Part 7

--Har den utomordentliga äran, vastasi Snellman samassa äänilajissa ja teki suuren kunnioittavan liikkeen lakillaan.

Heidät tuotiin esiin, ja Anterokin sai puristaa heidän käsiään. Naimin silmät säteilivät, Robertin poskille oli noussut hieno puna, Lauri ei saanut sanaa suustaan hämmästyksestä ja ihastuksesta, kuului kuiskauksia: »Snellman--Lönnrot!» eikä Antero voinut heistä pitkään aikaan silmiään riistää.

Lönnrot oli kuin hämäläinen talonpoikaisisäntä, kasvot karkeat ja punakat, mutta samalla miellyttävät, silmissä totisuutta ja samalla leikillisyyttä, joka etsi jotain, jolle hymyillä ja nyökäyttää päätään. Yllään oli hänellä sarkainen, samettikauluksinen sortuukki, päässä vihreä, topattu lippalakki ja jalassa pieksut. Snellman oli pienenläntä, tanakka, kasvot kuin kiveen hakatut, mutta vailla viimeistä siloitusta, otsa korkea, leuka pitkä ja järeä, silmäinluonti lempeä äkäisten ryppyjen alta, ääni äreä ja vähän änkyttävä. Hän oli puettu hienosti ja huolellisesti, melkein keikarimaisesti, ja puheli kohteliaasti ruustinnan, professorskan ja Naimin kanssa. Antero katseli heitä molempia kunnioittaen, ihaillen ja samalla hämmästyneenä. Nuoko ne ovat, nuo kaksi, ne pylväät, joiden varaan tulevaisuuden Suomi tulee rakennettavaksi! Ne ne ovat, juuri ne!--Ja hän koetti saada kuuloonsa joka sanan, minkä he lausuivat.

Snellman selitti siinä sitä, kuinka olivat tänne tulleet.

--Lönnrot saapuu reppu selässään, matkalla runonkeruilleen,--vaatii mukaansa, ainakin tänne Kontojärvelle--jalkaisin--ajatelkaa, jalkaisin, vaikkei aiokaan kerätä runoja tällä välillä, ei ennen kuin Venäjän Karjalassa.--»Kävele sinä, mutta ainakin minä aion ajaa.»--Sain suostumaan, mutta joka mäessä hän nousi alas--minusta hän olisi voinut säästää ainakin kenkiään, joskaan ei luullut tarvitsevansa säästää jalkojaan.

--Olkaa hyvä, setä Snellman!--niiasi Naimi hänen edessään teetä tarjoten.--Kuinka Saima jaksaa?

--Kiitos!--Kuinkako Saima jaksaa? Hänen terveytensä on turvattu. Ystäväni Helsingissä ovat siitä pitäneet hyvää huolta lähettämällä hänelle kotilääkärin, joka nyt kaikella mahdollisella huolella koettaa estää häntä ryhtymästä mihinkään, joka vain vähänkään voisi olla hänen terveydelleen vahingollista: kiivastumasta, iskemästä yli voimiensa, hän ottaa ulos ja antaa sisään--pyyhkii, lisää.--Kiitos kysymästä! Saima voi nyt maata rauhassa.

--Mutta hirveästipä se kuitenkin potkii ja peuhaa unissaankin, sanoi Lönnrot, hörppien lautaselta teetä.

--Robert, kuiskasi ruustinna. Tehän saatte kvartetin--laulakaa nyt--se olisi niin sopivaa!--Hänkin oli poikainsa puolesta ihastuksissaan vieraiden tulosta, ja kohta kajahtikin ylioppilaslaulu neliäänisenä tervehdykseksi vieraille.

Laulujen aikana oli valmistunut punssimalja, laseja asetettu pöydälle ja vieraiden eteen kannettu rovastin suuri juomasarvi, jonka hän, erotessaan yliopistosta ja osakuntansa kuraattorin toimesta, oli saanut muistoksi osakunnaltaan.

--Suokaa anteeksi, hyvät herrat!--sanoi rovasti, kun laulu oli lakannut ja hän täyttänyt sarven ja asettanut sen taas takaisin pöydälle.-- Suokaa anteeksi, sanoi hän hilpeästi hymyillen, mutta vanhana ylioppilaana minä _en_ voi olla tarttumatta maljaan, joka on eteeni ilmaantunut. Ja _kun_ minä maljaan tartun, niin minä en voi olla puhetta pitämättä. Ja kun minä kerran _puhun_, silloin kun on saapuvilla Elias Lönnrot ja Johan Vilhelm Snellman, niin en minä voi olla _heille_ puhumatta.

--Hyvä! Hyvä!

--On talossani käynyt paljonkin suuria vieraita, täällä on käynyt melkein kaikki maamme mahtavimmat miehet, maaherroja, senaattoreja, kreivejä, paroneja--en sano sitä kehuakseni ylhäisillä tuttavuuksillani, yhtä vähän kuin kukaan muukaan kestikievarin isäntä voi sitä tehdä--

--Niin et saa sanoa.--

--Kaikki pappilat ovat kestikievareita--no min, mutta en koskaan ole tuntenut talolleni tapahtuneen sellaista kunniaa kuin nyt, kun yht'aikaa saapuu luokseni kaksi sellaista miestä kuin Snellman ja Lönnrot.

--Kuules isää!

--Sinä vanha gustaviaani, niitä on vielä siellä täällä! sanoi Snellman.

Ja hän oli todellakin hieno ja komea samalla, maalaispappi kokonaan kadoksissa.

--Veli Lönnrotin kanssa olemme vanhat tutut aina niiltä ajoilta, jolloin minullakin oli ilo ja kunnia, vaikka vain oikeastaan sattumalta, olla mukana Suomalaisen Kirjallisuuden Seuraa perustamassa. Ei ole sitä miestä tässä maassa, lukuunottamatta ehkä meidän pietistejämme, jotka eivät olisi yhtä mieltä hänen elämäntyönsä suuruudesta. Hän on Suomen kansan perikuva, sen toteutunut ihanne omasta itsestään. Kai hän on kuullut sen monta kertaa, mutta hänen vaatimattomuudelleen tekee hyvää kuulla se kerran vieläkin. Kun hän astuu sisään, ja niinkuin hän astuu sisään, on kuin koko kansa tulisi taloon kunnioittaakseen sitä läsnäolollaan.

--Jopa nyt puhut puuta heinää, hyvä veli, virkkoi Lönnrot.--Mutta rovasti ei ollut sitä kuulevinaan, vaan jatkoi:

--Veli Snellmanin ansioista ja merkityksestä ovat mielipiteet erisuuntaiset,--eikö totta, arvoisa lankoni?

--Epäilemättä.

--Enkä minäkään, vaikka olenkin kanssasi yhtä mieltä niin monesta asiasta, tahdo kaikessa _jurare in verba magistri_. Minä en, suoraan sanoen, ymmärrä kaikkia niitä uusmuotisia kieli- ja kansallisuusteorioita valtiollisen kokonaisuuden ehtona, koskapa kerran on, niinkuin on, sekä erikielisiä kansoja että eri kansallisuuksia käsittäviä valtioita--ja sen minä myöskin tunnustan yhtä suoraan, että sinun filosofiasi, niinkuin filosofia yleensä, on minulle--_sit venia verho_--liiaksi ruotoinen pala; en ole milloinkaan saanut sitä menemään alas kurkustani, eikä myöskään meidän yliopistomme ole saanut--hm!-- niin, anteeksi, lanko, jos kosken arkaan paikkaan.--Mutta sinun taloudelliset tuumasi minä nielaisen purematta.

Hilpeys oli kasvamistaan kasvanut, ja professorinkin täytyi vastoin tahtoaan vetää huulensa hymyyn.

--Leikittä puhuen, jatkoi rovasti, tiesin sinut viisaaksi, monipuoliseksi ja monenlaisia miettineeksi mieheksi, mutta en olisi koskaan luullut sinua, filosofia ja teoreetikkoa, niin perinpohjaisesti perehtyneeksi teollisuuteen, talouteen, maanviljelykseen, kauppaan ja elinkeinoihin kuin mitä olet osoittanut olevasi. Voisi luulla, ettet ole koskaan muuta tutkinut kuin näitä asioita. Että minä, nuoret miehet, tätä teidän kokonaan toisista syistä ihailemaanne Snellmania tältä kannalta kiittelen, saattaa teistä kyllä kuulua hyvinkin proosalliselta ja profaanilta, varsinkin näin luonnon helmassa ja juhannuskokon ääressä--mutta joka härillä kyntää, se häristä haastaa.-- Ei hän, tämä arvoisa vieraamme, koskaan, ainakaan minun mielestäni, ole kirjoittanut kauniimpaa kuin nämä sanat Saiman viimeisessä numerossa: »Miksi ei suomalainen voisi toivoa kerran näkevänsä järviensä rannoilla loistavan ahkeroita kaupunkeja ja niiden ympärillä viljeltyjä vainioita, joissa eivät niityt ole jätetyt tuulen ja sateiden yksinomaiseen huostaan, joissa jokainen peltotilkku vihertää, näkevänsä pitkät juovat höyryhepojen savuja ja auringossa lepattelevia purjeita niiden kaameaa, yksitoikkoisuutta elähdyttämässä»--nämä sanat, joilla hän päättää artikkelinsa siitä, mihin ja millä tavalla meillä olisi käytännöllisellä alalla pyrittävä. Tekisi mieleni tästä asiasta paljonkin puhua, mutta jos alkaisin siitä tekstistä saarnata, pelkään, että vasta huomispäivän papinkellot minut siinä keskeyttäisivät. Ja kuinka kävisi silloin juhannussaarnani? Tahdon vain lyhyesti sanoa, että filosofeja ja teologeja ja muita tiedemiehiä ja oppineita on meillä yllin kyllin, mutta käytännöllisten aatteiden miehiä on meillä ani harvoja ja vielä vähemmän niiden aatteiden toteuttajia. Ja sentähden, veli Snellman--hän oli ollut tulemaisillaan totiseksi ja juhlalliseksi, mutta kääntyi taas leikilliseksi--sentähden on aivan tarpeetonta, että sinä pyrit yliopistoon----

--En sinne enää pyrikään.

--Ne ovat happamia, sanoi kettu pihlajanmarjoista, hymähti Lönnrot.

--Minulla on niin mainio tilaisuus toteuttaa aatteitani rehtorina Kuopion yläalkeiskoulussa.

Mutta rovasti ei antanut häiritä itseänsä, vaan jatkoi:

--Yliopisto voi kyllä tulla toimeen ilman sinua, mutta maa ei sitä voi vahinkoa kärsimättä. Jos minä olisin kansleri, en sinua, veli Snellman, koskaan nimittäisi filosofian professoriksi. Mutta jos olisin keisari, niin asettaisin sinut sijalle, jossa maamme hyväksi pääsisit aatteitasi käytännössä toteuttamaan, tekisin sinusta--senaattorin! Maljasi! Kello on kaksitoista, on nimipäiväsi, hurraa, Johan Vilhelm Snellman!

Nuoret hurrasivat, olivat aivan innoissaan.--»Isä on mainio! Aivan mainio!»

--Maljanne, _senaattori_ Snellman!

--Kiitos, herra professori, mutta niin helpolla eivät herrat minusta kuitenkaan pääse.

Snellmanin ja Lönnrotin malja juotiin rovastin suuresta sarvesta suureksi huviksi ja hämmästykseksi talonpojille, jotka sanaa puhumattomina katselivat ja kuuntelivat näitä menoja, puheita, lauluja, maljoja ja hurraahuutoja. Mieliala nousi nousemistaan. Kun taas oli laulettu ja laulu loppunut, astui Snellman esiin. Hän oli ilmeisesti hyvällä tuulella ja hilpeällä mielellä.

--Saan kiittää kunniasta! sanoi hän tokaisemalla--kiittää kunniasta. Olen kuullut väitettävän, että ihminen usein on enemmän mielissään kiitoksesta, jota hän ei ole ansainnut, kuin siitä, mitä hänelle annetaan jostain, jonka hän todella voi lukea omaksi ansiokseen. En nyt suinkaan tahdo omaksua itselleni kunniaa tulla nimitetyksi senaattorinvirkaan--virka, joka sivumennen sanoen muuten kyllä sangen usein lankeaa juuri ansiottomien osalle, niin että mitä siihen tulee-- mutta en tahdo kuitenkaan kieltää, että ystävällinen suitsutus Saiman taloudellisista artikkeleista näin asianymmärtävältä taholta annettuna oli minulle niin suloinen, että sen huumaamana kernaasti jätän kaikki filosofiset teoriat kielestä ja kansallisuudesta lepäämään siihen, mihin arvoisa ystäväni suvaitsi ne jättää. En voi kuitenkaan kieltää, että minulla, vastarannan kiiski kun olen, olisi suuri halu pakottaa ruotoinen filosofianikin kurkustasi alas, sitä enemmän kun minulla tässä vaikeassa operatsionissa on assistenttina tämä ruustinnan ja hänen herttaisien tyttäriensä mainio booli--sillä, niinkuin tiedät, helpottaa ryyppy ihmeellisesti vaikeammankin palan alas solahtamista ja hivelee umpeen sen pahimmankin raapaisun. Saat ollakin varma, että se kerran tulee tapahtumaan, ellei ennen, niin ainakin Saiman ensi numerossa, jossa toivon voivani osoittaa, että juuri ruodisto, luuranko, pitää lihan koossa.

--Olen heti valmis opereerattavaksi.

--No, niin, kiitos joka tapauksessa ystävällisistä sanoistasi!

Snellman kumarsi kohteliaasti isännälle ja emännälle, ja vanhat herrat istuivat pöydän ääreen.

--Lisätkää risuja kokkoon, pojat! kehoitti rovasti.--Snellman ja Lönnrot!--Nyt täytyy meidän pitää oikein hauskaa. Se nyt oli oikein iloinen asia, että tulitte. En vieläkään voi oikein uskoa silmiäni, että olette siinä. Kas niin!--Lanko, istu tähän!

--Kiitos, minun on hyvä tässäkin.

--Isännät käykää tähän likemmä!--maistamaan tätä makeata viinaa. Näyttäkääpä, osaatteko te tästä sarvesta--päällenne pudottamatta, rinnoille riputtamatta, niinkuin Lönnrot sanoisi.--Tiedättekö, ketä ne on nämä vieraat?

--Kyllähän me toki tämä rohvessyöri tunnetaan.

--Ja tämä Kajaanin tohtori, joka on painattanut Kalevalan. Tämä kolmas on rehtori Snellman Kuopiosta, joka pitää kovasti Suomen miehen puolta ja toimittaa »Maamiehen Ystävää».

--Hyvääpä on, kiitoksia vaan!

--Suur' kiitosta!

Maistettuaan boolia isännät vetäytyivät syrjempään ja muodostivat oman ryhmänsä, jonne tytöt heille silloin tällöin kävivät jotain tarjoomassa.

--Jahah, sanoi rovasti istuttuaan vastapäätä Snellmania--mehän istumme nyt tässä kuin missä symposionissa, valmiina kuulemaan itseänsä Platoa --tuossa sininen taivas, tässä honkien pilaristo--tuolla Arkipelaagi, tässä istuu itse Orfeus, mutta missä on hänen kanteleensa?

--Tässä!--ja Naimi asetti sen Lönnrotin viereen penkille.

--No, Plato, demonstreeraapa siis se ruotoinen teoriasi.

--Niin, niin, sanoi Snellman, filosofiparat ovat aina saaneet olla Aristofanesten hampaissa, sekä sinun että muiden. Mutta jos minä kuitenkin saan sanoa sinulle erään karvaan totuuden, niin ei soitakaan kaiveta ilman käytäntöön pantuja teorioita, varsinkaan ei ilman kansallisuusteorioita. Syynä siihen, miksi nuo ukot, niinkuin usein olet valittanut, eivät käsitä sinun suoviljelyksiesi siunausta, joilla tahdot heitä autuuttaa ja auttaa, on heidän taipumuksensa vanhoillisuuteen ja vastenmielisyytensä yritteliäisyyteen. Mutta vanhoillisuus on suoranaisessa syysuhteessa tietämättömyyteen, joka taas on seuraus siitä, että kansa ei ole itsetietoinen omista tarkoituksistaan. Ollaksemme puhumatta oppineesti ja tieteellisesti, pyydän vain valaista tätä väitettäni erään elävän esimerkin avulla. Muutamia vuosia sitten seisoin eräässä maassa, sama se missä, kukkulalla, johon näkyi laaja tasanko ja tasangolla useita tuon maan kukoistavimpia kauppa- ja tehdaskaupunkeja, kaupunkeja, joiden tiesin sulkevan syliinsä yliopistoja, museoita, kirjastoja, s.o. teollisuutta, kirjallisuutta, taidetta. Kaupunkien välinen maaseutu oli yhtä ainoata peltoa ja puutarhaa, kun taas sen kukkulan, jonka laella seisoimme, peitti hyvin hoidettu metsä.--»Tässä maassa mahtaa olla erinomainen, alamaistensa onnesta erityisesti huolta pitävä hallitus, joka on pannut sen näin kukoistavaan kuntoon», sanoin minä tuttavalleni, joka oli seurannut minua kävelymatkallani.--»Hallituksemme ei ole sen parempi eikä pahempi kuin mitä hallitukset yleensä ovat», vastasi hän, »ja sen tietää meistä jokainen, mimmoisia ne ovat tätä nykyä Euroopassa; on ilmeinen ihme, että ne yhä vielä pysyvät pystyssä--minun luullakseni niiden päivät ovat pian luetut--mutta meidän hyvinvointimme salaisuus on siinä, että kansamme on älykästä, valistunutta ja tarkoitusperistään tietoista. Sitä ei hallita, vaan se hallitsee itse itseään. Kautta vuosisatojen on se taistellut olemisensa puolesta ja samalla kehittänyt kieltään, viljellyt kirjallisuuttaan, rakentanut kulttuuriaan ja levittänyt sitä alaspäin, kansan kaikkiin kerroksiin, tehden sen niille rakkaaksi ja kallisarvoiseksi. Kielen ja kulttuurin yhteys on liittänyt sen yhä likemmin omaan itseensä, siinä on syntynyt voimakas tunne jostain sille erikoisesta ja ominaisesta, se on luonut itselleen sen mukaiset toimintansa muodot ja kehittänyt tarmoaan varmoihin sille soveltuviin tarkoitusperiin, luonteensa, maansa ja luonnon sille viittaamiin ja valmistamiin tehtäviin--myöskin taloudellisella alalla. Tulokset kaikesta tästä kansallisesta kulttuurista näette te, hyvä herra, tuossa edessänne. Ja ne ovat saavutetut huolimatta siitä, että hallitus, jota eivät sido kansaan muut siteet kuin valloittajan ja verottajan, ei ole ainoastaan ollut tätä edistystä tukematta, vaan sitä myöskin vaikeuttanut ja vastustanut.» Ja minä tunsin edessäni olevan maan historiasta, että hän puhui totta. Se oli, hyvä veli, siis kuitenkin kansallishenki, herännyt, hyvin hoidettu ja kehittynyt teoria kansallisesta yhteydestä, joka ystäväni mielestä oli saanut kaiken tuon aikaan, siinä oli, niin sanoakseni, pykälä Hegelin filosofiaa käytäntöön sovitettuna.

--Ellei nyt kuitenkin ollut niin, että käytäntö oli luonut filosofisen teorian eikä päinvastoin?

--Kernaasti minun puolestani, herra professori, sillä jos niinkin olisi, niin sehän vain todistaisi, että teoria ei häily ilmassa, vaan työntää lapionsa yksin pellon ojaankin.

--Jaa, jaa--sanoi rovasti miettien.

--Ja ehdottomasti tulin minä silloin ajatelleeksi toista maata, toisia tasankoja ja laaksoja, joissa asuu kansa, jolla koskaan ei ole mitään ominaista kulttuuria ollut ja joka ei edes aineellisessakaan viljelyksessä ole kohonnut kovinkaan paljon raakalaiskansan metsästäjä- ja paimentolaisasemaa ylemmäksi--hyvän ja viisaan hallituksen isällisestä huolenpidosta huolimatta. Ja miksi näin? Miksi on maamme näin vähän muokattu alalla melkein millä hyvänsä? Miksi köyhyys ja kurjuus ovat ne epiteetit, joita useimmin annamme itsellemme?

--Eiköhän se nyt sittenkin ole karu maaperä, joka on estänyt meitä lentämästä korkeammalle kuin siivet kantavat, virkkoi professori sellaisella äänellä ja kasvojen liikkeellä, kuin olisi asia ollut niin selvä, ettei siitä oikeastaan maksanut vaivaa väitellä.

--Karu maaperä ja kova ilmanala ei ole estänyt hollantilaisia pääsemästä aineelliseen hyvinvointiin ja saamasta luoduksi maastaan paratiisia, vaikka tuo maa oli heidän valloitettava merestä, sen sijaan että meri on antanut ja yhä antaa meille maata ilmaiseksi.

--Maljasi, veli, se oli hyvin sanottu!

--Olen kiitollinen herra professorille siitä, että saan vedota juuri Hollannin esimerkkiin. Vastukset, elleivät ne käy aivan yli kansan voimain, ovat juuri omiansa kiihoittamaan niiden voittamiseen ja siten kehittämään kansassa tarmoa ja yritteliäisyyttä. Toisessakin suhteessa on Hollannin esimerkki opettava. Meiltä puuttuu juuri se, mikä hollantilaisia on kaikissa heidän taisteluissaan sekä ulkonaisia vihollisia että sisällisiä vaikeuksia vastaan ylläpitänyt, puuttuu se kansallisen yhteyden tunne, joka kokoo ja keskittää yhteisiin voimanponnistuksiin erilaiset edut ja hajanaiset harrastukset. Se on se puute, joka estää meitä, turvautumatta hallituksen apuun ja viranomaisten johtoon, liittymästä yhteen niinkin pienten tehtäväin suorittamiseksi kuin on yhteisen viemäriojan kaivaminen tai järvenlaskun tekeminen.

--Totta, totta--tulkaapa tänne, ukot, kuulemaan!--Ainoa, missä meidän kansamme osaa yhtä köyttä vetää, on unien vetäminen uuninpankolla.

Mutta isännät istuivat omissa tarinoissaan, ja rovasti kääntyi taas kuulemaan vierastaan, jonka ympärille kaikki olivat uteliaina ryhmittyneet, Robert, Lauri ja Antero vähän väliä vaihdellen ymmärtäviä ja ihastuneita silmäyksiä.

--Suomi on oikeastaan luonnon puolesta rikas maa, ja meillä on kyllä kaikki edellytykset aineelliseen vaurastumiseen. Maamme luonnolliset apulähteet eivät ole ollenkaan niukemmat kuin monen muun maan.--

--No, kas niin, sitä juuri minäkin olen väittänyt.

--Mutta mitä on Suomen maanviljelys, silloin kun se ollenkaan sitä nimeä ansaitsee--eikö se ole vain metsänhaaskausta kaskenpolton kautta? Pieni pellon tilkka korven keskessä. Kauppa? Ryhmä pikkukaupunkeja, jotka kilpailevat keskenään siitä, kuka voisi parhaiten pettää ylimaan ukkoa ja saada hänet elinkautiseksi klientikseen, mutta joilla ei vielä ole aavistustakaan yhteisten etujen valvonnan voimasta! Teollisuus? Joukko ammattikuntia, joilla ei ole muuta yhteistä kuin keskinäinen kateus. Elämme vielä monessa suhteessa keskiaikaisissa oloissa. Kukin harrastaa omaansa, kukin viljelee omaa tilkkaansa ja ihailee omaa työtään. Jokainen elää, kituu tai kukoistaa omassa kolossaan, omassa kylässään, omassa virassaan. Sen edemmä eivät isänmaan rajat ulotu kaikkein suurimmalla osalla Suomen kansaa. Suomen maata kokonaisuudessaan, suomalaista yhteiskuntaa, suomalaista isänmaata ei ole olemassa, vaikka yliopisto kyllä luulee olevansa Suomen sydän, virkamiehistö sen jäsenistö, papisto sen omatunto, n.s. sivistynyt sääty sen selkäydin. Oikeasta Suomesta, varsinaisesta Suomen kansasta ja sen tarpeista ja eduista ei vielä tiedetä eikä välitetä tai ei ainakaan ymmärretä niiden hyväksi toimia. Joissakin yksityisissä elävä harrastus ei mahda mitään, niin kauan kuin tämä tieto puuttuu eikä saa koko kansaa etujansa valvomaan ja tarpeitaan tyydyttämään, ja niin kauan kuin näin on, ei synny mitään käytännöllistä ja aineellista harrastusta yli pienten päivänhuolien ja kitsaan kirstunpohjalle kasaamisen.--No niin, jatkoi hän olkapäitään kohauttaen--onhan niitä, jotka ajattelevat, että kaikki on, niinkuin olla pitääkin. Yhtämittaa kuulemmekin erinomaisuutemme tuutilaulua laulettavan, ja joka sitä häiritsee, hän on rauhanrikkoja.

--On helppo maalata mustaa mustan päälle--on helppo olla tyytymätön-- niin synkkää, kuin mitä herra rehtori kuvailee, ei meidän elämämme ja olomme, Jumalan kiitos, toki kuitenkaan liene.

Snellman ei vastannut heti professorille, sillä hänen sikarinsa oli sammunut. Sen sytytettyään ja puhaltaen savuja ilmaan puhui hän harvakseen:

--Herra professori on ehkä osaksi oikeassa. Elkäämme olko yksipuolisia, onhan meillä paljonkin, josta meidän tulee ylpeillä. Eikö meillä yleensä syödä hyvin, silloin kun ei syödä pettua. Meillä juodaankin hyvin, paljonkin--onhan kansalla vakituinen viinansa läpi vuoden. Ja ruuan ja juoman päälle meillä nukutaan hyvin juuri sitä varten olemassa olevina talviöinä ihanan, lämpimän uunin kyljessä ja nähdään unia kaiken omamme täydellisyydestä. Ne kaikki ovat ihanteellisia oloja, joista monet kansat meitä varmaankin kadehtisivat. Ikävä vain, että emme voi untamme eksporteerata ja onnellistuttaa muuta maailmaa tällä luonnontuotteella. Mutta viedäänhän täältä sen sijaan hiukan tervaa ja valmistetaanhan meillä makkaroita ja saippuaa ja juoksevia, käryäviä talikynttilöitä ja Rauman pitsejä ja Viipurin rinkeleitä! Ja eikö meillä paineta ja osteta kirjoja? Ja julkaista sanomalehtiä? Ja jos saippuaa ja sanomalehtiä ja kirjoja käytetäänkin vähemmän, niin käytetäänhän sitä ahkerammin kortteja. Onhan suuria kansoja ja rikkaita maita, joiden täytyy tyytyä sivistyksensä välittäjänä yhteen ainoaan kieleen, kun niitä meillä on kaksi ja kolmaskin jo tarjoo meille palveluksiaan. Was willst du noch mehr?

Vastaukseksi kohautti professori vain olkapäitään.

--Leikki sijansa saakoon, sanoi rovasti--mutta koska tässä nyt oli kysymys noista minun soistani--niin apropoo, kieli--mitä on sillä ja sen yhtenäisyydellä tekemistä--?

--Henkinen kulttuuri on aineellisen kulttuurin ehto, eikö niin? kysyi Snellman tiukasti.

--On, on--

--No niin, matta kansan samoin kuin yksilönkin sanat, ajatukset, koko olemus elää kielessä, ilmaisekse ainoastaan siinä ja ainoastaan sen avulla. Missä on nähty kansan kansaksi kehittyvän ilman omaa kieltä ja sitä viljelemättä? Missä on kansallista kulttuuria ilman kieltä? Mutta mitä on meillä tehty kansan kielen hyväksi? Mitä kirjallisuuden hyväksi, muutamia mainioita poikkeuksia lukuunottamatta? Mitä on maan intelligenssi, sen valistunut ja korkeasti oppinut luokka tehnyt? Ei ole yhtäkään miestä koulussa ja yliopistossa, jolla olisi ollut sen verran rakkautta suomalaiseen kansaan, että olisi näitä kieroja oloja koettanut muuttaa. Missä ovat suomalaiset sanomalehdet, kuka on täällä koettanutkaan luoda _suomalaista_ sivistystä? Se vähä, mikä meillä sitä on, on kansan, rahvaan omaa luomaa. Mutta tälle klassilliselle pohjalle ei kukaan rakenna.

Hän oli yhä enemmän lämmennyt, sanat tulivat kyllä yhä takomalla suusta, vähän vaivaloisesti ja välistä änkyttäen, mutta koko ajan varmoina suunnastaan ja maalistaan, sisällisen voiman sysääminä. Olihan Antero kuullut toveriensa näitä aatteita juhlapuheissa esittävän, olihan hän itsekin niitä käyttänyt, mutta hän ei ollut niitä niin koskaan omistanut. Ne olivat hänelle nyt elävää sanaa. Vaikuttavimmissa paikoissa katsahtivat häneen milloin Robert, milloin Naimi, ikäänkuin hakien hänen hyväksymistään, ikäänkuin kehumalla osoittaen: »Kuuletko! Sanoimmehan me!» Lauri seisoi hänen vieressään, vuoroin kalveten, vuoroin veret poskilla leimuten, jalkaa tuon tuostakin muuttaen, koko ajan pitäen silmällä professoria.

--Se on mainiota! mutisi hän ja kuiskasi toisin vuoroin Anterolle kouransa takaa:--Katso professoria! Katso professoria!--Nyt sai!-- Katsos ilmettä hänen kasvoillaan.

--Herra rehtori puhuu niinkuin meillä ei olisi mitään sivistystä, ei skandinavialaista kulttuuriamme, ei mitään historiaa ... niinkuin ... niinkuin kaikki ne vuosisadat, jotka olemme eläneet kunniakkaassa yhteydessä emämaan kanssa ... niinkuin olisimme olleet ja yhä olisimme raakalaisia!