Part 12

"Kyllä, tavallaan ... sisällisiä näkyjä... Minä näen, että kaikki on edeltäpäin määrättyä, järjestettyä tavalla, jota ei voi muuttaa... Olen esim. nähnyt" -- ja hän alensi äänensä ja antoi silmäluomiensa verhota katseensa -- "että kaikkialla elämässä vallitsee kolmiluku ... että mitään ei tapahdu yksinään ... vaan että kaikki -- suru, ilo, ystävät, rakkaus -- tulee luoksemme kolmiluvun merkeissä... Kolme kertaa kohtaa meitä se, mikä on -- tahi olisi voinut olla -- elämämme onni ... kolme kertaa tavoitamme sitä, mikä kaksi kertaa on paennut meitä... Kolme kertaa kohtaa suru ... ja kolme kertaa pettää elämä ... aina kolme kertaa... Uskon sen johtuvan siitä, että kolmiluku on pyhä -- isä, poika, pyhä henki -- sieltä on peräisin se voima, joka kohtaloita ohjaa, ja siksi on kohtalomme kolminainen."

"Kuulkaahan nyt, neiti", keskeytti Eugen, "te istutte aivan varmaan liian paljon yksinänne kotona. Ei ole terveellistä teidän ikäisellenne nuorelle tytölle, enempää kuin muillekaan, aina istua kotona ja mietiskellä. Eikö teillä ole halua toisinaan seurata minua ja vaimoani teatteriin?"

"Ei, kiitos, minä olen mieluummin lasten kanssa kotona", vastasi Julia lyhyesti.

"Mutta eikö teillä ole ystäviä, joiden luona kävisitte? Nuorilla tytöillä on tavallisesti paljon 'parhaita ystäviä'."

Julia pudisti päätään.

"Minulla ei. Minusta ei ole hauskaa paljastaa koko maailmalle tunteitani."

"Sanoitte äsken, että kolmiluku hallitsee maailmaa. Teillä on siis kolme ystävää?"

"Minulla on _ollut_ kolme ystävää, mutta se aika on jo ohi; he pettivät minut kaikki kolme, tai oikeammin, he eivät olleet sitä, mitä luulin heidän olevan. Nyt tulee elämässäni jotain uutta ... en tiedä, mitä..."

Hän katsahti äkkiä ylös, niinkuin hänen oli tapana tehdä, ja kiinnitti hetkiseksi katseensa Eugeniin -- värisevän, odottavan katseen. Sitten hän jälleen loi silmänsä alas, kätkien ajatuksensa raskaitten silmäluomiensa taakse.

Eugen ei vastannut. Hetkisen vaitiolon jälkeen hän vielä kerran toisti, että Julia neiti istui liian paljon kotona; siihen Julia neiti ainoastaan väkinäisesti, hieman katkerasti hymyili; sitten taukosi keskustelu, ja Eugen nousi pöydästä ja meni omaan huoneeseensa. Mutta siellä hän yhä vielä ajatteli Juliaa. Miten omituinen tyttö hän sentään oli, sekä miellyttävä että epämiellyttävä! Hän ei voinut ajatella lapsenhoitajaa, joka olisi täydellisemmin antautunut tehtäväänsä -- mutta oliko hän kuitenkaan sopiva seuralainen hänen pikku tytöilleen? Hän tunsi vastenmielisyyttä ajatellessaan hänen kummallisia mielipiteitään ja hänen merkillisiä silmiään. Hänessä oli jotain, joka ei ollut luonnollista, ei ollut totta -- tuntui, kuin olisi hän ollut aivan toinen kuin miltä hän näytti. Mutta minkälainen hän oli?

Eräänä iltapäivänä, kun Eugen ja Dora juuri olivat eronneet toisistaan ja Eugen oli mennyt omaan huoneeseensa, kuuli hän ovelleen heikosti koputettavan. Hän huusi jokseenkin tylysti: "sisään", ja kun ovi avautui, näkyi kynnyksellä Julia neiti kalpein kasvoin ja silmät, kuten tavallisesti, puoliummessa.

"Anteeksi", sanoi hän nöyrästi ja pelokkaasti, "anteeksi, että häiritsen toimituspäällikköä. Mutta tänä aamuna sain kirjeen äidiltäni -- hän on sairas ja tarvitsee apua ... aioin lähettää hänelle vähän rahaa, mutta unohdin pyytää rouva Blumilta, ennenkuin hän lähti ulos ... ehkä herra toimituspäällikkö tahtoisi antaa minulle?"

"Tietysti, hyvin mielelläni", vastasi Eugen. "On ikävää, että neidin äiti on sairas; toivottavasti hän pian paranee. Miten paljon tahdotte?"

Ja hän avasi laatikon, ottaakseen esiin rahaa. Neiti näytti hämmästyneeltä, ikäänkuin ei olisi tiennyt, mitä vastata.

"Tuskin muistan, paljonko minulla on saatavaa", vastasi hän, huulilla omituinen, arka hymy, "olen todellakin pahoillani, että en tullut pyytäneeksi rouva Blumilta, ennenkuin hän lähti ulos ... mutta hän tulee aina perjantaisin niin myöhään kotiin, ja minä tahtoisin lähettää kirjeen niin pian kuin mahdollista... Norrlannin posti lähtee jo aikaisin aamulla."

Hän puhui hajamielisesti ja näytti, kuin olisi hän puhuessaankin vain miettinyt, miten paljon hänellä oli jälellä palkastaan.

Eugeniin teki Julia neidin puhe vastenmielisen vaikutuksen. Hän oli juuri aikeissa kysyä jotain, mutta vaikeni, rypistäen otsaansa.

"Miten paljon tahdotte?" sanoi hän lyhyesti, toistaen äskeisen kysymyksensä.

"Voinko saada 50 kruunua?"

Eugen antoi hänelle 50 kruunun setelin, nyökähytti hiukan päätään ja katsoi äkkiä toisaalle, Julia neiti kiitti monta kertaa matalalla, lempeällä äänellään ja meni hitaasti ja viivytellen ovelle.

Mutta juuri kun hän tarttui ovenripaan, kääntyi Eugen äkkiä häneen päin.

"Kuulkaahan, neiti", sanoi hän tuimasti, "mitä oikeastaan tarkoititte kun sanoitte että vaimoni tulee myöhään kotia perjantai-iltaisin?"

Hän oli niin vihainen itselleen, kun ei voinut olla tekemättä tätä kysymystä, että olisi tahtonut paiskata paperipuristimen vasten otsaansa. Mutta hänen suuttumuksensa ei auttanut enää mitään, kysymys oli tehty.

Julia neiti tuijotti häneen ihmetellen. Hänen silmänsä olivat suuret ja viattomat kuin äskenheränneen lapsen.

"Mitä?" kysyi hän, tirkistellen ihmeissään, "sanoinko, että rouva Blum ... kenties ... en todellakaan muista enää ... ajattelin niin yksinomaan sairasta äitiparkaani."

Ja hän huokasi ja katsoi uneksien eteensä.

"Ehkä, mutta niin te kuitenkin sanoitte", sanoi Eugen yhtä töykeästi kuin äskenkin, tuntien samalla, että se, mitä hän puhui, oli alentavaa hänelle itselleen.

"Siinä tapauksessa tein sen, kuten sanottu, huomaamattani", vastasi Julia neiti arvokkaasti, "otaksuin, että herrasväki oli sopinut keskenään, että kun toimituspäällikkö oli poissa, oli myöskin rouva Blum vieraissa. Mutta se on asia, joka ei kuulu minuun, ja jota en välitä pohtia. Ajattelin yksinomaan, miten saisin rahaa äitiparalleni."

Hän taivutti päätään ja meni ulos nopeasti, kuin olisi hän siten tahtonut sanoa, että ne olivat kysymyksiä, joihin hän halusi päästä vastaamasta. Eugen istui vielä kauan kirjoituspöytänsä ääressä ajatellen ja mietiskellen. Synkät, epäluuloiset ajatukset olivat heränneet hänessä. Hän ajatteli Doraa; hän muisti hänen lumoavan hymynsä, kukoistavat kasvonsa ja täyteläisen vartalonsa. Hän vertasi häntä tuohon kalpeaan, varjomaiseen olentoon, joka äsken oli poistunut hänen huoneestaan. Mutta tunne ei ollut rakkautta -- hän tunsi kaameaa, jäytävää, tuskallista ahdistusta, jota vastaan hän turhaan taisteli. Sinä iltana ei Julia neiti itkenyt itseänsä nukuksiin, niinkuin tavallisesti, vaan valvoi puoleen yöhön, ajatteli, ja näki pimeässä kummia näkyjä. Kuka tiesi, mitä vielä saattoi tapahtua? Elämä oli niin ihmeellistä. Hän uskoi todella, että Eugen ja Dora eivät enää rakastaneet toisiaan, kun sensijaan hän... Ja kun rakkaus kerran on sammunut, miten helposti katkeavatkaan silloin kaikki siteet ... silloin ei ole enää solmuja aukaistavana ... silloin kaikki raukeaa itsestään... Ja hän näkee kokonaisen sarjan näkyjä ... tapahtumat liittyvät toisiinsa ... toiminta jännittyy ... draama kasvaa ... kehittyy ... siihen silmänräpäykseen asti, jolloin kaikki murskaantuu -- ja hänen hetkensä on tullut... Ja hän värisee onnesta ja rakkaudesta ja kätkee kasvonsa tyynyyn, jottei nyyhkytyksillään häiritsisi hiljaisuutta, jossa kuuluu ainoastaan pikku tyttöjen tasainen, tyyni hengitys. --

Kun Julia neiti seuraavana päivänä napitti Doran pukua, sanoi hän äkkiä hilpeästi ja iloisesti kuin lapsi, joka kertoo jotain hauskaa:

"Voitteko ajatella, rouva Blum, että kun eilen illalla tulin kotiin Hjortin herrasväen luota, tapasin erään naisen herran seurassa, joka oli aivan kuin toimituspäällikkö. Tietysti se ei ollut hän... Ensiksikin oli hän siiloin kotona..."

"Mieheni ei ollut silloin kotona", vastasi Dora, ja tunsi itse, että sanoi jotain hyvin tyhmää ja lapsellista.

Julia neiti avasi ihmetellen suuret silmänsä.

"Vai niin ... jaha ... hänhän on tavallisesti aina kotona ... ainakin oli hän kotona, kun minä lähdin... No niin, sehän on samantekevä, se ei tietysti ollutkaan hän ... mutta on ihmeellistä, miten yhdennäköisiä ihmiset saattavat olla."

Hän naurahti ja näytti hyvin kummastuneelta -- oli kuin olisi hän miettinyt luomisen ihmeitä.

Mutta Dora tunsi itsensä hiukan levottomaksi; häntä eivät tuollaiset "ihmeet" ensinkään huvittaneet. Hän muisti, että Eugenilla oli tuona iltapäivänä ollut hyvin kiire lähteä ulos... Ei, mutta tämähän oli lapsellista... Eugen, joka oli itse täydellisyys ... miten saattoi tuntea epäilyksen hiventäkään häntä kohtaan, joka niin tarkasti täytti velvollisuutensa?...

Mutta hänen sydämeensä jäi jotain pistävää. Tuontuostakin tuli hänen mieleensä ajatus: "voiko se olla mahdollista?" -- jonka hän taas työnsi luotaan: "miten voin olla niin tyhmä, niin lapsellinen... Eugen -- tuo erinomainen, täydellinen Eugen..."

Muutaman päivän perästä oli Doran syntymäpäivä. Aikaisin aamulla, kun Dora vielä nukkui, hiipi Eugen hiljaa hänen huoneeseensa ja pani kimpun ruusuja hänen pöydälleen -- tapa, jota hän oli noudattanut siitä asti, kun Dora ja hän menivät naimisiin. Sitten hän hiipi pois yhtä hiljaa kuin oli tullutkin, hymyillen tyytyväisesti. Samassa silmänräpäyksessä avautui toisen, vastapäätä olevan huoneen ovi ja Julia neiti hiipi nopeasti ja äänettömästi pöydän luo, otti ruusut ja kiiruhti pois, sulkien oven jälessään.

Kun Dora hetkisen perästä tuli pöydän luo, kaipasi hän heti kukkia, jotka hän aina oli saanut syntymäpäivänään, ja katkerat kyyneleet kohosivat hänen silmiinsä. Oliko se mahdollista -- oi, oliko se mahdollista?... Eikö hän rakastanut häntä enää ... oliko kaikki loppunut, hukassa?... Oliko runollisuus heidän rakkaudestaan hävinnyt -- sitäkö Eugen tahtoi sanoa hänelle tällä julmalla tavalla?...

Aamiaista syödessä hän oli hiljainen ja alakuloinen. Eugen onnitteli häntä ja odotti, että hän kiittäisi kauniista ruusuista, mutta kun Dora ei virkkanut mitään loukkaantui hän ja vetäytyi kylmästi kuoreensa. Niin pitkälle oli siis tultu, Dora ei välittänyt edes kiittää hänen antamistaan kukkasista! Eugenia suututti niin hänen välinpitämättömyytensä, hänen epäkohteliaisuutensa, että hän ei viitsinyt edes puhua siitä. "Hän on mahdoton -- parantumaton", ajatteli hän, ja siihen se jäi.

Myöhemmin aamupäivällä tuli enemmän kukkia, ja kun Dora päivällisen aikaan tuli kotiin, oli koko salin pöytä täynnä kukkavihkoja, niiden joukossa myöskin Eugenin. Dora haisteli kukkia ja luki hajamielisenä ja välinpitämättömänä niitä seuranneet kortit; hän ei voinut tuntea enää mitään iloa, hän ajatteli vain Eugenin välinpitämättömyyttä. Kuitenkaan ei hän voinut puhua hänelle siitä; hän saattoi ilveillä hänen kanssaan, vastata nenäkkäästi ja uhittelevasti, mutta tunkea hänen jäykkyytensä ja kylmyytensä läpi, tyynesti moittien kysyä, mitä tämä merkitsi -- sitä hän ei voinut. Hän ei ymmärtänyt Eugenia... Eugen oli niin omituinen ... ehkäpä hän vaati, että hän, Dora, pitäisi tätä loukkausta oikeudenmukaisena rangaistuksena jostakin rikoksesta ja vaieten kärsisi sen, ottaen sen opikseen.

Mutta Julia neidin yölliset unet ja näyt tulevat yhä rohkeammiksi ja ihanammiksi. Toisinaan hän uneksii, että kaikki lapset seisovat hänen ympärillään ja sanovat häntä äidiksi. Hän vetää heidät luokseen, hyväilee heitä, ja suutelee heitä itkien, intohimoisesti. Selvemmin hän näkee Main kasvot; hän on unessa vielä enemmän isänsä näköinen kuin todellisuudessa, ja pieni käsi, joka lepää hänen kädessään ja jota hän lakkaamatta suutelee, on ihan kuin Eugenin... Ja kun Julia neiti herää, värisee koko hänen ruumiinsa selittämättömän tunteen vallassa -- tunteen, joka on niin hirvittävä, niin kiihkeän ikävöivä, että hän itkien rukoilee -- ei elämää eikä rakkautta, vaan kuolemaa...

Jos Doralla olisi ollut taipumusta mustasukkaisuuteen, olisi hän epäilemättä tuntenut sitä Julia neitiä kohtaan -- ei Eugenin, vaan lasten tähden. Sillä Julia neiti oli vähitellen voittanut kokonaan heidän sydämensä kertomalla heille viehättäviä satuja, olemalla aina heidän käytettävinään, omistamalla heille kaiken aikansa. Hän ei tosin osannut laulaa niinkuin äiti, mutta hän kertoi satuja paremmin kuin kukaan muu, omituisen hurjia, hirvittäviä satuja, jotka lumosivat pienokaiset.

Julia neiti oli onnellinen, hän iloitsi jo kuin puoleksi saavutetusta voitosta. Ainoa, mikä häiritsi hänen iloansa, oli, että Mai -- juuri Mai, jonka hän ennen kaikkea olisi tahtonut voittaa, puolelleen -- ei koskaan oikein suostunut häneen. Mai kuunteli hänen satujaan silmät suurina ja pienet kasvot kalpeina mielenliikutuksesta; hän oli aina iloinen ja ystävällinen Julia neitiä kohtaan, mutta hän oli isänsä kaltainen siinäkin, että hän oli itseensä sulkeutunut, huolimatta lapsellisesta iloisuudestaan, ja se ominaisuus tuli varsinkin ilmi hänen käytöksessään Julia neitiä kohtaan.

Julia neiti, joka kaikkialla näki ihmeitä ja salaperäisiä merkkejä, ihmetteli usein, mistä johtui tuo luoksepääsemättömyys Main luonteessa. Oliko hänellä kyky, joka muutamilla ihmisillä on syntymästään, "nähdä" ja ymmärtää ihmisten salaisuuksia? Julia neiti rakasti Maita enin lapsista, mutta pelkäsi häntä samalla -- hän pelkäsi omia ajatuksiaan, kun pikku tytön suuret, kirkkaat silmät tutkien katsoivat häneen.

Eräänä päivänä huomasi sitten Julia neiti jotain, joka sai hänet ennustajanaisen tavoin näkemään hämäriä tulevaisuudenkuvia. Hän huomasi, että Main nimessä oli kolme kirjainta, että hän oli syntynyt kesäkuun kolmantena päivänä, ja että hän oli kuuden, siis kaksi kertaa kolmen vuoden vanha. Maista riippui siis hänen kohtalonsa. Siksi tunsi Julia neiti tuskallista, ahdistavaa levottomuutta ajatellessaan, että Mai, juuri Mai, itsepintaisesti pysytteli ulkopuolella sen taikapiirin, johon hän oli vetänyt muut lapset...

Mai oli tänä talvena alkanut käydä koulua, ei vielä "oikeata" koulua, vaan valmistavaa lastenkoulua. Oli hyvin juhlallista, kun hän ensi kerran lähti sinne äidin itsensä saattamana. Hän oli saanut lahjaksi lukukirjan, koululaukun ja muutamia muita pikkutavaroita, ja hän oli hyvin arvokkaan ja vakavan näköinen, kun hän laukku kainalossa sanoi hyvästi "pikkusiskoille" ja äidin kanssa lähti kouluun. Hän oli hyvin onnellinen ja ylpeä, kun äiti itse saattoi häntä, eikä Julia neiti. Oli ollut hyvin juhlallista aamulla ennenkuin isä lähti; isä oli ottanut Main syliinsä ja suudellut häntä vielä sydämellisemmin kuin tavallisesti ja sanonut: "Jumala siunatkoon pientä yritystäsi, lapseni." Ja Maita olivat nämä sanat suuresti liikuttaneet; hän ymmärsi, että koulunkäynnin alottaminen oli hyvin tärkeä ja vakava asia, ja että hän tänään oli paljon merkillisempi henkilö kuin eilen. Muuten oli kaikessa, mitä isä sanoi, jotain erikoista -- se erosi kaikesta, mitä muut sanoivat, melkein samalla tavalla kuin sunnuntai arkipäivistä.

Kun Mai myöhemmin päivällä palasi koulusta, oli hän niin innostunut ja iloinen ja täynnä uutisia, kuin pieni tyttö konsanaan voi olla, oltuaan ensi kertaa poissa kotoaan. Hänen poskensa hehkuivat ja silmät paloivat halusta saada kertoa äidille kaikki kokemuksensa.

"Äiti, äiti!" huusi hän ja juoksi huoneesta toiseen saadakseen käsiinsä Doran, mutta turhaan. Dora oli, kuten tavallisesti, poissa; hän oli aina aamupäivisin joko kylässä, köyhien luona tahi ostoksilla, ja vaikka hän tänään oli päättänyt joko itse hakea Main koulusta tai ainakin olla kotona kun Mai tuli, ei hän ollut voinut pitää päätöstään.

Pettymyksen tunne kouristi pikku tytön sydäntä ja hänen kasvoilleen tuli jäykkä, umpimielinen ilme. Ja kun Julia neiti tuli hänen luokseen, ja syleili häntä ja iloisesti ja ystävällisesti kyseli häneltä, minkälaista koulussa oli ollut, vastasi Mai hänen kysymyksiinsä niin lyhyesti ja torjuvasti kuin suinkin saattoi, olematta epäkohtelias -- aivan kuin isänsä.

Julia neitiä värisytti; pikku tytöstä huokui häntä vastaan jäätävä kylmyys. Samassa hän tuli ajatelleeksi, että tänään oli yhdeksäs päivä -- siis kolme kertaa kolmiluku -- ja äkkiä hänestä alkoi tuntua, että tuo hento tyttönen hienoine kasvoineen ja totisine lapsensilmineen oli itse kohtalo, jota ei kukaan voinut välttää.

XV.

Sen illan jälkeen, jolloin Julia neiti kävi pyytämässä Eugenilta rahaa, oli Eugen kauan mitä raskaimmalla ja synkeimmällä mielellä. Hän koetti karkoittaa pois epäilyksiä, jotka sinä hetkenä heräsivät, mutta turhaan. Ne kasvoivat päinvastoin yhä; ja epäystävällisyys, jota Dora nimipäivänään osoitti hänelle, lisäsi niitä siihen määrään, että ne muodostuivat itsepintaisiksi ajatuksiksi, jotka alinomaa vaivasivat häntä. Hän urkki, hän vertaili, hän palautti mieleensä tapahtumia, joita ei ennen ollut ajatellutkaan -- ja lopulta hänestä alkoi tuntua, että mikä hyvänsä, jopa tuskallisin varmuuskin, olisi parempi kuin kurjat epäilykset, joita hän hautoi päivin ja öin ja jotka halvensivat häntä hänen omissa silmissään..

"Minä tahdon selvän siitä", sanoi hän raa'asti ja häikäilemättä, "kysyä häneltä ei kannata, sillä olipa puhe mistä hyvänsä, osaa hän aina luikerrella pois; hän latelee noita puolinaisia valheita, joita puhumaan naiset, ja varsinkin hän, ovat niin taitavat. Mutta selvyyttä tahdon, ja osaan sen myös hankkia."

Ja hänestä tuntui että se, mitä hän nyt aikoi tehdä, oli alhaista, halpamaista ja kurjaa -- se ei ollut sen ritarillisuuden ja oivallisuuden mukaista, jonka hän oli kuvitellut omistavansa -- mutta hän teki sen kuitenkin.

Perjantaina iltapäivällä, heti kun hän ja Dora olivat juoneet kahvia, hän nousi ja sanoi lyhyesti hyvästi. Dora kysyi, aikoiko hän viipyä kauan poissa; hän kohautti olkapäätään ja vastasi, että hän tuli aina perjantai-iltana myöhään kotiin. Hän lähti, mutta ei mennyt kauas; hän pysähtyi pienelle poikkikadulle lähelle omaa porttiaan ja jäi odottamaan. Hän -- mustasukkainen aviomies! Mutta sitä ei voinut auttaa ... sellaista oli elämä ... syvemmälle, yhä syvemmälle se vetää lokaan ihmisen hienoimmat tunteet...

Hänen ei tarvinnut odottaa kauan; tuskin oli neljännestunti kulunut, kun Dora jo juoksi portaita alas kuin koulutyttö, kiiruhti kadun yli ja hyppäsi lähimpään raitiovaunuun. Eugen kiiruhti perästä, nousi samaan vaunuun ja jäi seisomaan takimmaiselle vaunusillalle. Hänellä oli hyvät silmät ja hän saattoi sieltä selvästi nähdä Doran. Dora taas oli likinäköinen, ei voinut niin kaukaa eroittaa häntä, vaikka olisi sattunut katsomaankin sinnepäin.

Seistessään siinä ja lakkaamatta katsellessaan vaimoaan alkoi Eugen vähitellen tuntea melkeinpä raivoa. Doran kukoistavat kasvot punoittavine poskineen ja sinisine silmineen, jotka milloin olivat suunnattuina suoraan eteenpäin uneksivina, lapsellisen iloisina, milloin katselivat toisia vaunussa olijoita, ikäänkuin ihmetellen ketä he olivat, mistä tulivat ja minne menivät, harmittivat häntä niin että hän tuskin saattoi pysyä paikoillaan. Toisinaan Doran kasvoilla leikki tyytyväinen hymy, näytti siltä, kuin olisi hän ajatellut hyvin iloisia ajatuksia ja tahtonut syleillä koko maailmaa. Silloin hän joutui vielä enemmän raivoihinsa; miksi hän hymyili noin raitiovaunussa? Eikö hän ymmärtänyt, että se oli sopimatonta ... julkeata? Tuossa istui vinosti vastapäätä häntä kaksi herraa, jotka ahmivat häntä katseillaan... Miten he uskalsivat katsoa häneen noin ... tietysti siksi, että hänen hymynsä antoi heille siihen aihetta... Nyt hän taas hymyili tuota harmillista, sopimatonta hymyä... Eugenin kädet puristuivat nyrkkiin ja hänen silmänsä välähtivät... Noin ei hymyile kunniallinen vaimo ... kas, miten he kuiskuttelevat keskenään ... ja miten he katsovat häneen... Hänen teki mieli mennä sisälle vaunuun, antaa korvapuusti molemmille herroille, vetää Doran mukanaan ulos ja sanoa hänelle, että hän käyttäytyi sopimattomasti, julkeasti...

Äkkiä hän hillitsi itsensä, kauhistuen omia ajatuksiaan. Mihin hän olikaan joutunut? Hän luuli, että hänen rakkautensa oli kuollut, hän oli väsynyt tuohon huolimattomaan, ajattelemattomaan lapseen, jonka hän oli kiinnittänyt itseensä, hän ei enää ilmaissut hänelle ajatuksiaan, tunteitaan -- ja nyt hän tunsi melkeinpä raivokasta mustasukkaisuutta. Hän alkoi pelätä itseään. "Olenko minä, huolimatta velvollisuudentunnostani ja pyrkimyksestäni hyvään ja oikeaan, olenko ehkä sittenkin, kun kaikki ympäri kääntyy, vain kurja raukka, huono, kunnoton ihminen?..."

Kun raitiovaunu pysähtyi, riensi Eugen ulos ja antoi Doran kulkea ohitseen. Dora nousi toiseen vaunuun, joka meni eteläiseen kaupunginosaan; Eugen astui samaan vaunuun ja asettui, kuten äskenkin, takimmaiselle vaunusillalle.

Mihin ihmeellä aikoi Dora mennä?

Niin pitkälle kuin raitiovaunu kulki, ajoi Dora sillä. Sitten hän kulki jalkaisin pitkän matkan etäisimpään kaupunginosaan -- Eugen seurasi häntä koko ajan vähän matkan päässä -- ja hävisi vihdoin pieneen kaksikerroksiseen puutaloon, jossa oli pienet nelisnurkkaiset ikkunat ja vanhanaikuinen portti.

"Hän käy varmaankin köyhien luona", ajatteli Eugen, ja häpeän, kiukun ja säälin tunteet alkoivat herätä hänessä. Samassa hän näki tulen loistavan eräästä ikkunasta. Hän meni pihalle ja lähestyi, tuntien mitä suurinta vastenmielisyyttä, valaistua ikkunaa. Sen läpi hän näki Doran ja Tullan, jotka seisoivat keskellä huonetta viittoen ja puhellen keskenään. Tulla näytteli Doralle kaikenlaisia talouskapineita ja pieniä lastenvaatteita, ja Dora näytti tarkastelevan niitä ja tekevän huomautuksia. Sen ohella he nauroivat ja puhelivat, niinkuin heidän aina oli tapana tehdä keskenään. Eugen saattoi tänne ulos asti kuulla heidän hilpeän puhelunsa. Pari pientä lasta, yksinkertaisissa, mutta siistissä pukimissa hyppeli heidän ympärillään ja riippui Tullan hameissa, ja kun Tulla kumartui heidän puoleensa, loistivat hänen kasvonsa onnesta.

Eugen huokasi syvään ja lähti pois. Nyt hän ymmärsi kaiken; se oli Tullan "lastenkoti", josta oli ollut niin paljon puhetta; sen olivat Tulla ja Dora yhdessä järjestäneet, ja sinne siis Dora meni joka perjantai-iltapäivällä, kun hän oli poissa. Mutta miksi ei Dora ollut puhunut hänelle siitä? Miksi ei hän ollut kertaakaan maininnut hänelle omista puuhistaan, omista pienistä yrityksistään? "Olenko minä todellakin niin kova, niin sydämetön", ajatteli hän, "että hän ei voi puhua minulle sellaisista asioista? Olenko ollut niin välinpitämätön lähimmäisteni hädästä, niin haluton auttamaan, että olen ansainnut tämän?"

Ja katkerat tunteet heräsivät hänessä, hänen siinä kulkiessaan katuja pitkin ja karttaessaan valaistuja paikkoja, missä joku tuttu saattoi tulla häntä vastaan ja tervehtiä häntä.

Niin, luottamus, ilo, rakkaus -- hän epäröi, lausuessaan ajatuksissaan viimeistä sanaa -- ne olivat hävinneet, ja jälellä oli ainoastaan kiihkeä mustasukkaisuus, omistusoikeuden vaatimus. Mutta miten se oli saattanut tapahtua, miten oli hän joutunut siihen, hän, joka oli asettanut ihanteensa niin korkealle, joka oli pitänyt avioliittoa niin pyhänä? Nyt oli hänen avioliittonsa yhtä jokapäiväinen kuin kaikkien muittenkin. Kenen oli syy? Hän mietti sitä kaiken matkaa, pohti asiata puolelta ja toiselta, piti pitkiä itsetutkisteluja, mutta ei päässyt selvyyteen.

Ja kun Dora näki, että Eugen tuli yhä synkemmäksi ja ärtyisämmäksi, ja hänen käytöksensä häntä kohtaan yhä jäykemmäksi, ajatteli hän: "hänen rakkautensa on loppunut. Miehet kai ovat sellaisia, että he, kun huumaus on ohi, pitävät vaimoaan vain taloudenhoitajattarena, joka saa pitää hyvänään muistutukset ja nuhteet. Kaikki, mikä meidän suhteessamme oli hienoa ja runollista, on mennyttä... Se on mennyttä, sen ymmärsin silloin, kun hän ei enää antanut minulle kukkia nimipäivänäni. Hän teki sen tahallaan, hän tahtoi sen kautta sanoa, että jotain suhteestamme oli ijäksi kadonnut. Eikä hän myöskään huomaa, että minä todella koetan olla huolellinen ja säntillinen ... koetan paljon enemmän kuin avioliittomme alkuaikoina ... mutta hän ei välitä siitä ... hän vain pilkkaa minua..."