Part 11

Vastapäätä olevan talon yläpuolella loisti suuri, kirkas tähti. Hän seisoi katsellen tähteä -- hänestä oli tuossa lempeässä, säteilevässä valossa jotain tuttua ... jotain, joka nosti rakkauden ja hellyyden kyyneleet hänen silmiinsä... Niin, se muistutti pikku Main silmiä, hänen suuria, tumman kirkkaita lapsensilmiään.

Ja hänet valtasi äkkiä kummallinen tuskan ja yksinäisyyden tunne, kaipaus tuonne, tuon kirkkaan tähden luo, joka loisti kaukana ikuisissa korkeuksissa, jonne hänen ajatuksensa ei löytänyt tietä...

Mutta pikku Mai uinaili tuolla sisällä tyynenä ja rauhallisena, nähden kauniita jouluyön unia.

XIV.

Kun Doran lapsivuoteet joksikin aikaa lakkasivat, tuli hän vähitellen jälleen entiselleen, hänen väsymyksensä hävisi, hänen laulunsa sai entisen raikkautensa, hänen ruumiinsa entisen joustavuutensa. Tämän jälleen saavutetun nuoruudeninnon mukana sai hän ikäänkuin uutta elämänhalua. Hänen lapsellinen nautinnonhimonsa ja romanttinen toiminnanhalunsa, jotka liian aikainen raskas työ oli laimentanut, heräsivät jälleen kaksin verroin voimakkaampina. Hän tahtoi huvitella, hän tahtoi laulaa, tanssia, olla ihmisten joukossa, puhella, vaihtaa ajatuksia, "elää elämää", kuten hänen säteilevä, innostunut lapsenkatseensa näytti sanovan.

Tämä muutos ei herättänyt Eugenissa iloisia tunteita. Kun hän näki Doran kuumeisen levottomuuden, ikävöi hän melkein sitä aikaa, jolloin hän mieluimmin lepäili puolinukuksissa sohvalla. Mitkä äärimmäisyydet koskettavatkaan toisiaan naisen luonteessa! Kohtuutta ... malttia ... sitä ei ole, heidän täytyy joko nukkua tai tanssia, itkeä tai nauraa -- tasainen tyyni työteliäisyys, säännöllinen arkituuli on heille mahdotonta. Hän koetti, niin paljon kuin voi, hillitä Doran vilkkautta, mutta hän ymmärsi hyvin, että hän siten vain jännitti jousta kireämmälle. Doran koko olemus, hänen nuoruudenvoimaa uhkuva ruumiinsa, hänen häikäisevä hipiänsä ja säteilevät silmänsä, se oli kuin kevätpuro, jonka täytyy päästä eteenpäin, kuohua yli kivien, tunkeutua maahan -- jos sitä yhdellä taholla kohtaa este, hakee se tietä toisaalla.

"Rakas, hyvä Eugen", sanoi hän eräänä päivänä, kietoen kätensä Eugenin kaulaan ja katsellen häntä lumoavasti hymyillen, "saammeko pitää tanssiaiset? Täytyyhän meidän kuitenkin pitää kutsut seurapiirillemme, ja tanssiminen on niin hauskaa!"

"Tanssiaiset", toisti Eugen, irroittaen Doran käsivarret kaulastaan, "minkätähden me pitäisimme tanssiaiset? Me, vanha pariskunta, jolla on neljä lasta kasvatettavana?"

"Olenko minä todellakin 'vanha'?" Dora hymyili ja asettui hänen eteensä, kädet levällä ja pää hiukan keikailevasti taivutettuna taaksepäin.

"Et", vastasi Eugen, välittämättä vähääkään hänen kiemailustaan, "mutta olet onnettomuudeksesi joutunut naimisiin vanhan miehen kanssa. Ja toistaiseksi määrää vielä mies, mitä hänen perheessään tapahtuu. Äitini ei ollut vanhempi kuin sinäkään, kun hän joutui naimisiin, ja hän..."

"Tiedän, tiedän", keskeytti Dora nauraen ja kärsimättömänä, "mutta hän onkin täydellinen nainen, minulta raukalta et toki voine vaatia samaa..."

"En, en vaadikaan, sen voin sinulle vakuuttaa, en lähimainkaan. Mutta sinä et kuitenkaan ole enää aivan nuori, ja sinun tulee sen vuoksi edes jossain määrin ymmärtää elämää. Naiset, jotka, kuten sinä, varhain saavat tuntea äidin onnea -- jota toiset naiset usein koko elämänsä ajan ikävöivät -- saavat kenties ostaa sen onnen uhraamalla jotain muuta. Myönnän kyllä, että uhri tässä tapauksessa on suunnaton, mutta sitä ei voi auttaa. Sen, jolla on neljä lasta ja suuri talous hoidettavana, tulee ajatella muuta kuin tanssiaisten pitämistä."

Hän puhui leikillisellä äänellä ja nipisti Doraa piloillaan poskesta, mutta kaiken tämän alta kuuli Dora selvästi hänen sanoissaan piilevän harmin.

Hän ei vastannut mitään; hän vetäytyi syrjään ja ajatteli, että Eugen oli itsekäs, kuten kaikki, jotka Blumin nimeä kantoivat. Sentähden että hän oli vanha ja elämään kyllästynyt, tanssittuaan ja huviteltuaan koko nuoruutensa ajan, pitäisi hänenkin, Doran, nyt olla vanha ja elämään kyllästynyt. Eugenin olisi pitänyt saada kokea, hänenkin, miltä tuntui kokonaisen kuuden vuoden ajan, koko nuoruutensa ajan, olla kytkettynä lapsiin, synnyttää lapsia ja imettää heitä! Ehkäpä hänkin silloin hiukan vähemmän mahtipontisella tavalla puhuisi velvollisuuksista, "elämän vakavuudesta" ja "äidinonnesta".

Eugen ei näyttänyt kuitenkaan olevan aivan ehdoton vaatimuksissaan. Hän ei tosin suostunut tanssiaisten pitämiseen, sillä hän inhosi sellaisia huvituksia, mutta asiata enemmän pohtiessaan hän tuli siihen johtopäätökseen, että juuri siksi, että Dora "onnettomuudekseen" oli joutunut naimisiin vanhanpuoleisen miehen kanssa, häntä ei tullut pakoittaa kaikessa hyväksymään miehensä epäilemättä jossain määrin synkkää elämänkatsomusta. Hän ei siis estänyt Doraa, hän salli hänen huvitella, käydä teattereissa, konserteissa, kutsuissa, vieläpä salli hänen toisinaan "elähyttää" heidän illalliskutsujaan muutamilla satunnaisilla tansseilla. Mutta nämä uhraukset, jotka perustuivat viisauteen eivätkä rakkauteen, eivät tuottaneet hänelle iloa; hänen mielensä oli raskas ja hänen esiintymistapansa kylmä ja jäykkä; ainoastaan silloin, kun hän oli yhdessä pikku tyttöjensä kanssa, tuli näkyviin se, mikä hänessä oli hellää ja lempeää.

Dora ei kuitenkaan etsinyt yksinomaan huvituksia. Hänen vilkasta mieltään kiinnittivät useat muutkin asiat, yhdistykset, esitelmät, kaikenlaiset yleiset, vieläpä valtiollisetkin kysymykset. Hänestä oli hauskaa keskustella, esittää itsenäisiä, mielikuvitusrikkaita mielipiteitään ja pakoittaa Eugenia ottamaan osaa keskusteluihin, jotka huvittivat häntä, kun hän oli hyvällä tuulella -- hän sanoi Doran mielijohtumia naisellisen teräväjärkisyyden neronleimauksiksi -- mutta jotka hän lopetti lyhyeen terävillä vastauksillaan, ollessaan kärsimätön ja ärtyisä.

Uudenvuoden jälestä hämmästytti Dora kerran Eugenia kertomalla, että Lisbetin kihlaus aiottiin julaista, ja että hän ja hänen kihlattunsa menisivät naimisiin jo seuraavana syksynä.

"Mutta sehän on sulaa hulluutta", vastasi Eugen harmistuneena, "miten he voivat tulla toimeen hänen palkallaan?"

"Kyllä he tulevat", vastasi Dora, loukkaantuen Eugenin moittivasta vastauksesta, "ei kaikkien mielestä elämän onni riipu siitä, ovatko sokeri- ja suola-astiat aina täynnä..."

Hän olisi tahtonut purra poikki kielensä, kun näki, minkä vaikutuksen nämä sanat tekivät Eugeniin.

"Jos sinä tuolla hienolla viittauksella tarkoitat minua, niin voin ilmoittaa, että oli aika, jolloin asetin ihanteeni korkeammalle", vastasi hän jääkylmästi.

Surun ja harmin kyyneleet kohosivat Doran silmiin. Miksi -- miksi piti hänen aina sanoa sanoja, jotka loukkasivat Eugenia? Mikä paha voima pakoitti hänen sanomaan niitä -- ja mistä tuli se paha voima, Eugenistako vaiko hänestä itsestään?

"Eugen, anna anteeksi!" pyysi hän hetkistä myöhemmin, kun he nousivat pöydästä, "anna anteeksi nuo epäystävälliset sanat, jotka äsken sanoin ... tiedätkin, että kun harmistuu, puhuu sellaista, jota ei ensinkään tarkoita..."

"Päinvastoin", vastasi Eugen, ja hänen kasvoillaan oli sama kylmä, halveksiva ilme kuin äskenkin, "juuri silloin kun vihastuu, sanoo suoraan, mitä ajattelee."

"Et siis tahdo antaa anteeksi?"

"Rakas Dora, minulla ei ole mitään anteeksi annettavaa. Minkä sille voi, että sinusta minun maailmankatsomukseni on pikkumainen ja ikävä, enempää kuin sillekään, että minusta sinun maailmankatsomuksesi on pintapuolinen ja itsekäs. Ne ovat kaksi suuntaa, jotka eivät sovi yhteen."

Hän naurahti kylmästi, silitti ohimennen hänen poskeaan ja meni omaan huoneeseensa. Dora vei vaistomaisesti käden poskelleen; hänestä tuntui, kuin tuo kosketus ei olisi ollut hyväily, vaan epäystävällinen, kylmä henkäisy, jonka hän tahtoi pyyhkiä pois. Suuret kyyneleet tippuivat hänen silmistään -- miksi oli Eugen niin muuttunut ... oliko hän, Dora, todellakin ansainnut sen?

Täydelliseksi, kuten Eugenin äiti, ei Dora koskaan voinut tulla, sen oli hän alunpitäen sanonut. Mutta koettihan hän kuitenkin tulla paremmaksi, mikäli voi. Eugen sanoi, että päivällinen ei koskaan ollut valmiina ajoissa; se ei ollut totta ... usein, ainakin jokseenkin usein se oli valmiina. Eikä se ollut totta, että hän muka oli pintapuolinen ja itsekäs. Ehkäpä hän otti elämän syvemmin ja vakavamminkin kuin Eugen ... hän ei vaan ollut neljänkymmenen vuotias, eikä elämään kyllästynyt ... eikä...

Hän nyyhkytti, kuin olisi sydän ollut pakahtumaisillaan, ja piti itseään tällä hetkellä marttyyrina, joka vain odottaa kuolemaa. Mutta vähän ajan perästä hän jo lastenkamarissa lauloi ja nauroi yhtä iloisena kuin ennenkin.

Ja parin päivän perästä oli hänen elämänhalunsa ja rohkeutensa kohonnut siinä määrin, että hän uskalsi kysyä Eugenilta, eikö tämä tahtoisi antaa Lisbetille vähän apua myötäjäisten hankkimiseksi.

"Sinähän olet äskettäin perinyt niin paljon", sanoi hän luontevasti.

"Toisenlaisten olosuhteitten vallitessa täyttäisin mielelläni toivomuksesi", vastasi Eugen, "mutta asiain tällä kannalla ollessa on Lisbetin naimisiinmeno mielestäni hulluutta..."

"Hulluutta? Miten niin?

"Tiedät sen sanomattakin. Onhan selvää, että kun Lisbet, joka on niin huolimaton ja epäkäytännöllinen, menee naimisiin miehen kanssa, jolla on 2,000 kruunun tulot, seuraa siitä pelkkää kurjuutta.

"Sinä et tunne Lisbetiä ... et tiedä, mitä hän saa aikaan, kun hän rakastaa..."

Eugen nauroi.

"Kyllä minä tunnen hänet -- tiedän, minkälainen hän on -- minkälaisia te kaikki olette... Voihan hän odottaa -- onhan muitakin, jotka ovat saaneet odottaa muutamia vuosia. Kun hänen 'Ernstillänsä' on vähintäin 3,000 kruunun vuotuiset tulot, lupaan antaa 1,000 kruunua myötäjäisavuksi; sitä ennen en anna mitään, sillä se sotisi periaatteitani vastaan."

"Sinun periaatteitasi!" huudahti Dora kiihoittuneena. "Niin, sinun periaatteisiisi kuuluu, että pitää meluta ja juonitella tyhjästä, mutta silloin kun on kysymyksessä kahden ihmisen onni..."

Jälleen olisi hän tahtonut puraista poikki tuon harmillisen kielen, joka ei pysynyt aisoissa. Minkätähden hän aina kiivastui niin kovin? Eugen saattoi sanoa tuhat kertaa loukkaavampia sanoja kuin hän, mutta hän pysyi tyynenä, jäätävän kylmänä ja tyynenä, ja senvuoksi hän oli aina voiton puolella.

Niin hän oli nytkin. Hän ei sanonut mitään, loi ainoastaan halveksivan katseen Doran kiihoittuneisiin kasvoihin ja lähti pois.

Mutta sisässään hän hautoi mieliharmia ja katkeruutta. Doran harmit taas purkautuivat ulos pieninä, kiukkuisina vihanleimauksina, sitten hän oli taas yhtä iloinen kuin ennenkin. Hän ei ymmärtänyt, mitä pitkävihaisuus olikaan; hän uskoi, että kun hän oli itkenyt ja sanonut: "anna anteeksi!" ja Eugen oli vastannut enemmän tai vähemmän ystävällisesti "kyllä", -- kaikki harmit olivat unohdetut ja kaikki oli taas ennallaan.

Eugenin sukulaisilta eivät hänen perheessään vallitsevat erimielisyydet kauan pysyneet salassa. Vaikeina hetkinä oli Eugen puhunut niistä äidilleen, ja vaikka tämä oli luvannut olla puhumatta niistä muille, ei hän ollut voinut pitää tätä lupausta muuta kuin näennäisesti; kun tuli puheeksi Eugenin ja Doran asiat, oli hän surullisen näköinen ja vastaili vältellen ja se antoi uutta vauhtia juoruille, jotka jo olivat liikkeellä.

Doran yhäti lisääntyvä huvittelunhalu huolestutti varsinkin rouva Blumia. Hän varoitti miniätänsä, kertoi, mitä pahaa johtuu siitä, että vaimot laiminlyövät kotinsa, esitti itsensä esimerkiksi j.n.e.

"Mutta minä en ole paljon poissa", vastasi Dora viattomasti ja avasi ihmetellen siniset silmänsä, "voin vakuuttaa, että se on erehdys -- minusta ei mikään ole hauskempaa kuin olla pienokaisteni luona."

Rouva Blum huokasi.

"Entäs minkälainen on Julia neiti, tuo nuori tyttö, jonka huostaan uskot lapsesi?"

"Oi, hän on aivan erinomainen."

Ja Dora alkoi innokkaasti kuvailla, miten erinomainen Julia neiti oli; hän oli ollut heillä jo kolme vuotta, hän rakasti lapsia kuin omiaan -- Dora ei tiennyt luotettavampaa henkilöä, jonka huostaan olisi uskonut lapset, kun hänen joskus täytyi jättää heidät.

Rouva Blum huokasi jälleen, mutta ei virkkanut enää mitään.

"En ymmärrä, mistä äitisi on saanut päähänsä että minä en hoida lapsiani", sanoi Dora Eugenille, "hän piti eilen minulle oikein parannussaarnan sen johdosta. Minä, joka olen niin rakastunut pienokaisiini! Se on jonkinlainen harhaluulo..."

Eugen kohautti olkapäitään ja hymyili väkinäisesti.

"Ehkä", vastasi hän lyhyesti, eikä enää puuttunut asiaan.

Eugen puolestaan omisti kaiken vapaa-aikansa pikku tytöilleen; hänen suurin ilonsa oli leikkiä heidän kanssaan, tutkia heidän luonteitaan ja seurata heidän kehitystään. Päivällisen jälkeen, jota lapset, "pikkuista" lukuunottamatta, nykyään söivät yhdessä vanhempiensa kanssa, saivat he tulla saliin, ja jollei Eugenilla silloin ollut paljon työtä tai jollei hän ollut kovin väsynyt, leikki hän hetkisen heidän kanssaan. Lapset tiesivät, että he silloin saivat tehdä isälle mitä tahtoivat; he vetivät hänet huutaen ja nauraen kumoon lattialle ja panivat hänet esittämään saarta, jonka päälle he kiipeilivät; joka heistä silloin vierähti alas matolle, se putosi mereen, ja hänet piti hätähuutojen kaikuessa vetää ylös saarelle. Ja Eugenilla oli yhtä hauskaa kuin lapsillakin, hän oli sekä saari että pelastaja että kuvitusmestari yhtaikaa.

"Rasitat itseäsi liiaksi, Eugen", sanoi Dora, kun hän huohottaen koetti pysyä tasapainossa, jotteivät huutavat ja nauravat lapset putoaisi mereen, "kas niin, lapset, rauhoittukaa..."

"Ei -- ei, anna heidän olla!" sanoi Eugen hiljaa, "heidän ilonsa on kuitenkin ainoata, mikä on todellista elämässä..."

Mutta kun leikki oli loppunut, piti isän saada palkkansa; silloin piti pikku Main istua isän sylissä ja laulaa.

Mai oli perinyt äitinsä kauniin äänen ja mieltymyksen lauluun. Eugen sanoi, että hän ei ollut koskaan huutanut niinkuin muut lapset, hänen ensimäinen äännähdyksensä oli ollut hiljainen, valittava viserrys, ja ennenkuin hän oppi puhumaan selvästi, hän jo seisoi pianon ääressä, paineli koskettimia ja lauloi kirkkaita heleitä säveliä. Nyt hän osasi jo melkein kaikki laulut, joita äiti oli laulanut, Doran ei tarvinnut muuta kuin pari kertaa laulaa jotain laulua, kun Mai jo oppi sen ja lauloi mukana.

Siinä hän nyt istui isän sylissä ja lauloi, katsoen isää silmiin, otsa hieman rypyssä ja kasvoilla milloin vakava, milloin veitikkamainen ilme, toisen laulun toisensa perästä, kunnes vihdoin arveli isän saaneen tarpeeksi. "Ei nyt enää tällä kertaa, isä kulta", sanoi hän silloin viisastelevasti, pyörähti pois Eugenin sylistä, suuteli häntä ja juoksi toiselle taholle, alkaakseen jotain muuta hauskaa leikkiä.

Mutta Eugenin totisia kasvoja kirkasti valoisa hymy, joka oli ikäänkuin heijastusta kauniista laulusta ja viattomista lapsensilmistä, joihin hän niin kauan oli katsellut.

"Mitä tullee tuosta pikku tytöstä?" ajatteli hän, "saammekohan pitää hänet, vai ... vai..."

Hän ei tahtonut ajatella loppuun ajatusta, joka niin usein pyrki heräämään hänessä, hän sanoi sensijaan itselleen: "miksi aina katsoa kaikkea niin synkästi -- miksi uskoa, että kaikki, mikä on hyvää ja kaunista, otetaan meiltä pois? Me ihmisparat tarvitsemme sitä päinvastoin liiankin hyvin..."

Usein, kun Eugen oli lastenkamarissa tai kun tyttöset olivat hänen luonaan ja Julia neiti oli mukana, sattui, että hän joutui puheisiin lastensa hoitajattaren kanssa. Vähitellen, huomaamattaan tuli hänelle tavaksi puhella ja laskea leikkiä Julia neidin kanssa. Tuo nuori tyttö oli hyvin puhelias, hänellä oli nopea käsityskyky, ja samoin kuin Doralla, paljon omintakeisia, valmiita ja jyrkkiä mielipiteitä. Hän ei ollut kaunis, hänen kasvojensa väri oli kalpea, melkein harmaa, tukka oli vaalean ruskea ja silmät tavallisesti puoliummessa -- tämä viimeksimainittu ominaisuus oli kenties harkittua, sillä kun hän avasi silmänsä selkosen selälleen, hitaasti tai nopeasti, aina asianhaarojen mukaan, tekivät ne suuremmoisen vaikutuksen. Hänen matalassa, sointuvassa äänessään oli myöskin jotain lumoavaa, samoinkuin hänen liikkeissään ja liukuvassa käynnissään. Kun hän puki lasten päälle, kun hän siivosi huonetta tai ompeli, näytti siltä kuin olisi hän hyväillyt liikkeillään kaikkia esineitä, niin miellyttäviä ne olivat.

Eugen ihmetteli usein, minkälainen Julia neiti oikeastaan oli; lapsia hän hoiti hellästi ja huolellisesti, sen hän tiesi, mutta jotain salaperäistä oli hänessä, josta Eugen ei pitänyt, mutta joka kuitenkin kiinnitti hänen mieltään. Ja niin tuli hänelle tavaksi, vastoin hänen luonnettaan ja tapojaan, kuunnella Julia neidin mietteitä elämän kysymyksistä.

Julia neidin oli tapana sanoa, että hän rakasti lapsia, ja sitä sanoessaan hän aina puristi jotain pikku tytöistä rintaansa vasten; hän ei voinut ymmärtää äitejä, jotka saattoivat hetkiseksikään erota pienokaisistaan -- ja sanaa "hetkeksikään" hän painosti aivan samalla intohimoisen hyväilevällä tavalla, kuin hän puristi pikku tyttöjä rintaansa vasten.

Eugen hymyili katkerasti, mutta ei virkkanut mitään. Kun Julia neiti oli useamman kerran lausunut näitä mietelmiä äidinonnesta, vastasi hän vakavasti, että hän piti itseään onnellisena, kun oli saanut niin hellän hoitajan lapsilleen. Julia neiti punastui ja loi äkkiä katseensa alas; kun hän jälleen kohotti silmänsä, oli ilme niissä arka ja pyytävä, kuin olisi hän rukoillut jotain. Mutta Eugen ei puhunut enää mitään. Hän leikki hetkisen lasten kanssa, ja Julia neiti nousi ylös, mennäkseen panemaan lasten vaatteita paikoilleen. Silloin sattui, että Eugen huomaamattaan usean kerran seurasi katseillaan Julia neidin pehmeitä, sulavia liikkeitä.

Kun Julia neiti myöhemmin illalla oli pannut lapset nukkumaan ja hän itse oli mennyt levolle ja kaikki oli hiljaista, makasi hän kauan valveilla, ajatellen ja mietiskellen. Hän rakasti todellakin noita pikku tyttöjä, rakasti sanomattomasti heitä kaikkia -- mutta enin kuitenkin Maita, lasta, jolla oli hienot, kapeat kädet ja kauniit kasvot, joita hän ei väsynyt suutelemasta -- hän ei voinut ajatella suurempaa onnea, kuin olla heidän äitinsä. Silla jos hän olisi sitä -- jos he sanoisivat häntä "äidiksi" ... niin silloin, silloin... Tuskallinen kaiho värähytteli nuoren tytön hentoa vartaloa. Hän ojensi ylös käsivartensa ja pani kätensä ristiin, ja suuret kyyneleet vierivät pitkin hänen poskiaan...

Eräänä päivänä päivällisen aikaan juuri kun Eugen oli tullut kotiin työstä, sai hän telefoonitse sanan, että Doran isä oli äkkiä sairastunut; vielä mainittiin, että Dora ei tahtonut jättää häntä, ennenkuin oli saanut kuulla, mitä lääkäri, jota oli lähetetty hakemaan, sanoisi.

Eugenin täytyi siis syödä päivällistä yksin Julia neidin ja lasten kanssa. Hän oli tänään synkimmällä tuulellaan, mutta lasten naurun ja Julia neidin vilkkaan puhelun vaikutuksesta vilkastui hän vähitellen. Julia neiti kertoi kaikenlaista, ja hän kuunteli -- jota hän ei juuri usein tehnyt, kun naiset antoivat vapaan vallan puhetulvalleen. Mutta nuoren tytön matalassa äänessä ja vilkkaassa esitystavassa oli jotain suorastaan hypnotisoivaa. Hän käytti puheessaan huvittavia käänteitä ja vertauksia, ja painosti sanojansa pehmeillä, ilmehikkäillä liikkeillään. Hän kertoi pieniä tapahtumia kodista -- lapsista ja heidän luonteistaan ja tavoistaan -- ja ikäänkuin sattumalta mainitsi hän silloin muutamia Doran lausuntoja, jotka osoittivat, miten vähän tämä ymmärsi lasten sielunelämää. Heti sen jälkeen alkoi hän päivitellä, miten paljon puuhaa Doralla oli, miten paljon harrastuksia -- oi, miten suuresti Julia neiti ihmetteli sellaista monipuolisuutta! -- se oli toista kuin hän, tyttö parka, joka ei osannut muuta kuin rakastaa ja hoitaa pieniä lapsia!

Ja hän katseli veitikkamaisesti ympärilleen suurin viattomin lapsensilmin, ja nauroi hiljaista, alistuvaa naurua.

Sitten hän jatkoi puheluaan, mainitsi sivumennen, ikäänkuin huomaamattaan, että naisen, jolla oli niin paljon harrastuksia kuin Doralla, tietysti täytyi olla paljon poissa kotoa, ja sanoi sitten vakavammalla äänellä, ikäänkuin hän nyt vasta olisi tullut pääasiaan:

"Miten erilainen ihmisten kohtalo sentään on! Miten paljon olenkaan surrut sitä, että minun jo kuudentoista vuotiaana piti lopettaa lukuni ... luulin, että kaikki kävisi toisin ... olihan isälläni sellainen asema, että minäkin saatoin uneksia voivani antautua omille harrastuksilleni ... ja sitten minun täytyikin lähteä itse ansaitsemaan leipääni..."

"Mutta onhan neidin suurin ilo hoitaa lapsia", huomautti Eugen.

"On kylläkin", vastasi Julia neiti vilkkaasti, "sillä se tyydyttää minua, ja sehän on suurinta ja parasta kaikesta. Se, josta äsken puhuin, on toista. Luuleeko toimituspäällikkö, että nainen voi olla todellinen äiti, olematta ensin eheä persoonallisuus?"

Eugen nauroi. Julia neiti puhui sellaisella asiantuntemuksella, kuin olisi hän, huolimatta vaillinaisista opinnoistaan, kaiken ikänsä pitänyt kasvatusopillisia esitelmiä.

"'Eheäksi' persoonallisuudeksi ei nainen tule juoksemalla kahvikekkereissä ja yhdistyksissä", sanoi hän.

"Sitä en tarkoittanut", vastasi Julia neiti moittien, "en ole koskaan puhunut kahvikekkereistä ja yhdistyksistä, joita inhoan. Tarkoitin, että naisella täytyy olla paljon elämänymmärrystä ja paljon harrastuksia, s.o. paljon sivistystä, jotta hän voisi olla hyvä äiti, joka osaa oikein ohjata lapsiaan."

Eugen ei vastannut, hän istui äänettömänä, katsellen nuorta tyttöä, ja ajatteli:

"Kenen vasikalla hän nyt kyntää? Lienevätkö ne Doran lausumia mielipiteitä? Luuleeko Dora tosiaankin itse, ja luulotteleeko hän muillekin, että hän nyt sivistää itseään lastensa tähden? Vai ovatko ne hänen omia ajatuksiaan?"

"Kuitenkin kaikitenkin", jatkoi Julia neiti keveämmin, "en nyt puhu itsestäni ... lapsenhoitajalta ei vaadita yhtä suurta sivistystä kuin äidiltä. Ja minä tulen aina hoitamaan lapsia ... toisten lapsia ... elämään toisille..."

"Mistä sen tiedätte?"

"Tiedän sen ... sillä en tule koskaan menemään naimisiin."

"Ihanko todella? Mutta eihän se asia vielä ole päätetty -- neitihän on vasta niin nuori -- 24 vuotta, eikö niin?"

"Ei toki, olen jo kohta 30 ikäinen. Mutta ei se ole siksi", ja hänen kasvonsa saivat mietiskelevän ilmeen, "se johtuu muista syistä... Oletteko kuullut puhuttavan Jumalan lapsipuolista? Minä olen yksi niistä."

Hän karkoitti synkän ilmeen kasvoiltaan ja naurahti, ikäänkuin olisi sanonut jotain hyvin hauskaa.

"Ei, mutta neiti kulta, jos uskotte, että Jumala on meidän isämme ja me olemme hänen lapsiaan, niin täytyy teidän myöskin uskoa, että hän rakastaa meitä kaikkia yhtä paljon. Jumalalla ei ole suosikkeja."

"Ei kylläkään ... se olikin vain kuvaannollista puhetta. Tarkoitan, että Jumala määrää muutamille lapsipuolen kohtalon. En tiedä, miksi hän niin tekee, mutta niin se on. Ihmiset syntyvät määrättyjen merkkien alaisina: toiset onnen ja menestyksen merkkien, toiset surun ja vastoinkäymisten, eikä kukaan pääse vapaaksi merkistään. Mutta kaikki eivät näe sitä -- jotkut kulkevat hautaan asti odottaen onnea, vaikka ovat syntyneet onnettomuuden merkeissä. Mutta minä olen nähnyt sen ... minä näin sen jo lapsena."

"Mutta, neiti, mistä saatte noin omituisia ajatuksia?" ihmetteli Eugen, jota nuoren tytön puhe samalla sekä viehätti että oudoksutti.

"Oh, minulla on ollut aikaa miettiä... Kaiken tarmoni, jonka olisin käyttänyt lukuihin, yleisiin harrastuksiin, jos taloudellinen asemani olisi ollut parempi, tahi jos olisin ollut mies, olen nyt käyttänyt omiin mietelmiini. Esim. iltasin, kun lapset ovat menneet nukkumaan, istun tuntikausia lukien ja miettien. Silloin selviää minulle paljon -- silloin näen niin paljon..."

"Näettekö näkyjä?"