Part 15

Kohta oli talossa kaikki hiljaista; mutta ainoastaan lapset nukkuivat, aikaihmiset olivat valveilla ja tunsivat kukin, mikä selvemmin, mikä hämärämmin, että jotain sopimatonta ja vastenmielistä oli tapahtunut Blumien niin oivallisessa kodissa.

Mutta aamulla, kun kokoonnuttiin ruokasaliin syömään aamiaista, Eugen ja rouva Bergenstierna yhtä kalpeina ja väsyneen näköisinä kumpikin unettoman yön perästä, astui kaikkien ihmetykseksi Julia neiti sisään kuten tavallisesti, hiljaisin, sulavin liikkein ja silmät puoliummessa. Hän ei ollut yhtään hämillään, hän näytti vain syvästi surulliselta. Kukaan ei tiennyt, missä hän oli viettänyt yön; rouva Bergenstiernan palvelustyttö oli auttanut lapsia pukeutumisessa, ja Julia neiti näyttäytyi vasta nyt.

Hän meni suoraan Eugenin luo ja sanoi nöyrästi ja matalalla äänellä, mutta niin selvästi että se kuului yli koko huoneen:

"Olen hyvin pahoillani että tänä aamuna laiminlöin tehtäväni, mutta syy oli se, että sain sähkösanoman että äitini on pahasti sairastunut. Uskallanko pyytää, että heti saisin matkustaa kuolevan äitini luo?"

Hän katsoi Eugenia suoraan silmiin ja hänen katseensa oli niin synkkä, kuin olisi hän nähnyt kuoleman silmiensä edessä.

Eugen ei saanut puhutuksi sanaakaan; hän tuijotti Juliaan kuin aavenäkyyn. Oliko hän sama nuori tyttö, jonka hän eilen oli nähnyt värjöttävän jalkainsa juuressa?

"Toivon, että pyyntöni ei ole liian rohkea?" jatkoi Julia hymyillen pilkallisesti.

"Ei -- tietysti ei -- neiti voi lähteä, milloin haluaa", vastasi Eugen kylmän ylpeästi; hänen säälinsä oli äkkiä kuin pois puhallettu, ja hän tunsi ainoastaan vastenmielisyyttä.

"Äiti parkani tarvitsee apua", jatkoi Julia hämmentymättä, "uskallanko pyytää palkkani..."

"Tietysti -- tietysti", keskeytti Eugen samoin kuin äsken, "miten paljon?"

Ja hän otti esiin lompakkonsa ja antoi Julia neidille summan, minkä tämä mainitsi.

"Kiitos", sanoi nuori tyttö ja pisti setelin taskuunsa.

Sitten hän sanoi hyvästi kaikille. Rouva Blum, joka ei vielä tiennyt, mitä oli tapahtunut, syleili häntä ja kuiskasi kyyneleet silmissä: "Lapsi parka!" Mutta rouva Bergenstiernan oli vaikea tarttua käteen, joka ojennettiin hänelle, hän kosketti siihen vain sormenpäillään ja sanoi kylmästi; hyvästi.

Viimeiseksi kääntyi Julia Eugenin puoleen. Silloin katosi pilkallinen ilme äkkiä hänen kalmankalpeilta kasvoiltaan ja hän katsoi Eugeniin läpitunkevasti. "Tuomitse minua, jos uskallat", näytti se katse sanovan, "tuomitse onnetonta, joka taas heitetään yksinäisyyteen ja uusiin taisteluihin -- sinä, joka et koskaan ole tuntenut muuta kuin onnea."

Eugen näytti ymmärtävän tämän katseen; hänen vastenmielisyytensä hävisi ja tunsi ainoastaan syvää myötätuntoa.

Hän tarttui Julian käteen, puristi sitä kovasti ja kuiskasi epävarmalla äänellä:

"Hyvästi. Jumala auttakoon teitä."

Samalla hänestä tuntui, että rouva Bergenstierna katseli häntä koko ajan tutkivasti ja epäluuloisesti.

Julia neiti ei vastannut; hän kääntyi pois ja meni nopeasti ja hiljaa ulos huoneesta.

Sinä aamuna vallitsi aamiaispöydässä harvinaisen raskas ja painostava mieliala. Eugen ei sanonut omasta alotteestaan sanaakaan, ja kun joku puhutteli häntä, vastasi hän niin lyhyesti kuin suinkin voi, olematta epäkohtelias. Rouva Bergenstierna ja hänen miehensä olivat molemmat yhtä äänettömiä; edellisen terävillä kasvoilla oli niin tärkeän surullinen ilme, kuin niillä aina oli, kun sattui jotain tavallisuudesta poikkeavaa. Vanha rouva Blum katseli ihmetellen vuoroon Eugenia, vuoroon rouva Bergenstiernaa, mutta ei kysynyt mitään, ja nuori väki, joka paloi uteliaisuudesta päästä tietämään, mitä oli tapahtunut, oli myöskin vähemmän puhelias kuin tavallisesti.

Vasta kun kaikki olivat nousseet pöydästä, ja hajaantuneet mikä minnekin, kertoi rouva Bergenstierna äidilleen, omine lisäyksineen, mitä yöllä oli tapahtunut.

Vanha rouva Blum oli hyvin kauhuissaan.

"Onko todellakin olemassa sellaisia naisia?" huudahti hän ja risti ihmeissään kätensä, "ja poikani on kolmen vuoden ajan pitänyt lastensa hoitajattarena sellaista henkilöä! Se on hirveätä!"

"Niin, se on todellakin hirveätä!"

"Dora, tuo ymmärtämätön, ajattelematon Dora -- miksi ei hän ota, tarkemmin selkoa henkilöstä, jonka huostaan uskoo lapsensa!" päivitteli rouva Blum ja pudisteli huolestuneena päätään.

Mutta rouva Bergenstierna ei vielä jättänyt asiata sikseen. Hän ei hellittänyt ennenkuin sai selvän Julian perhesuhteista; hän sai m.m. tietää, että äiti, jonka Julia oli sanonut olevan kuolemaisillaan, oli kuollut jo kun tyttö oli kymmenvuotias, että Julia viidennestätoista ikävuodestaan alkaen oli ollut lastenhoitajattarena ja useissa perheissä saanut aikaan samanlaista onnettomuutta kuin täälläkin.

Vahingoniloisena kertoi rouva Bergenstierna kaiken tämän veljelleen -- hänen vahingonilonsa kohdistui yhtä paljon Eugeniin ja Doraan kuin Juliaan -- antoi hänelle neuvoja vastaisen varalle ja kiitti sitten Jumalaa, kun oli itse antanut niin oivallisen kasvatuksen lapsilleen.

XVI.

Syyskuun alussa Dora palasi kylpymatkaltaan. Hän tuli eräänä iltana pikajunassa, ja Eugen oli asemalla ottamassa häntä vastaan. Kumpikaan ei osoittanut erikoista iloa nähdessään toisensa; he suutelivat toisiaan kylmästi, Dora kysyi, miten lapset voivat, ja Eugen vastasi hänen kysymyksiinsä. Sillävälin he salavihkaa tarkastelivat toisiaan; Eugen huomasi heti, että Dora oli muuttunut; hän ei enää ollut niin täyteläinen kuin ennen, hän oli tullut hoikemmaksi ja näytti senvuoksi pitemmältä. Hänen kasvonsakin olivat hienomman näköiset kuin ennen, posket punoittivat ja silmät loistivat suurina ja kirkkaina -- hän ei ollut koskaan ollut niin kaunis kuin nyt.

Puhelu ei tahtonut ensinkään sujua kotimatkalla.

"No, onko sinulla ollut hauskaa?" kysyi Eugen, sanoakseen jotain.

"On toki -- hyvin -- _hyvin_ hauskaa", vastasi Dora, painostaen erityisesti sanaa "hyvin".

"Pitänee minun tehdä eräs toinen pieni kysymys", jatkoi Eugen, hymyillen hieman ivallisesti, "onko ollut hyötyä kylvyistäsi -- tunnetko itsesi terveemmäksi?"

"Kyllä -- tunnen toki."

Hetken vaitiolon jälkeen jatkoi Dora:

"Entäs sinä? Kirjeesi ovat olleet niin lyhyitä ja alakuloisia."

"Siinä tuo on mennyt ... eipä ole juuri ollut syytä iloita..."

Sitten tuli jälleen pitkä vaitiolo. Vihdoin alkoi sopimaton hiljaisuus vaivata molempia ja he koettivat saada aikaan keskustelua, mutta turhaan; se supistui vain lyhyisiin kysymyksiin ja vastauksiin,

Eugen makasi sitten puoli yötä valveilla ajatellen sitä, miksi hän, oltuaan useita viikkoja erossa vaimostaan, jälleen nähdessään hänet, tunsi ainoastaan kummallisen ärsyttäviä ja epäluuloisia tunteita.

Pahinta oli, että nämä tunteet eivät ensinkään kadonneet, vaan pikemminkin lisääntyivät päivä päivältä. Miksi oli Dora niin säteilevän iloinen, miksi oli hänen laulunsa ihanampi kuin koskaan ennen, miksi oli koko hänen olennossaan, hänen käynnissään, hänen liikkeissään vilkkautta; jota niissä ei ollut sitten heidän onnensa kevätpäivien? Miksi näytti siltä, kuin olisi hän koko ajan tuntenut salaista onnea? Hänen naurunsa ja laulunsa, jotka kerran olivat olleet ihaninta mitä hän tiesi, kiusasivat häntä nyt niin, että hänen toisinaan, kun Dora istuutui pianon ääreen, täytyi lähteä pois kotoa...

Hänen viimekesäiset surulliset kokemuksensa lisäsivät vielä hänen epäluuloisuuttaan. Miten ihmeellisiä naiset sentään ovat, epäluotettavia, häilyväisiä, puolinaisia ... ei milloinkaan eheitä, kokonaisia... Joko sellaisia kuin hänen äitinsä ja sisarensa, oivallisia, täydellisiä, mutta vailla sitä, mitä hän vaati naiselta, voidakseen rakastaa häntä, ilman sitä tunteen lämpöä ja runollisuutta, mikä juuri oli vetänyt häntä Doran puoleen -- tahi sitten sellaisia villikissoja kuin Dora ja Julia. Missä oli oikea, tosi nainen, se, jossa oli yhtyneenä kaikki, mitä hän etsi. Sitä ei ehkä ollutkaan muualla kuin mielikuvituksessa, muisteloissa... Ja hänen ajatuksensa palasivat hänen nuoruutensa päiviin ja hänen mieleensä muistui hento nuori tyttö, jolla oli lempeät, totiset kasvot... Oi niin, _hän_ oli ollut ihanne, hänessä olisi ollut kaikki, mitä hän etsi! Sitten hänen mieleensä johtuivat hänen omat pikku tyttönsä, jotka kohta kehittyisivät naisiksi. Minkälaisia heistä tulisi -- mitä olivat he perineet häneltä ja Doralta -- miten osaisi hän oikein johtaa noita pieniä, vilkkaita, elämänhaluisia olentoja, joilla oli tuhansia mahdollisuuksia? Mai, pikku Mai ... niin, hän muistutti ihannetta, hän toteuttaisi hänen unelmansa... Mutta ihanteet katoavat, ne eivät ole tästä maailmasta, parasta ja kauneinta emme saa koskaan pitää... Hän vavahti tuskasta, ajatellessaan tätä. Mutta miksi katsoi hän kaikkea niin synkältä kannalta, miksi mietti ja ajatteli hän niin paljon? Ja ennen kaikkea, miksi vaati hän niin paljon kaikilta?

Tänä syksynä, jolloin hänen mieltään kuohuttivat niin monenlaiset ajatukset, tapahtui hänen ulkonaisessa elämässään suuri muutos: hänet nimitettiin korkeimman kuninkaallisen tuomioistuimen jäseneksi.

Eugen Blum ei ollut suuremmoisen lahjakas, ja sama jäykkyys ja pikkumaisuus, joka oli hänen ulkonaisessa olemuksessaan, oli myöskin hänen työssään. Mutta hän oli velvollisuudentuntoinen ja hänellä oli selvä, terävä järki, ja sen avulla hän jätti kauas jälkeensä monet toverinsa, jotka olivat monessa suhteessa häntä etevämpiä. Hänen oivallinen muistinsa ja laajat tietonsa olivat niin tunnetut hänen toveriensa keskuudessa, että heidän oli tapana sanoa: "kysytään Eugen Blumilta", kun oli ratkaistavana joku pulmallinen kysymys. Ja harvoin sattui, että he jäivät vastausta vaille.

Viime vuosina olikin toinen nopea nimitys seurannut toistaan, kunnes Eugen nyt syksyllä nimitettiin oikeusneuvokseksi. Hän tiesi itse, että hän oli kunnianhimoinen; mutta hänen kunnianhimonsa ei ilmennyt naurettavana turhamaisuutena, se oli intohimo, yhtä syvä ja salattu kuin hänen muutkin tunteensa. Hän oli jo lapsena tahtonut tehdä kaikki paremmin kuin muut, hän oli päättänyt, ettei koskaan antaisi aihetta moitteisiin tai muistutuksiin. Hän oli pitänyt päätöksensä, ja nyt sai hän palkan siitä. Hän oli saavuttanut sen, mitä oli uneksinut: hän oli päässyt yhteiskunnan kukkuloille ja oli kunnioitettu ja arvossapidetty. Mutta hän ei ollut koskaan tuntenut itseään niin alakuloiseksi ja elämään kyllästyneeksi kuin nyt. Niinkuin auringon säteet sammuvat ja häviävät synkkien pilvien taa, niin sammui ja hävisi myötäkäymisen tuottama ilo hänen sydämessään vallitsevaan synkkyyteen ja epäluuloisuuteen.

"Ne ovat kiviä leivän asemasta", ajatteli hän, "kun kodin ilo on mennyt, kun ei enää luota siihen, jolle tahtoisi antaa sisimpänsä, silloin on kaikki mennyttä, silloin ei ulkonainen myötäkäyminen merkitse mitään."

Ja hän kadehti nuorta virkamiestä, joka alituisesti vaivasi häntä valittamalla huonoja raha-asioitaan ja ylistämällä lemmittynsä sisällisiä ja ulkonaisia avuja.

Blumien perheessä otettiin tieto Eugenin nimityksestä vastaan tyytyväisyydellä, joka ilmeni hyvin rauhallisella tavalla. Eihän muuta voitu odottaakaan, eihän tapahtunut muuta kuin mikä kohtuullista oli, katsoen Eugenin lahjoihin, ulkonäköön ja velvollisuudentuntoon. Päinvastoin olisivat kaikki olleet hyvin ihmeissään ja moittineet ankarasti hallitusta, jos olisi kulunut vielä muutamia vuosia ilman että Eugenia olisi edelleen ylennetty.

Hjortin perheessä sitävastoin herätti tieto ylennyksestä oikeusneuvokseksi yleistä hämmästystä ja säikähdystä.

"Oi pyhä Antonius!" huudahti Lisbet, kun Dora tuli heille ja kertoi, mitä oli tapahtunut, "auta minua kestämään tätä ylennystä! Aivanhan värisen ajatellessani, että lankoni on oikeusneuvos..."

Ja hän asettui Doran eteen ja hänen hampaansa kalisivat ja kädet ja jalat vapisivat.

"Miten ihmeellä uskallat olla naimisissa hänen kanssaan, rakas Dora?" kysyi hän.

"Mitäpä muutakaan voin tehdä?" vastasi Dora nauraen, "enhän voi erota hänestä sen vuoksi, että hän on oikeusneuvos?"

"Eipä juuri sitäkään! Mutta johonkin varovaisuustoimenpiteeseen minä ainakin ryhtyisin. Oi, miten iloinen olenkaan että pikku Ernstilläni on ainoastaan 2,000 kruunua vuodessa ja että meillä on vain kaksi pientä huonetta ja 1 kr. 25 äyrin tuolit ja että kaikki meillä on niin pientä ja puutteellista ja sievää! Kunpa ei Ernstistä vaan koskaan tulisi 'oikeusneuvosta' tahi 'amiraalia'!"

Ja hän nousi varpailleen ja pyörähteli pari kertaa ympäri iloisena siitä, ettei voinut koskaan tulla niin ylhäiseksi kuin Dora.

"Pikku sisko parka", sanoi Tulla, "isä sanoo, että sinut vielä esitetään hovissa. Mitenkähän se käy?"

Ja hän hyväili Doraa niin surullisen näköisenä, kuin uhkaisi tätä jokin vaara.

"Se ei ole vaarallista", huudahti Lisbet, "pitää vain niijata, lakkaamatta niijata, ja kun kuningas tai hänen rouvansa sattuu katsahtamaan sinuun, pitää sinun panna käsi sydämelle ja kuiskata: 'teidän majesteettinne, teidän majesteettinne'!"

Ja hän niijaili syvään joka taholle, loi silmänsä maahan ja sopersi: "Teidän majesteettinne", ja puhkesi sitten vallattomaan nauruun.

Mutta Dora itse oli jokseenkin iloinen "ylennyksestään"; kun hän aamuisin pukeutui peilinsä ääressä, hymyili hän tyytyväisenä ja toisteli tuontuostakin: "Oikeusneuvoksetar ... oikeusneuvoksetar." Ja rouva Hjort oli jo selvillä siitä, miten huolimattomalla ja välinpitämättömällä äänellä hän ystävättäriensä pienissä kutsuissa puhuisi "vävystäni oikeusneuvoksesta."

Sinä aamupäivänä, jolloin Eugen palasi esittelystä kuninkaan luota, oli säteilevän kaunis ilma ja ihmisiä vilisi Sturekadulla. Hän tapasi ystäviä ja tuttuja, ja kaikki tervehtivät häntä erityisen kohteliaasti ja ystävällisesti. Hän vastasi tervehdyksiin yhtä kohteliaasti, mutta jäykkä, totinen ilme ei hetkeksikään hävinnyt hänen kasvoiltaan. Hän kulki ja mietiskeli nyt, kuten aina, milloin raskas työ ei vaatinut kaikkia hänen ajatuksiaan, suhdettaan Doraan, muutosta, mikä oli tapahtunut Dorassa ja piinaavaa, selittämätöntä mustasukkaisuutta, joka ahdisti häntä kuin painajainen. Dora kertoi usein lapsellisen ihastuneena, miten suurta huomiota hänen laulunsa oli herättänyt kesällä, miten kaikki olivat ihailleet häntä, verranneet häntä Kristina Nilssoniin, Adelina Pattiin j.n.e. Varsinkin sellaisina hetkinä hän tunsi niin raivokasta mustasukkaisuutta, että hänen täytyi ponnistaa kaikki voimansa voidakseen olla huudahtamatta: "Vaikene -- vaikene -- älä pakoita minua kuuntelemaan puhettasi, joka ainoastaan vaivaa minua."

Pari kertaa olivat myöskin hänen äitinsä ja sisarensa omituisella tavalla kyselleet häneltä Doran kylpymatkasta, tiedustelleet, kenen kanssa hän oli seurustellut j.n.e. ja nämä kysymykset sekä omituiset katseet, jotka seurasivat niitä, olivat ärsyttäneet ja kiukustuttaneet häntä niin, että hän tuskin saattoi vastata.

Kun hän ennen päivällistä tuli kotiin, löysi hän pöydältään kirjeen, jonka päällekirjoitus oli outoa käsialaa. Hän oli tottunut saamaan kirjeitä tuntemattomilta henkilöiltä ja avasi sen sentähden välinpitämättömästi -- mutta tuskin oli hän nähnyt sen ainoan sanan, mikä siihen oli kirjoitettu, kun hän hätkähti, tuli kalmankalpeaksi ja rutisti suonenvedontapaisesti paperia kädessään. Sitten hän avasi sen taas ja tuijotti siihen kauan, rutisti sen vihdoin kokoon, heitti uuniin ja sytytti palamaan.

Sitten hän istui kauan kirjoituspöytänsä ääressä nojaten päänsä käsiinsä. Kuka -- kuka oli lähettänyt hänelle tämän kirjeen -- kuka oli lausunut sanan, jota hän ei uskaltanut ajatuksissaankaan lausua? Hänen mieleensä johtui Julia, mutta hän karkoitti heti tämän ajatuksen -- oli alhaista, hänen arvolleen alentavaa, epäillä naista syypääksi sellaiseen tekoon... Julia oli ollut intohimoinen, epätoivoinen -- mutta ei koskaan halpamainen.

Mutta kuka?...

Hän kävi ajatuksissaan läpi kaikki tuttavansa, joiden hän tiesi kantavan kateutta tai kaunaa häntä kohtaan. Mutta hän ei muistanut ketään, jota hän olisi voinut epäillä syypääksi tähän tekoon. Hän ei tuntenut ketään, jolla olisi ollut niin halpamainen luonne -- sillä ainoastaan halpamainen ihminen saattaa menetellä niin kurjasti intohimojen pyörteessä. Intohimot ahdistavat kaikkia, mutta ainoastaan kunnottomissa ihmisissä ne ilmenevät kunnottomina tekoina. Ja voiko olla mitään kehnompaa kuin sellainen nimetön kirje, jonka hän oli saanut?

Jälleen muistui hänen mieleensä Julia... Eikö nainen juuri ole taipuva sellaisiin rikoksiin -- eikö nainen juuri salakavalasti hyökkää uhrinsa kimppuun?...

Hän oli niin kiihdyksissä, kun hän tullessaan päivällispöytään tapasi Doran ja lapset, että hän tuskin saattoi tervehtiä heitä luonnollisesti. Pienokaiset puhelivat kuten tavallisesti ja Dorakin oli hyvin iloinen ja vilkas. Hän oli hyvin sievä uudessa, hienossa syyspuvussaan, tukka kammattuna tavalla, joka sopi hänelle erinomaisen hyvin. Eugen katseli salavihkaa vaimoaan ja hänen kauneutensa herätti hänessä raivoa ja mustasukkaisuutta, joka sai veren pakenemaan hänen kasvoiltaan..

"Mitä nyt, Eugen, voitko pahoin -- olet niin kalpea", sanoi Dora äkkiä katsellen häntä osaaottavasti, "eikä sinulle näy maistavan ruoka. Onko syytä olla tuon näköinen, kun on tullut oikeusneuvokseksi?"

Ja hän nauroi hilpeästi ja vallattomasti.

"En voi hyvin", vastasi Eugen jäykästi, "saattaa voida pahoin, vaikka onkin oikeusneuvos."

"Tietysti, tietysti", vastasi Dora nauraen, "mutta ei kukaan, joka on oikein iloinen, ota pahoinvointia noin vakavalta kannalta."

Eugen ei vastannut; hän antoi Doran ja lasten pitää huolta puhelusta, joka näytti luistavan hyvästi, vaikka hän ei ottanutkaan osaa siihen.

Seuraavina päivinä hän vaaniskeli lakkaamatta Doraa, ja mitä enemmän hän vaaniskeli, sitä epäluuloisemmaksi ja ilkeämmäksi hän tunsi itsensä. Hänestä tuntui, että kaikessa, mitä Dora sanoi tahi teki, oli jokin salainen tarkoitus. Miksi pukeutui hän nyt niin huolellisesti -- hän ei ollut koskaan pukeutunut niin aistikkaasti ja huolellisesti kuin nyt. Miksi oli hänen ilkivaltaisuutensa, joka muuten aina oli harmittanut häntä, nyt kokonaan hävinnyt?

Tämä hirveä mustasukkaisuus, joka sai hänet halveksimaan itseään, herätti hänessä alinomaa kauheita näkyjä. Hän ei voinut nukkua öisin, ja ainoastaan ponnistamalla kaikki voimansa saattoi hän hoitaa virkatehtäviään. Ja jännitys kasvoi päivä päivältä, hänen sielunsa oli kuin avoin haava, joka taholta alttiina kavalille hyökkäyksille.

Sitten tuli jälleen nimetön kirje, jossa oli samanlainen, yhtä lyhyt ja yhtä ilkeä sisällys kuin edellisessäkin -- ja nyt oli isku vielä ankarampi kuin edellisellä kerralla.

Koko päivän näki Eugen edessään tämän yhden ainoan sanan, aivan kuin kipeä silmä näkee väreilevän kaikkien esineitten vieressä mustan pisteen. Kun hän otti osaa asiain käsittelyyn oikeuden edessä, soi tämä sana koko ajan hänen korvissaan, ja kun tehtiin päätöksiä tärkeissä jutuissa ja hän yhtä tyynenä kuin tavallisesti lausui mielipiteensä, ajatteli hän koko ajan yhtä ainoata asiaa: "Kuka on kirjoittanut sen? ... olenko todellakin petetty aviomies? ... tietääkö kukaan täällä siitä? Ehkä he kaikki tietävät sen ja juuri nyt nauravat minulle ja sanonut minua siksi ... siksi, mikä oli kirjeessä..."

Tämä viimeinen ajatus sai hänen ylpeytensä nousemaan sitä musertavaa häpeän tunnetta vastaan, joka oli vallannut hänet. Hän piti itseään niin häväistynä, että hän olisi tahtonut piiloittautua kaikkien katseilta. Mutta nyt hänen täytyi olla, kuin ei hän olisi välittänyt mistään, hänen täytyi turvautua ylpeyteensä ja ottaa avukseen jäykkä, kopea tapansa kaikkea sitä pilkkaa vastaan, jota hän oli huomaavinaan kaikkialla. Ja hänen ystäviensä ja tuttaviensa mielestä oli surullista, että menestys saattoi tehdä ihmisen niin ylpeäksi, kuin se oli tehnyt Eugen Blumin.

Mutta miksi ei hän mennyt Doran luo, näyttänyt hänelle kirjettä ja kertonut avomielisesti synkistä epäilyksistään? Hän naurahti katkerasti, tehdessään itselleen tämän kysymyksen, mikä ei ensinkään sopinut etevälle lakimiehelle. Mikä eroittaa ihmiset toisistaan? Sitä eivät koskaan tee ulkonaiset tapahtumat -- ne ovat vain seurauksia siitä, mikä on kauan mielessä kytenyt -- sen tekevät salaiset, jäytävät voimat sydämen sisimmässä. Oikeastaan oli hän aina epäillyt Doraa -- silloinkin, kun tunnusti rakkautensa ... ja hänen epäilyksensä oli kasvanut ... kasvanut ... ja tämä epäilys se nyt eroitti heidät.

"Menetkö ulos tänä iltana, kuten tavallisesti?" kysyi Dora eräänä perjantaipäivänä päivällistä syödessä.

Hän puhui teeskennellyn välinpitämättömällä äänellä eikä puhuessaan katsonut Eugeniin, vaan salvettirenkaaseen, jota pyöritteli vasemmalla kädellään.

"Menen", vastasi Eugen lyhyesti, "miksi sitä kysyt?"

"Muuten vaan, vanhan tavan mukaan... Jos olet poissa iltaan asti, menen ehkä käymään kotona..."

Eugen tunsi että hän ei puhunut totta, mutta vastasi yhtä lyhyesti ja välinpitämättömästi kuin äsken:

"Nils Vestren ja minä olemme päättäneet revisioonin jälkeen syödä illallista Oopperakellarissa."

"Vai niin -- no sitten et tule kotiin ennenkuin myöhään illalla."

Dora nauroi. Eugenin mielestä oli hänen naurunsa teeskenneltyä ja typerää, ja hänessä heräsi niin ankara viha, että jollei hän olisi hillinnyt itseään, olisi hän saattanut lyödä Doraa vasten kasvoja.

"Mitä sinä naurat?" kysyi hän ärtyisästi ja katseli Doraa tavalla, jonka olisi pitänyt viedä häneltä naurunhalun.

"Enpä oikein tiedä itsekään", vastasi Dora vallattomasti, "nauran usein ilman mitään syytä ... mieleeni juolahtaa niin hullunkurisia ajatuksia..."

"Silloin on parasta että koetat hillitä itseäsi", sanoi Eugen kylmästi, "muut ihmiset eivät voi nauttia sukkeluuksistasi yhtä paljon kuin sinä itse."

"Niinpä niin -- unohdin sen", vastasi Dora yhtä vallattomasti kuin äsken.

Eugen ei vastannut, ja pikku tytöt, jotka olivat kaiken aikaa puhelleet ja lörpötelleet keskenään, saivat nyt yksinään ylläpitää keskustelua.

"Miten ikäväksi Eugen on tullut", ajatteli Dora, "ukko Penn sanoo, että hänestä vielä kerran tulee valtioneuvos -- minkälaiseksi hän sitten tuleekaan, kun hän jo oikeusneuvoksena on näin ikävä!"

Kuuden aikaan lähti Eugen kotoa; hän sanoi kylmästi hyvästi Doralle, mutta Dora suuteli häntä huolettomasti ja ihmetteli vieläkin, miten masentavan vaikutuksen oikeusneuvoksen arvo oli tehnyt hänen mieheensä.

Heti kun Eugen oli mennyt, juoksi Dora huoneeseensa ja alkoi pukeutua. Hän avasi tukkansa ja laitteli sitä useilla eri tavoilla, ennenkuin sai sen mielensä mukaiseksi. Hän katseli kuvaansa peilissä ja hymyili tyytyväisenä, nähdessään miten kaunis hän oli. Sitten hän pukeutui toiseen pukuun, joka oli hyvin yksinkertainen, mutta joka sekä värinsä että kuosinsa puolesta sopi hänelle erittäin hyvin.

Sitten hän meni lastenkamariin ja leikki ja puheli ja lauloi pikku tyttöjensä kanssa, kunnes heidät pantiin nukkumaan; kun lapset olivat sängyssä, meni hän toisen luota toisen luo ja luki iltarukouksen heidän kanssaan. Sitten alettiin sanoa hyvää yötä ja sitä kesti siksi, kunnes palvelustyttö tuli sisään ja ilmoitti, että eräs herra oli jättänyt korttinsa ja kysyi, saisiko hän tavata oikeusneuvoksetarta.

"Käskekää hänen tulla sisään", sanoi Dora, otettuaan vastaan kortin, jonka palvelustyttö ojensi hänelle. Sitten hän suuteli useita kertoja kiihkeästi pikku tyttöjään ja riensi ulos, viitaten kädellään lapsille, jotka innokkaasti huusivat: "Hyvää yötä, äiti kulta ... hyvää yötä ... nuku hyvin, rakas äiti..." ja heittivät hänen jälkeensä sormisuukkosia.

Kun Dora tuli saliin, joka oli etehisen toisella puolella, vastapäätä lastenkamaria, oli siellä hyvin hienosti puettu nuori mies, pitkässä takissa ja silinterihattu kädessä; hän kumarsi syvään Doralle, hymyilevillä kasvoilla kunnioittava ja ihaileva ilme. Hänellä oli lempeät, haaveksivat silmät ja täyteläiset, hieman aistilliset huulet, ja piirre suun ympärillä oli epämääräinen ja epäluotettava.

Dora ojensi hänelle kätensä ja tervehti häntä luontevasti ja iloisesti kuin vanhaa tuttua ikään.

"Istukaa", sanoi hän ystävällisesti, "ettepä tosiaankaan tullut liian aikaisin..."

"Oh -- rouva Blum ... oikeusneuvoksetar..."

"Ei, ei, älkää toki käyttäkö tuota pitkän pitkää nimitystä, olkaamme kuten kesällä..."