai leikkii ... Mai on kohta terve! Pikku siskot saivat tulla Main luo, ja Eugen oli siellä, vapisten ilosta ja ihmetyksestä, kun näki lemmikkinsä jälleen virkoavan elämään.

Ainoa, joka ei antanut pettää itseään, oli Dora. Kun Eugen oli sanonut hyvästi Maille ja aikoi lähteä työhönsä, juoksi Dora hänen jälkeensä ja pyysi:

"Eugen, älä mene, tule Main luo!"

"Minkä vuoksi ... mitä tarkoitat?" sanoi hän. epävarmalla äänellä, "onhan hän niin paljon parempi..."

"Ei, älä mene ... älä mene!" kuiskasi Dora tuskallisen kiihkeästi.

Eugen seisoi hetkisen äänettömänä, katsellen eteensä. Sitten hän sanoi väsyneesti:

"Olkoon, tottelen sinua -- en todellakaan nyt kykene itse arvostelemaan mitään. Minusta hän näytti niin paljon paremmalta."

Ja hän huokasi syvään ja meni Main luo.

Hän ei ollut koskaan nähnyt pikku tyttöä niin lumoavan suloisena kuin nyt. Hänen suuret tummansiniset silmänsä loistivat kuin tähdet, vaaleat kutrit ympäröivät hänen kasvonsa kuin sädekehä, ja heleä puna loisti hänen kasvoillaan, kun hän innokkaasti puheli ja nauroi.

"Isä, pikku isä!" huudahti hän, kun Eugen tuli huoneeseen, "nyt saa isä kuulla, mitä kaikkea teemme ensi kesänä, kun menemme Blombackaan. Muistaako isä, että olen saanut pienen maatilkun isoäidiltä?"

"Muistan kyllä, tyttöseni, mutta kesään on vielä pitkä aika..."

"Onko?" kysyi Mai ihmetellen, "ei, ei sinne ole pitkä aika... Kohta on kesä, ja me menemme ulos kylvämään... Minä tahdon hyötymansikoita, isä, saanko? ... ja sitten tahdon reseedoja... Andersson sanoo, että ne menestyvät niin hyvin... Oi, miten ikävöinkään pientä maatani!"

Hän löi kätensä yhteen ja hänen silmänsä säteilivät ilosta.

"Tiedätkö, isä, mitä äiti ja minä teemme, kun tulemme Blombackaan?" jatkoi hän innokkaasti kuiskaten.

"En..."

"Menemme tervehtimään vanhaa Karinia, hän tulee niin iloiseksi. Emmekö menekin, isä?"

"Menemme, menemme, lapsi kulta!"

"Menemme myöskin kitkijä-Leenan luo ja viemme hänelle kahvia ja sokeria, sillä hän pitää siitä niin paljon. Vai mitä, äiti, emmekö menekin?"

"Menemme toki, hyvä, pieni lapseni!"

Näin puheli Mai monta tuntia, sitten hän oli hetken aikaa vaiti, alkoi sitten taas puhella ja kertoi pieniä tapahtumia menneisyydestä, mutta ennen kaikkea siitä, mitä hän tekisi kun tulisi terveeksi ja pääsisi Blombackaan.

Äkkiä hän vaikeni, ja kun Dora pani hänet pitkälleen, sulki hän silmänsä ja näytti nukahtavan. Toiset lapset olivat menneet ulos hoitajansa kanssa ja Main luona ei nyt ollut muita kuin isä ja äiti, jotka istuivat kahden puolen hänen vuodettaan.

Silloin he äkkiä kuulivat hänen laulavan suloisella lapsenäänellään pientä laulua, jonka Dora oli opettanut hänelle:

Jonk' on turva Jumalassa, Turvassa on paremmassa, Kuin on tähti taivahalla, Lintu emon siiven alla.

"Laulan pientä virttäni", kuiskasi hän salaperäisesti, onnellinen hymy huulilla, ja katsoi vuoroon isää, vuoroon äitiä, "sen me laulamme, lupaattehan, että laulatte sen -- kun -- kun --"

"Milloin me laulamme sen, oma armaani?" kysyi Dora vapisevalla äänellä.

Mai katseli eteensä mietiskelevän näköisenä. Oli kuin olisi jokin ajatus välähtänyt hänen mielessään ja sitten heti jälleen hävinnyt.

"En tiedä", vastasi hän surullisena. "Oi, isä, äiti", ja hänen kasvojansa kirkasti äkkiä säteilevä hymy, "katsokaa, alkaa tulla lunta -- katsokaa, katsokaa, miten suuria kauniita lumihiutaleita satelee..."

Ja hän katseli ympärilleen, ja hänen silmänsä säteilivät ilosta ja ihmetyksestä.

"Miten kaunista ... oi, miten suuria hiutaleita ... miten ne kiiltävät ... ei -- ei, ne ovatkin tähtiä ... oi -- koko taivas tulee luoksemme... Jeesus tulee luokseni ... minä pelkään ... on niin ... kaunista."

Ja kalpeana ja väristen, mutta huulilla säteilevä hymy, hän painoi päänsä Eugenin rintaa vasten.

Sitten hän nousi omituisen kiihkeästi istumaan, katseli ympärilleen ja haparoi kädellään lakanaa. Hän näytti näkevän outoja näkyjä, hän puhui linnuista ja puista, linnuista, joiden siivet loistivat kullalle, ja suurista, tuuheista, suhisevista puista. Hänen rintansa kohoili levottomasti, hänen silmänsä tulivat yhä suuremmiksi, ja hän tuijotti eteensä, kuin olisi nähnyt jotain, jota hänen täytyi seurata. Sitten hänen silmänsä saivat lasimaisen kiillon, hän käänsi äkkiä kasvonsa sivulle päin ja katseli suoraan ikkunaan. Hänen huulensa liikkuivat ja Eugen ja Dora kuulivat hänen kuiskaavan: "Minä lennän ... lennän ... len..."

Viimeinen tavu kuului hiljaa kuin siipien suhahdus, pieni ruumis kohosi pari kertaa kuin lentoon lähteäkseen, heikko hymy kirkasti kasvot, katse sammui, ja pikku Mai makasi liikkumattomana Doran sylissä.

"Eugen", kuiskasi Dora, "nyt on Mai mennyt -- pieni armaamme on kuollut!"

"Ei -- ei -- se ei ole mahdollista ... olihan hän äsken vielä niin iloinen!" kuiskasi Eugen tuskallisesti. Mutta samalla hän otti kellon taskustaan ja merkitsi muistiinsa silmänräpäyksen, jona Mai oli lakannut hengittämästä.

"Mai -- pikku Mai!" huudahti hän, heittäytyi polvilleen vuoteen ääreen ja hyväili rukoillen hänen kasvojaan ja käsiään. Mutta kukaan ei vastannut ... ja kukaan ei puhunut enää. Ainoastaan värisevä nyyhkytys häiritsi kuoleman suurta, juhlallista hiljaisuutta.

"Armas Eugen!" kuiskasi Dora, heittäytyen hänen syliinsä ja itkien yhdessä hänen kanssaan, "saamme vielä kerran nähdä rakkaamme... Jumala on ottanut hänet vain ajaksi ... me saamme hänet takaisin kuoleman jälkeen ... uskothan sen ... uskothan ijankaikkiseen elämään, Eugen?"

Eugen painoi Doran rintaansa vasten, mutta ei vastannut mitään.

"Sano, Eugen, etkö usko", kysyi Dora ja katsoi hänen silmiinsä tuskallisen levottomasti.

"En tiedä, Dora. Tänä hetkenä en usko mitään, enkä tunne muuta kuin katkeraa surua. Hän on poissa, en saa enää sulkea häntä syliini, en painaa häntä rintaani vasten ... elämä on minusta kuin erämaa..."

"Oi, ystäväni, Jumala on laupias ... hän lievittää surusi... Sillä uskothan, Eugen, että Jumala on rakkaus, etkö uskokin?"

"Säästä minua sellaisista kysymyksistä, Dora", vastasi Eugen katkerasti hymyillen, "anna anteeksi, en tarkoittanut pahaa, mutta nyt -- nyt ei mikään voi lohduttaa minua ... ehkä sitten myöhemmin..."

* * * * *

Main kirstu oli valmiina; se oli ylt'yleensä koristettu kukkasilla, ja itse lepäsi hän siinä, pää painuneena pientä tyynyä vasten, tyynenä ja rauhallisena kuin olisi hän nukkunut. Tuontuostakin hiipivät vanhemmat ja sisaret ja palvelijat kirstun ääreen, mutta kukaan ei uskaltanut itkeä eikä nyyhkyttää, sillä niin onnellisen näköinen oli pikku Mai.

"Onko Mai nyt Jumalan luona -- onko hänellä siivet kuin enkeleillä? -- Eikö hän lennä takaisin meidän luoksemme?" kyselivät pikku sisaret kuiskaten. Kaikki oli niin ihmeellistä, niin juhlallista, heillä oli niin paljon kyseltävää, he eivät oikein voineet uskoa, että Mai oli kuollut ... ehkäpä hän heräisi eloon, jos he oikein hartaasti rukoilisivat Jumalaa.

Mutta pikku Mai ei herännyt enää; pienten lasten rukoukset ja murtuneen isän sydämestä kohoavat huokaukset eivät voineet palauttaa häntä siitä salaperäisestä maasta, jonne hän oli mennyt.

Hänen rakkaimmat leikkikalunsa oli pantu hänen viereensä kirstuun. Siinä oli pieni orava, jonka hän eräänä jouluna oli saanut isältä, ja jota hän oli pitänyt niin hyvästi, että se oli vielä aivan ehjä, siinä olivat hänen rakkain nukkensa ja pieni porsliinikoiransa. Ruusuja ja kieloja oli siroiteltu hänen ympärilleen, ja viheriät köynnökset koristivat kirstua.

Kirstun jalkopuolessa oli pieni, valkea, vaatimaton ruusu; kukaan ei tiennyt, mistä se oli tullut; muuan vieras oli tuonut sen ja pyytänyt, että se pantaisiin Main jalkojen juureen.

Tuossa ruusussa oli jotain ihmeellistä; se näytti niin pieneltä ja vaatimattomalta, melkein nöyrältä, toisten komeitten kukkien rinnalla. Näytti, kuin sen olisi lähettänyt joku, joka tahtoi sen kautta sanoa jotain kuolleelle. Joka kerran kun Eugen tuli kirstun ääreen katselemaan Maita, osuivat hänen katseensa pieneen valkeaan ruusuun -- kuka oli lähettänyt sen? Hänen mieleensä muistui jotain -- jotain, joka oli yhteydessä Main kanssa... Hän otti ruusun käteensä ja katseli sitä -- silloin putosi jotain sen lehtien lomista; se oli pieni paperinpala, johon oli kirjoitettu sanat: "Anteeksi. Julia." Hän taittoi paperin kokoon, pisti sen takaisin lehtien väliin ja pani ruusun ylemmäksi, Main käden kohdalle. "Mai antaa anteeksi", kuiskasi hän hiljaa, ja nyyhkytys kohosi hänen rinnastaan.

Hän ei jaksanut tänä hetkenä ajatella, mitä Main tuli antaa anteeksi, mitä Julia oli rikkonut; hän tunsi vain raskaan rikoksen painavan itseään, ja hän tunsi ääretöntä sovinnon kaipuuta, anteeksi annon kaipuuta itselleen, kaikille, koko ihmiskunnalle, joka harhailee, tekee syntiä ja kulkee väärillä teillä.

XVIII.

Oli harmaa, alakuloinen marraskuun päivä, kun "isän pikku Mai" laskettiin hautaan. Taivas oli kuin lyijynharmaa kupu ja koko luonto oli niin äänetön ja hiljaa, että luuli metsien ja ketojen ja laaksojen nukkuvan yhtä syvää unta kuin kuolleet kirkkomaan kunnaitten ja hautamerkkien alla.

Blumien suurelta perhehaudalta oli kivi nostettu pois ja mustana ammotti avattu hauta; mutta alhaalla syvyydessä loistivat vihreitten lehtien keskeltä punaiset ja valkoiset kukat -- kylmä kivihauta oli muutettu kukkaisvuoteeksi pienelle nukkujalle, joka oli laskettava sinne.

Äänettöminä ja itkettyneinä seisoivat Hjortin ja Blumin perheet mustissa surupuvuissaan avatun haudan ympärillä. Yhteinen suru oli liittänyt heidät toisiinsa, täyttänyt ne kuilut, jotka tavallisesti aina olivat Doran ja Eugenin sukujen välillä. Molemmat perheet eivät olleet koskaan tunteneet niin suurta suopeutta ja ystävyyttä toisiaan kohtaan kuin nyt. Lisbet oli vaikeroinut ja nyyhkyttänyt pää Regina tädin ihraleukaa vasten, joka aaltoili kiivaasti, ja rouva Hjort ja rouva Blum olivat puristaneet toistensa käsiä ja itkien syleilleet hellästi toisiaan.

Eugen ja Dora olivat ainoat, jotka eivät itkeneet hautaustoimituksen aikana. Dora oli kalpea ja laihtunut, ja hänen kauas tähtäävä katseensa, joka ei näyttänyt huomaavan ympärillä olevia esineitä, kuvasti sanomatonta surua. Eugen seisoi liikkumattomana; hänen hienot, tuhkanharmaat kasvonsa olivat kuin kiveen veistetyt.

"Oi, jospa hän voisi itkeä", ajatteli vanha rouva Blum, ja hänen sydämensä oli pakahtua osanotosta poikansa suruun, "jospa hän voisi itkeä, jospa hän voisi itkeä..."

Mutta Eugen ei voinut itkeä. Hänen katseensa oli kuin luonto hänen ympärillään: jähmettynyt, kivettynyt, liikkumaton.

Nyt laskeutui kirstu hitaasti hautaan. Väsyneinä ja velttoina kulkivat hänen ajatuksensa asiasta toiseen ... nyt menee hullusti, kirstuhan on vinossa ... kas niin ... kunpa nyt asettaisivat sen oikein paikoilleen, niinkuin hän oli määrännyt, isän ja pienen velivainajan viereen ... no niin, nyt se oli haudassa ... Mai oli haudassa ... "isän pikku Mai", hän toisteli noita tuttuja sanoja moneen kertaan, mutta ne eivät tehneet mitään vaikutusta häneen...

Mutta samassa hän tunsi, että jotain kylmää, märkää laskeutui hänen poskelleen. Hän katsahti äkkiä ylös. Suuria, valkeita lumitähtiä lenteli ilmassa, hitaasti ja juhlallisesti putoilivat ne yksitellen hiljaiselle, hämärän verhoamalle kirkkomaalle.

Silloin suli jäykkyys Eugenin kasvoilta, nyyhkytys pusertautui hänen rinnastaan, ja esille tunkeutuivat kyyneleet mursivat hänen silmiensä jääpeitteen. "Tervehdys Mailta", ajatteli hän. "Kaikki taivaan tähdet putoilevat päälleni ... sanoi Mai ... niin se on, se on sanoma taivaasta ... sanoma ylösnousemuksesta ... jälleennäkemisestä, juuri kun ruumis, joka on katoava, peitetään multaan... Nuku hyvin, armas lapseni ... nuku hyvin ... ylösnousemuksen aamuun -- näemme vielä toisemme ... rakkaus on väkevämpi kuin kuolema ... rakkautemme ei voi kuolla ... Jumala on laupias."

Ja hän itki, mutta ei katkeria epätoivon kyyneliä, vaan kyyneliä, jotka puristautuivat esiin, kun sydämen täyttävät selittämättömät tunteet.

Mutta kun Dora ja Eugen olivat lähteneet hautausmaalta ja eronneet vanhemmistaan ja sisaruksistaan ja kolmen pikku tyttönsä kanssa palasivat kotiin, valtasi heidät kaipaus, tyhjyyden tunne, epätoivo. Silloin johti muisto heidän mieleensä kaikki paikat, joilla Mai oli istunut -- hänen tuolinsa pöydän ääressä, hänen tyynynsä uunin edessä, jolla hänen oli tapana levätä iltapäivisin -- se näytti heille Main valokuvat, hänen vaaleat kiharansa, hänen hienot, kauniit lapsenkasvonsa, se toi heidän mieleensä hänen suloisen äänensä, kun hän lauloi laulujaan. Miten pitkä ja raskas olikaan päivä näiden tungettelevien vierasten seurassa -- miten armotonta, että kaikki piti kaivaa esiin muistojen kätköistä, tutkia ja tarkastaa ja nyyhkytyksin kaivata! Mikään ei häirinnyt kolkkoa tunnelmaa, mikään ei keskeyttänyt surullisia keskusteluja, mikään ei karkoittanut noita suloisia kuvia, jotka pistivät esiin joka sopesta. Pari kertaa kuului lasten juoksua ja naurua, mutta se vaikeni heti, kuten linnunlaulu marraskuussa.

Ruumiillisesti ja henkisesti väsyneinä menivät Eugen ja Dora aikaisin nukkumaan, ja nukkuivat molemmat heti.

Mutta keskellä yötä heräsi Eugen äkkiä. Hän kuuli outoa ääntä -- mitä se oli, mitä oli tapahtunut? Hänen korvissaan kaikui kuin aaltojen kohinaa, ja sen keskeltä väriseviä, vaikeroivia ihmisääniä. Äkkiä muistui suru, jonka uni oli karkoittanut, ankarana ja hirveänä hänen mieleensä. Dorahan itki -- Mai, heidän rakkain lapsensa, oli otettu heiltä pois, häntä hänen äidinsydämensä kaipasi...

"Älä itke ... älä itke ... Jumalan tähden, rauhoitu -- rauhoitu -- en jaksa enää..."

Ja tuska, väsymys, kärsimätön tuska tukahdutti hänen äänensä.

"Ei, ei", kuiskasi Dora nyyhkyttäen, "ei ole niin, kuin luulet ... se on... Itken ilosta ... kaipauksesta ... itken siksi, että ... on niin kaunista ... niin ihanaa... Olen nähnyt Main, Eugen..."

Ja hän hiipi hänen luokseen, kuin olisi hän tahtonut kuiskata näkynsä hänen sydämeensä.

"En tiedä, missä olin ... ja mitä oli ympärilläni", jatkoi hän, "olin kuin kirkkaassa, säteilevässä avaruudessa ... kaikkialla oli valoa ja kukkia ja iloa. Panin käteni ristiin kiittääkseni ja ylistääkseni, ja katselin ylös kirkkaaseen avaruuteen... Samassa näin yläpuolellani pikku Main ... ja hänen vieressään Maikki tädin -- Maikki täti oli aivan samanlainen kuin valokuvassa salin pöydällä, yhtä iloisen ja onnellisen näköinen. He hymyilivät ja viittasivat kädellään minulle, ja kohosivat hiljaa ylöspäin... Silloin minut valtasi onnen ja kaipauksen tunne, joka oli vähällä tukahduttaa minut, ja minä puhkesin itkuun ja heräsin siihen. Mutta se oli niin kaunista, Eugen -- tunsin sellaista autuuden tunnetta, jota en koskaan ennen ole tuntenut. Oi, Eugen, eläkäämme niin, että saamme jälleen nähdä pikku Main! Unohtakaamme itsemme ... eläkäämme toistemme hyväksi ... lastemme ... kaikkien kärsivien ja onnettomien hyväksi ... kaikkien, jotka tarvitsevat rakkautta... Ja etsikäämme Jumalaa -- sitä, mikä on ikuista... Etkö luule, että Jumala on ottanut lemmikkimme, pakoittaakseen meitä etsimään itseään, kaipaamaan hänen asuntoihinsa, missä pikku Mai nyt on? Sano, etkö usko sitä, armas, armas Eugen?"

Eugen ei voinut vastata; hän painoi vain Doran rintaansa vasten, ja suuressa yhteisessä surussa heidän sielunsa ensi kerran tapasivat toisensa.

Ja he tunsivat, että jotain sanomattoman suurta, jotain, jonka rinnalla itse surukin tuli pieneksi, tänä hetkenä hiljaa ja salaperäisesti tuli heidän sydämeensä.