Part 9

Robert kääntyi kantapäillään ja lähti pappilaan, toisten häntä seuratessa, mutta yht'äkkiä pyörähti Lauri jälelleen ja viittasi vanhan miehen luokseen. He puhuivat jotain, jota Antero ei kuullut. Lauri näytti kuin suuttuvan ja kääntyi kiivaasti pois. Silloin huusi vanha mies hänen jälkeensä:

--Tule meille, niin lähdetään yhdessä etsimään--mutta elä tule tyhjin suin!

Sillalta kuului taas humalaisten hoilotusta. Anteron mieleen iski yht'äkkiä Rajavaaran isännän kuvaus hänen ankarasta isästään, joka sanallaan sitoi raa'an kansan ja herätti heidät parempaan elämään. Hänen omat tuumansa ja Snellmaninkin tuumat Suomen kansan hyväksi, heidän innostuksensa ja kaikki puheet ja maljat, joita kansa oli kuunnellut niistä mitään ymmärtämättä, näyttivät hänestä yht'äkkiä lapsellisilta ja tehottomilta; oli niinkuin olisi tarvittu jotain muuta, jotain aivan toista, niinkuin olisi ollut lähdettävä jostain toisesta päästä...

--Mennään sinne, puhutaan niille! Selitetään, sanotaan ... mennään nyt heti paikalla!

Hän oli saavuttanut Robertin, ja Lauri oli saavuttanut heidät.

--Jätetään se asia Helanderille. Hän kyllä siitä huolen pitää, sanoi Robert välinpitämättömästi, melkein pilkallisesti, mikä vähän kylmäsi Anteroa, niin ettei hän voinut olla sanomatta:

--Ei kai ole totta, että heille olisi myyty pappilasta viinaa?

--Miksei olisi! Miksei sitä voisi meiltä myydä yhtä hyvin kuin kaikkialta muualtakin?--ja kun hän näki hiukan ihmettelevän ilmeen Anteron kasvoilla:--samahan se on, keitänkö itse viinaa ja myyn sen vai ostaako joku toinen viljani ja myy sen viinana.

--Ei se nyt aivan sama--

--No, mutta ei meitä nyt todellakaan voi syyttää siitä, että humalaiset tappelevat.

--Enhän minä nyt suinkaan sitä--

--Sitäpaitsi, sama se, olkoon miten tahansa, minä en voi sille asialle mitään.

Robert meni, näyttäen kuitenkin jotenkuten epävarmalta ja ikäänkuin vaivautuneelta. Mutta Otto ja vanha mies tepastelivat maantietä taas, yhtämittaa pysähtyen, Otto hihkaisten vastaukseksi sillalta päin kuuluville kirkaisuille.

--No, kas niin--antaa heidän--ei se mitään--Antero, kuulehan, tule tänne--

Lauri tarttui häntä käsipuoleen ja veti metsäpolulle, joka vei pappilan hevoshaan läpi, pysähtyi yht'äkkiä hänen eteensä ja kysyi:

--Antero, oletko koskaan rakastanut?

Antero oli, samassa kun he kääntyivät maantieltä metsään, ajatellut, voisiko hän ehkä puhua Laurille Naimista, ja lämmin, miellyttävä myötätuntoisuuden virta tulvahti hänen sydämestään kaikkiin hänen jäseniinsä. Eikä tuo aiheeton kysymys tuntunut hänestä ollenkaan oudolta tai odottamattomalta, vaan niinkuin hänet olisi valmistanut siihen sama tarve kuin Laurinkin: saada ystävä ja uskottu.

--Ehkä olen joskus minäkin--kuinka niin?

--Mutta rakastatko nyt juuri tällä hetkellä?

Kun ei Antero voinut heti vastata, niin Lauri--:

--En tahdo tietää, ketä ja missä--ainoastaan, rakastatko nyt?

Hän luuli Laurin aavistavan hänen tunteensa, tahtovan ottaa osaa niihin, ja hän aikoi jo sanoa--mutta sanoi kuitenkin vain:

--Voihan olla, kuinka niin?

--Silloin sinä voit minut ymmärtää, jos tahdot. Minä tunnen sen, ettei kukaan voisi minua ymmärtää niin hyvin kuin sinä... Sinä et voi nauraa minulle etkä katsoa minua kylmästi silmiin.

--Jos sinä vain tahdot puhua minulle, mitä sydämelläsi on, niin tiedät...

--Hänet tahdotaan minulta riistää ja hänet on jo minulta riistetty! Minä odotin hänet täällä tapaavani, hänen tulevan minua vastaan, mutta ne ovat lähettäneet hänet pois, en tiedä minne enkä tahdo sitä heiltä kysyä.

Ja katkonaisin, kiihkein lausein kertoi Lauri, että sen nimi oli Hedda, että se oli isätön ja äiditön tyttö, että he olivat yhdessä kasvaneet, että hän oli rakastanut häntä pienestä pojasta ... he olivat käyneet yhdessä rippikoulun--samana vuonna, viime vuonna--Salaa alttarin edessä hän oli sen itselleen luvannut--ja sitten myös Heddalle viime jouluna kuutamossa hiihtäessä--tästä juuri kulki silloin latu ja tällä tiellä minä suutelin häntä--ja suutelin myös kerran, kun hän oli tullut kamariini--ja minä tahdon sanani pitää, vaikkei Hedda sitä vaatinutkaan, Hän on yhtä hyvä ja hieno ja jalo kuin mikä herrastyttö tahansa, vaikka hänellä onkin karkeat kädet ja vaikkei hän taidakaan ruotsia eikä ole niin sivistynyt--mutta juuri sen vuoksi minä häntä rakastankin ja että hänellä on suomalainen nimi,--mutta minä löydän hänet, minä etsin hänet vaikka maailman laidasta ja tuon hänet tänne,-- ei, tänne en minä häntä tuo halveksittavaksi ja pilkattavaksi--minä vien hänet jonnekin, rakennan majan hänelle--en huoli heidän rahoistaan, murran omin voimin itselleni tien--rupean vaikka rengiksi Otolle tai kalamieheksi sedälle--kyllä me--minä tahdon näyttää...

Lauri oli temmannut Anteron mukaansa. Se oli hänestä aivan erinomaista, suurta, jaloa--

--Tee niin! Juuri niin, juuri niin minäkin sinun sijassasi!

Mutta silloin Lauri ikäänkuin hiukan laimentui, ei ilostunut siitä, ja virkkoi vain:

--Naimi sanoi samaa kuin sinä--

--Sanoiko Naimi?

--Hän oli samaa mieltä kuin sinä.--Ajatteletko todellakin, mitä sanot? Että minulla on oikeus tehdä niin?

--Jos kerran häntä rakastat--

--Josko?--mitä tarkoitat? Epäiletkö? Etkö usko minun häntä rakastavan? --ja Lauri tarttui Anteroa käsipuoleen ja puristi sitä niin, että koski.

--Uskon, tietysti uskon, kuinka en uskoisi, kun sen kerran itse sanot?

--Mutta mistä tuli suuhusi se _jos_? Panit siihen erityistä painoa.

--Enhän pannut, minä vain tarkoitin...

--Jostain se tuli, ja minä tiedän, mistä se tuli--sinä olet huomannut jotain--voi, voi, miksei hän nyt ole täällä? Miksen saanut häntä heti tavata ja sanoa hänelle?--Sano, voiko se mitään merkitä, että hänet joskus unohdan?

--Unohdat?

--Unohdan, minä unohdan! On kulunut välistä päiviä, etten ole häntä muistanut ennenkuin taas yht'äkkiä Helsingissä, matkalla, kun Anette istui minua vastapäätä vaunuissa--hän katsoo välistä minuun niin omituisesti--en tiedä--en ymmärrä--ja täälläkin minä olen hänet unohtanut--enkä ensin tuntenut mitään kaipuuta, kun en häntä nähnyt--ja koko ajan kokolla, paitsi silloin, kun Lönnrot soitti. Silloin minä häntä muistin. Eikö se ole kauheaa? Eikö ole kauheaa unohtaa hetkeksikään se, jota rakastaa? Sano, Antero! Mimmoinen minä olenkaan? Epäsikiö! Minä olen hänet monta kertaa pettänyt ja ajatellut, että esimerkiksi Anette olisi minun morsiameni. Minä olen rikkonut valat vannottuni! Ei hän mitään vaatinut, ei tahtonut kuulla... »Muista, jos muistat», sanoi, »ja jos et muista, niin et muista». Mutta juuri sen vuoksi minä sitä enemmän...

--Jos ovat niin asiasi--?

--Mutta eiväthän ne ole niin--oikeastaan! Enhän minä ole häntä unohtanut! Ei, ei, minä luulen vain. Minä tunnen, nyt juuri tunnen, että rakastan häntä, vain häntä--! Minä rakastan hänessä kansaani, koko kansaani, jonka tahdon kohottaa, nostaa alennustilasta, asettaa rinnalleni--ymmärrätkö, Antero, että voi yhdessä ihmisessä rakastaa kokonaista kansaa, koko ihmiskuntaa?

--Josko sen ymmärrän--! huudahti Antero lämpimästi.

--Niin no, sitten sen tiedät--

He olivat jossain synkässä metsässä, jossa tie päättyi vetelän korven laitaan. Lauri kääntyi takaisin.

--Nyt on minun niin helppo olla. Ei puhuta siitä sen enempää.--Ja hän alkoi yht'äkkiä puhua muusta, muistella Snellmanin sanoja, puhua Anteron aatteesta,--ihastella päivän nousua--mistä kaikesta Antero nyt ei olisi vähääkään välittänyt, mieli Naimia täynnä...

He erosivat pappilan pihalla, Anterossa pieni pettymyksen tunne siitä, ettei Lauri häneltä mitään kysynyt eikä osoittanut mitään osanottoa siihen, mistä hänen olisi ollut niin suuri halu puhua.

10.

Kun Robert oli eronnut Anterosta ja Laurista ja noussut sukkasillaan yliskamariinsa varovasti ovea raottaen, ettei häiritsisi Lönnrotia, jolle oli laitettu tila hänen huoneeseensa, tapasikin hän hänet vielä valveilla, istumassa lähellä ikkunaa ja selailemassa papereitaan, joita oli repustaan levittänyt eteensä.

--Eikö saisi luvan olla mukavampaa tuolia, sanoi Robert, kun näki hänen istuvan pienellä puujakkaralla.

--Kiitoksia, mutta minä olen tottunut näitä tämmöisiä puita painamaan-- eikähän tässä isoja istumisia. Katselen vain vähän näitä papereitani.

Hän vaipui työhönsä Robertin ruvetessa riisuutumaan. Katsellessaan tuohon tuota miestä, joka paitahihasillaan, hiukan kuluneessa liivissään, kiilloittamattoman paidankauluksen alla värinsä muuttanut vihertävä silkkihuivi, istui siinä kuin mikä ruotiukko saunan lasin alla virsikirjaa katsellen, halveksien hänen hienoksi petsattua pöytäänsä samettisine kirjoitusmattoineen ja mukavaa keinutuolia, tuli Robertin kuin ujostus ja häpeä itseään, joka tarvitsee kaikkia noita hienouksia ja mukavuuksia »lukujensa harjoittamista» varten; ilman niitä häneltä »ei työ suju»--ja hänellä pitää olla väljä villaviitta yllään ja jalassa pehmoiset tohvelit. Työ! Hänen »työnsä» ja hänen »tutkimuksensa»! »_Primus inter pares_»--Hänelle on pidetty puheita Helsingissä ja kotona, hän on kulkenut vaunuissa ajaen kautta maan herrastalosta toiseen kuin mikäkin triumfaattori, kuin mikäkin kansallissankari! Mitä hän on tuon miehen rinnalla, joka avojaloin korpia tallustelee, joka makaa kovilla uuninpankoilla? Hän ajattelee väitöskirjoja, tohtorin ja professorin, miettii latinankielisiä opinnäytteitä ennen kirjoitettujen samanlaisten mukaan ja perusteella, päästäkseen dosentiksi, professoriksi ja suuren palkan nauttijaksi. Siihen on häntä kehoitettu, se on aina ja kaikkialla asetettu hänen elämänsä ylimmäksi maaliksi, ja niin on hän itsekin vähitellen tottunut tekemään! Tuo on kulkenut keräämässä unhotetuita, kätketyitä aarteita ja kulkee yhä, on tehnyt työtä, jota semmoisetkin miehet kuin setä Hartman pitävät joutavana tai ainakin oman työnsä rinnalla vähäpätöisenä. Kuka häntä siitä seppelöi, kuka maksaa hänelle siitä palkan, kuka antaa sille arvoa? Tuskinpa hän itsekään. Jos ei isä olisi ollut hänen vanha toverinsa, olisiko hänkään puhunut, mitä puhui kokkomäellä? Ja Robert oli loistavine arvosanoineen ja mainioine tutkintoineen mielestään kaiken sen hedelmistä karun kirjatiedon ja muiden vieraita peltoja viljelevän virallisen yliopistollisen kirjatieteen tyypillinen edustaja, kun taas Lönnrot tuossa on raataja, perkkaaja, korpien kylväjä. Hän on loiseläin, parasiitti, tuo on muurahainen, joka rakentaa kansalleen pesää vanhoista kuivista havunneuloista, mehiläinen, joka imee hunajaa metsäniittyjen kukkasista.--Jos sille uskaltaisi puhua siitä aatteesta, joka oli alkanut hämärtää hänelle Helsingin juhlissa, jolle Snellmanin sanat jo Kuopiossa olivat antaneet sysäyksen ja joka nyt kokolla oli yhä voimakkaammin hänen mielensä vallannut? Mutta Lönnrot vain kirjoitteli ja käänteli papereitaan ja puhalsi silloin tällöin piipustaan savun, joka leijaili verkalleen ulos ikkunasta. Viimein käänsi hän ne kokoon ja pisti laukkuunsa, joka oli hänen jalkainsa juuressa maassa. Huomatessaan Robertin vielä istuvan valveilla kysyi hän:

--Eikös nuorta miestä nukutakaan, taidan minä tässä valvottaa. Mutta nyt käydään kilvalla unetarta kosihin, kumpi meistä hänelle mieluisampi. Nuori mies vanhan voittanee siinäkin juoksussa.

He alkoivat riisuutua molemmat ja Lönnrot aikoi, saatuaan pieksut jalastaan, heittäytyä sohvan kannelle.

--Se olisi tämä sänkyvuode tohtoria varten aiottu.

--Kyllähän minä voisin tässä sohvan kannellakin.

--Ei millään muotoa, tämä on varta vasten laitettu tohtoria varten--

--Saatettaisiin me ehkä sinutellakin toisiamme, koska kerran on satuttu saman orren alle.

--Minä saan tietysti sanoa sedäksi--

--Olenko minä sitten mielestäsi semmoinen ikäloppu?

--Ei, vaan kuitenkin--

Lönnrot oli vielä pistänyt piippuunsa ja sytyttänyt sen. Muutamia savuja vedettyään virkkoi hän:

--Niin, niin, oikeassa on se Snellman siinä, mitä puhui tästä suomenkielen käyttämisestä teille nuorille miehille. Olisi siinä työtä tekijöille. Niin sanoisin minäkin, että antaa heidän ruotsalaisten pitää murhetta kielestään ja sillä kirjoittaa, tutkitaan me sitä, mitä meillä on, etsitään sitä, mitä meiltä löytyy, ennenkuin on liian myöhä.

Robert ei saanut vielä sanotuksi sitä, mikä hänellä jo oli kielellään.

--Eihän tämän oikeastaan ole hätä eikä mikään tämän meidän kielen, säilyy se siinä, mihin on kerran maahan pantu, vaikkei häntä hyvin hoidettaisikaan. Hoitelee itse itseänsä. Mutta siellä on kieliä ja murteita korpien katveissa, jotka kuolevat ja tukehtuvat eivätkä jätä jälkeensä muistoa niin mitänä; ei enempää kuin lehti, minkä toinen lehti allensa peittää. Käy heitä säälikseni köyhiä sukulaisia, joille ei saa edes hautapatsaita pystytetyksi, saati sitten muistokuvaa seinälleen ripustettavaksi.

--Mitä murteita ja kieliä ne mahtavat olla?--kysyi Robert arasti.

--Onpa sekin vatja ja vepsä, jotka on vieras uuvuttanut ja jalkoihinsa sotkenut, etteivät enää omin voimin paljon liikahtamaan pääse--minkä muutamissa kylissä--mutta pian ovat nekin valloitetut, ja pian se lappikin venäläistyy, suomalaistuu ja norjalaistuu.

--Onko todellakin niin?

--Pelastaa heitä ei voi eikä elämään auttaa, mutta testamenttinsa heillä voisi teetättää ja ottaa korjuuseen vainajain perinnön. Ei ole heillä enää runoudestaan, mutta kielen tähteistä saisi tutkija vielä isotkin aarteet. Sääliksi käy heitä, oikein käy sääliksi.

--Mahtaisiko niihin tutkimuksiin suuriakin valmistuksia tarvita?

Robert tunsi, että vastauksesta hänen kysymykseensä riippuisi niin paljon, ettei hän oikein tiennyt, millaiseksi sen olisi toivonut.

--Eihän siihen muuta kuin että osaa sanat kirjoittaa ja muotoja muistoonsa merkitä. Ei sen suurempaa tiedemiestä. On ne tiedot joka maisterilla mitkä minullakin. Mutta hyvä terveys ja vähät vaatimukset, ne ovat näillä retkillä välttämättömät.

Robert päätteli:--Hän ajattelee, että minä olen hemmoteltu, mukavuuksiin tottunut, ja niitä kaipaava rikkaan rovastin poika.--Ja hänestä näytti kuin olisi Lönnrotin silmä hetkeksi pysähtynyt tarkastamaan hänen villapaitaansa, niinkuin olisi sen huulille ilmaantunut muhoilu ollut arvostelu koko tästä mukavasti sisustetusta huoneesta. Eikä Robert vieläkään saanut tehdyksi kysymystä, joka yhä oli hänen huulillaan. Äänetönnä hän riisui villapaitansa ja vaihtoi sen hienosta palttinasta tehtyyn pitkään yöpaitaan, jonka edustan, kauluksen ja hihansuut Hanna oli punaisella langalla kirjaillut.

--Siinäpä taitaisi olla hyödyllinen kapine sekä kesällä että talvella, kun hiottaa, ja kepeä repussa kantaa kaksikin, sanoi Lönnrot hypistellen tuolille heitettyä villapaitaa.

--Lääkäri on rintani heikkouden tähden määrännyt minut sitä käyttämään.

--Vai ei ole terveytesi luja. Mutta hyvä se saattaisi olla terveellekin.

Ennenkuin meni levolle, virkkoi Lönnrot vielä ulos katsahtaen:

--Olisipa nyt ollut viileä kävellä öiseen aikaan ja kuuminta päivää olisi maannut, mutta eipä olisi tainnut se pappasi päästää.--Ohhoh!-- onpa tässä kuin Abrahamin helmassa--ja hän nauroi makeasti hupsahtaessaan sängyn untuviin.--Enpä muista, milloinka minulla olisi ollut näin pehmoiset paikat--mitenkähän tästä aamulla ylös pääsee-- uittaa kuin Ilmatarta ikänsä kaiken lakkapäillä lainehilla.--Hyvää yötä, nuorin veljeni! Auta ylös aamulla, jos en itse pääse.

Ennen pitkää alkoi kuulua säännöllinen, rauhallinen hengitys. Mutta ennenkuin Robert nukkui, oli hän saanut vastauksen kysymykseensä, jota oli mielessään hautonut. Ja huomenna tiesi hän rohkenevansa siitä puhua Lönnrotille.

11.

Erottuaan Laurista meni Antero vanhaan tupaan hakemaan vuodettaan, mutta huomasi sen jo täytetyksi. Siinä loikoi Otto vaatteet yllä, raskaasti hengittäen.

Anteroa ei nukuttanut eikä hän viitsinyt etsiä itselleen muuta nukkumasijaa, vaan lähti harhailemaan kirkolle päin, jonne häntä veti, sen rappusille, katselemaan taas maisemaa, jota Naimi oli kehoittanut häntä yhdessä hänen kanssaan omistamaan.

Mutta ei hän sinne tultuaan ja istuttuaan saanut takaisin sitä suloista, runollista mielialaa, joka hänet tuloiltana oli siinä vallannut. Ei ollut luonnossa sitä hunnutettua, siintelevää hempeyttä, mikä silloin. Kylmähkössä aamuvalaistuksessa ja tuulen hengen käydessä pohjoisesta tuntui kaikki nyt niin järkevältä ja arkiselta. Mutta ei hän tahtonut heittää haavettaan, ei päästää povestaan sen lämpöä. Pappila nukkui siellä, ei ketään liikkunut, kaikki oli autiota ja elotonta.--Kun vain Naimi nousisi, ja saisin hänet taas nähdä ja saisin varmuutta siitä, oliko se vain ollut unta, jota olin luullut näkeväni. Vai onko se totta ja pysyväistä?--Ei, ei, ei siitä voi mitään tulla, ei se ole mahdollista, ei se Naimin herttaisuus ja ystävällisyys minua kohtaan mitään merkinnyt.

Mutta _sen_ hän tiesi, sen tunsi nyt tässä aamuviileän häntä pudistaessa, että _jos_ siitä ei mitään tule, niin ei hänestäkään... Ilman häntä hänen elämällään ei ole mitään tarkoitusta, ei hän jaksa panna siihen mitään merkitystä. Ei sitä suurta isänmaata, ellei samalla saa keskittää rakkauttaan johonkin erityiseen kolkkaan siitä--tähän, juuri tähän! Pian hän suorittaa papintutkinnon, voi ehkä päästä tänne apulaiseksi. Pappina hän voi vaikuttaa enemmän kuin missään muussa toimessa. Mutta ei tavallisena leipäpappina eikä ahdasmielisenä pietistinä, vaan valistuneena, kaikkea hyvää harrastavana--mitä kaikkea he tekisivätkään kansan hyväksi, he _yhdessä_, sillä yksin hän ei voisi mitään milloinkaan saada aikaan...

Jos hän nyt tulisi tuolta, jos olisi nähnyt minun tänne menevän, olisi lähtenyt minua etsimään! Astuisi tietä, sanoisi minulle, itsestään, kysymättäni:--»Tule, mennään!»--Minne?--»Kokkomäelle, istutaan siellä ja katsotaan sieltä!»--Turha toivo!

Yht'äkkiä näki Antero Kaarinan edessään ilmielävänä, hänen silmäinsä, tummain ja syväin ja suurten, katsovan häntä Naimin selän takaa. Usein, kun hän tänään oli hakenut Naimia, oli hän nähnyt Kaarinan ja hänen silmäinsä aran, kysyvän ilmeen. Ääni oli heillä niin yhtäläinen, että oli vaikea toista toisestaan erottaa.

Oli ollut kevytmielistä Laurin tanssittaa Naimia tässä kirkon edessä ja keikauttaa hänet ylös rappusille. Ja kuinka oli Robert voinut sanoa, ettei puhuminen siitä, ettei pitäisi juoda ja tapella, olisi meidän asia, vaan Helanderin! Mitä olivat Rajavaaran isäntä ja vanha emäntä mahtaneet ajatella siitä, että herrasväet, pappilaiset, itse rovasti, kulkevat kirkon ohi juhlan aattona patoja rämistellen?

Kaksi niin erilaista maailmaa, kaksi kuin aivan eri kansaa! Mitä ne nuo toiset tietävät ja välittävät meidän innostuksestamme? Ja mitä tiedämme _me_ heidän tarpeistaan ja toiveistaan? Heidän oikeista tarpeistaan? Tienneekö Snellmankaan? Isävainaja oli heidät ymmärtänyt ja he hänet, siksi ne häntä niin rakastivat.

Kaikki oli nyt toisenlaista kuin äsken... Tuo Laurikin--eikö hän vain kuvittele ja itseänsä petä.

Ei, ei, minä en tahdo, minä en saa tällä tavalla ajatella ja epäillä ja repiä itseäni ja muita...!

Hän kohosihe, ei tahtonut antaa itsensä mennä hajalleen, niinkuin niin monta kertaa ennen. Hän nousi ja lähti kulkemaan. Häntä väsytti, ja hän tahtoi etsiä jonkun pientareen tai ahon tai lämpöisen aidan nurkkauksen, jossa voisi levähtää. Hän tuli lähteneeksi maantietä sinnepäin, minne Helanderit olivat toisiltana menneet. Maantie kulki metsässä, ja hetken päästä erosi siitä kaitaisempi ajotie. Se vei nientä pitkin, kaitaista harjua, jonka kahden puolen järvi lainehti. Sieltä tuli talo vastaan. Nyt hän huomasi, että se oli Honkaniemi, jonka hän oli nähnyt tullessaan järveltä ja jossa soutaja oli sanonut Helanderin asuvan. Se oli kuulema ollut hänen isänsä ja äitinsä ensimmäinen koti heidän nuorina ollessaan, ennenkuin muuttivat Korpivaaraan. Mutta silloinhan se oli hänen syntymäpaikkansa.

Talo oli tasaisella kentällä. Päärakennus ja aitat ja talli ja navetta sulkivat sen neljältä taholta, niin ettei jäänyt kuin portin aukko tielle päin. Siellä jo valvottiin, ja pihalla näkyi liikkuvan harmaapukuisia naisia niinkuin nunnia, joista hän erään tunsi Rajavaaran vanhaksi emännäksi. Talo oli kuin suljettu ja eristetty paikka, niinkuin häneltä kielletty. Ja siellä oli hänen äitinsä häntä kannellut, häntä rappusilla kainaloista seisottanut.

Hän tunsi silmäinsä hämärtävän, ryhdistihe ja jatkoi kävelyään niemen kärkeen päin. Tuli hiekkaiselle rannalle, jossa oli pitkiä suippeita kirkkoveneitä valkamassa. Hän heittihe uimaan ja panihe uituaan maata muutaman veneen kokkaan, johon yhä ylenevä aurinko häntä suloisesti lämmitti. Ollapa siellä meren saaristossa, lämpimällä kalliolla, soutamassa, kalastamassa, purjehtimassa, aina ulappa edessä, ainakin jostain salmesta siintäen, aava ääretön ulappa! Miksi hän oli tullutkaan tänne? Jos lähtisi pois sinne heti ystäväinsä, herttaisten, aina iloisten ja reippaiden kalastajiensa luo!--Mitä hän oikeastaan täällä tekee, täältä hakee?--Sisartaan?--Niin!--Niinkö? Omituista, että minä olen täällä syntynyt ja makaan nyt tässä, kenenkään minusta tietämättä, kenenkään minusta välittämättä--nyt enemmän kuin ennenkään --orpopojasta.

Hän nukahti, hattu silmillä, ja heräsi siihen, että hänen läheisyydessään haasteltiin. Nostaen päätään laidan yli, mutta antaen sen taas vaipua takaisin näki hän kaksi miestä pesemässä silmiään rannassa. Toisen oli hän ehtinyt tuntea Rajavaaran isännäksi, toinen oli vanha harmaatukkainen pystynenäinen mies.

--No, olisipa pitänyt minunkin olla tuota kummaa näkemässä, puhui vanha mies vilkkaasti ja tiukasti. Ettäkö ihan rummuilla ja padoilla päristettiin? Ja kirkon ohi?--Ja itse Rimpiläinen etunenässä?

--Niin oli!

--Ei siinä itseänsä pääpirua näkynyt?

--Ei häntä meidän silmä havainnut, miten olisi tarkempi näkijä mahtanut nähdä. Mutta se helvetin lieska kirkon takaa se kyllä nähtiin mekin.

Miehet olivat hetken aikaa vaiti silmiä hangatessaan.

--Oli huudettu ja hurrattu...

--Mitähän varten nuo huusi ja hurrasi?--annapa sitä suopaasi vähän--

--Taitaa olla niillä aina tapa semmoinen koolatessaan vieraiden kanssa. Kuului olleen kaukamatkaisia vieraita, tiesi pastori kertoa--se Kuopion koulunrehtorikin.

--Ähäh, vai se täällä, vilosohvi! Joka ei usko Jumalaankaan. Nyt minä hänet haastatan!

--Hyvinköpä monet ne nykyajan herroista uskonevat Jumalaan.--Oli siellä ollut se Kajaanin tohtorikin.

--Sekö Loru-Lönruutti, vai oli sekin!

--Niille keskellä yötä huudettiin ja pyssyillä ammuttiin, niin että tänne asti kuului.

--Sitä täällä mitä Helsingissäkin. Se piru miehillään samat työt teetättää ympäri maata, täällä niinkuin sielläkin.

--Siin' oli yhdessä joukossa se Haakmanni-vainaan poikakin, josta puhuin.

--On se nähty ennenkin, että heränneitten lapsista suurimmat maailman ystävät tulevat. Mutta ei tuota tätä osaa niin moittiakaan, kun jäi lapsena vanhemmistaan.

--Että Herra niin omansa hylkää!

--Tuopi välistä tuhlaajapoikana takaisinkin. Samassa he huomasivat Anteron veneessä, katselivat kaukaa, tulematta luo.

--Kukapa siinä tuossa veneessä makaa?

--Antaapa hänen olla mikä lienee humalainen ... herra näkyy olevan ... tottapahan selviää.

Antero ei saanut ilmaistuksi itseään, ei saanut noustuksi ja sanotuksi...

Silloin kuului kolmas ääni vähän loitompaa, Helanderin, kutsuen isäntiä eineelle.

Leikillisesti ja samalla hellästi kuului vanhan miehen ääni sanovan:

--Vai syömään! Mutta millähän sinäkin, köyhä kappalainen, kaiken mieron ruokit?

--Aina sitä meiltäkin toki Paavo Ruotsalaiselle riittää.

Hän oli siis saanut tuomionsa itseltään Ukko-Paavolta, siltä suurelta apostolilta!

Mutta mitä pahaa hän oli heille tehnyt? Millä oikeudella he puhuivat hänestä sillä tavalla? Ja Snellmanista ja Lönnrotista? Ja tarvitsiko heidän kohta luulla, että se, joka siinä lepäsi, oli humalassa! Heissä oli ylpeyttä ja ahdasmielisyyttä ja itserakkautta. Tuhlaajapoika! Ei hän semmoisena ainakaan tänne koskaan palaa! He luulevat kai olevansa kaikkia muita paremmat.

Antero oli saanut takaisin varmuutensa ja uskon itseensä ja lähti uhka mielessä pappilaan.

12.