Part 16

Ja hän nauroi ilman mitään aihetta, kuten hänen toisinaan oli tapana tehdä; tämä nauru harmitti aina Eugenia.

"Ei ole minun syyni, että olen ollut kauan tulematta", jatkoi vieras, "minulla on ollut liian ikävä -- ja silloin ei aina tiedä, mitä pitää tehdä..."

"No, minkälaista oli kylpylaitoksessa minun lähdettyäni?" keskeytti Dora nopeasti.

"Hirveätä... Tiedättekö, minkälaista on metsässä, kun lintujen laulu on tauonnut? Sellaista oli kaikkialla. Kukaan ei tahtonut mennä seurusteluhuoneeseen, missä sävelenne olivat kaikuneet. Oi, rouva Blum -- teidän laulunne ... ehkä saattaisi unohtaa teidät itsenne ... en tiedä ... mutta ei koskaan teidän lauluanne..."

Dora punastui ja pudisti päätään -- kumpikaan heistä ei tietänyt, mille.

"Ette voi aavistaa, miten suuri vahinko on, että niin harvoin laulatte suuremmalle yleisölle", jatkoi vieras, vetäen tuolinsa lähemmäksi Doraa, liike, joka sai Doran vetäytymään huomaamattomasti taaksepäin, "muutamat ihmiset ovat saaneet osakseen liian paljon onnea, ja niihin kuulutte te. Teidän ei pitäisi olla naimisissa, kytkettynä kotiin, teidän pitäisi laulaa koko maailmalle, ja koko maailma ihailisi teitä."

Nämä sanat eivät olleet pelkkää imartelua; katse, jonka nuori mies loi Doraan, säteili vilpitöntä ihastusta.

Dora vuoroon punastui, vuoroon kalpeni. Ei ollut toista tapaa, jolla saattoi niin helposti voittaa hänen sydämensä, kuin puhumalla hänen laulustaan ja sen vaikutuksesta ihmisiin. Sitä tietä olivat Eugen ja hänkin kerran yhtyneet. Nyt oli hän koko kesän, joka kerran kun oli laulanut, kuullut lauluaan kehuttavan, ja tänä hetkenä hän tunsi ihastusta, joka hurmasi hänet.

Niin, ehkä oli hän väärällä uralla, ehkä olisi hänestä voinut tulla taiteilijatar, suuri, kuuluisa laulajatar, jonka nimen jälkimaailmakin olisi muistanut... Hän tunsi tuskallista ahdistusta, tuntui, kuin jotain olisi ainaiseksi mennyt hukkaan...

"Te liioittelette", kuiskasi hän levottomana ja hämillään, peläten, että toinen ei panisi vastaan, "onhan minulla kaunis ääni, mutta se sopinee parhaiten laulujen laulamiseen pienokaisilleni..."

"Siihen se tietysti sopii erinomaisesti, sitä en ensinkään epäile. Mutta sopivin paikka sille olisi konserttisali tahi teatteri. Jos tietäisitte, miten monen olen kuullut sanovan samaa..."

"Oletteko todellakin?" kysyi Dora innoissaan ja ihastuneena.

"Olen kyllä ... tuntijoiden ... arvostelijoiden... Mutta miksi te todellakaan ette esiinny? Miehellänne ei voi olla mitään sitä vastaan, että voitatte kultaa ja kunniaa."

Dora purskahti nauruun. Eugenin vaimo esiintyisi julkisesti laulajattarena! Silloin kaikki Blumin perheen jäsenet saisivat halvauksen, vieläpä neiti Pilokin.

"Ei, ei, sitä ei kannata ajatellakaan", sanoi hän nauraen ja huokasi samalla, "mieheni ei sallisi minun laulavan edes seurassakaan, saati sitten..."

Hän vaikeni äkkiä ja veri syöksähti hänen kasvoilleen. Hän oli kuulevinaan äänen, joka syntyi, kun Eugen pisti avaimen etehisen lukkoon ja avasi oven. Aivan oikein, nyt hän sulki oven, ja...

"Mieheni tulee kotiin!" huudahti Dora lapsellisen pelokkaasti, "ja minä en ole kertonut hänelle, että te olette täällä ... hän ei siedä taiteilijoita ... hyvä Jumala, hän tappaa meidät molemmat."

Nuori mies naurahti, mutta hänen oli samalla hieman tukalata olla. Hän oli nähnyt Eugenin pari kertaa ja hän ajatteli, että jollei tämä pitänyt taiteilijoista, ei hänkään pitänyt pikkubyrokraateista.

"Hiljaa", kuiskasi Dora kalmankalpeana, "teidän täytyy paeta, sillä jos hän nyt tapaa teidät, tekee hän meidät kaikki onnettomiksi..."

"Mutta onko hän nyt sellainen Otello?..."

"On kyllä -- kaikki miehet ovat Otelloja... Tehkää nyt niinkuin minä käsken. Jos viittaan oikealle, menkää ulos ruokasalin ovesta ja kadotkaa -- jos seison hiljaa paikallani, tulkaa tätä kautta..."

Ja hän juoksi etehiseen vievälle ovelle, avasi sen varovasti ja kurkisti ulos. Mutta hän oli unohtanut päällysvaatteet, eikä tiennyt, että Eugen oli jo lukinnut oven salin ja ruokasalin välillä.

"Kas niin, menkää nopeasti -- hyvästi!" kuiskasi Dora, viitaten ruokasalin oveen. Mutta tuskin oli nuori mies, hämillään ja kiihdyksissä, laskenut kätensä oven ripaan noudattaakseen Doran käskyä, kun hän hämmästyneenä peräytyi pari askelta. Mitä tämä oli -- ovi oli lukittu ulkoapäin ja hän oli kuin hiiri satimessa!

Hänen ei auttanut muu kuin tyytyä kohtaloonsa. Hän pyörähti ympäri ja koetti näyttää huolettomalta ja välinpitämättömältä, mutta Doran ulkonäkö ei ainakaan ollut omiaan rauhoittamaan häntä. Hän seisoi kädet riipuksissa ja silmissä arka ja säikähtynyt ilme kuin pelästyneellä linnulla.

Samassa astui Eugen sisään etehiseen vievästä ovesta. Jos Dora ja hänen ihailijansa olivat säikähtyneen näköisiä, oli Eugen sensijaan kylmä ja tyyni. Hän ei hämmästynyt siitä, mitä sai nähdä, sillä se vahvisti vain sitä, mitä hän jo kauan oli epäillyt.

Dora koetti olla vapaan ja luonnollisen näköinen ja esittää vieraan Eugenille, mutta Eugen ei kuunnellut häntä vaan astui hänen sivuitsensa vieraan luo, joka koetti tervehtiä.

"Herraseni", sanoi hän, "kuka lienettekin, tulen aina kohtelemaan teitä samalla tavalla."

Hän tarttui nuorta miestä kaulukseen ja työnsi hänet ovea kohti.

"Herra oikeusneuvos ... minä ... minä panen vastalauseen sellaista kohtelua vastaan ... rouvanne on ottanut minut vastaan, ja..."

Mutta Eugen ei kuunnellut hänen puhettaan. Hänen hieno, kapea kätensä puristi toista takinkauluksesta kuin rautaruuvi ja heitti hänet kuin rukkasen etehiseen. Sitten hän avasi ulko-oven, osoitti hänelle portaita ja sanoi tyynellä, jääkylmällä äänellä:

"Olkaa hyvä ja poistukaa täältä niin pian kuin mahdollista, jos ette tahdo että heitän teidät portaita alas."

Hän otti vieraan hatun ja takin, ojensi ne hänelle ja sulki kiireesti oven hänen jälkeensä...

Dora kirkasi pelosta, kun Eugen palasi saliin. Hän oli kalmankalpea ja hänen silmissään oli outo, kylmä kiilto -- Dora ei ollut koskaan nähnyt häntä sellaisena. Hän oli äärimmilleen kiihoittunut, hän oli kuin polttava, hehkuva rautainen ase.

"Selvitykseni sinun kanssasi ei kestä kauan", sanoi hän lyhyesti, "miten paljon tahdot vuotuista eläkettä?"

Dora tarttui molemmin käsin päähänsä.

"Oi, Jumalani ... tarkoitatko ... tarkoitatko ... että meidän on ... erottava..."

Eugen nauroi kylmästi ja ilkeästi.

"Tietysti. Sehän on itsestään selvä."

Doran silmiin tuli hätääntynyt, tuskallinen ilme ja hän ojensi hapuillen kätensä, ikäänkuin etsiäkseen tukea.

"Asia ei ole niin, kuin luulet ... vannon, että se ei ole niin."

"Minulla ei ole syytä uskoa sinua. Koko avioliittomme ajan olet valehdellut minulle..."

"Vannomalla vakuutan, että hän on vieras minulle ... hän ihailee lauluani ... hän ... piti ehkä vähän ulkonäöstäni ... mutta hän ei merkitse minulle sen enempää... Olen ehkä haaveksinut hieman ... me lauloimme yhdessä ... kerran on hän suudellut kättäni ... siinä kaikki. Tiedän, että et pidä taiteilijoista ... siksi en uskaltanut kertoa sinulle, että hänen piti tulla tänne ... sinähän olet ollut niin kova ja paha minua kohtaan..."

Hän loi alas silmänsä salatakseen esiinpyrkiviä kyyneleitä. Hän oli sinä hetkenä niin puhtaan ja viattoman näköinen, että hänen näkönsä oli kuin lievittävää palsamia Eugenin kiihtyneelle mielelle.

"Koetan uskoa sinua", sanoi Eugen lempeämmin, "mutta liittomme on joka tapauksessa purettu. Olin asettanut suhteemme niin korkealle, pidin sen niin pyhänä, että vähempikin kuin kaikkein törkein rikos riitti tekemään sen tyhjäksi silmissäni."

Dora katsahti äkkiä ylös.

"Etkö _sinä_ sitten koskaan ole rikkonut sitä?" kysyi hän matalalla äänellä, ja hänen silmissään välähti kuin uhmaa.

"En, uskallan sanoa, että en ole. Yksikään mies ei ole asettanut avioliittoa korkeammalle, kuin minä tein, pyytäessäni sinua vaimokseni, ja kukaan ei ole hartaammin kuin minä halunnut tehdä vaimoaan onnelliseksi. Mutta minä en ole koskaan huomannut sinun haluavan samaa, en milloinkaan, en edes avioliittomme alku-aikoina ole tuntenut, että sinun hartain halusi olisi tehdä miehesi onnelliseksi. Hitaasti, mutta varmasti on sinun itsekkäisyytesi tappanut rakkauteni, ja kun nyt sinun ajattelemattomuutesi, -- käyttääkseni niin lievää sanaa -- on mennyt niin pitkälle, että annat liehakoida itseäsi kylpypaikoissa ja käytät hyväksesi minun poissaoloani ottaaksesi vastaan herroja, valehdeltuasi ensin minulle -- silloin on mielestäni parasta, että eroamme."

Doran kasvoille nousi hehkuva puna ja hänen silmissään välähti salama.

"Hyvä, olkoon niin!" huudahti hän äkkiä uhmaten ja intohimoisesti, "tiedän, että rakkautesi on loppunut ... tiedän sen ... sitä ei sinun tarvitse kertoa ... sen tappoivat sellaiset vähäpätöiset asiat, kuin että suola-astia ei ollut esillä, tai että ikkunaverho ei ollut alhaalla, kun aurinko paistoi ... tai että... Miksi otit minun vaimoksesi? Miksi et ennemmin hankkinut itsellesi hyvää taloudenhoitajatarta? Miksi vaadit, että minä olisin täydellinen? Luuletko, että kukaan maailmassa on täydellinen? Runoutta ja laulua ja kauneutta ja iloa ... kaikkea sitä sinä tahdoit ... tehdä kotisi yrttitarhaksi, missä kaikki kukoistaisi vain sinua varten... Ja sitten olisi minun pitänyt olla sinun taloudenhoitajasi ... ruokkia sinua hyvällä ruualla ... parsia liinavaatteita kuten äitisi ja neuloa koniompeluja, kuten sisaresi ja kutoa sukkaa kuin vanha Pilo ja ... ja..."

Hän puhui kovalla, värisevällä äänellä ja hänen silmänsä säihkyivät tulta. Mutta Eugen katseli häntä vain pilkallisesti hymyillen. Kumpikaan heistä ei tänä hetkenä voinut väistyä tuumaakaan, he eivät tunteneet muuta kuin palavaa vihaa ja halua puolustaa itseään ja todistaa toisen olevan väärässä.

Äkkiä molemmat hätkähtivät ja kääntyivät katsomaan oveen päin. He olivat unohtaneet, että ovi oli auki, ja että heidän kiihkeät, vihaiset äänensä saattoivat kuulua läpi koko huoneuston.

Kynnyksellä seisoi Mai pitkässä yöpaidassaan, vaaleat kiharat hulmuten pienten, hienopiirteisten kasvojen ympärillä. Hän seisoi hetken aikaa liikkumattomana ja katseli ihmetellen ja kauhuissaan vuoroon isää, vuoroon äitiä. Sitten hän meni hitaasti heidän luokseen, tepsutellen pienillä, paljailla jaloillaan, ja hänen hento ruumiinsa keinui kuin kukanvarsi.

"Miksi te riitelette?" kysyi hän moittivalla äänellä.

Kumpikaan heistä ei voinut vastata. Dora tuli purppuranpunaiseksi ja kyyneleet kohosivat hänen silmiinsä. Eugen tuli vieläkin kalpeammaksi ja puristi kovasti sohvan selkämystä, johon nojasi. Hän ei voinut kohdata pikku tyttönsä katsetta, hän tuijotti itsepäisesti hänen kiharoihinsa ja toisteli mielessään: "Miten -- miten olen tullut siihen, että tunnen itseni rikolliseksi oman lapseni edessä?"

Pikku Mai kiipesi sohvalle, kiersi toisen kätensä Eugenin ja toisen Doran kaulaan ja taivutti heidät toistensa puoleen.

"Isien ja äitien pitää aina olla hyviä ystäviä", sanoi hän juhlallisesti, "suudelkaa nyt toisianne!"

Ja hän painoi heidän päänsä yhteen ja pakoitti heidät suutelemaan toisiaan. Sitten hän eroitti heidät toisistaan ja katseli heitä kysyvästi. Hänen kasvoillaan oli niin surullisen ajatteleva ilme, joka ei ensinkään sopinut hänen nuorelle ijälleen, että sekä Eugen että Dora unohtivat kaikki muut ajatukset ja heidät valtasi hämärä, tuskallinen aavistus.

"Olemme, olemme", vastasi Dora nyyhkyttäen, "rakas pikku tyttöseni ... anna anteeksi isälle ja äidille..."

Ja hän painoi tyttösen rintaansa vasten ja peitti itkien hänen kasvonsa suuteloilla.

Mutta Eugen ei voinut puhua sanaakaan; hän otti Main syliinsä, kietoi pitkän yöpaidan hänen ympärilleen ja kantoi hänet takaisin lastenkamariin. Main toinen käsi oli silloin hänen kaulassaan, mutta tyttönen ei painautunut häntä vasten kuten hänen tapansa oli, hän tuijotti suoraan eteensä kuin olisi hän miettinyt selittämätöntä arvoitusta. Eugen olisi mielellään antanut vaikka elämänsä, jos olisi tänä hetkenä saanut tuntea Main helliä hyväilyjä ja kuulla hänen, kuten tavallisesti, kuiskailevan: "pikku, pikku isä", mutta hänen oli mahdotonta saada sanaakaan suustaan; hän pani vain Main vuoteeseen, peitti hänet huolellisesti ja kiiruhti sitten omaan huoneeseensa.

Hän tahtoi olla yksin; tämä oli katkerin hetki hänen elämässään; hänestä tuntui, että hän oli kadottanut sekä vaimonsa että lapsensa -- Doran ja hänen suhteensa ei enää voinut tulla entiselleen, ja Mai ei enää koskaan voisi rakastaa ja kunnioittaa isäänsä...

Mutta Dora istui yhä vielä salissa, pää käsien nojassa, ja nyyhkytti hiljaa. Mitä pahaa oli hän tehnyt, että näin suuren surun ja häpeän piti tulla hänen osakseen? Ensi kerran elämässään toivoi hän kuolemaa -- mitäpä elämällä enää oli hänelle annettavaa, hänen miehensä ei enää rakastanut häntä, hän oli äsken juuri vieraan edessä häväissyt häntä, ja -- mikä oli pahinta -- hän oli tehnyt omalle lapselleen pahaa, jota ei milloinkaan enää voisi korjata. Hän ei koskaan, koskaan voisi unohtaa ilmettä Main silmissä -- hänestä tuntui, kuin nuo lapsensilmät, joissa oli kuvastunut niin syvä suru, eivät enää koskaan saisi takaisin entistä iloista ilmettään... Hän oli pienessä lapsensielussa herättänyt eloon jotain ... jotain, jonka olisi pitänyt saada vielä kauan uinua ... hän oli herättänyt sen liian aikaisin ... hän, lapsen oma äiti...

Hän nousi, pyyhki kyyneleet silmistään ja hiipi lastenkamariin katsomaan, joko Mai nukkui.

Pikku tyttöjen vuoteen takana paloi yölamppu, jonka valo pehmeänä ja hillittynä lankesi pienten nukkujain pörröisille päille. Dora seisoi hetkisen liikkumattomana, katsellen lapsiaan. Mai oli jo nukkunut; hän makasi pää käännettynä sivulle päin, niin että hänen kasvonsa -- jotka olivat aivan kuin Eugenin -- kuvastuivat selvästi päänalusta vasten; Sonja ja Gertrud makasivat selällään ja tuhisivat, ja pikku Märta oli kuin sotkuinen kerä, josta näkyi vain vaaleat kiharat, punaiset posket ja valkoiset, palleroiset jäsenet.

Miten kauniita he olivat -- Dorasta tuntui, että hän ei ollut milloinkaan nähnyt heitä niin viehättävinä kuin tänä hetkenä. Epätoivo, jota hän viimeksi kuluneina tunteina oli kokenut, sai hänet pitämään tätä suloista suruttomuutta, tätä paisuvaa kevätvoimaa jonakin ihmeellisen kauniina ... jonakin, joka muistuttaa auringonnousua, kun kaste kimaltelee ja elämän ihanuus avautuu ihmiselle synkän, unettoman yön jälkeen...

Hän meni toisen luota toisen luo ja suuteli heidän lämpöisiä poskiaan ja hymyili kuullessaan, miten he puhkivat kääntyessään puolelta toiselle ja nähdessään, miten he kohottivat silmäluomiaan, sulkeakseen ne heti jälleen. --

Näky oli niin ihastuttava, että hän hetkiseksi unohti kaiken muun. Äidinrakkaus heräsi voimakkaana hänen rinnassaan, hän risti kätensä kuin nähdessään jotain pyhää ja seisoi kauan vaipuneena lastensa katselemiseen.

Äkkiä hän hätkähti, kuin olisi aave kohonnut hänen eteensä. Erota ... olihan hän sanonut, että heidän piti erota ... heidän ... isän ja äidin...

Hän oli kuulevinaan pikku Main lempeällä, nuhtelevalla äänellä sanovan: "Isien ja äitien pitää aina olla hyviä ystäviä..."

Ja hän puhkesi itkuun ja suuret, katkerat kyyneleet putoilivat pienille suloisille kasvoille, joita hän äsken kuohuvan äidinrakkauden vallassa oli suudellut. Hyvä Jumala -- miten oli Eugen saattanut lausua sellaisia sanoja ... ja miten oli hän itse hetkeksikään saattanut uskoa niitä...

Erota ... miten voi erota, kun on yhdessä antanut elämän neljälle pienelle lapselle ja on luvannut yhdessä hoitaa heitä ja antaa heille joka päivä aamu- ja iltasuukkosen isältä ja äidiltä? Sehän on mahdotonta -- mahdotonta.

Ja uusia, ihmeellisiä ajatuksia heräsi hänessä. Mitä on se, kun ihminen rakastaa -- rakastaa niin kuin Eugen ja hän kerran rakastivat? Eikö se ole sitä, että tuntee kaiken, mikä elää ja liikkuu sydämessä, niin sanomattoman suurena ja voimakkaana, että se pyrkii esille, sytyttämään uutta elämää? Mutta silloinhan elää itsekin sen uuden elämän mukana, elää sen mukana ijankaikkisesti... Oi, miten suurelta ja ihmeelliseltä se hänestä tuntui... Hän ja Eugen elivät näissä neljässä pienessä olennossa ... kaikki, kaikki heissä oli vain häntä ja Eugenia... Ja kun Eugen ja hän kerran kuolevat, jatkuu heidän elämänsä heidän lapsissaan... Ja kun nämä tulevat suuriksi ja saavat omia pieniä lapsia -- yhäti elävät Eugen ja Dora uuden elämän mukana... Oi, elämä ... ihmeellinen, ihana elämä loputtomine, äärettöminä näköaloinesi! Ja kesken tuskansa ja surunsa hän tunsi äkkiä huumaavaa iloa elämän ja ikuisuuden ihanuudesta... Ei, eihän voinut erota, kun oli niin yhtynyt -- vaikka he matkustaisivat maailman ääriin asti, päästäkseen näkemästä toisiaan, eläisivät he sittenkin yhdessä lapsissaan. Kun kaksi ihmistä on kerran rakkaudessa antanut itsensä toinen toiselleen, eivät he enää voi erota -- se on rakkauden taivas ja helvetti.

Nyt ymmärsi hän paremmin kuin koskaan ennen, miksi Eugen asetti avioliiton niin korkealle, hän ymmärsi, miksi Eugen kerran oli lausunut: "Avioliitto on minulle sakramentti, ja jos se saa tahran, on koko minun elämäni hukassa." Silloin oli hänestä tuntunut, että Eugen liioitteli, haaveili -- mutta ei nyt enää.

Ja hänen oma pikku tyttärensä oli opettanut hänelle tämän.

"Isien ja äitien pitää aina olla hyviä ystäviä..."

Hän polvistui Main vuoteen ääreen ja alkoi rukoilla hiljaa. Ja tuska, jota hän oli tuntenut, muuttui iloiseksi, ihanaksi toivoksi. Kaikki tulisi jälleen hyväksi... Eugen antaisi hänelle anteeksi -- hän rakastaisi lapsiaan, eläisi heidän hyväkseen, hoitaisi kotiaan, pitäisi sen siistinä, järjestyksessä ... hänestä tulisi oikea "rouva Täydellinen".

Ja hän hymyili toivehikkaasti ja hänen sydämensä oli täynnä hyviä, jaloja päätöksiä ja uskoa tulevaisuuteen.

Hän nousi ylös ja meni miehensä luo. Mennessään hän rukoili lapsellisen innokkaasti: "Hyvä Jumala, älä anna hänen olla paha minulle, anna hänen tuntea yhtä paljon rakkautta kuin minä tunnen! Miten on mahdollista, että äsken saatoin olla niin vihainen ja sanoa niin pahoja sanoja -- minusta tuntuu, kuin yksikään paha ajatus ei enää saattaisi herätä minussa..."

Kun hän tuli Eugenin luo, istui tämä kirjoituspöytänsä ääressä, selkä oveen päin; hän ei liikahtanutkaan, kun Dora astui sisään.

Dora meni hiljaa hänen luokseen, kietoi kätensä hänen kaulaansa ja kuiskasi:

"Eugen, tahdotko Main tähden antaa anteeksi, mitä on tapahtunut, tahdotko antaa anteeksi, että olen ollut niin huolimaton ja epäluotettava ja... Tahdotko antaa anteeksi minulle kaikki -- lupaan tästälähin tulla toiseksi, paremmaksi ihmiseksi."

Hänen katseensa oli kainon hellä ja säteilevä; Eugenin katse oli synkkä, ja hän vastasi matalalla äänellä:

"Minulla ei ole mitään anteeksi annettavaa... Main tulee antaa anteeksi ... sinulle ... minulle ... meille molemmille."

"Main tähden -- Main tähden saamme kaikki anteeksi, ja kaikki on tuleva toiseksi. Koettakaamme rakkaudessa, Eugen, koeta kärsiä Dora parkaasi ... tiedänhän, miten huono olen ja aina tulen olemaan sinun sukusi rinnalla ... mutta Main tähden..."

Hän katsoi Eugeniin hellästi ja painoi hyväillen poskensa hänen poskeansa vasten. Mutta Eugen ei vastannut hänen hyväilyynsä. Hän puristi vain heikosti hänen kättään ja hymyili väsyneesti.

"Mikä on tapahtunut, sitä ei voi enää muuttaa", sanoi hän, "Main rakkautta ja kunnioitusta emme saa enää koskaan takaisin. Mutta koettakaamme unohtaa se, mikä on mennyt, ja koettakaamme elää niin, että meidän ei enää tarvitsisi hävetä lastemme edessä."

"Meidän tulee tehdä vielä enemmän, Eugen", sanoi Dora yhtä hellästi kuin äsken, "sinä et saa enää olla ankara ja epäystävällinen minua kohtaan. Muista Main sanoja: 'isien ja äitien pitää aina olla hyviä ystäviä'. Koettakaamme noudattaa pikku tyttömme kehoitusta."

"Niin, koettakaamme..."

Ja hänen kasvojensa ankara ilme suli surumieliseen hymyyn, ja hän veti vaimonsa luokseen ja silitti hyväillen hänen poskeaan.

XVII.

Siitä päivästä alkaen Dora teki, mitä ei ollut koskaan ennen tehnyt: hän koetti koko sydämestään noudattaa Eugenin toivomuksia. Siksi tapahtuikin ensimäisen kerran, että hänen yrityksensä onnistui. "Rouva Täydellistä" ei hänestä tosin koskaan tullut -- eikä olisi voinutkaan tulla -- hänen liinavaatekaappinsa ja laatikkonsa, hänen keittiönsä ja ruokasäiliönsä eivät olisi koskaan voineet kestää vanhan rouva Blumin arvostelua, ja niin säännöllinen järjestys kuin Blumien kodissa ei hänen kodissaan koskaan vallinnut.

Mutta se ei merkinnyt paljoa, sillä huolimatta ulkonaisesta vajavuudesta tunsi Eugen, että hän koetti tulla paremmaksi; sen saattoi nähdä yhtä selvästi kuin voi kuulla ihmissydämen tykyttävän huonon ja puutteellisen puvun alla, kun vaan kuunteli sitä. Kun Eugen näki, miten lapsellisen innokkaasti Dora koetti tulla hyväksi perheenemännäksi ja parantaa vikojaan, ajatteli hän: "Ehkä olisi hän jo aikoja sitten tehnyt tämän, jos olisin ollut hellempi ja ystävällisempi häntä kohtaan." Ja Dora ajatteli: "Onkohan hän aina huomannut sen? Minun huolimattomuuteni ja uhmailuni ja luottamuksen puutteeniko lienee tehnyt hänet niin ankaraksi minua kohtaan? En tiedä ... mutta minusta tuntuu, kuin olisi kaikki toisenlaista nyt kuin ennen."

Siten he nyt tulivat rakkauden taikavoiman kautta yhä lähemmäksi toisiaan, sensijaan, että he ennen itsekkäisyytensä kautta olivat joutuneet yhä kauemmas toisistaan. Ja sensijaan että he ennen olivat etsineet ja liioitelleet toistensa vikoja, koettivat he nyt olla näkemättä virheitä ja etsivät innokkaasti hyviä päätöksiä ja ystävällisiä ajatuksia, joita puhkeili heidän ympärillään kuin kukkia keväällä.

Mutta vasta kun Dora todenteolla alkoi noudattaa järjestystä ja koetti olla suora ja tosi Eugenia kohtaan, huomasi hän, miten vaikeata se oli. Eugen oli täsmällinen kuin kello; jos hän lupasi toimittaa jotain määräajalla, tapahtui se, ja jos hän antoi jonkin tiedon, oli se oikea -- kaikki tämä oli yhtä varmaa kuin että kello löi kaksitoista, kun viisarit olivat kahdentoista kohdalla. Ja miten paljon saikaan Dora taistella, ollakseen edes jossain määrin hänen kaltaisensa!

Dora ei katsonut koskaan kelloa, hän unohti usein sekä ajan että paikan laulaessaan, haaveksiessaan, miettiessään kaiken maailman asioita, kun sillävälin kello löi ja aika kului. Ja miten vaikeata hänen olikaan toisinaan olla käyttämättä pientä viekkautta, kun hänen piti saada oma tahtonsa ajetuksi läpi, tahi puhua vilpittömästi ja kiertelemättä, kun kierteleminen oli edullista hänen pyrinnöilleen. "Me olemme erilaiset kuin tuli ja vesi", ajatteli hän, "on yhtä luonnollista, että hän elää kellonmäärän mukaan ja inhoaa kaikkia, jotka eivät ole täydellisiä, kuin että vesi sihisee, tullessaan tekemisiin hillittömän tulen kanssa -- ja minun on yhtä välttämätöntä saada elää vapaana, saada liehua mieleni mukaan ja leikkiä veden kanssa, kuin liekin nousta ylöspäin. Mutta meidän ei tule kulkea omia teitämme; on olemassa jotain korkeampaa -- korkeampaa -- missä tuli ja vesi yhtyvät, tulevat yhdeksi."

Mutta saavuttaakseen tätä "korkeampaa", joka loi uutta valoa hänen elämäänsä ja yksinäisinä hetkinä täytti hänet salaisella onnella, jollaista hän ei ollut koskaan ennen tuntenut, ei hän ainoastaan koettanut tulla hyväksi vaimoksi Eugenille, vaan myöskin kiihkeästi halusi saada pikku Main mielestä hävitetyksi muiston siitä illasta, jolloin hän oli nähnyt isän ja äidin seisovan vihollisina toisiaan vastaan.

Sillä hänen mielestään ei Mai enää sen illan jälkeen ollut samanlainen kuin ennen. Hänen kasvonsa eivät enää säteilleet päivänpaistetta, ja hänen silmissään ei enää ollut sama iloinen, huoleton lapsenkatse kuin ennen. Ja sen katseen, jonka Eugen ja hän olivat karkoittaneet, sen tahtoi Dora saada esiin jälleen, sen vuoksi hän taisteli itsensä kanssa, kaikkia vikojaan ja puutteitaan vastaan, taisteli, jottei Eugenin enää milloinkaan tarvitsisi olla vihaisen ja tyytymättömän näköinen eikä Main enää milloinkaan tarvitsisi nähdä muuta kuin iloa ja sopusointua kodissaan.