Part 10

"Ajattele, Truda Vide", sanoi hän ja ravisteli ja nipisteli Doraa, huolimatta tämän hätähuudoista, "ajattele, että minä tyttö parka tulen niin onnelliseksi! Minä, joka luulin, että pitkän nenäni takia saisin koko elämäni ijän istua jossain pimeässä nurkassa ja nakerrella mustaa leivänkannikkaa, minä saankin istua kunniapaikalla ja syödä mitä ihanimpia ruokia. Sääli, sääli kaikkia ihmisparkoja, jotka eivät saa sitä! Minä saan rakastaa ... rakastaa ... saan pienen kodin hoitaakseni ... voi, miten siistinä minä tulen pitämään sen ... jok'ikisen sopen puhdistan ... palvelijaa emme ota ... minä laitan itse ruuan ja siivoan ... hänelle! Ja sitten pienokaisia, joita saan rakastaa ... rakastaa. Luuletko, että on toista niin onnellista ihmistä kuin minä?"

Ei, sitä ei Dora luullut.

Ja onnensa ylenpalttisuudessa alkoi Lisbet tanssia erästä kummallista soolotanssiaan. Hän liiteli ympäri huonetta vilkkain elein, kuin olisi hän tanssinut satua elämän kevätriemuista -- sitten tulivat liikkeet äkkiä pehmeiksi, kiihkeiksi, juhlallisiksi, ikäänkuin hän niitten avulla olisi tahtonut tulkita sydämensä syvimpiä tunteita.

Dora vuoroin nauroi, vuoroin itki -- Lisbetissä oli jotain samalla kertaa naurettavaa ja liikuttavaa, kun hän tanssi pitkine nenineen ja suurine, mustine, säihkyvine silmineen.

"No, Flora Hopper, milloin aiotte mennä naimisiin?" kysyi Dora, kun Lisbet lopetti tanssinsa.

"Niin pian kuin mahdollista", huudahti Lisbet huohottaen, "niin pian kuin saamme hyysätyksi pari pientä huonetta ja saamme kokoon vähän talouskapineita."

Rouva Hjort, joka istui ommellen, huoahti syvään ja merkitsevästi. Hän oli, huolimatta siitä, että ennen oli ollut taiteilija, perheenjäsenistä ainoa, joka jonkun verran ymmärsi taloudellisia asioita.

"En ymmärrä miten saamme kokoon myötäjäiset Lisbetille", sanoi hän valittaen, "isällä on ollut niin paljon menoja."

"Kas niin, äiti kulta, älä nyt huolehdi turhia! Saamme me kokoon ainakin niin paljon, kuin pöytiin ja tuoleihin tarvitaan! Ja voimmehan pahimmassa tapauksessa ottaa pienen lainan, amorteerata ... _amorteerata_."

Hän katseli ympärilleen ylpeästi hymyillen ja painosti erityisesti viimeistä sanaa, jota hän nähtävästi erityisellä mielihyvällä käytti.

"2,000:lla kruunulla vuodessa!" sanoi rouva Hjort, huoaten yhtä merkitsevästi kuin äskenkin.

"No se nyt ei liene vaikeata! Minusta on 2,000 kruunua koko omaisuus! Ajatelkaahan, miten monta viitosta ja kymmenlappua siinä on!"

"Ihan kuin isänsä!" sanoi rouva Hjort. "Hänkin uskoo aina, että kaikki riittää ja että kaikki menee hyvin ja että kaikki ihmiset ovat kilttiä ja hyväntahtoisia. Mutta hänellä jos kellään on ollut huolia ja häntä jos ketään ovat ihmiset pettäneet!"

Tytöt nauroivat. Heillä oli kaikilla isänsä huoleton, hyväntahtoinen luonne, ja ankarat varoitukset ja ikävät kokemukset eivät voineet estää heitä yhä edelleenkin näkemästä elämää ruusunpunaisessa valossa. Lisbetin naimisiinmeno köyhän opettajan kanssa, jolla oli palkkaa 2,000 kruunua vuodessa, oli heistä kaunis idylli, jota eivät mistään hinnasta saaneet häiritä viisastelevat, epäilevät laskelmat.

Ja niin kuluivat tunnit Hjortin perheen puhellessa, juodessa kahvia ja neuvotellessa. Äkkiä Dora huudahti ja ponnahti ylös. Salin vanha seinäkello löi viisi lyöntiä -- hänhän oli kokonaan unohtanut lupauksensa Eugenille!

"Ole aivan huoletta", lohdutti Lisbet, "tuo kello käy neljännestunnin edellä."

"Eipäs", väitti Tulla, "se käy neljännestunnin jälessä."

"Kumpi se on, kumpi se on", vaikeroi Dora, pukeutuen hätäisesti, "siitähän riippuu kaikki."

"Älä välitä siitä, Doraseni", sanoi Lisbet nauraen, antaen Doralle hansikkaat ja lykäten hänet ulos ovesta, "usko sinä vaan, että se käy neljännestunnin edellä, siitä on sinulla suurin hyöty. Täällä talossa ei kuitenkaan kukaan tiedä, miten paljon kello on."

Ja Dora parka syöksyi suin päin rappuja alas ja kiiruhti henki kurkussa kotiansa...

Kellon lyödessä puoli 5 oli Eugen lähtenyt virastostaan, toivossa että Dora pitäisi lupauksensa ja laittaisi päivällisen valmiiksi ajoissa. Hänen toivonsa ei kuitenkaan ollut varma, ja mitä lähemmäksi hän tuli kotiaan, sitä heikommaksi se tuli. Sensijaan hän alkoi tuntea melkein traagillista elämään kyllästymistä, ja se tunne lisääntyi, mitä enemmän hän ajatteli ristiriitaa, mikä oli mitättömän asian ja sen intohimon välillä, jolla hän sitä ajoi. Tosiasia oli -- hän ymmärsi selvästi -- että tällä hetkellä hänen rakkautensa Doraan oli vaarassa; hän oli pannut kaikki yhden toivomuksen varaan, ja jollei Dora nyt ollut noudattanut hänen toivomustaan, lanka katkeaisi -- mutta tieto siitä teki hänet vielä onnettomammaksi. Hän oli tehnyt pienen, vähäpätöisen asian elämänkysymykseksi; tällä hetkellä hänestä oli samantekevä, saiko hän päivällistä vai eikö -- hän ei halunnut muuta, kuin todistusta Doran rakkaudesta...

Portin edustalla hän kohtasi erään vanhan ystävän.

"Sinäpä olet synkän ja miettiväisen näköinen", sanoi ystävä puoleksi huolestuneella, puoleksi leikillisellä äänellä, jolla Eugenin ystävät tavallisesti puhuttelivat häntä, kun hänellä oli tuo ilme kasvoillaan. "Onko mitään ikävää tapahtunut?"

"Ei", vastasi Eugen lyhyesti, "terveyteni on vain viime aikoina ollut huono..."

Ja lausuttuaan vielä muutamia välinpitämättömiä ja valheellisia sanoja kulki hän edelleen, huulilla katkera hymy. Miten pientä ja kurjaa elämä sentään oli! Miten tuhansin tavoin se veti lokaan ihmisen pyhimmät ja jaloimmat tunteet! Mitähän olisi ystävä sanonut, jos Eugen olisi kertonut hänelle kaikki ajatuksensa, jos hän olisi sanonut, että jollei päivällinen tänään ollut valmiina kello 5, saisi hänen rakkautensa kuoliniskun?

Hermostuneena ja kiihdyksissä juoksi hän rappuja ylös. Siellä tuli häntä vastaan eräs nainen, joka hitaasti kulki hänen ohitsensa, ja hän, joka tavallisissa oloissa oli kohteliaisuus itse, sai nyt suurella vaivalla hillityksi itseään sen verran, että noudatti tavallisia kohteliaisuuden sääntöjä kohdatessaan naisen. Mutta juuri kun hän tarttui oveen avatakseen sen ja Dora ja koti ja lapset muistuivat hänen mieleensä, tuntui hänestä, että kaikki valkeni. "Miten paha ja epäluuloinen minä sentään olen", ajatteli hän, "miten synkältä kannalta otan kaikki asiat! Miten voin luulla, että vaimoni ei tekisi, mitä niin hartaasti olen pyytänyt, täytyyhän hänen ymmärtää, miten suuren merkityksen olen pannut tuohon näöltään niin vähäpätöiseen asiaan. Oi niin, varmasti olen tehnyt paljon vääryyttä Doraani kohtaan."

Ja tuuditettuaan pelkonsa uneen sisällisten yksinpuhelujensa avulla, avasi hän melkoista keventyneemmällä mielellä oven ja astui sisään. Hän oli todellisen mielenliikutuksen vallassa; hän ikävöi kiihkeästi, innokkaasti, niinkuin lapsi ikävöi joululahjoja, että päivällispöytä olisi katettu ja Dora tulisi häntä vastaan iloisena ja ystävällisenä. Hän halusi niin mielellään tällä hetkellä tuntea ainoastaan rakkautta vaimoaan kohtaan. Hän otti hitaasti päällysvaatteet päältään, hitaasti meni hän omaan huoneeseensa -- tietämättään tahtoi hän antaa Doralle aikaa tulla valmiiksi. Viittä minuuttia yli viiden tahtoi hän astua saliin -- ei ennemmin -- hän ei tahtonut pyytää liikoja. Nyt hän katsoi kelloa kymmenennen kerran -- kolme ... neljä minuuttia yli -- nyt oli aika tullut.

Hän meni salin läpi ruokasaliin ja pysähtyi kynnykselle, otsa rypyssä. Pöytä ei ollut edes katettu.

Hänen kasvonsa jäykistyivät. Kaikki synkät, katkerat ajatukset heräsivät jälleen hänessä. Dora oli parantumaton ... vailla lujuutta ... ja sellainen oli hänen rakkautensakin; se oli pelkkää leikkiä, löpertelyä, eikä mitään muuta. Hänestä tuntui, että hänen avioliittonsa nyt muuttui taisteluksi, jossa hänen vain tuli koettaa pitää ohjakset tiukalla.

Hän meni keittiöön ja kysyi tuimasti, miksi ei pöytä ollut katettu.

"Herra varjelkoon!" huudahti palvelustyttö säikähtyneenä, "onko kello jo niin paljon?..."

Ja hän syöksyi sisään ja alkoi kiireimmän kautta kattaa pöytää. Hän oli puhdistanut hopea-astioita ja sen ohessa kokonaan unohtanut ajan kulun.

Samassa soitti joku ovikelloa rajusti, ja kun Eugen avasi oven, seisoi Dora ulkopuolella, punaisena ja huohottaen.

"Rakas Eugen, anna anteeksi", pyysi hän itku kurkussa, kiskoessaan vaatteita päältään, "olen juossut läkähtyäkseni ... kellot kotona kävivät väärin..."

"Sen kyllä uskon", sanoi Eugen kuivasti, "mutta nyt ei sinun enää tarvitse kiirehtiä, minä menen ulos syömään, kuten näet."

"Oi, Eugen, älä ole niin paha minulle," huudahti Dora, ja kyyneleet tulvahtivat hänen silmistään, "näethän, että kaikki on jo valmista... Rakas, Eugen ... rukoilen sinua, älä rankaise minua niin kovasti..."

Ja hän ojensi rukoillen häntä kohti kätensä.

"Minulla ei ole halua syödä kotona", sanoi Eugen väsyneesti, "sitäpaitsi voitan aikaa tällä tavoin. Hyvästi."

Dora pyysi ja rukoili, mutta ei saanut ankaraa ilmettä häviämään hänen kasvoiltaan. Hän otti sanaa sanomatta hattunsa, nyökähytti kylmästi päätään Doralle ja lähti pois.

"Oi, että voit lähteä luotani noin ... että voit saattaa minulle sellaisen surun", vaikeroi Dora, ja vaipui itkien tuolille.

Sinä iltana sai hän yksinään itkeä monta katkeraa kyyneltä, sillä ensimäisen kerran heidän avioliittonsa aikana ei Eugen tullut kotia ennenkuin myöhään yöllä.

XIII.

Näytti siltä, kuin tuona onnettomana päivällishetkenä paras ja hienoin Eugenin rakkaudesta Doraan olisi ijäksi hävinnyt. Dora ei enää saanut samaa valtaa hänen ylitsensä kuin ennen, hän ei enää nauranut hänen lapsellisille kujeilleen, hän ei enää pyytänyt häntä laulamaan, ja kun Dora ponnisteli tullakseen ahkeraksi ja säntilliseksi, Eugen ainoastaan epäilevästi hymyili. "Ne ovat oikkuja", ajatteli hän, "tänään hänen pistää päähänsä olla ahkera perheenemäntä, huomenna hän on jotain muuta." Hän oli taistellut viimeiseen asti luontaista synkkämielisyyttään vastaan, hänen rakkautensa oli pakoittanut häntä luottamaan tulevaisuuteen; mutta nyt hän heitti kaiken taistelun ja antautui toivottomuuden valtaan. Doran viat esiintyivät hänelle selvinä, jopa suurennettuina, ja hän ajatteli toivottomana tulevaisuutta. Sekasortoinen, huonosti hoidettu koti, huonosti kasvatetut lapset, riitaa ja toraa, hän itse kivuloinen ja ennen aikojaan vanhentunut, ja kaiken tämän keskellä Doran huoleton, ärsyttävä iloisuus -- sellaista tulevaisuutta hän alati kuvitteli mielessään...

Eugenia kohtasi tänä syksynä toinenkin suuri suru: hän menetti isänsä. Kauppaneuvos oli tosin lähes 80 vuoden ikäinen ja oli viime aikoina ollut hyvin raihnainen, mutta siitä huolimatta saattoi hänen kuolemansa koko suvun musertavan raskaan mielialan valtaan. Siinä määrin oltiin kiinnytty vanhoihin sukutapoihin, oltiin ikäänkuin kietouduttu vanhoihin perhetraditsiooneihin, joita ei koskaan oltu järkytetty: sunnuntaipäivällisiin isoisän ja isoäidin luona, visseihin tiettyihin joulu- ja syntymäpäivälahjoihin, kesäoleskeluihin Blombackassa, uudenvuodenkäynteihin määrätyllä kellönlyönnillä j.n.e. että kaikki, vieläpä lapsetkin, ihmettelivät, miten muutos ollenkaan saattoi olla mahdollinen. Ja kun suvun jäsenet isoisän kuoleman jälkeen kokoontuivat rouva Blumin luo, naisilla mahdollisimman paljon kallista suruharsoa puvuissaan, vallitsi koko seurassa sellainen suruharsotunnelma, ettei edes ukko Dufva uskaltanut häiritä sitä juoruillaan ja puheillaan ruuan hyvyydestä ja teen oivallisuudesta.

Eugeniin näytti isän kuolema kovasti koskeneen. Ensiksi suri hän todellakin vainajaa, jota hän oli vilpittömästi rakastanut, toiseksi oli hän siksi velvollisuudentuntoinen, että hän surunauha hatussa ja takinhihassa olisi ollut surullisen näköinen tunteistaankin huolimatta, ja kolmanneksi oli hänestä tähän aikaan mieluista saada ulkonainenkin pätevä syy synkkämielisyyteensä.

Dora koetti hellästi lohduttaa häntä eikä voinut ymmärtää, miksi hän niin välinpitämättömänä otti vastaan hänen hyväilynsä. Noina surun hetkinä, kun hän näki Eugenin kalpeana ja kyyneleet silmissä seisovan isänsä ruumisarkun ja avatun haudan ääressä, unohti hän kokonaan heidän välillään vallinneet erimielisyydet, ja tunsi ainoastaan rakkauden myötätuntoa.

"Älä sure niin, armaani, älä sure niin kuin ne, joille ei toivoa ole", kuiskasi hän lapselliset kainosti, hyväillen Eugenin kättä.

Mutta Eugen ei tarttunut hänen käteensä, ja katse, jonka hän loi häneen, oli välinpitämätön, melkeinpä kylmä.

"Kun rakastettu ja kunnioitettu isä kuolee, on luonnollisin tunne syvä ja pysyvä suru", vastasi hän juhlallisesti. --

Ja Dora vetäytyi loukkaantuneena hänestä, ihmetellen, miksi Eugen oli niin suuresti muuttunut --

Perheen jäsenten kesken pohdittiin kauan kysymystä, missä ja miten joulua tänä vuonna oli vietettävä. Isoäiti sanoi tosin joka kerran, kun oli kysymys siitä, että hän ei ensinkään tahtonut viettää sitä -- nuoren väen suureksi säikähdykseksi, joka luuli sen merkitsevän kieltäytymistä joululahjojen antamisesta -- mutta lopuksi päätettiin, että isoäiti viettäisi joulua Bergenstiernan luona ja Eugen perheineen kotonaan. Dora tahtoi silloin kutsua vanhempansa ja sisaruksensa heille, ja huolimatta siitä, että Eugen ei olisi tahtonut niin paljon väkeä jouluillaksi, sai hän tahtonsa ajetuksi läpi.

Sekä Eugenilla että Doralla oli paljon joululahjoja ostettavana. Mutta sensijaan että Dora vielä viime hetkenä riensi paikasta toiseen saadakseen kokoon mitä tarvitsi ja valvoi öitä saadakseen työnsä valmiiksi, oli Eugen jo aikoja sitten ostanut kaikki lahjansa, pannut ne paketteihin, lakannut ja varustanut ne värsyillä, jotka hän oli sommitellut kulkiessaan virastoonsa ja sieltä takaisin. Ei puuttunut enää kuin muutamia lahjoja lapsille. Isän ja äidin oli tapana jouluaaton edellisenä päivänä mennä ostoksille yhdessä, ja silloin saivat pienokaiset ilmaista, mitä he kaikkein hartaimmin halusivat. Huutaen ja nauraen hyppelivät he isän ympärillä, kiipesivät hänen syliinsä ja kuiskuttivat pienet salaisuutensa hänen korvaansa. "Pikkuinen", joka ei ollenkaan välittänyt vuoroista eikä arvoasteista, huusi lakkaamatta innoissaan: "pikkuinen tahtoo pienen porsaan, pikkuinen tahtoo pienen porsaan!"

"Sen sinä saat", vastasi Eugen ja suuteli häntä nauraen. Nyt oli synkkä ilme hänen kasvoiltaan hävinnyt, hän oli melkein yhtä onnellisen näköinen kuin kirkuvat pienokaiset hänen ympärillään.

"Entäs pikku Mai, mitä sinä tahdot?" kysyi Eugen, pannen pois "pikkuisen" ja ottaen Main syliinsä.

Mai tuli hyvin vakavan näköiseksi. Hän rypisti otsaansa ja katsoi miettien eteensä, sitten hän kietoi kätensä Eugenin kaulaan ja sanoi hitaasti ja selvästi:

"Isän pikku Mai tahtoo pienen oravan."

"Minkälaisen?" kysyi Eugen yhtä vakavalla ja toimessaan kuin pikku tyttökin.

"Sellaisen kuin Karinin ... sen pitää istua oksalla ja sillä pitää olla hyvin suuri häntä, joka on pystyssä näin..."

Ja Mai kohotti pieniä käsivarsiaan näyttääkseen, miten suuren oravan hännän piti olla.

Eugen hyväili tyttöstä ja katseli vähän aikaa vaijeten hänen hienoja piirteitään. "Sinä pikkuinen", ajatteli hän, ja hänen omat kasvonsa saivat niin lempeän ja lämpimän ilmeen, "sinä opetat vielä kerran isääsikin tulemaan paremmaksi ... sinä sulatat kaiken kovan ja katkeran minussa..."

Ja hän suuteli vielä kerran lasta, ennenkuin tämä lapsellisen innokkaasti vääntäytyi irti hänen sylistään ja juoksi sisariensa luo, jotka huutaen ja nauraen tavoittelivat kääröä, jota Dora, yhtä vallattomana kuin hekin, piteli korkealla ilmassa.

Eugen teki todellakin kaiken voitavansa hankkiakseen pikku Maille kauniin oravan, jolla oli suuri häntä. Ensin hän meni Bergenstiernan luo, saadakseen tietää, mistä Karinin orava oli ostettu, sitten hän meni heidän mainitsemaansa puotiin, ja kun kaikki oravat sieltä olivat loppuunmyydyt, lähti hän kulkemaan puodista puotiin, katua ylös, toista alas, hankkiakseen yllämainitun leikkikalun. "Rakas Eugen, meillä ei ole aikaa", sanoi Dora monta kertaa, ja kun Eugen ei hellittänyt, erosi hän hänestä ja antoi hänen yksinään hakea vaikeasti löydettävää otusta. Ja Eugen jatkoi vaellustaan monta tuntia, myöhään iltaan saakka. Hänen täytyi melkein nauraa itselleen -- mutta kun hän ajatteli tuota suloista, säteilevää lapsen hymyä, ei mikään työ tuntunut hänestä liian suurelta. Vihdoin näki hän eräässä ikkunassa juuri sellaisen oravan, josta Mai oli puhunut, oikean pienen täytetyn elukan, pitkähäntäisen, joka istui oksalla. Melkein vavisten innosta kiiruhti hän sisään, osti leikkikalun ja lähti sitten kotiin aarteineen. Miten iloiseksi hän tulisikaan, pikku Mai -- miten kiihkeästi hänen pienet kätösensä tarttuisivatkaan oravaan ja miten hänen silmänsä loistaisivat ... hän näki kaiken sen elävästi silmäinsä edessä.

Jouluaatto oli meluisa ja rauhaton. Doralla oli suuri vastaanotto; hän oli kutsunut luokseen suuren joukon köyhiä, joille hän jakeli lahjoja ja rahaa. Koko aamupäivän oli keittiö täynnä väkeä, ihmisiä tuli ja meni, Dora ja Julia neiti ja palvelijattaret juoksentelivat edestakaisin pakettien ja leipien kanssa ja lapset kävivät kyökin ovelta tirkistelemässä. Ja kattilat kiehua porisivat liedellä ja ilma oli niin täynnä iloista puheen sorinaa, kiitoksia, siunauksia, naurua ja huudahduksia, kuin kaunis kesäpäivä on täynnä kukkien tuoksua ja hyönteisten surinaa.

Mutta seuraus tästä kaikesta oli, että kun Eugen päivällisen aikaan tuli kotiin, oli kuusi koristamatta, Doralla viimeinen lahjansa valmistamatta, ja päivällinen oli tavallista enemmän myöhästynyt.

"Kuinka kumman lailla saamme kaikki valmiiksi ajoissa?" ihmetteli Eugen. "Vieraat tulevat kello kuusi, ja nyt on kello jo yli viiden."

"Saamme kyllä, aivan varmasti saamme", vastasi Dora toivehikkaasti.

Eugen ei enää virkkanut mitään, vaan lähti omaan huoneeseensa laittamaan kääröön viimeisiä lahjojaan. Hänen oli mahdoton voittaa vastenmielisyyden tunnetta, joka hänet valtasi, kun hän näki kodissaan vallitsevan epäjärjestyksen. Hän muisti erinomaisen järjestyksen lapsuudenkodissaan, joulukuusen, jonka jo päivää ennen koristivat lapset ja palvelijat, ylhäisen hiljaisuuden, jonka rinnalla lasten ilo tuntui vieläkin suuremmalta, ja säännölliset, horjumattomat tavat, joita kaikki noudattivat, mutta jotka eivät vaivanneet ketään. Ja täällä, hänen kodissaan, mikä huolimattomuus, mikä epäjärjestys kaikkialla!

Huolimatta Doran vakuutuksesta ei mikään ollut valmista, kun Hjortin joukko saapui, vaikkakin he, tapansa mukaan, tulivat puolta tuntia yli määräajan.

He tulivat, mukanaan monta koria täynnä joululahjoja. Eugen oli ihmeissään, kun näki toisen korin toisensa jälkeen kannettavan sisään, ja uskalsi vihdoin epäillen kysyä, eikö tässä ollut jokin erehdys. Ei toki, ne olivat kaikki Hjortin herrasväen -- kolme koria täynnä joululahjoja, jotka olivat käärityt sanomalehtipaperiin ja varustetut mikä pitemmällä, mikä lyhemmällä värssyllä. Joulu teki kaikki Hjortin perheen jäsenet jälleen lapsiksi; lahjojen arvo ei merkinnyt mitään, niitä piti vain olla mahdollisimman paljon, ja kaikkien piti olla varustetut värssyillä.

Kaikki olivat säteilevän iloisella tuulella; ukko Penn "kehräsi" tyytyväisyydestä, kuten Lisbet sanoi, rouva Hjort oli hiukan hellämielinen, kuten aina suurina juhlina, enot ja tädit leikkivät ja riehuivat lasten kanssa ja huuto ja nauru ja meteli kaikui koko talossa. Nyt oli joulukuusi valmis ... nyt piti Doran soittaa ... ja nyt tanssimaan ... hurraa, hurraa! Tuskin voitiin olla hiljaa sen verran että saatiin tee juoduksi ja Eugen vanhan tavan mukaan luki joulukertomuksen ja alotti jouluvirren, jonka aikana palvelijattaret tulivat sisään ja ottivat osaa lauluun.

Nyt oli se, jota lapset ja nuoriso oikeastaan pitivät vain alkuvalmistuksena, toimitettu, nyt alkoi itse jouluaatto, s.o. kaikki tulivat saliin, tunnelma kohosi huippuunsa, lapset huokailivat ja saattoivat tuskin hengittää ihastuksesta, isä istui mukavaan tuoliin, korit lahjoineen tuotiin hänen viereensä ja nyt ... nyt avattiin ensimäinen käärö!

Ja sitten alkoi lahjoja tulvia ilon- ja riemunhuudahdusten, naurun ja kiitosten kaikuessa joka taholta. Hjortien sanomalehtipaperia karttui lattialle yhä enemmän; Eugenia harmitti lahjojen huolimaton kääröön-pano; hänestä oli vastenmielistä tarttua tahraiseen paperiin, eikä hän voinut nauraa kaikille runon muotoon pannuille tyhmyyksille, jotka seurasivat lahjoja; mutta hän alistui kohtaloonsa ja käyttäytyi koko ajan moitteettoman kohteliaasti.

Varsinkin Lisbetillä oli erinomainen taito keksiä joululahjavärssyjä ja ostaa huokeita joululahjoja. Hän oli huutokaupasta ostanut muutamia vaivaisia maustepurkkeja, ja ne hän nyt lahjoitti Doralle, kaikki varustettuina kurjilla värssyillä, esimerkiksi:

"Kun panet tähän purkkiin neilikkaa, Niin ilosta saat huutaa: hei, likka!"

Lisbetin värssyt herättivät ilmeisen typeryytensä takia kuulijoissa naurua ja vilkasta kättentaputusta, jotka niiden tekijä otti vastaan kainosti ja tyytyväisenä hymyillen, luoden samassa pelokkaan katseen Eugeniin, joka jäykkänä ja juhlallisella äänellä luki ne.

Näiden yksinkertaisten lahjojen jälkeen tulivat Eugenin melkein peloittavan kallisarvoiset lahjat, käärittyinä hienoon paperiin, jolle Lisbet tuskin olisi uskaltanut kirjoittaa, lakattuina ja varustettuina suurella punaisella sinetillä ja pitkillä kaunissointuisilla säkeillä, jotka olivat niin taitavasti ja huolellisesti somitellut, kuin olisivat ne aijotut kilpakirjoituksiksi Ruotsin akatemialle. Lisbetiin tämä täydellisyys vaikutti melkein masentavasti; hän ihmetteli vain, mitä sitten tehtäisiin, kun Eugen oli lukenut värssynsä, hän katseli pelokkaasti ympärilleen ja pani kätensä ristiin, kuin olisi hän ollut kirkossa. Samalla hän varovasti veti jalallaan luokseen tuota hienoa käärepaperia, ja otti sen ylös ja pisti taskuunsa.

Äkkiä kuului kaikuva riemuhuuto:

"Oravani, oi, oravani!"

Ja Mai tarttui molemmin käsin kauniiseen oravaan, jota Eugen leikillisen hitaasti veti esiin käärepapereista. Sitten hän painoi sen rintaansa vasten ja suuteli sitä, ja sitten hän suuteli isäänsä. "Kiitos, kiitos, rakas isä kulta!"

Lisbet katseli ihmetellen Eugenia. Hänen jäykät kasvonsa olivat ikäänkuin muuttuneet, ne loistivat onnesta ja rakkaudesta, ja silmät olivat kyynelistä kosteat. "Mitä ihmettä", ajatteli hän itsekseen, "amiraali itkee!"

"Pikkuisen" porsas, Gertrudin kuvakirja ja Sonjan nukke otettiin vastaan yhtä suurella riemulla; sitten rupesi "pieniä" lapsia nukuttamaan ja heidän piti mennä maata, mutta Mai, joka oli jo suuri tyttö, kokonaista kuusi vuotta, sai olla ylhäällä illalliseen asti. Sitten piti hänenkin mennä nukkumaan, mutta sitä ennen hän vielä kerran rutisti Eugenia ja kuiskasi: "Kiitos, isä kulta, oravasta!" Mennessään lastenkamariin hän yhäti piti oravaa painettuna rintaansa vasten, ja kun Julia neiti riisui hänet, oli orava tuolilla hänen vieressään. Sänkyyn päästyään hän tahtoi oravan viereensä, ja siinä se sitten nukkui koko yön hänen rinnallaan.

Kun kaikki korit vihdoin olivat tyhjät ja illallinen lipeäkaloineen ja puuroineen ja manteleineen puurossa oli syöty ja Hjortin hilpeän perheen lähdettyä viimeisten askelien kaiku portaista oli hävinnyt, huokasi Eugen ja ojenteli itseään.

"Mitä nyt, Eugen? Miksi et ole iloinen?" kysyi Dora ystävällisesti. "Meillähän on ollut niin hauskaa, niin hauskaa."

Ja hänen kasvonsa säteilivät lapsellista iloa.

"Olen vähän väsynyt", sanoi Eugen kylmästi hymyillen, "olen avannut vähintäin pari sataa kääröä ja lukenut yhtä monta nerokasta runonpätkää. Se kysyy jo voimia."

Kun hän tuli omaan huoneeseensa, pysähtyi hän ikkunan ääreen, siirsi syrjään ikkunaverhon ja seisoi hetkisen katsellen ulos rauhalliseen, tähtikirkkaaseen talviyöhön. Niin kyllä, heillä oli ollut "hauskaa", kuten Dora sanoi, riemu ja ilo ja rakkaus ja kiitollisuus oli kutonut satuloistetta heidän jouluaattonsa ympärille, mutta -- miten tyhjältä hänestä tuntui kaikki! Miten arka olikaan tuo pieni kipeä kohta tuolla sydämen syvimmässä... Hän alkoi pelätä itseään; hän huomasi, että surumielisyys, joka hänessä oli ollut, aina ensimäisestä katkerasta nuoruudensurusta asti, mutta jonka Doran rakkaus oli karkoittanut, alkoi jälleen kohottaa päätään, hän tunsi niin hyvin kaikki vanhat oireet...