Part 2

Tuskin uskallan ehtooseen elää, en hennoisi hetkeäkään hukata, sillä onni on lyhyt ja sielun tulisinkin tunne vain sammuva salama. Päivällä käy tuuli päämme yli kuin hyväilevä hengitys, kuin huhuileva huuto, mutta illalla on jo surullinen sade ja maailma ihan kuin itkua täynnä. Ikkunaan painuvat murheen mustat kasvot kylminä ja kyyneleisinä.

SANATON NUHDE.

Sinä suljet silmäsi kuin ihanimpia ajatuksiasi piiloittaaksesi, mutta hetken kuluttua ne aukeavat kuin uniset kukat kummallisia kysymyksiä täynnä.

Ne eivät vastausta vaadi; ne jättävät vain vaikutelmansa Kuin äidin hellät nuhteet.

Olin ilmoittanut sinulle asioita, joiden rohkeuden huomasin vasta, kun näin hennon vartalosi vavahtelevan onnellisessa tuskassa ja povesi aaltoilevan kuin villistä vihasta tai rajattomasta rakkaudesta.

JALOKIVIKAUPPIAS.

Kun yllätin sinut itkemästä, olin onnellisin ihminen, sillä tiesin — miksi, miksi... ja siinä samassa silmänräpäyksessä valahti olentoni ihmeellistä hellyyttä täyteen, ja sinä sait tietää salaisuuteni.

Kun olin sen sinulle ilmoittanut, itkit yhä rajummin, enkä tiennyt miksi, miksi... Mutta samassa kiedoit kauniit käsivartesi kaulaani ja lahjoitit minulle kaksi kyynelten kirkkaaksi hiomaa jalokiveä.

Lahjasi tuotti hetken rajattoman ilon jälkeen raatelevaa tuskaa, sillä sinä viattomuudessasi et ollut aavistanutkaan, että olinkin jalokivikauppias, joka vain ostaa ja myy.

KELLOKUKAT.

Kun näen sinut, joudun liikutuksen valtaan; hiuksiesi hyrskyävä kulta, silmiesi kellokukan sini ja vartalosi suloinen nuoruus saavat vereni kulkemaan kuin palavan nesteen ja huulilleni pyrkii hurman synnyttämiä, järjettömiä sanoja.

Entinen elämäni unohtuu, kuin mitätön silmänräpäys, ja tulevaisuus on kuin loputon kultainen polku.

Katseesi tulevat kuin kukkain kehistä... Kummallisella hartaudella painan minä tuon kultaisen pään povelleni ja etsin siitä nuo kaksi ihmeellistä kellokukkaa katsoakseni niihin milloinkaan herkeämättä.

KIRJEEN TULTUA...

Kun saan tietää, että olet ikävästä itkenyt, täyttää olentoni onnellisuus, sillä aavistaissani, että maailmassa on ihminen, joka minua muistelee, muuttuu kaikki ympärilläni kauneudeksi ja jokainen elämäni hetki on kuin onnellisten kyynelten kirkkaaksi hioma jalokivi.

Kun muistan miten silmäsi säteilevät kyynelten jälkeen, muuttuu koko vaellukseni kauniiksi saduksi, jonka keskellä sinä olet kuin kultainen kukka.

Kun ajattelen, että sinä yöllä uneksit minusta, lähden minä kaipuun siivin matkaan ja sinä saat herätä suudelmiin yösydännä.

Onnea ei voi millään mitata; sillä on vain pisteen ulottuvaisuus. Mutta kuka on sen helmassa kerrankaan keinunut, tietää, että se täyttää kaiken kalleuksillansa.

AJATUS SINUSTA.

Ajatus sinusta on kuin kultainen lanka, joka ulottuu kuin auringon säihkyvä säde äärettömyydestä äärettömyyteen.

Yön pimeydenkin läpi pilkoittaa polku, joka yhdistää kaksi kaipaavaa kuin linnunrata ikuisuuden rantamat.

Onnellisia me, vaikka olemmekin kaukana, sillä välillämme on lukematon joukko keskihakuisia ajatuksia.

Mitä hirvittäviä tuskia saisimmekaan kestää, kun käsien yhtyessä ajatuksemme erkanisivat kuin arat linnut liitäen kaipauksina kaikkiin suuntiin.

SALAISUUS.

Mä värisen, ah armas, rinnoillas, on vilu minun; helmas lämpimään kuin pohjatuuli henkis hiljalleen, ja tiuku herää tielle itkemään.

Mä värisen, ah armas, rinnoillas, on vilu minun; — syli armahan kuin vieraan syli koittaa viihdyttää, mä itken lailla lapsen vierahan.

En omaa onneani itke, en, vain sinun tähtes suru valtaa mun, — jos sanon sulle salat sydämen, sä vaivut lohduttomaan itkuhun.

ENSIMÄINEN RAKKAUS.

Mis oletkaan, mä tuota tuskin tiedän, vain aniharvoin unissa sun nään; ne aamut, ah, kuin pyhäaamut vietän ja valveillakin uneksimaan jään.

Taas käymme kunnahalle kuutamohon, kuin lasikirkko kimaltelee yö... Taas alkaa ihmeellinen ikävämme, ja sydänpari onnellinen lyö.

Ei yhtään sanaa sanoa voi silloin, vain aavistusten arka lintu lie, mi sieluistamme siivillensä lähti ja ikävämme ijäisyyteen vie.

EN TIEDÄ ILOITSEN VAI IKÄVÖINKÖ.

En tiedä, iloitsen vai ikävöinkö, ja liekö tuskaa tuo kuin outo uni, vai onneako, joka kyynelsilmin kirkkain käy surun sammuttamaan sieluhuni.

En tiedä; sinne vain kuin katsois tähti, tai kaksiko lie taivaan sisarusta; nyt sieltä niinkuin surusaatto lähti; ja edellä käy murheenpappi musta.

En tiedä, hymyilen vai nyyhkytänkö, — on ihmisen vain ihmeen helppo olla; hän käy kuin kirkastuksen tietä pitkin, ja tähdet palaa pakkaskuutamolla.

KUUTAMOILTA.

Vain siellä sinä kuljet kaukana, kun kuutamo on yllä pihamaan; kun parit parveilevat kylätiellä ja lahdellakin taasen lauletaan.

Mä olen illoin ikävähän kuolla, kun lienen ainut orpo kylätien; mä yksin ihanasta kuutamosta vain mustan muodon majahani vien.

Kun ihmeelliseen kaipaukseen nukun, niin uneksuen ulos vaellan; käyn elämästä etäisille maille, — ja varjo vain jää helmaan kuutaman.

ILTAVIERAS.

Mä usein ikävälle haastelen, kun luo se saapuu sanatonna illoin; mä pyyhin siltä salaa kyynelen ja kautta rantain kysyn: lähdet milloin?

Se istuu vakavana vaieten, ja hatun syrjä siltä silmän salaa; mä kuulen kummallisen nyyhkehen, kun iltatuli hiljaa hiileks palaa.

Ma nukun; aamulla en muistakaan, ken istui illalla niin liettä liki. — Se oli mennyt murheet mukanaan, nyt loistaa hymyilystä silmäniki.

YÖVIERAS.

Ken tulee luo, kun iltasin ikävä saa, ja maailma hämärään hukkuu ikkunan taa?

Ken tulee luo, kun rintahan nyyhkytys saa kuin tuulen hiljainen itku ikkunan taa?

Hän tulee luo — uni himmeä; maailma saa nyt hukkua hetkiseksi ikkunan taa.

ORPOLAPSI.

Oi kaipaus, sä lapsi laulajan, ja orpo, jolta oma äiti puuttuu; ei keinu orvon kehto ollenkaan ja palkkapiika pilttiin pian suuttuu.

Sä nyyhkytellen leikit leluines, — niin tupa lienee ahdas armaan olla; voi tuuli tulla yli kynnyksen — ja laulaja vain kulkee kuutamolla.

Hän unohtaa ja vaipuu unelmiin, mut oma sielu silloin orvoks' muuttuu, nyt siellä lapsen lailla nyyhkyttää kai joku, jolta oma äiti puuttuu.

KOSTO.

Sinä vihastut, kun näet minut yövartijana ovellasi, ja aamulla viskaat kouraani ylenkatseesi vaskisia rahoja.

Sinä sanot ystävillesi joitain sanoja kohottaen olkapäitäsi, ja silmistäsi sinkoaa teräviä tikareja.

Ymmärrän ystäviesi leveän hymyn, aavistan millainen on sinun ankara sieluntilasi, mutta minä hymyilen, sillä sinä olet tietämättäsi viskellyt kuparikolikoita kultasepälle.

Äärettömään ylpeyteeni pukeutuneena tulen kerran arvokkaana vastaasi ja ojennan kuparipenninkisi sinulle kirkkaina kultarahoina.

KUOLLUT RAKKAUS.

Pakene luotani, armaani, anna mun yöhöni mennä! Rakkaus suuri ja kirkas, nyt sammu ja tähtenä lennä! Huku kuin huutokin hukkuvi hämärän huntujen taaksi; — maailma muuttui minulle murheiden hautaus-maaksi. Pakene luotani! Kuollut on rakkaus, akannut laulu. Silmäini eessä on syksyn autionsuruinen taulu: tuulessa valittaa vaivaiskoivut ja kanervain korret, murhehuntuja kantavat itkien ilmojen orret, tiellä on tyhjyyden tuoksu ja metsihin huokailut hukkuu. — Siellä kuin hautauskuuset vain ikuista untansa nukkuu.

ILTALAULU.

Mä odottelen ovellani sua ja joka ilta kuuntelemaan kuljen; on joka ilta sama ikävyys, kun tupaan astun, oveani suljen.

Mä odottelen majassani sua, ja joka ilta askeleita kuulen; on joka ilta sama pettymys ja ikkunaan soi itku sateen, tuulen.

Mä odottelen elämäni sua, vain kerran saapuu mustissansa muudan; mä ulos valkeana vaellan, on seuranani kuolema ja kuudan.

ALAKULOISUUS.

Minun on iltasin ikävä, haasta ei keralla kukaan; seinällä käy vain vanha kello, aika kai kuluu sen mukaan.

Usein on pirttini pimeä, keitä ei liedellä kukaan; otavan viisarit ovesta katsoo matkalla maailman mukaan.

Ylen on orpoa oloni, kehrää ei tuvassa kukaan; seinällä käy vain vanha kello; — ikäkin kuluu sen mukaan.

III

ME.

Meidän kaikkien vilu lie, meillä kaikilla salatut murheet; meillä kaikilla taistelun tie, meillä tappiot, kamppailut urheet.

Meidän kaikkien ikävä lie, mehän kaikki kai itkemme salaa; meitä kaikkia eksytys vie, meissä kaikissa pyrkimys palaa.

Meidän kaikkien onnemme lie vain jossain kaukana meistä; jos hymyily unehen vie, me heräämme kyyneleistä.

ELOKUUN KUVIA.

Toukokuu toiveita kylvi. — Nyt elokuu sirppiä käyttää. Elokuu raudan raskasta kohtalon käskyä täyttää: mikä ei kypsyä ehtinyt heinäkuun päivien mennen sortui elokuun sirppiin armotta aikaansa ennen.

Ylitse täysien tähkäin kultainen viikate kulkee. Hiljainen hämärä iltasin kuhilaat syliinsä sulkee. Ikäänkuin siunaten painavi lyhteitä povensa lymyyn. Kuun käy kultaiset kasvot salaa hyvähän hymyyn.

Niinkuin uninen silmä järvi on elokuun yönä. Kuutamon latu vain käypi sen ylitse kultaisna vyönä. Kaipaus täyttävi läheiset kylät ja kaukaiset korvet. Kuulu ei kukuntaa enää, helky ei paimenten torvet. Ovat kuin orpoja talotkin, pimeinä pihamaat armaat. Metsä on murheesta musta ja tuvat niin haikean harmaat. Ihmisen valtaa hämärän helmassa hiljainen kauhu. — Kuuluvi kaukaa jo syksyn suruisten sadetten pauhu. Kyynelhelmiä helisee puista, ja kukan kehät putoo. Mustan harmaata murheensilkkiä yösydän kutoo.

Toukokuu toiveita kylvää, elokuu sirppiä käyttää. Elokuu raudan raskasta kohtalon käskyä täyttää: mikä ei kypsyä ehtinyt heinäkuun päivien mennen, sortuvi elokuun sirppiin armotta aikaansa ennen.

KAIVOTIELLÄ.

— Äiti, kuka metsässä haastaa ja puhuu? Siellä niin kaikaa, siellä niin huutaa ja huhuu!

— Poju, kuuntele hiljaa, kun kuulet! Sehän on metsän sielu, jota nyt soittelee tuulet.

— Äiti, ah, kuuletko sinäkin tuota? On kuin juoksisi tuhannen lammasta kulkuset kaulassa suota!

— Poju, kuulin ennen; enää en kuulla oo voinut, liiaks' on kohtalon kello mun sieluuni soinut.

— Äiti, mitä sä itket, mitä sä metsästä kuulet? Eikö siellä soitakaan metsän sielua tuulet?

— Poju, soittaa, soittaa! Rauhoitu! Ilosta vain minä itkin, kun sinä hulmuvin kutrein juoksit piennarta pitkin.

— Äiti, soittaako mullekin kohtalon kello, kun suureksi vartun, — sitte kun nukutaan monta yötä ja minä jo työhönkin tartun?

— Poju, soittaa kyllä, laulavat lapselle kaihojen kyyhkyt; silloin sä ymmärrät ihmisten itkut ja äitisi nyyhkyt.

— Ihana äiti, ethän itke, kun annan kaikki nää kukkaset sulle ja vesiastiaas kannan?

LUODOLTA LOKIT NE LENTÄÄ...

Meren laulua kuullut mä oon. Luodolta lokit ne lentää. Maston huipussa hulmuaa merten ulpu ja meren taa luodolta lokit ne lentää.

Meren laulua kuullut mä oon. Luodolta lokit ne lentää. Kantaa kaipaus ulapan taa, siellä on unten ja unhon maa. — Luodolta lokit ne lentää.

Meren laulua kuullut mä oon. Luodolta lokit ne lentää. Siivet valkeat sieluni saa, kohoaa kaihoni taivahan taa. — Luodolta lokit ne lentää.

Meren laulua kuullut mä oon. Luodolta lokit ne lentää. Päivän merehen menevän nään, minä jään kummahan ikävään. — Luodolta lokit ne lentää.

SYYSVAIKUTELMA.

Varvikot valjuina huokaa, syyskuun maalarit lähti. Pitkät pimeät saapuvat, syttyvi syysyön tähti. Kaukana meistä on suvisten tunteiden hellyys ja hyvyys, yllämme autio avaruus, allamme aukeaa syvyys. Hahmo on harmaa, murheesta mustaksi muotomme muuttuu. Ihan kuin tuhertais turhaa! — ihminen töissänsä suuttuu.

Korpien helmasta tulevat tuulien tuskaiset huudot; taivaan kaarella viimeiset, viluisten lintujen muutot. Pakkasta pakenee, kuolemaa pakenee suihkavin siivin lintujen parvet, kun mykkänä metsän polkuja hiivin.

Varvikot valjuina huokaa, syyskuun maalarit lähti. Pitkät pimeät saapuvat, syttyvi syysyön tähti. Kaukana meistä on suvisten tunteiden hellyys ja hyvyys; yllämme autio avaruus, allamme aukeaa syvyys. Hahmo on harmaa, murheesta mustaksi muotomme muuttuu. On kuin tyhjä ois povemme, — sieltä kuin sielua puuttuu.

ERÄRETKELLÄ.

Hau, hau, hau... havukko kultainen soi. Hau, hau, hau... heläjää metsän vihreä kirkko, kipinöi kohajava kumpu. Punertaa auringonnousun ihana ruusunumpu. Kuusien kultaiset sormet soittelee virttä. Juhlapukuinen tikka paukuttaa hopiahapsista honkahirttä.

Hau, hau, hau... haastaa havukon helma. Raikas on olla, mieli on kuin sadunkuvitelma. — Kuusten piiloista metsän piikaset tulevat hajatukin, silkissä kukin.

Erämies lumossa istuu ihanan näyn: kultaiset kuontalot vyöttää neitojen päitä, auteren silkki varrelta soluu, solkena tähti tuikkaa, kenkänä kellokukka siintää. Metsä viettää väririkkaita syyshäitä.

Pyrähtää pyy, kohajaa koppelon lento, ropajaa metson siivet sinessä salon. Näkyy auringon noustessa kultainen pääty Tapion vihreän talon.

Töpähti jänönen peläten haukkua »Miran», loikkihe polkua luimussa korvin. Metsä soitteli kaukana vaskisin torvin.

Pau... Kaiku vastas. Hau, hau, hau. Heräsi räkättirastas. Pau, pau... Loikkii tervennä jänönen tuolla. Hau, hau, hau... Teeriä makeasti naurattaa takaliston suolla. Menipäs ehjänä, hukkaan haulikko karjas, suotta ärjäs ämyrin kita. Nousipas sentään pelosta pystyyn »jänisjussin» niskaharjas.

Aurinko hymysi, petäjän lävitse loisti. Pilvien syrjät sulana kultana hohti. Haukku painui kauas, kauas saloja kohti.

Metsän tuvassa tiainen hupina hyppi, joka oksalla kapusi, joka varvulla kiikkui, joka närettä naavasta nyppi, kiipeili kuusissa kaunoisin elein.

Hau, hau, hau... palajaa, palajaa kohti. — Tuskin hengittää tohti. Silmät nuolina havukkoon pälyy. Ei jänö vain älyy. — Töpehti korvat luimussa kohti, töpöhäntä hohti. Pau... Sininen, silkkinen sauhu. Koko korvessa kaikujen pauhu. Kaatui kaunoinen jänö, kuupertui kuolleena juoksija sammalen sekaan.

Potkasi kerran pehmeä tallukka vielä, suukin aukes kauniit talttansa näyttäin. Vaipui uneen juoksija sinisen salon kullassa auringon valon.

KILPAJUOKSU.

Jänö puputtelee varpuaamiaistaan, riekko kahlaa toraisena suota, etsii einettänsä paukkupakkasessa, loikkii kettu salaa ladon luota.

»Pupun» aamiainen kesken jääpi, maistunut ei enää varpukeitto; tuli tuskanhiki palopakkasessa, alkoi hengen eestä tassuin heitto.

Revolla on eine edellänsä, mutta hiton lailla hiippoo mennä, kovin jaksaa jauhoturkki juosta — eihän tupsuhäntä tuo jo lennä!

Molemmat ne samoo samaan suuntaan, kumpainenkin pakoon kuolemataan; jänis kuolee, jos saa kettu kiinni, kettu, jos ei jänistä saa pataan.

LUMISADE.

Pitkin päivää putoelee pumpulia pienin paloin, perhosina liitelevät, keijusina kiitelevät kevein jaloin. Ilman ääntä ihanaiset sadunhenget hankiin hukkuu. Kuusirivit kummallista, valkeata untaan nukkuu. Tuuli tempaa ihanaisen lumitähden irti maasta, alkaa tuossa tuprutella, lemmon lailla lunta laasta. Niin kuin sauhu sakeana tuulenpyörre mennä laukkoo... Kujatiellä vaappuileva vanha eukko ilmaa haukkoo. Tuuli sorvaa kujan suulle kummallisen lumikielen, piirittelee, kierittelee kinoksiinsa porttipielen. Ajaa pihaan vauhkovarsat, valkoharjat ilman lupaa. Siinä pitkin piehtaroiden, hirnahdellen kiertäin tupaa väsyvät ne, astuvat kuin ikäluuskat kujaa myöten, hamuillen ja haukotellen luimukorvin lunta syöden. Tyyntyi viimein villi viima, taivahalle syttyi tähti... Hiiri aamukuutamolla kelkkoinensa korpeen lähti, pihan kautta mennä pilppoi, kartanossa kaikki nukkui... Kinoksessa kissan jäljet — hankipöykkyyn hiiri hukkui.

TALVIYÖ.

Hiljaisuus. Sydänyö kulkee talvisen taivaan alla. Tähtien kylmät kynttilät palaa ilmojen ikkunalla.

Hiljaisuus. Lie kuolema liki, tikari kiiltää yössä. Kuutamon venhe kuolleita soutaa ääneti tähtivyössä.

Hiljaisuus. On kuolema kaunis, valkea vainajain paari. Linnunrataa liukuvi venho, kumottaa kultakaari.

TALVIYÖN HIIHTÄJÄ.

Puut, mitä mietitte, korpi, mitä kohajat yössä! Taivaan tähdet ja kuu — te vain ainoat työssä.

Erämaa nukkuu, oksilla kultaista lunta. Hengittää tuskin kukaan. Kuolleet näkevät unta.

Erämaa nukkuu, tähtöset oksilla palaa. Suksenlatu suhisee lehvien piilossa salaa.

IKUISUUDEN EDESSÄ.

Nyt kaikki suurenee, nyt kaikki kasvaa, vain itse tunnet pieneks tulevasi. Sä heität yltäs valhekuninkuuden ja tuskin sauva tukee askeltasi.

On vuosisadat, samoin ihmisikä, vain ajan rahtu ikuisuuden eessä; ne sekunneiksi muuttuu ajan kelloon ja katoo katumuksen kyyneleessä.

Ei mitään jää, kun tuhatvuotten tunnit lyö kumeasti ikuisuuden laitaan; vain kivi kertoo, haastaa harmaa paasi: täs muinoin paimen etsi laidunmaitaan.

Ja aika hymyää ja tunti kulkee; se kasaa kaiken ylle uutta, uutta... ja paaden alla sielu parahtelee, mi kerran etsi kuolemattomuutta.

UUSI VUOSI.

Elämän ihanin lahja, ah, unhotus, ovesi taaksi kaikki nyt entinen katoaa muuttuen muistojen maaksi. Taukoaa talviyön kello, sen minuutit loppuvat juuri; tähtien kultaiset viisarit pisättää pimeän muuri. Tutkitaan kohtalon tilit ja annetaan arpa sen käteen. — Maailman kaikkeus vapisee valossa tähtien säteen. Aavistaa vain ihminen, kuuntelee vaeltaja vakaa: Tuntemattomat kohtalot tulevat taivaiden takaa, tulevat tuulien lailla ne, kuulemme hiljaisen humun, alku on kuitenkin kaukana, kätkössä tähtien sumun. — Elämän ihanin lahja, ah, unhotus, ovesi taaksi kaikki nyt entinen katoaa muuttuen muistojen maaksi.