Part 14

Blombackassa oli paljon vieraita tänä kesänä; koko suuri huvila oli täynnä väkeä. Hovioikeudenneuvos Bergenstiernan koko perhe asui siellä, sitten oli siellä joukko kaikenikäistä nuorisoa, joka pulikoi lammikossa, kävi soutelemassa iltaisin ja antoi iloisen naurunsa kuulua puutarhassa ja metsässä huvilan ympärillä. Paitsi sitä oli siellä aina vieraita; eversti Dufva löysi tien teekuppinsa luo myöskin kesällä, Regina neiti seuranaisensa kanssa kävi aina elokuussa, kun pahin kuumuus oli mennyt ohi, ja perheen tapoihin kuului, että pojat, tyttäret ja vävyt joka kesä viettivät pari päivää isoisän ja isoäidin luona Blombackassa, asuivatpa he miten kaukana tahansa. Ja mamsseli Bendelin istui täällä, aivan kuin kaupungissakin, rouva Blumin liinavaatekasojen ääressä, sillä eroituksella vain, että hän täällä neuloi uusia vaatteita ja kaupungissa paikkasi vanhoja. Kaikki kävi yhtä säännöllisessä järjestyksessä kuin vuodenajat seuraavat toisiaan.

Eugen ei voinut muuta kuin ihmetellä heikon äitinsä voimia, jotka eivät näyttäneet koskaan loppuvan. Miten jaksoi hän, tuo hento, heikko nainen, pitää huolta kaikista, valvoa kaikkia vähäisimpiäkin taloustehtäviä? Ja reipas, terve Dora ei jaksanut pitää koossa edes heidän suhteellisesti pientä talouttaan -- mitä häneltä puuttui, tahtoako vaiko kykyä, vai mikä teki hänet niin surulliseksi vastakohdaksi hänen äidilleen?

Eugen itse oli hyvin väsynyt, kun hän päivällisen aikaan tuli Blombackaan, ja hän olisi mielellään tahtonut olla enemmän yksinään tahi pikku tyttöjensä kanssa. Mutta se ei kuulunut perheen tapoihin; rouva Blum olisi suuresti paheksunut, jos joku olisi vetäytynyt pois iltapäiväseurustelusta verannalta, missä naiset istuivat käsitöineen ja herrat sikareineen, ja Eugen oli liian hyvä ja kuuliainen poika, asettuakseen äitinsä tahtoa vastaan tässä suhteessa. Hän istui ja piti kärsivällisesti seuraa, niin kauan kuin rouva Blum tahtoi. Vasta illalla, kun kukin sai vapautensa takaisin, pääsi Eugenkin lähtemään minne tahtoi. Silloin hän tavallisesti meni pikku tyttöjensä luo, leikki heidän kanssaan hetkisen, kuunteli, kun he lukivat iltarukouksensa ja sanoi heille hyvää yötä; siksi ajaksi Julia neiti aina hienotunteisesti poistui.

Sitten hän meni kävelemään, tavallisesti vasta teenjuonnin jälkeen, ja mieluimmin yksinään. Silloin sattui usein, että hän takaisin tullessaan kohtasi Julia neidin ja he pysähtyivät puhelemaan hetkiseksi. Toisinaan nämä puheet supistuivat vain muutamaan kohteliaaseen lauseeseen; mutta toisinaan ne olivat enemmänkin kuin pelkkiä kohteliaisuuksia, ja ilman että Eugen huomasi tahi ajatteli sitä, tuli heidän ajatustenvaihtoonsa jotain lämmintä ja sydämellistä.

Eräänä iltana, kun Eugen palasi kävelyltään rantatietä myöten, näki hän Julia neidin istuvan kivellä tien vieressä. Hän istui pää käden varassa ja tuijotti merelle, ja näytti siltä kuin ei hän, katsellessaan kaunista elokuun kuutamoa, olisi huomannut häntä ensinkään. Eugenin ei tehnyt mieli puhella ja hän aikoi juuri varovasti hiipiä pois, kun Julia neiti äkkiä käänsi kasvonsa häneen päin. Hänen ei auttanut muu kuin nostaa hattuaan ja tervehtiä. Julia neiti nyökähytti päätään ja huudahti teeskennellyn lapsellisesti ja vilkkaasti, osoittaen erästä tähteä taivaalla:

"Eikö toimituspäällikön mielestä tuo tähti tuolla muistuta pikku Main silmiä?"

"Kyl-lä", sanoi Eugen vastahakoisesti. Hänen mielestään asia oli juuri niin, juuri tuo tähti tuolla sai hänet aina muistelemaan pikku tyttönsä lempeitä, syviä silmiä, mutta hänestä oli kummallisen vastenmielistä kuulla Julia neidin sanovan samaa.

Hän hämmästyi samassa suuresti nähdessään Julian äkkiä kumartuvan alas, painavan molemmat kädet kasvoilleen ja nytkähtelevän kuin nyyhkytyksistä.

"Jumalan tähden, neiti, mikä teidän on?" huudahti hän säikähtyneenä.

Julia katsoi häneen. Hänen pitkissä, tummissa silmäripsissään väreilivät kyyneleet, joiden hän ei vielä antanut tipahtaa alas, kuin kirkkaat kastepisarat. Nyt vasta Eugen ensi kerran huomasi, miten harvinaisen kauniit silmät Julialla oli.

"Kun näkee tuollaisen näyn", kuiskasi hän, osoittaen kädellään merelle, "ja ajattelee sellaista lasta kuin Mai, voi sattua että oman ... köyhyyden tunto valtaa mielen ... anteeksi ... tiedän kyllä miten tuhmasti puhun..."

Eugen istuutui kivelle Julian viereen ja tarttui hänen käteensä. Hän tunsi syvää sääliä ja unohti kokonaan vastenmielisyyden, jonka hänen sanansa äsken olivat herättäneet.

"Lapsi parka", sanoi hän ystävällisesti, "elämän taival on kyllä ankara kulkea, yhdelle yhdellä, toiselle toisella tavalla."

Julia neiti loi äkkiä silmänsä alas. Hän oli vielä kalpeampi kuin tavallisesti ja istui niin liikkumattomana, kuin olisi hän kivettynyt paikoilleen. Tuo hieno, hyvin muodostunut käsi, jota hän niin usein oli ajatuksissaan suudellut, oli nyt vihdoinkin tuossa hänen polvellaan, mihin hän intohimoisilla, haaveellisilla ajatuksillaan oli pakoittanut sen.

Hän katseli koko ajan kättä. Oi, jospa hän saisi tarttua siihen ja painaa sen sydäntään vasten! Mutta hän uskalsi tuskin hengittääkään, saati sitten liikahtaa, pelosta että unelma katoaisi.

Vihdoin veti Eugen kätensä pois, puristettuaan hieman hänen kättään. Silloin loi Julia neiti häneen pitkän, salaperäisen katseen, joka kiusasi häntä ja saattoi hänet hämilleen.

Hän nousi, nosti hattua ja lähti pois. Mutta astuttuaan pari askelta hän tunsi, että jotain osui hänen niskaansa; hän kääntyi ja näki maassa suuren tummanpunaisen ruusun. Konemaisesti kumartui hän alas ja otti ruusun maasta, katsahtaen samalla kivelle päin, missä Julia oli istunut. Julia oli noussut ja seisoi nojautuneena puunrunkoa vastaan. Tuossa hennossa, hintelässä naisolennossa oli jotain liikuttavan avutonta, hän näytti pitemmältä kuin tavallisesti, ja hänen pienet, kalpeat kasvonsa olivat kurottautuneet eteenpäin, ikäänkuin olisi hän kuunnellut jotain. Hän oli kuin tarina toivottomasta rakkaudesta, hänen suurissa, loistavissa silmissään oli sellainen epätoivon rukous, että Eugenin hyväsydämisyys voitti hänen järkensä varoitukset.

Hän tuli Julian luo ruusu kädessä. Hänen hymynsä oli epävarma ja ääni värähteli hieman, kun hän, koettaen laskea leikkiä, sanoi:

"Se kukka osui väärään maaliin..."

Julia ei vastannut, katseli vain häntä omituisen läpitunkevasti, kuten äskenkin. "Sinä tunnet elämää paljon paremmin kuin minä -- sinä ymmärrät sydämen kaipauksen yhtä hyvin kuin minä -- älä leiki kanssani, älä puhele turhia intohimojen riehuessa, lyö minua -- tahi rakasta minua, mutta tee se pian!" näytti tuo katse sanovan.

Eugenin tuli häntä äkkiä niin sanomattoman sääli; hän tarttui hänen käteensä, joka riippui velttona sivulle, ja sanoi osaaottavasti: "Lapsi parka!"

Samassa hänestä tuntui, kuin olisi pohja luistanut hänen jalkojensa alta ja hän olisi ollut kaatumaisillaan. Hän ei enää voinut päästä irti Juliasta, hän tahtoi heittää hänet luotaan, mutta hänestä tuntui, kuin olisi hän pitänyt kiinni hukkuvasta ihmisestä, jota hän ei hennonnut heittää takaisin syvyyteen.

"Parka", toisti Julia huohottaen, "älkää sanoko niin, nyt ... nyt olen rikas ... rikkain maailmassa..."

Ja hän katsoi äkkiä ylös, ja oli kuin hänen silmissään, jotka olivat kirkkaina ja avoimet, olisi voinut kirkkaina ja polttavina lukea sanat: "Rakasta minua!"

Mutta tuo katse rikkoi lumouksen. Eugenin sääli muuttui vastenmielisyydeksi; koko hänen suora, velvollisuudentuntoinen luonteensa nousi vastarintaan. Hän sysäsi Julian luotaan hiljaa, mutta varmasti, ja sanoi aivan muuttuneella, tyynellä ja hiukan opettavalla äänellä;

"Niin juuri, sanon teitä siksi, koska olette yksin ja kuljette väärillä teillä. Teidän täytyy saada toista työtä, päästä toisiin olosuhteisiin, nykyinen toimenne ei sovi luonteellenne... Sanoitte kerran, että haluaisitte saada sivistystä ... hyvä ... olen teille todella kiitollinen siitä, mitä olette tehnyt lapsieni hyväksi näinä vuosina... Jos sallitte, hankin teille tilaisuuden harjoittaa opintoja -- sittenhän voitte hakea toista työtä, joka paremmin soveltuu teille..."

Hän innostui puhuessaan ja hänen ääneensä tuli ystävällinen sointu; hänen hyvä sydämensä sai hänen tuntemaan myötätuntoa lastensa hoitajaa kohtaan, ja tietämättään tahtoi hän myöskin hyvittää sen, mitä hän äsken heikkona hetkenä oli rikkonut.

Mutta hänen puhuessaan muuttui Julia äkkiä kokonaan. Hän riuhtaisi kätensä Eugenin kädestä, hänen ruumiinsa suoristui -- kuin tulenliekki, joka äkkiä leimahtaa -- ja silmät katselivat terävästi ja pistävästi pienistä raoista.

"Kiitos", sanoi hän kylmästi, "olen tähänkin asti tullut toimeen omin neuvoin -- en ole koskaan pitänyt armolahjoista."

Hän katsoi Eugeniin epätoivoisen kiukkuisesti, kääntyi ja lähti kulkemaan metsään päin.

Eugen huokasi syvään; hän tunsi, kuten hienotunteinen ihminen ainakin, surua, kun oli ollut pakoitettu tuottamaan toiselle ihmiselle tuskaa, ja kun tiesi saaneensa Julia neidistä ikuisen vihamiehen.

Kun hän oli kulkenut muutamia askelia, tunsi hän taas jotain heitettävän niskaansa, jotain kylmää ja märkää, ja kun hän tunnusteli sitä kädellään, huomasi hän sen olevan multaa. Hän karisti mullan pois ja kääntyi katsomaan taakseen; siellä seisoi Julia, kalpein kasvoin ja säihkyvin silmin. "Siitä saatte samaa, mitä äsken tahdoitte antaa minulle -- kiviä leivän asemasta!"

Ja hän nauroi pilkallisesti ja katsoi metsään. Tietämättä, mitä tahtoi ja minne aikoi, kiiruhti hän eteenpäin. Hän kompastui puihin ja pensaisiin, repi rikki vaatteensa tiheiköissä, hänen sydämensä jyskytti kuin kuumeisella ja pää poltti kuin tulessa, mutta hän ei huomannut mitään, kulki vain eteenpäin ... eteenpäin ... johonkin hiljaiseen pimentoon, jonka täytyi olla jossain, joka lievittäisi hänen tuskansa... Vihdoin hän aivan uupuneena vaipui sammaleelle ja painoi kasvonsa kosteaan maahan. Raskaat valittavat huokaukset kohosivat hänen rinnastaan ja hän heittelehti suonenvedontapaisesti puolelta toiselle. Hänen jalkansa olivat jääkylmät aina polviin asti ja pää oli kuin tulipallo. "Minä kuolen..." huudahti hän, painaen kätensä sydäntään vasten, "ei, minä en kuole, vaikka tunnen kuoleman tuskia ... sieluni kuolee ... sydämeni jähmettyy ... mutta elämästä en pääse... Jumala, armahda ... se oli synti, hirvittävä synti ... hän on toisen oma ... minä tahdoin eroittaa heidät ... minä olen saanut palkkani ... mutta minä olisin valmis antamaan henkeni hänen edestään ... saadakseni hituisenkaan rakkautta ... ja hän, mitäpä hän hänestä välittää..."

Hänen sanansa tukehtuivat valittaviin nyyhkytyksiin. Ja hän makasi siinä, hän ei tiennyt miten kauan, välittämättä velvollisuuksistaan, lapsista, maineestaan, välittämättä mistään, illan varjojen pimetessä ja tähtien syttyessä taivaalla. Vihdoin hänessä heräsi hurjan ilon, syvän, surumielisen rauhan tunne. Hän pani kätensä ristiin, ojensi ne kiihkeästi taivasta kohti ja huudahti: "Sinua ei kuitenkaan kukaan voi riistää minulta ... kaikki, kaikki muu otetaan minulta pois ... mutta sinä ... sinä ... oi, ole laupias, rakas, rakas kuolema!..."

Kun Eugen tuli kotiin, oli hän melkein sairas mielenliikutuksesta. Julian kalpeat kasvot olivat koko ajan hänen mielessään, kuin aavenäky, joka häntä kammoksutti, mutta joka samassa herätti hänessä paljon muitakin tunteita... Äkkiä hän tuli ajatelleeksi pikku tyttöjään, jotka nukkuivat tuolla sisällä rauhallista unta. Silloin hänet äkkiä valtasi pelko ... hän oli näkevinään Julia neidin intohimoisten katseitten kohtaavan heidän viattomat lapsensilmänsä. Ei, hän ei enää saanut tulla heidän luokseen, hän ei saanut edes nähdä heitä, hänen pelkkä läsnäolonsa saattoi vahingoittaa heitä... Hänen äskeinen säälinsä katosi, itsetiedottoman itsekkäästi hän asetti ylitsepääsemättömän juovan lastensa ja Julian välille; hänen lapsiaan eivät elämän likaiset aallot saisi saastuttaa, heitä tuli suojella, heihin ei saanut epäpuhdas henkäyskään koskea.

Huone, jossa hän asui, oli alakerroksessa, ikkunat puutarhaan päin. Tämän huoneen vieressä oli sali, ja salin toisella puolella asuivat hänen sisarensa ja lankonsa. Niin hiljaa kuin voi hiipi hän saliin ja koputti hovioikeudenneuvos Bergenstiernan ovelle. Rouva Bergenstierna, joka ei vielä ollut paneutunut levolle, tuli heti ulos. Hän oli hyvin hämmästyneen ja paheksuvan näköinen; hän osasi olla aivan yhtä kohteliaan paheksuvan näköinen kuin äitinsä, kun tapahtui jotain, joka vähimmässäkään määrässä poikkesi asian säännöllisestä, kerta kaikkiaan määrätystä kulusta.

"Mitä -- mitä on tapahtunut? Onko sattunut jokin onnettomuus?"

"Pelkään, että niin on käynyt", vastasi Eugen epävarmalla äänellä, "anna anteeksi, että häiritsen sinua ... mutta ... luulen, että Julia neiti ... on joutunut jonkummoisen ... en tiedä, miksi sitä sanoisin ... mielenhäiriön uhriksi, ja minä pelkään lasten tähden."

Rouva Bergenstierna hymyili kylmästi ja halveksivasti.

"Se ei minua ensinkään kummastuta", sanoi hän lyhyesti, "olen koko ajan odottanut sitä. En ole koskaan voinut kärsiä tuota tyttöä enkä voi ymmärtää, miten Dora ja sinä, oikeammin _sinä_, olette voineet antaa hänen häikäistä itsenne: Mutta mitä on oikeastaan tapahtunut?"

Sisaren kovuus loukkasi Eugenia -- hän oli näkevinään edessään kalpeat, epätoivon vääristämät kasvot, jotka rukoilivat sääliväisyyttä: "Älkää tuomitko minua niin kovasti, ajatelkaa ensin, miten ankara minun elämäntaisteluni on ollut, miten olen janonnut onnea ja rakkautta, te, joille elämä on antanut niin paljon..."

Hän vastasi lyhyesti:

"Hän on kadonnut, en tiedä minne hän on mennyt, ja kun äsken tapasin hänet, oli hän kummallisen kiihoittuneessa mielentilassa. Häntä ei pitäisi päästää lasten luo ... mutta minä en myöskään tahtoisi tavata häntä ... näyttää siltä, kuin minun läsnäoloni kiihoittaisi häntä... En ymmärrä, mitä minun on tekeminen."

Rouva Bergenstierna kohautti olkapäitään ja hymyili pilkallisesti.

"Ei, _sinun_ ei todellakaan pidä tavata häntä", sanoi hän äänenpainolla, joka sai Eugenin hätkähtämään. Oliko mahdollista ... oliko hän huomannut sen, mitä hän, Eugen, tähän päivään asti ei ollut nähnyt? Eugen vältti sisaren kylmän tutkivaa katsetta ja odotti, että hän jatkaisi.

"Lupaan sinulle pitää huolta lapsista", sanoi rouva Bergenstierna, "en paneudu levolle, vaan menen Fannyn huoneeseen ja valvon siellä. Jätän oven, joka on sen ja lastenhuoneen välillä, raolleen; siten voin pitää silmällä lapsia, ilman että he tahi Julia neiti -- jos hän tulee kotiin -- huomaavat minua. Uskon kuitenkin, että hän ei tule kotiin..."

Rouva Bergenstierna puhui lyhyesti ja varmasti, merkitsevin elein, ja hänen silmänsä säteilivät innostuksesta, kuin olisi hän lukenut jännittävää romaania.

Eugen pudisti päätään; jälleen teki sisaren kylmä arvostelu häneen kiusallisen vaikutuksen. Rouva Bergenstierna kohautti olkapäitään, meni huoneeseensa, selitti miehelleen että eräs Eugenin lapsista oli sairastunut, meni sitten vanhimman tyttärensä luo ja avasi oven pikku Blumien huoneeseen raolleen. Täällä hän sitten istui valveilla pari tuntia, tarmokkaana ja virkeänä, ja odotti että Julia neiti palaisi kotiin.

Vihdoin hän näki oven varovasti avautuvan ja Julia neidin hiipivän huoneeseen Main vuoteen luo. Kynttilän valossa, jota tuo nuori tyttö piti kädessään, näkyivät selvästi hänen kasvonsa; ne olivat kalmankalpeat ja ilme niissä oli ankara ja epätoivoinen. Muutaman sekunnin hän seisoi liikkumattomana, katsellen Maita; sitten hänen kasvonsa vääntyivät suonenvedontapaisesti, huulet liikkuivat ja hän nosti uhkaavasti kätensä nukkuvan lapsen yli. Rouva Bergenstierna kuuli hänen kuiskaavan: "Sinua olisin rakastanut ... nyt vihaan sinua ... sillä sinä omistat ja tulet kerran omistamaan kaiken onnen, mikä minulta kielletään ."

Ja hän kohotti jälleen kätensä Main yli. Rouva Bergenstierna aikoi juuri avata oven mennäksensä huoneeseen, kun samassa kynttilä sammui ja Julia neiti hiipi pois yhtä hiljaa kuin oli tullutkin.

Rouva Bergenstierna sytytti kynttilän. Hän oli niin kiihdyksissä, että hänen kätensä vapisi; hän, jonka elämä oli niin kaikinpuolin oivallista, ei ollut koskaan voinut ajatellakaan joutuvansa näkemään mitään tällaista, ja hän tunsi samalla sekä halveksivaa vihaa että kummallista mielenkiintoa ja uteliaisuutta. Mitä tarkoitti Julia neiti ja mitä oli tapahtunut? Monenlaisia arveluja heräsi rouva Bergenstiernassa, hänen seistessään siinä ja katsellessaan pikku Maita, jonka uni näytti häiriintyneen Julian käynnin kautta, sillä hän heittelehti levottomana vuoteellaan ja huokasi monta kertaa unissaan. --

Kun Eugen tuli huoneeseensa, oli hän niin kiihoittunut, että ei voinut ajatellakaan nukkumista. Hän otti kirjan käteensä, mutta hänen oli yhtä mahdotonta lukea; viime tuntien tapahtumat olivat koko ajan hänen mielessään, vaihtelevina, mutta aina samanlaisina. Vihdoin hän pani kirjan pois, meni ikkunan luo ja avasi sen. Puutarhassa oli aivan pimeätä, pari yöperhosta lensi huoneeseen ja pani siivillään kynttilän liekin lepattamaan, resedat tuoksuivat, meren hiljaisen, yksitoikkoisen kohinan keskeytti silloin tällöin metsäkyyhkyjen valittava kuherrus. Elokuun illan hiljaisuus rauhoitti hänen kiihtynyttä mieltään -- hänen ajatuksensa eivät enää pyörineet tuossa tuskallisessa pyörretanssissa. Vähitellen ne keskittyivät yhteen ainoaan kysymykseen: miten voisi hän auttaa tuota onnetonta nuorta naista? Voimatta lähemmin selittää miksi, tunsi hän olevansa velallisen suhteessa häneen. Kenties se ei ollut mikään persoonallinen velka, kenties oli se vain onnellisen, etuoikeutetun ihmisen tunne velastaan elämän lapsipuolelle. Lapsipuolelle? Niin, hän oli todellakin ollut oikeassa, hän oli elämän lapsipuoli!... Hän ajatteli pikku tyttöjään, joita hän tahtoi suojella niin, ettei pahan varjokaan heihin koskisi ... jos hekin joutuisivat maailman tallattaviksi, jos heitäkin kohtaisivat kiusaukset, jos heidänkin täytyisi tuntea yksinäisyyttä, kuten Julian...

Silloin oli hän äkkiä kuulevinaan kuiskauksen puutarhasta. Hän säpsähti ja kuunteli ... oliko se mielikuvitusta, oliko se noita luonnon salaperäisiä ääniä, jotka syntyvät yössä; lintujen kaihoa, tuulen humahdus, meren huokauksia, vai... Nyt se kuului taas ... nyt ... taas ... kovemmin ... se oli ihmisääni, joka värähdellen ja hiljaa lausui hänen nimensä.

Sisäinen varoittava ääni kuiskasi: "Älä mene -- anna hänen olla -- olet liian taipuvainen, liian tunteellinen, liian sääliväinen ... älä mene ... mies joutuu aina tappiolle taistelussa sellaisten naisten kanssa." Mutta huolimatta varoittavasta äänestä hiipi hän niin hiljaa kuin voi salin kautta kuistille ja siitä pihalle.

Vaahterien varjossa ikkunan alla hän näki henkilön, joka pelokkaasti vetäytyi piiloon puunrungon taakse. Mutta kun Eugen lähestyi, tuli hän esiin ja heittäytyi polvilleen hänen eteensä.

Se oli Julia.

"Jumalan tähden", kuiskasi Eugen ja koetti saada häntä nousemaan ylös. Hän tunsi itsensä niin onnettomaksi ja vaivaantuneeksi, että hän tuskin tiesi, mitä sanoi tahi teki. Mutta Julia ei noussut, hän makasi liikkumattomana maassa, ja kuiskasi:

"Tahdoin vain sanoa teille, että en ole niin kurja, kuin te ja kaikki muut luulette..."

"Ei, ei ... sitä en ole koskaan uskonut."

"Kyllä!" huusi hän kiihkeästi, "niin te luulette ... niin te kaikki luulette ... ja kurja minä olenkin ... olen tehnyt paljon kehnoja tekoja ... joita en voi mainitakaan ... olen tahtonut tehdä pahaa ... eroittaa ... mutta vannon teille, että en ole niin läpeensä paha, kuin luulette ... olen vain äärettömästi onneton..."

Ja hän kohotti äkkiä päätään, loi silmänsä Eugeniin, ja katsoi häneen liikkumatta, suurin silmin, antaen päänsä painua taaksepäin. Kaikki kova ja ilkeä oli hänestä kadonnut; Eugen näki vain pienet, kalpeat lapsen kasvot ja suuret, rukoilevat silmät... Sama ahdistava säälin tunne, jota hän äsken oli tuntenut, valtasi hänet taas vielä suuremmalla voimalla. Miten nurjaa elämä sentään oli, miten paljon tyydyttämätöntä kaipiota, pettäviä toiveita se tarjosi ... sydän parka, joka haparoit pimeässä kuin sokea, etsien sitä, mikä aina katoaa...

"Neiti kulta, nouskaa Jumalan tähden ylös", kuiskasi hän, kumartuen hänen puoleensa ja koettaen saada häntä nousemaan.

"Annatteko minulle anteeksi", kuiskasi Julia, tarttuen molemmin käsin hänen käteensä, "annatteko anteeksi kaikki -- kaikki?"

"Mutta eihän minulla ole mitään anteeksi annettavaa", sanoi Eugen hämillään.

"On, on -- sellaista, jota ette voi aavistaakaan ja jota minä en voi sanoa ... olen tehnyt teille pahaa ... paljon pahaa ... ja jota ei voi tunnustaa... Mutta sanokaa, että annatte anteeksi ... sanokaa yksi ystävällinen sana ... niin minä häviän, menen pois, enkä koskaan enää tule teidän tiellenne..."

Hän nousi ylös Eugenin tukemana ja pitäen hänen kättään omassaan. "Sanokaa ... sanokaa, että annatte anteeksi..."

Hän hiipi Eugenin luo, lempeä, lapsellinen ilme hänen kasvoiltaan hävisi, hän oli taas yhtä intohimoisen näköinen kuin ennenkin ja käsi, joka oli Eugenin kädessä, oli polttavan kuuma ja värisi.

"Lapsi parka", kuiskasi Eugen, "minulla ei ole mitään anteeksi annettavaa ... mutta jos niin olisi, niin -- annan mielelläni anteeksi."

Hän veti hänet luokseen, irroitti kätensä hänen kädestään ja siveli pari kertaa hänen polttavaa otsaansa. Kyyneleet kohosivat hänen silmiinsä -- nuoren tytön koko olennossa oli jotain niin avuttoman epätoivoista.

"Oi, jos saisin kuolla nyt!" mumisi Julia, sulkien silmänsä ja antaen päänsä painua Eugenin olkapäätä vasten.

Samassa kuului sisältä kimeä lapsen huuto. He päästivät toisensa äkkiä ja seisoivat molemmat kuin kivettyneinä. "Mitä se on?" kuiskasi Eugen, "mitä on tapahtunut?"

Ja muistamatta enää Juliaa syöksyi hän sisään. Kun hän tuli lastenkamariin, istui pikku Mai vuoteessaan vavisten ja nyyhkyttäen, ja hänen vieressään seisoi rouva Bergenstierna koettaen rauhoittaa häntä. Toiset lapset olivat myöskin heränneet, he istuivat sängyissään ja katselivat säikähtyneinä ja ihmeissään Maita. Isoäiti, joka asui kerrosta ylempänä, oli herännyt ja lähetti palvelijansa kysymään, mitä oli tapahtunut. Koko talo oli jalkeilla -- pikku Mai oli sairastunut. Lähetettäisiinkö hakemaan lääkäriä? Soitettiin jo palvelijalle; ja kaikki olivat kovassa touhussa.

Mutta kun Mai näki Eugenin, rauhoittui hän. heti. Hän ojensi kätensä Eugenia kohti ja huusi. "Isä -- isä!"

"Mitä nyt, rakas, armas lapseni?" kuiskasi Eugen ja sulki värisevän tytön syliinsä, "sano isälle, mikä sinun on -- pelkäätkö jotain -- voitko pahoin, sano, lapseni?"

"Missä Julia on?" kuiskasi Mai, katsellen pelokkaasti ympärilleen.

"Tahdotko, että hän tulee luoksesi?"

"Ei -- ei -- ei!" huudahti Mai vavahtaen ja painautui syvemmälle Eugenin syliin. Parin sekunnin kuluttua hän kuiskasi niin hiljaa, että ainoastaan Eugen ja rouva Bergenstierna, joka seisoi hänen vieressään, saattoivat kuulla:

"Minusta tuntui kuin Julia olisi kumartunut ylitseni ja tahtonut lyödä minua ... hän kohotti kätensä näin..."

Ja hän toisti liikkeen, jonka rouva Bergenstierna oli nähnyt Julian tekevän, kun hän seisoi Main vuoteen vieressä.

Eugen ja rouva Bergenstierna tulivat kalmankalpeiksi, mutta kumpikaan heistä ei virkkanut sanaakaan. Rouva Bergenstierna loi Eugeniin pikaisen, kylmän läpitunkevan katseen; mutta Eugen ei huomannut sitä, hän katseli Maita ja hyväili häntä hermostuneesti vapisevin käsin.

"Isä", kuiskasi Mai, vetäen Eugenin luokseen, "älä mene luotani ... lupaa, että olet luonani koko yön ... minä niin pelkään..."

"Mitä sinä pelkäät, lapseni?" kysyi Eugen, koettaen hymyillä.

"Pahoja unia", kuiskasi Mai, "en tahdo nähdä pahoja unia..."

Ja hän vapisi ja tarrautui vielä lujemmin Eugeniin, ikäänkuin etsiäkseen suojaa yön hirmuja ja kauhuja vastaan...

"Lupaan istua luonasi, rakas lapseni", sanoi Eugen, pani tyttösen sänkyyn, kääri peitteen hänen ympärilleen ja pyyhkäisi tukan pois hänen kostealta otsaltaan.

Rouva Bergenstierna koetti rauhoittaa toisia pienokaisia, hän pöyhi heidän päänalusiaan, silitti heidän peitteitään ja sai heidät vihdoin vaipumaan uneen.