Part 13

Ja syvä suru, tuskallinen, värisyttävä halu, halu saavuttaa jotain, joka ainaiseksi näytti paenneen, sai hänen huulensa vavahtelemaan ja suuret kyyneleet vierimään pitkin hänen poskiaan. Ensimäisen kerran lannistui hänen elämänhalunsa, ja hän piti itseään onnettomana naisena. "Miten se on mahdollista?" ajatteli hän, "me, jotka niin rakastimme toisiamme... Ennen kuullessani hänen askeleensa, hypähti sydämeni riemusta -- nyt, kun kuulen hänen tulevan, heräävät mielessäni katkerat muistot... Oi, jospa se edes olisi ollut jotain suurta ... jos olisimme olleet uskottomia toisillemme, olisi se ollut tuhat kertaa parempi ... mutta että rakkautemme on kuollut muutamien vinojen ikkunaverhojen ja epäsäännöllisten ruoka-aikojen takia, se on kurjaa, sitä on vaikeata kantaa. Oi, tuntuu siltä kuin rakkauteni olisi tukehtunut kaikkeen pölyyn ja huolimattomuuteen, josta hän on pitänyt niin paljon melua..."

Pari päivää sen jälkeen piti Eugenin ja Doran yhdessä lähteä illalliskutsuihin. Heidän piti lähteä kello kahdeksan, mutta kuten tavallista ei Dora tullut valmiiksi ajoissa; hän seisoi vielä peilin edessä, kun salin kello löi kahdeksan. Samassa naputettiin hänen ovelleen, ja kun Dora kuumeisen hätäisesti huusi: "sisään", astui kynnykselle Eugen; hän oli paheksuvan ja tyytymättömän näköinen.

"Olen heti paikalla valmis", huudahti Dora, "kas niin", hän napitti pukuaan ja puhui koko ajan innokkaasti, "nyt ei puutu muuta kuin tämä hakanen -- oih, aina käy hullusti, kun on kiire -- kas niin, nyt olen valmis."

Ja hän pyörähti ympäri peilin edessä nähdäkseen, oliko kaikki järjestyksessä;

Eugen seisoi äänettömänä ja tarkasteli häntä. Hän oli hyvin sievä siinä seistessään, kihara tukka kammattuna korkealle päälaelle, ja hänen hieno hipiänsä oli heloittavan kaunis vaaleansinistä pukua vasten, joka ympäröi hänen upean vartalonsa.

Eugen näki kaiken tämän, ja hän ajatteli kylmästi, melkein kuin sivullinen, että Dora ei ollut koskaan ollut niin kaunis kuin nyt. Mutta tarkastellessaan huomasi hän myöskin, että Doralla ei ollut yhtään koristusta päällään.

"Etkö aio tänään ottaa jalokivistä rintaneulaasi?" kysyi hän tyytymättömänä.

Dora ei vastannut; hän oli kumartunut pöydän yli ja haki innokkaasti erästä neulaa.

"Etkö kuule, että kysyn sinulta?" sanoi Eugen ihmeissään.

Dora kääntyi äkkiä häneen päin ja sanoi vallattomasti hymyillen ja silmät puoliummessa, peittääkseen epävarmaa katsettaan:

"Mitä sanoit? Minulla on niin kiire, etten joutanut kuulemaan."

"Kysyin, miksi et tänään, jolloin on syytä olla hienosti puettuna, ole ottanut jalokivistä rintaneulaasi, jonka sait minulta hääpäivänämme?"

"Oi, rakas Eugen, älä nyt vaivaa minua -- tiedäthän, että en rakasta tuollaisia koruja."

"Sitä en tosiaankaan tiedä. Minusta sinä päinvastoin hyvin mielelläsi koristelet itseäsi..."

Dora ei vastannut; hän oli kääntynyt peiliin päin ja laitteli innokkaasti tukkaansa.

"Etkö kuule, mitä sanoin?" toisti Eugen.

"Kuulen kyllä, ja olenhan jo vastannutkin."

Eugen seisoi liikkumattomana ja katseli Doraa, joka yhäti seisoi selin häneen ja järjesti tukkaansa.

"Hyvä ystävä, älä nyt toki seiso siinä ja hermostuta minua! Näethän, että olen heti valmis..."

"Menen heti", vastasi Eugen tyynesti, "mutta tahdon ensin tietää, oletko ymmärtänyt, että toivon sinun tänä iltana pitävän jalokivi-rintaneulaa?"

"Vai niin -- jaha -- enkö minä saa pukeutua, miten itse tahdon?"

"Kyllä, hyvin mielelläsi -- en minä pyydäkään muuta, kuin tuota pikkuesinettä."

"Perhejalokivet!" huudahti Dora, nauraen uhittelevasti ja pilkallisesti.

"Niin juuri, perhejalokivet. Ole hyvä ja ota esiin rintaneula, olen varma siitä, että muuten unohdat sen."

"En unohda, kunhan nyt vain menet..."

"Ole hyvä ja ota se esiin ensin..."

Dora ei vastannut, mutta ei myöskään seurannut hänen kehoitustaan.

"Mutta Dora -- mitä tämä merkitsee? Etkö kuule, mitä pyydän sinun tekemään?" sanoi Eugen ja hänen äänensä oli matala ja kylmä, jollaiseksi se tuli, kun hän hillitsi sisässään kuohuvaa kiukkua.

"Mutta, hyvä ystävä -- älä nyt pidä melua tyhjästä!..."

"Ota esiin se, ennenkuin minä menen!"

Jälleen hiljaisuus.

Eugen tuli Doran luo, tarttui hänen käteensä ja toisti:

"Tee heti, mitä sanon sinulle!"

Dora huudahti ja riuhtasi itsensä irti.

"Sinä teet minulle pahaa ... katso nyt, käsivarsi on ihan punainen ... sinulla ei ole oikeutta kohdella minua noin ... noin ... raa'asti."

Ja hän vaikeroi, pani huulensa pitkälleen ja alkoi innokkaasti hoitaa käsivarttaan, jonka hienoon, valkoiseen nahkaan Eugenin puristus oli jättänyt punaisen merkin.

"Dora, älä ärsytä minua ... älä saata minua suunniltani ... älä saata minua tekemään jotain, jota saisin katua perästäpäin!"

"Ei, sillä olisihan hirveätä, jos unohtaisit Blumien arvokkaisuuden", sanoi Dora lapsellisen ilkeästi, "yhtä hirveätä, kuin että minä en rakasta perhejalokiviä."

"Dora, nyt käsken sinun tekemään sen, mitä äsken pyysin. Ota esille jalokivet!"

Ei tullut vastausta.

"Missä ovat jalokivet?"

Dora seisoi hänen edessään silmät alas luotuina. Hänen huulensa alkoivat vapista ja puna haihtui hänen poskiltaan, mutta hän vaikeni yhäti yhtä itsepäisesti.

"Dora, mitä tämä merkitsee? Mitä on tapahtunut jalokiville? Oletko kadottanut rintaneulan -- -- onko se mennyt rikki? Sano, mitä on tapahtunut -- Jumalan tähden -- -- äläkä seiso siinä kuin itsepäinen lapsi, joka koettaa kiertelemällä päästä asiasta ... sano, mitä se on ... sillä ymmärränhän, että jotain tässä on ... katso ylös ja vastaa."

Mutta Dora seisoi yhäti silmät alas luotuina, puhumatta mitään.

"Ovatko ne laatikossasi ... ovatko ne poissa ... oletko myönyt ne ... missä ne ovat? Jumalan tähden, sano missä ne ovat!"

Eugen oli nyt menettänyt kokonaan mielenmalttinsa. Hän ei enää tiennyt, mitä hän sanoi tahi teki, vielä vähemmän mitä hänen tuli ajatella -- kummallisia, kauheita ajatuksia tuli hänen mieleensä, muistelmia romaaneista ja teatterikappaleista, kertomuksia petetyistä aviomiehistä, väärennyksistä y.m.s.

"Dora", sanoi hän, tullen äkkiä ulkonaisesti aivan tyyneksi, "nyt sinun täytyy sanoa minulle, mitä tämä kaikki merkitsee!"

Hän tarttui Doran molempiin ranteisiin ja puristi niitä, pakoittaen hänen katsomaan ylös.

"Oletko myönyt jalokivet?"

"En."...

"Oletko kadottanut ne?"

"En."

"Ovatko ne laatikossasi?"

"Eivät", kuiskasi Dora melkein kuulumattomasti vapisevin huulin.

"Sano sitten, mitä olet tehnyt niille?"

"Olen vienyt ne panttilaitokseen", kuiskasi Dora yhtä hiljaa kuin äsken.

Eugen hätkähti ja heitti hänet luotaan melkein inhoten. Oliko hän kuullut oikein? Blumien perhekalleudet pantti ... panttilaitoksessa...

Hän tarttui molemmin käsin päähänsä, koettaen päästä selville ajatuksistaan.

"Mitä -- -- mitä sinä tarkoitat -- -- en ymmärrä", sanoi hän vihdoin sopertaen.

"Olen pantannut ne, saadakseni rahaa Tullan lastenkotia varten", sanoi Dora rohkeammin.

Ja kun hän ajatteli, että Blumien kallisarvoiset, juhlalliset perhekoristukset olivat panttilainakonttorissa, tuntui se hänestä äkkiä niin hullunkuriselta, että hän, huolimatta aseman vakavuudesta, veti suunsa nauruun.

Eugen katsoi häneen halveksuvasti, mutta huokasi samassa helpoituksesta. -- "Olet menetellyt huonosti, Dora, ajattelemattomasti, kerrassaan sopimattomasti", sanoi hän ankaralla äänellä, "miksi et mieluummin pyytänyt minulta apua?"

Dora katseli valkeita käsivarsiaan, joissa oli punaiset merkit ranteitten kohdalla.

"Pyysin sinulta kerran vähän apua Lisbetin myötäjäisten varustamiseksi", sanoi hän matalalla äänellä, "mutta sinä et antanut. Et siis myöskään olisi antanut mitään Tullan kotia varten."

Eugen kohautti olkapäitään.

"Mutta nehän ovat kaksi aivan eri asiaa. Syy, joka aiheutti kieltoni ensimäisessä tapauksessa, ei kelpaa toisessa. Etkö sitten ymmärrä sitä? Eikö ole rahtuakaan järkeä eikä johdonmukaisuutta päässäsi?"

"Onpa kyllä, jokseenkin paljonkin", vastasi Dora terävästi, "on niin paljon, että ymmärsin sinun pitävän tyhmyytenä sitä, että köyhä Tulla perustaa lastenkodin. Siksi päätimme tulla toimeen omin neuvoin."

"Tulla toimeen omin neuvoin! Mutta etkö sitten ymmärrä, että et ole ensinkään tullut toimeen omin neuvoin, vaan että olet päinvastoin käyttänyt varoja, jotka... Etkö ymmärrä, että sinulla ei ollut oikeutta ... pantata" -- hänen oli vaikea lausua viimeistä sanaa -- "pantata lahjoja, jotka olet saanut mieheltäsi ja anopiltasi?"

"En, sitä en ymmärrä. Lahjat ovat minun, ja minä saan siis tehdä niillä mitä tahdon."

"Et siis myönnä, että olet tehnyt väärin?"

"En, minä päinvastoin arvelen, että olen tehnyt aivan oikein", vastasi Dora itsepäisesti ja uhmaten, "kun on niin paljon köyhiä, jotka näkevät nälkää, ja niin paljon lapsia, jotka ovat ilman kotia ja vanhempia ... ja kun..."

"Se ei kuulu tähän ... se ei kuulu tähän!" keskeytti Eugen, "etkö osaa eroittaa oikeaa väärästä? Luuletko, että auttaessa köyhiä saa jättää kaikki muut suhteet huomioon ottamatta? Oletko kuullut puhuttavan jesuiittamoraalista?"

"Olen kyllä. Olen myöskin kuullut puhuttavan kultaisen vasikan- ja Grottemoraalista!"

"Dora!" huudahti Eugen, silmät säkenöiden vihasta, "tämä on jo enemmän kuin minä voin kärsiä... Sinun huolimattomuutesi ... epäjärjestyksesi ... epäluotettavaisuutesi ... kaikki olen kärsinyt ... mutta nyt ... aiotko nyt opettaa minun lapseni varastamaan ja valehtelemaan?..."

Dora kirkasi ja polki jalkaa, säkenöiden vihasta hänkin.

"Miten -- -- miten sinä uskallat?"

"Mitenkä minä uskallan? Minä en ainoastaan uskalla, vaan minun täytyy sanoa mitä nyt sanon... Se, mitä sinä olet tehnyt, on sinun yhteiskunnalliseen asemaasi katsoen, ja katsoen siihen kasvatukseen, jonka kai kuitenkin olet saanut, varastamista ja valehtelemista... Sinä olet käsitellyt ominasi esineitä, jotka eivät olleet yksistään sinun, ja tehnyt sen tavalla, jota tiesit minun suuresti paheksuvan, ja sinä olet tehnyt sen minun tietämättäni. Se on kuulumatonta, Dora, en tosiaankaan luullut, että minun koskaan tarvitsisi kokea tällaista... Jumala auttakoon minua -- Jumala auttakoon meitä molempia. Annan sinulle miettimisaikaa ... tutki sydäntäsi ... rukoile Jumalaa, että hän tekisi sinut nöyräksi, niin että voit tunnustaa syntisi, muuten ... niin, muuten on kai parasta, että eroamme... Sinun täytyy tulla paremmaksi ... en voi sallia että henkilö, jonka tulee kasvattaa lapsiani, on niin vailla alkeellisimpiakin oikeuskäsitteitä..."

"Sinun ... sinun lapsiasi!" huusi Dora, säkenöiden vihasta, "ne ovat minun paljon, paljon enemmän kuin sinun, minä olen..."

"Vaiti", keskeytti Eugen ja kohotti kättään, niin ankaran näköisenä, että Dora kauhistuneena peräytyi muutamia askelia, "ole vaiti ja häpeä, äläkä huuda noin... Koeta nyt rauhoittua ja ajatella tekoasi. Ja ole hyvä ja anna minulle", nyt olivat sanat taas takertua hänen kurkkuunsa, "anna minulle panttilippu, sillä olet kai saanut sellaisen ... ja sano, miten olet järjestänyt tämän asian ... huomenna selvitän kaikki."

Dora otti kirjoituspöytänsä laatikosta pienen paperin ja antoi sen hänelle, ja mainitsi matalalla äänellä panttilainakonttorin, jonne oli vienyt jalokivet.

Eugen otti kuitin ja pisti sen taskuunsa.

"En ole voinut uneksiakaan, että minun täytyisi kokea tällaista", sanoi hän naurahtaen katkerasti, "että minun täytyisi mennä lunastamaan isoäidin jalokivet panttilainakonttorista."

"Se on hyvin terveellistä sinun ylpeydellesi", vastasi Dora hymyillen ilkeästi.

Kaikki, mikä hänessä oli huonointa, oli tullut esiin tämän väittelyn aikana.

Eugen ei vastannut. Hän napitti hännystakkinsa ja pyyhkäisi pari kertaa nenäliinallaan otsaansa.

"Sen jälkeen, mitä nyt on tapahtunut, ei meidän ole syytä mennä ulos yhdessä. Sinulle on terveellisintä olla yksinäsi ja hiljaisuudessa miettiä tekoasi ja sanojasi. Minä menen yksinäni ja sanon, että sinä voit pahoin, mikä epäilemättä lieneekin totta. Minä ainakin olen aivan sairas surusta."

"Silloinhan on parempi että sinä jäät kotiin 'miettimään', sillä minä olen ainakin täysin terve!" sanoi Dora hymyillen yhtä ilkeästi ja pilkallisesti kuin äsken.

"Dora!"

Eugen katsoi häneen kauan ja läpitunkevasti, kunnes Dora vihdoin käänsi katseensa pois ja puhkesi kiihkeään, hillittömään itkuun.

Hän itki niin kuin ainoastaan intohimoiset naiset voivat itkeä; hänen kätensä tulivat jääkylmiksi, päätä poltti kuin tulessa, ja koko ruumis vavahteli nyyhkytyksistä, joita hän ei koettanutkaan pidättää.

Eugen asetti hänet sohvalle, avasi hänen pukunsa, hautoi hänen ohimoitaan Kölnin vedellä, siveli hänen käsiään ja keksi kaikenlaisia keinoja rauhoittaakseen häntä -- paitsi yhtä: rakastavaa sanaa, hellää hyväilyä -- mutta hän sai hoidella häntä kokonaisen tunnin, ennenkuin tuo hillitön mielenpurkaus asettui.

Vasta sitten kun nyyhkytykset taukosivat ja Dora makasi siinä raukeana ja itkettyneenä, mutta hiljaa, sanoi Eugen hyvästi hänelle, niin ystävällisesti kuin voi, ja lähti hetkiseksi kutsuihin.

Mutta Dora makasi yhäti sohvalla, ja vaikka hän oli ulkonaisesti rauhoittunut, riehuivat hänen sisässään monenlaiset tunteet. Hän ei aikonut "nöyrtyä", kuten Eugen oli sanonut, hän ei ollut tehnyt mitään pahaa ... hän oli päinvastoin tehnyt aivan oikein, auttaessaan köyhiä ... niin sanotaan raamatussakin ... siinä ei käsketä pitämään jalokiviä ... päinvastoin, rikas mies, jolla oli purppuraa ja kalliita liinavaatteita, joutui helvettiin... Ei, hänen ei tarvinnut "nöyrtyä"... Eugenin piti nöyrtyä, eikä hänen. "Hän on lyönyt minua, hän on pidellyt minua pahoin, hän on puristanut kättäni, niin että sitä vieläkin pakottaa ... hän on uhannut erota minusta... Nyt ... nyt on kaikki meidän väliltämme loppunut..."

Ja hänen kiihkeä vihansa ja epätoivonsa suli pois, ja sijaan tuli suuri hiljaisuus, suuren, syvän surun hiljaisuus. Hän ei enää nyyhkyttänyt, hän itki katkeria kyyneliä, ja hänestä tuntui, kuin olisi tänä hetkenä kumeaan sointuun loppunut laulu, jossa kerran väreili kevään ja kesän riemu...

Seuraavana päivänä Eugen lunasti jalokivet ja säilytti niitä senjälkeen omissa kätköissään. Dora ja hän eivät enää puhuneet siitä, mitä oli tapahtunut; hän odotti, että Dora tunnustaisi tehneensä väärin, mutta kun Dora ei tunnustanut, vaikeni hänkin ja sulkeutui vielä enemmän itseensä. Ja Dora odotti että Eugen ottaisi puheeksi asian ja moittisi ja nuhtelisi häntä -- silloin hän kyllä puolustaisi itseään ja todistaisi Eugenille, että hän oli tuominnut väärin ja farisealaisesti. Mutta kun Eugen ei sanonut mitään, ei hänkään rohjennut ottaa asiaa puheeksi.

Ja niin jätti tämä tapaus molempien sydämeen haavan, joka ei koskaan mennyt umpeen; kumpikaan ei tahtonut tehdä voitavaansa parantaa sitä.

Kevätpuolella alkoi Dora, joka viime vuosina oli ollut kukoistavan terve äkkiä tulla heikoksi. Hän kalpeni ja laihtui, ja uni ja ruokahalu katosivat. Lääkäreiltä kysyttiin neuvoa, sairasta tutkittiin, hänelle määrättiin pillereitä, voimistelua y.m. mutta mikään ei auttanut. Dora itse arveli, että suru Eugenin kylmyydestä teki hänet sairaaksi, ja hän tunsi salaista tyydytystä ajatellessaan, että hänen hiljainen riutumisensa oli kosto Eugenille. Hän ajatteli sitä usein maatessaan, hän ajatteli kuolemaansa ja hautaustaan, ja nautti kuvitellessaan mielessään katkeria omantunnontuskia, joiden alaiseksi Eugen sitten joutuisi. Ja sensijaan että hän olisi noudattanut lääkärien määräyksiä, heitti hän pois lääkkeet, laiminlöi voimistelun, väsytti itseään ja teki kaiken minkä voi, tullakseen niin heikoksi ja kalpeaksi ja sairaan näköiseksi kuin mahdollista.

Eugenissa ei ainakaan syrjästä katsoen huomannut katumuksen merkkiäkään. Hän tiedusteli joka päivä tarkkaan Doran terveydentilaa, kyseli neuvoa kahdelta lääkäriltä, ja kun nämä pitivät oleskelua kylpylaitoksessa välttämättömänä Doran terveydelle, tilasi hän heti huoneen kalleimmasta ja kehutuimmasta kylpylaitoksesta. Mutta hän teki kaiken sen velvollisuudesta eikä hellyydestä, ja Dora tunsi sen ja se painoi häntä kuin ies, jonka hän olisi tahtonut heittää päältään.

Heinäkuussa matkusti Eugen Doran kanssa mainittuun kylpypaikkaan. Hän jäi sinne itsekin pariksi viikoksi ja piti koko ajan tarkkaa huolta siitä, että Dora hoiti itseään lääkärien määräyksien mukaan. Pikku tytöt olivat sillaikaa Julia neidin kanssa isoäidin luona Blombackassa.

Mutta kahden viikon kuluttua piti Eugenin matkustaa kotiin virkavelvollisuuksiensa tähden. Dora jäi kylpylaitokseen kylpykauden loppuun asti; hän hoiti itseään huonosti; ei tehnyt muuta kuin huvitteli itseään, lauloi ja soitti, ja oli koko seurapiirin lemmikki. Tänä aikana Eugen ja hän kirjoittivat kirjeitä toisilleen, ja tekivät sitä, kuten kaikkea muutakin, velvollisuudesta. Kerran viikossa sai Dora kirjeen, joka alkoi sanoilla "Rakas Dora", ja sisälsi tarkan selonteon lasten terveydentilasta ynnä muita tietoja perheen elämästä. Ja yhtä usein sai Eugen kirjeen, jossa oli samanlainen päällekirjoitus ja samanlaisia lyhyitä tietoja Doran terveydentilasta ja uutisia elämästä kylpylaitoksessa.

Eugenin täytyi työnsä tähden asua kaupungissa, mutta hän matkusti niin usein kuin voi myöhemmin päivällä Blombackaan, ja sunnuntait hän aina vietti siellä. Nämä käynnit maalla olivat hauskimpia hetkiä hänen elämässään tähän aikaan. Muuten oli tämä aika, kauniit elokuun päivät polttavine päivänpaisteineen ja ihanan leppeät illat punertavine kuutamoineen, hänestä tukala. Kaikeksi onneksi oli hänellä paljon työtä; mutta heti kun hän oli hetkisenkään vapaana, pyörivät hänen ajatuksensa itsepäisesti samassa asiassa. "Minkälaiseksi muodostunee tulevaisuus?" kyseli hän itseltään. Ja kun hän, kulkiessaan yksinään ja synkkänä virastoonsa ja sieltä takaisin, kohtasi tuttavia, jotka tervehtivät häntä, tuntui hänestä kaikki joutavalta ja ikävältä. Tuolla kadun toisella puolella kulki keski-ikäinen lihava herra, joka nähdessään Eugenin nosti hattuaan, nyökähytti ystävällisesti päätään ja viittasi kädellään. Eugen vastasi hänen tervehdykseensä jäykästi ja välinpitämättömästi -- häntä harmitti tuo tyytyväinen hymyily, miksi ihmeellä hän oli niin tyytyväisen näköinen, tuo pieni, paksu kaljupää herra? Eugen tunsi hyvin hänen perheolonsa; hänellä oli turhamainen, pintapuolinen vaimo, yksi hänen pojistaan oli juopporatti, hänen raha-asiansa olivat huonolla kannalla -- kannattiko hänen nyt iloita yksistään siitä, että hänellä oli siisti kesäpuku ja että hän saattoi kävellä pitkin Sturekatua ja nostaa kohteliaasti hattua joka toiselle ihmiselle? Miten vähiin onnen murusiin ihmiset sentään tyytyvätkään...

Mutta toisiakin ajatuksia ja tunteita saattoi herätä hänessä. Toisinaan, kun hänellä ei ollut aikaa lähteä Blombackaan, teki hän kauniina loppukesän iltoina pitkiä kävelyretkiä maalle päin, ja haki silloin aina yksinäisiä teitä ja polkuja. Kun hän silloin pysähtyi katselemaan taivaalla tuikkivia tähtiä, unohti hän hetkiseksi itsensä ja surunsa. Ensin hän aina tarkkaan määräsi tähtien aseman taivaalla -- hän oli nuorena ollut hyvin huvitettu tähtitieteestä ja muisti vielä tarkalleen tähtikartan -- sitten hän antoi ajatustensa liidellä kauemmas, tuolle puolelle tahtien, tuolle puolelle ajan ja paikan. Kun silloin kysymykset äärettömyydestä, ikuisuudesta, Jumalasta, nuo suuret kysymykset "minne" ja "miksi" heräsivät hänessä, tuntuivat hänestä hänen surunsa ja huolensa niin ihmeellisen pieniltä, ja kaikki, sekin, mitä hän palavimmin oli toivonut, niin, koko hänen elämänsä tuntui mitättömän pieneltä ja vähäpätöiseltä; hänestä tuntui, kuin olisi hän äkkiä noussut korkealle vuorelle ja sieltä nähnyt maiseman ääriviivojen häviävän etäisyyteen. Sellaisina hetkinä tunsi hän itsensä taas onnelliseksi, yhtä onnelliseksi kuin ennen pienenä poikana, jolloin hän seisoi salin ikkunassa, missä suuri neeria kukki -- kun kuun säteet tunkeutuivat huoneeseen ja aavistuksentapaiset ajatukset liikkuivat lapsen sydämessä. Silloin ei alakuloisuus enää vaivannut häntä; näiden äärettömien, salaperäisten sielullisten avaruuksien edessä hän tunsi juhlallista, vapauttavaa yksinäisyyttä.

Mutta tullessaan maalle pikku tyttöjensä luo hän oli aina iloinen, lapsellisen iloinen ja vallaton. Lasten oli tapana Julia neidin saattamina juosta alas laivarantaan häntä vastaan, ja siellä he seisoivat ja hyppelivät ja nauroivat ja viittoivat käsillään, nähdessään hänet laivan kannella. Toisinaan, kun he eivät ehtineet ajoissa rantaan, riensivät he häntä vastaan mäessä, vanhimmat ensin ja pikku Märta viimeisenä, huutaen ja kirkuen, Julia neidin taluttamana. Sitten syntyi tappelu ensi suudelmasta. "Minä ensin ... minä ensin", liverteli neljä kimeää ääntä, neljän pienen käsiparin kietoutuessa hänen ympärilleen ja neljän ruusunpunaisen, kostean lapsensuun ojentuessa häntä vastaan.

Ja hän hymyili ja sulki heidät syliinsä ja puheli kilpaa heidän kanssaan ja oli sen näköinen, kuin ei hän olisi tiennyt, että suruja ja pettymyksiä maailmassa onkaan.

Sitten hän tavallisesti istui verannalla päivälliseen asti; odottaessaan hän nosti pikkutyttönsä polvelleen, toisen toisensa jälkeen, tarkasteli heidän pukuaan ja ulkonäköään aivan kuin huolellinen äiti, puheli heidän kanssaan ja kuunteli, mitä heillä oli hänelle kerrottavaa.

"Tässäkö minun neliapilaani nyt on", sanoi hän ja katseli hymyillen pikku tyttöjään, "'pikku Klumpedumpko' se siinä on?"

Ja hän hyväili pientä punaposkista Märtaa, joka seisoi nojautuneena hänen polveaan vasten ja hyppeli pyöreillä, lihavilla jaloillaan.

"Pumpedump", toisti pikku tyttö, loi Eugeniin tummansiniset silmänsä ja hymyili niin suloisesti ja lempeästi kuin suinkin voi. Gertrud kiipesi hänen syliinsä ja nyki hänen viiksiään, "höyheniä", kuten hän sanoi; hän ihmetteli suuresti, miksi kaikilla sedillä oli "höyheniä" kasvoissaan, ja hän tutki hyvin mielellään lähemmin tätä ihmettä. Sonja, joka oli järjestyksessä toinen, asettui hänen olkapäätänsä vasten ja toisteli: "pikku isä -- pikku isä..."

Mai seisoi äänettömänä hänen vieressään ja piteli hänen kättään omassaan. Hän oli ulkonäöltään aivan toisenlainen kuin sisarensa; toiset sisaret olivat lihavia, punaposkisia ja terveyttä uhkuvia, Mailla sitävastoin oli hieno, hento ruumis ja kalpeat kasvot, joka teki että hänen suuret silmänsä näyttivät vieläkin suuremmilta ja miettivämmiltä. Eugenista tuntui, että hän ei ollut niin terveen ja iloisen näköinen kuin hänen mielestään pienen tytön olisi pitänyt olla, tytön, joka kaiket päivät juoksentelee ulkona ja pulikoi rannalla ja jota muutenkin kaikin tavoin hyvästi hoidetaan.

"Mitä nyt, tyttöseni", kysyi hän, silittäen Main poskea ja tarkastellen hänen hienoja, säännöllisiä kasvojaan, "miksi et ole iloisen näköinen -- oletko pahoillasi jostain, pikku Mai?"

Mai katsoi miettien eteensä -- niin teki hän aina, kun hänen piti vastata tärkeään kysymykseen. Toiset pienet tytöt olivat juosseet pois isän luota, Mai oli yksin jälellä, Eugenin käsi vyötäistensä ympärillä ja nojaten häneen.

"Isän pikku Mai", hän käytti toisinaan tätä nimitystä itsestään, huolimatta siitä että oli jo kuuden vuoden ikäinen, "isän pikku Mai ikävöi isäänsä ja äitiänsä..."

"Mutta onhan sinulla kiltti isoäitisi ja sisaresi ja Julia ja serkut ... onhan sinulla niin hauskaa täällä Blombackassa!" sanoi Eugen nuhtelevasti; samalla hän tunsi salaista iloa siitä, että kukaan niistä, jotka hän oli luetellut, ei voinut anastaa hänen paikkaansa Main sydämessä.

Mai pudisti päätään ja toisti:

"Niin, mutta minulla on kuitenkin ikävä... Minä tahdon pitää sekä isäni että äitini luonani ... tahdon aina pitää heidät luonani."

"Mutta ajattelehan, jos kadottaisit toisen heistä!" huudahti Eugen, ajattelematta ollenkaan, mitä sanoi, ja katui heti sanojaan.

Mai katsoi häneen kummastellen ja hänen silmänsä kostuivat kyynelistä.

"Silloin ei isän pikku Mai tahdo elää enää!" huudahti hän, kietoen kätensä Eugenin kaulaan ja tukahduttaen nyyhkytyksen.

"Rakas pikku lapseni!"

Eugen painoi Main rintaansa vasten, suuteli häntä ja kuiskaili hänelle helliä, lohduttavia sanoja.

"Älä itke, rakas lapsi kultani! Toivokaamme, että aina saat pitää isäsi ja äitisi."

Ja vähän ajan perästä pikku Mai nauroi taas, mennessään isän kanssa ruokasaliin syömään päivällistä.