# Kevät ja takatalvi

## Part 5

Book page: https://www.cyberlibrary.org/fi/books/kevat-ja-takatalvi-13920/index.md

--Robertista tulee tiedemies, professori ... mitä te nauratte, herra Hagman.

Anteroa nauratti, mutta ei hän oikein itsekään tiennyt miksi. Hänen oli vain sanomattoman hyvä olla. Hänestä oli kaikki niin hauskaa, somaa, kaunista ja erinomaista.

He olivat tulleet tienhaaraan, jossa toinen tie erosi pappilaan, toinen kirkolle. Siinä tulivat heitä vastaan ruustinna ja professorska menossa koskelle päin, saalit hartioilla, kädet niihin käärittyinä, valkeat päät valkeissa myssyissä, yhdenkokoiset ja hyvin yhdennäköiset, professorska vain hiukan nuorempi ja hienompi. Tytöt aikoivat kääntyä heidän mukaansa, mutta pyörähtivät pois.

--Ei, antaa heidän mennä rauhassa!--Sanokaa, mistä te juttelitte?-- Pojistanne tietysti, eikö niin?--Mutta minne jäivät papat?

--Papat jäivät väittelemään ... Snellman ja Snellman--Saima ja Saima-- ah, mikä vedenpaisumus! Siitä tulee satamaan koko kesän!--ja mennessään kohotti professorska koomillisella liikkeellä olkapäitään.

--Voi voi, semmoiset mammat, puhui Naimi edelleen heidän mennessään kirkolle päin. Nyt se alkaa puhuminen, ja sitä tulee kestämään koko kesän. Niin pian kuin on vähänkin aikaa, istuutuvat he johonkin ja kertovat. Äiti kertoo kaikki pienimmätkin puuhansa syksystä kevääseen, ja täti esittää kaikki, mitä hänelle ja sukulaisille ja tuttaville Helsingissä on tapahtunut. Se on hauskaa, sillä siten saamme me talven kuluessa taas kuulla kaiken sen äidiltä. Niin yhdennäköisiä, mutta kuitenkin niin erilaisia! Äiti tuollainen mukava maalaisruustinna, täti Helsingin hienoimpia rouvia. Mutta vielä erilaisempia olemme me serkukset, pojat ja Thure ja me tytöt ja Anette. Ne osaavat niin hyvin olla ja esiintyä, eivät sano yhtä ainoata sopimatonta sanaa, eivät koskaan innostu eivätkä kiivastu--minulla on niin paha luonto--

--Teilläkö paha luonto?

--Minulla juuri, minä en--ah, katsokaa!

He olivat kohoavaa maantietä myöten, jonka kahden puolen oli pappilan hevoshaka, tulleet kirkolle. Siitä oli näköala yli pappilan taitteisen katon, yli tyvenen suvannon, yli laamannin niemen ja sen päässä olevan vanhan keltaisen herraskartanon ja sitten kauas yli kimmeltävän vesistön etäisiin etelän viljeltyihin vaaroihin. Muut olivat jääneet jonnekin jälemmä Naimista, Kaarinasta ja Anterosta. Tytöt istuutuivat kirkon rappusille, jonka ruskeanharmaata seinää ja pieniä kaikenkiiltäviä ikkunoita mailleen menevä aurinko kultasi.

--Mitä sanotte? kysyi Naimi. Minusta ei ole muu Suomi mitään tämän rinnalla. Kun ne puhuivat isänmaasta ja sen kauneudesta ja sille maljoja esittivät, niin ajattelin minä aina tätä ja join hiljaa, kenellekään mitään hiiskumatta, tämän näköalan maljan. Ne kun näyttelivät ja kehuivat ja huudahtelivat--siellä Punkaharjulla ja Savonlinnassa ja Puijolla--niin, kaunistahan se oli minustakin, mutta minä olin kuin salakihloissa tämän kanssa--en minä osaa sitä suurta Suomea, sitä koko Suomea--osaatteko te?

--Minulla ei ole mitään paikkaa, mihin olisin erityisesti kiintynyt. Olen elänyt siellä täällä, milloin Uudellamaalla, milloin Hämeessä, milloin saaristossa meren rannalla. Mutta kuitenkin tuntuu minusta nyt siltä kuin olisin vihdoinkin löytänyt Suomen, ikäänkuin kehyksiinsä pantuna tauluna, jonka voin itselleni yhdellä silmäyksellä omistaa ja johon voin aivan erityisesti rakastua.

--Mikä paikka se on? kysyi Kaarina.

--Se on näköala Rajavaaralta.

--Elkää sitä, se on niin liian suurenmoinen, niin kaukainen, se ikäänkuin ei mahdu minun syliini, puhui Naimi.

--Ehkä on herra Hagmanilla avarampi syli kuin sinulla, Naimi, virkkoi Kaarina.

--Niin, mutta omistakaa kuitenkin tekin tämä tästä kirkon rappusilta.

--En mitään haluaisi mieluummin, mutta tämähän on jo teidän...

--Ei se mitään ... saavat sitä muutkin ihailla ja rakastaa.

--Pidetään tätä siis yhteisenä, sanoi Antero.

--Niin pidetään!--Hän nousi ylös ja pyörähti iloisesti kantapäillään.-- Kuka tuolta tulee?

--Helander, sanoi Kaarina.

--Kuule, Kaarina, millaiset hänen ja isän välit nyt ovat?

--Eivät he enää väittele, mutta kireät ne on. Helander puhuu vain kirkossa, joka on aina täysi, kun hän saarnaa, ja melkein tyhjä, kun isä puhuu.

--Tiedätkö, että minä näin hänestä usein unta Helsingissä, ja ne hänen tuimat ja samalla surulliset ja haaveelliset silmänsä seurasivat minua siellä pitkät ajat. Kun me siellä tanssimme ja iloitsimme, niin tapasin minä tuon tuostakin itseni ajattelemasta, että mitähän hän sanoisi tästä kaikesta. Mitä olisi minun tarvinnut siitä välittää, mutta usein se häiritsi iloani.

--Isästä oli jotenkin sopimatonta se, mitä hän sanoi sinulle Helsinkiin lähtiessäsi, sanoi Kaarina.

--»Etsikää ainoastaan Jumalan valtakuntaa ja pyytäkää hänen vanhurskauttaan.»--»Itsekutakin uskonsa auttakoon», sanoin minä siihen.--»Hakekaa ja te löydätte, kolkuttakaa, niin teille avataan», vastasi hän.

--Isä sanoi hänelle: »Elkää huolehtiko lapsistani, heidän autuudestaan pidän minä itse huolen.»--»Oletteko varma, että sen voitte?»--»Olen», sanoi isä. Sen jälkeen he eivät ole niistä asioista sanaa vaihtaneet, mutta kohta seuraavana sunnuntaina hän saarnasi siitä, että suruttomain lapsia ei saa jättää vanhempainsa varaan.--Ollaan menevinämme hautausmaalle.

--Ei, minä tahdon puhua hänen kanssaan.

Heidän kohdalleen tullen aikoi Helander mennä ohitse, mutta kun Naimi tervehti häntä ystävällisesti ja hän lakkiansa nostaessaan pudotti keppinsä, pysähtyi hän.

--Kuinka Maria voi? kysyi Naimi.

--Kiitos, kyllä hän voi hyvin.

--Entä pojat, kuinka ne voivat?

--Hyvin ne voivat nekin.

--Sinä et tiedä, Naimi, että pikku Martti on kuollut, huomautti Kaarina.

--Kuollut? Siitä ette ole mitään kirjoittaneet?

--Et olisi ehtinyt saada kirjettä.

--Niin, mitäs niistä nyt kaikista kirjoittamaan, sanoi Helander.

Syntyi äänettömyys heidän seisoessaan sakastin perässä.

--Naimilla oli hauska pääkaupungissa? virkkoi Helander häntä yhä tarkastaen.

--Oli niinkin.--Naimi koetti kestää katsetta ja voittaa sen.--Oli niinkin, hyvin hauska. Siellä sai kuulla niin paljon hyvää ja kaunista.

--Hyvää ja kaunista, kertoi Helander merkitsevällä painolla.

--Niin, tarkoitan semmoista, joka ylentää mieltä ja antaa uutta sisältöä elämälle.

Se oli nyt Naimista tyhmää ja sopimatonta, mutta hän ei osannut muutakaan.

--Tai toisin sanoen »uudestisynnyttää»--niinkuin setä sanoi.

--Niin, tavallaan kyllä--mutta ei pappa tarkoittanut sitä niin kuin te tahdotte selittää ... enkä minäkään sitä.

--Jaa, niin, ei kai, ei suinkaan ... mutta onko uskonsa auttanut Naimia?

--Onhan se, kyllä kai.

Hautausmaan portti narahti samassa ja keskeytti heidät. Sieltä tuli nuorenpuoleinen nainen, jolla oli huivi päässä ja joka oli puettu körttipukuun.

--Rouva Helander, esitti Kaarina hänet Anterolle.

--Naimikin on palannut, sanoi rouva Helander hiljaisella, tasaisella äänellä.--Lähdin vain vähän sinua vastaan, kun tiesin sinun tulevan,-- virkkoi hän sitten miehelleen, vetäytyen tämän suojaan niinkuin jotakin pakoon.

Syntyi taaskin kiusallinen tila, kun ei tiedetty, erotako ja mitä sanoa.

--Niin, täytyy mennä,--sanoi Helander vihdoinkin.

--Eikö Maria tule koskaan meillä käymään? koetti Kaarina sanoa niin ystävällisesti kuin suinkin.

--Kaarina on hyvä ja sanoo terveisiä Hannalle, vastasi siihen apulaisen rouva; ja niin pääsivät he eroamaan.

--Näitkö, Naimi, minkä moittivan ja tutkivan katseen Maria loi meidän pukuihimme, kuiskasi Kaarina heidän käännyttyään kotiin päin.--

--Kuinka on Hanna saanut sen armon hänen silmissään, että hän lähettää hänelle terveisiä?

--Tiedätkö, Hanna on muuttunut niin merkilliseksi tänä keväänä, sill'aikaa.

--Tuolta tulee Lauri! huudahti Naimi.

He pysähtyivät siihen kirkon rappujen eteen kertomaan Laurille kohtauksestaan Helanderin kanssa: mitä Helander oli sanonut Naimille ja mitä Naimi hänelle.

--Lauri! Minun tekisi mieleni yht'äkkiä tanssia! On, niinkuin en saisi muuten pudistetuksi jotain päältäni, joka painaa.

--Jos et ole muuta vailla!--ja Lauri tarttui Naimia vyötäisiin.

--Ei, ei, ei nyt, huomenna juhannuskokolla!

--Lauri, et saa tässä kirkonmäellä!

--Joko sinustakin, Kaarina, on tullut pietisti! Tra-la-laa!-- tra-la-laa!

--Lauri, päästä!

Mutta Lauri vei sisartaan valssin tahdissa ja keikautti hänet Anteron ja Kaarinan nauraessa--hiukan väkinäisesti nauraessa--kirkon rappusille.

Vasta silloin he huomasivat, että Helander ja hänen rouvansa olivat kääntyneet jälelleen katsomaan ja nähneet kaiken.

--Voi, voi, päivitteli Kaarina. Nyt saamme kuulla kunniamme.

--Äsh!--Ei se mitään!

5.

Odotellessaan nuoria, jotka illallisen jälkeen vielä olivat menneet soutelemaan järvelle, mistä heidän laulunsa tyynenä iltana tuon tuostakin kajahti, istuivat ruustinna ja hänen sisarensa järvenpuoleisella parvekkeella jatkaen juttelujaan. Molemmat he olivat sitä ennen käyneet saattamassa miehensä makuulle.

--Niin no, ja kuinka se sitten oli? kysyi professorska.

--Kaikki oli valmiina, me kudoimme ja ompelimme lakanoita ja peitteitä ja pinosimme tyynyjä tyynyjen päälle, Hanna itse ensimmäisenä. Häät olivat jo määrätyt, täksi kesäksi, niinkuin juhannukseksi, ylihuomeneksi, mutta onneksi ei oltu vielä kuulutusta otettu. Hän kirjoitteli kyllä yhä harvemmin ja yhä harvemmin, ja Hanna oli usein vielä totisempi kuin hän yleensä on, mutta emmehän me nyt osanneet sitä aavistaa. Viimein lakkasivat kirjeet kokonaan tulemasta, kunnes lopulta tuli sormus takaisin.

--Ja mikä oli syynä siihen?

--Hän on tullut »herätetyksi», hän on huomannut, että koska Hanna on »suruton», eivät he enää voi sopia toisilleen. Semmoista jotain on hän kirjoittanut, mutta ei Hanna koskaan ole näyttänyt sitä kirjettä. Minä luulen, että sukulaiset ja ystävät ne ovat sen niin toimittaneet. Se olisi ollut _misalliance_--voitko ajatella!

Professorska heilutti vain päätään kahakäteen, se oli jotain niin kauheaa, niin käsittämätöntä ... _mon Dieu, mon Dieu!_

--Pappa ja minä ja koko perhe olemme sen joukon erityisessä epäsuosiossa. Meillä tanssitaan, soitetaan, lauletaan, käydään »koreissa» vaatteissa; papan viattomista peli-illoista laamannin kanssa on tehty kamala pahe--ja itse hän täällä, se samainen, apulaisena ollessaan otti kaikkeen siihen osaa--se on niin, että voisi--

--Ulkokullaisuutta, teeskentelyä--uh!

--En tiedä, en tahtoisi tuomita, mutta kun ajattelen, ettei meidän hiljainen, vaatimaton, työtätekevä, kaikkia muita paitsi itseään ajatteleva, uhrautuva Hannamme, jonka luulisi täyttävän kaikki kristityn vaimon vaatimukset--ja ainoastaan sen vuoksi, ettei suostu vaihtamaan huivia kaulukseen ja heittämään pois mansetteja--

--Se on fanatismia! Sitä se on! Jumalani! Että sellainen villitys yhä vaan saa jatkua ja myrkyttää mieliä!

--Sitä on jo Helsingissäkin, yliopistossakin.--Mutta niin sääli kuin minun onkin hänen onnettomuuttaan, on minusta kuitenkin onni, ettei hän joutunut siihen sinisenharmaaseen laumaan. Semmoinen kunnon tyttö kuin hän voi saada miehen millaisen tahansa, minä vien hänet mukanani Helsinkiin.

--Ei hän sinne tulisi.

--Mutta kuinka hän itse ottaa sen? Miten se on häneen vaikuttanut?

Ruustinna katsoi sisartaan pitkästi silmiin ja virkkoi sitten hitaasti:

--En ole siitä vielä kenenkään kanssa puhunut--en papankaan--mutta minä pelkään, että hän itsekin on tulemassa pietistiksi.

--Mitä sanot sinä, Selma?

--Olen tavannut hänet lukemasta niitä niiden mustakantisia kirjoja ... ja sitten hän on alkanut seurustella Helanderissa, vaikkei Maria koskaan tule meille käymään.

--Sinun pitää kieltää se! huudahti professorska.

--Kuinka voisin sen tehdä?

--Sinä olet hänen äitinsä, ja se on sinun velvollisuutesi.

--Se on niin arka asia, en ole tahtonut siitä vielä edes puhua.

--Jos et sinä puhu, niin puhun minä!

--Elä tee sitä, Lisette, elä ainakaan vielä! Minä luulen, että on paras olla sitä huomaamatta. Ehkä se menee ohi, kun te kaikki nyt olette täällä. Minusta näyttää, että hän teitä odottaessaan on käynyt valoisammaksi. Robert voi ehkä kaikista parhaiten häneen vaikuttaa. Kyllä on ollut vaikea tämä asia.

--Selma-parka, sinulla on ollut paljon huolia.--No, ja kuinka on Oton laita?

--Hän on nyt tuottanut meille verrattain vähemmän huolia kuin ennen. Hän asuu nyt siellä maatilallaan, jonka pappa hänelle vihdoin osti. Ei se käynyt täällä, vaikka pappa koetti pitää häntä pehtorinaan. Olemme kuulleet, että hän silloin tällöin markkinamatkoillaan on mellastellut, mutta selvänä hän on lauhkea ja hyväluontoinen; minä luulen kuitenkin, että kun hän on saanut jotain omaa--pappaa ei tahtonut mitenkään saada osoittamaan hänelle sitä luottamusta; mutta hän ei ole ollenkaan lahjaton, vaikkei menestynytkään koulussa. Kun hän vain löytäisi jonkun hyvän, sopivan tytön... Mutta kaikista eniten huolettaa minua Lauri, jos nyt tässä sinulle kaikki huoleni kerron.

--Mikä hänen on?

--Sinä tiedät, se Hedda, jonka otimme orpona ja joka on ollut meillä kymmenvuotisesta saakka.

--Se sisäpiika.

--Niin, nyt olemme lähettäneet hänet pois.

--Ei suinkaan--?

--Ei, ei, ei siinä mitään semmoista, mutta kaikesta, mitä olen saanut selville Heddalta, tai oikeastaan siitä, mitä hän itse on kylässä kertonut, on Lauri luvannut naida hänet, sitten kun joutuu valmiiksi.

--Onko poika aivan järjiltään!

--Sanos muuta! Laurin puolelta se on nyt tietysti vain romanttinen päähänpisto, tyttö on kaunis ja kaikin puolin hyvä tyttö, ja Kaarina ja Hanna ovat häntä opettaneet kirjoittamaankin ja muuhun semmoiseen.

--Mutta hänhän on talonpoikaistyttö--tavallinen piika.--

--Senpä vuoksi minä en voinutkaan ottaa vastuulleni sitä, etten tekisi mitään asian estämiseksi, ja kun ei Lauri ole minulle mitään puhunut, niin lähetin minä hänet kesän ajaksi pois...

--Tietysti, siinä teit aivan oikein.

--Mutta nyt minä kuitenkin pelkään, että olen ehkä tehnyt tyhmästi ja että juuri se voi olla onnettomuudeksi ja että Lauri, joka on niin kiivas ja intohimoinen ... ehkä olisi sittenkin ollut viisainta pitää heitä täällä silmällä...

--Ei, ei, kyllä minä olen vakuutettu siitä, että olet tehnyt viisaimmin juuri näin. Minä luulen sitäpaitsi ... olen ollut näkevinäni jotain...

--Mitä, sano?

--No niin, sama se ... nuoret unohtavat pian--löytävät uusia ihanteita --_enfin!_

--Luuletko? Mutta jos hän tulee ja vaatii minua ilmaisemaan, missä Hedda on ja miksi hänet on lähetetty pois?

--Minä luulen, ettei hän tule.

--Nämä ovat niin vaikeita asioita--eihän meidän nuoruudessamme ollut näin, kaikki meni niin tasaisesti ja taitavasti: joka kosi, se nai, joka nai, se otti vertaisensa. Ei mitään semmoisia ideaaleja ja haaveita!

--Apropos ideaaleja ja haaveita, tiedätkö mihin Snellman kehoitti Robertia ryhtymään? Lähtemään Lappiin tai Venäjän Karjalaan!

--Herra Jumala, ja mitä sinne?

--Joitain »suomalaisia tutkimuksia». Ei isänmaata muka palvella kosmopoliittisilla opinnoilla ja tutkimuksilla »ins blaue hinein», vaan kansallisilla, suomalaisilla--à la Castrén, à la Lönnrot!--en minä tiedä...

--No, mutta kuinka hän luulee, että Robertin terveys voisi sietää semmoisia matkoja! Lappiin?

--Elä nyt tule niin levottomaksi, rakas Selma. Ei Robert ole niin tyhmä, että lakkaisi pyrkimästä dosentuuriin, jota varten hän on jo kuin itsestään määrätty.

--Se Snellman, se Snellman, huokasi ruustinna.

--Se on nyt vain sitä, että tätä isänmaata ei muka voida palvella muulla kuin semmoisella jollain erinomaisella, jollain suurella tavalla ... ymmärrätkö, on nyt olemassa sellainen henki, sellainen suunta, sellainen muoti. Muotia se on. Se on kaikki sen Saiman syy. Ah!--eihän siellä kohta kuule muusta puhuttavan, ei muusta väiteltävän. Till lust och leda! Thure ei kuitenkaan toki, Jumalan kiitos, ole vielä siihen myllyyn joutunut.

--Mutta aikooko hän todellakin Venäjälle?

--Ei mitään ole vielä päätetty. Eikähän hän vielä, ole suorittanut tutkintojakaan. Mutta hänen ylhäisyytensä, jolle Hartmanilla oli onni esitellä hänet, antoi viittauksia, että hän kernaasti antaisi suosituksensa--ja miksei sitä käyttää!

--Hänestä tulee varmaankin kerran vielä senaattori.

--Mitäs nyt siitä vielä voi sanoa, mutta kyllä minä luulen minäkin, että hän vielä voi mennä pitkälle.

--On hauska nähdä lastensa onnistuvan, ei mikään ilo ole maailmassa niin suuri kuin se!--Ja pudistaen pois huolensa ja antautuen valoisan luontonsa valtaan virkkoi ruustinna vielä iloisesti ja luottavasti:-- Kyllä kaikki vielä--ja ehkä me saamme sen ilonmaljan juodakin pohjaan saakka: että vuosien päästä vielä näin istumme täällä, me molemmat vanhat, ja lastemme lapset telmivät ja leikkivät ympärillämme, niinkuin meidänkin kotonamme ennen.

--Niin juuri--tuolta sinulle vastataan, Selma!

Mutta hetken kuluttua, jolloin he katselivat niemen takaa ilmaantunutta kahta venettä ja kuuntelivat laulua, joka niistä airojen levähtäessä soi, virkkoi taas ruustinna, kun laulu oli loppunut:

--Niin, niin--ja sittenkin--kumminkin--

--No, ja mitä nyt taas? kysyi sisar toruen.

--Että sittenkin voi tulla joku mullistus, joku onnettomuus, ei sieltäpäin, mistä sitä milloinkin odotamme, vaan jostain aivan toisaalta, jostain, jota emme voineet varoa.

--No, nyt en minä enää viitsi sinua kuunnella--en totta tosiaan!

Ruustinna olikin vain sanonut sen saadakseen vahvistusta ja luottamusta sisareltaan, johon hän uskoi ja jota hän ihaili itseänsä voimakkaampana, etevämpänä ja ymmärtäväisempänä.

He laskeutuivat rantaan nuoria vastaan, nähdäkseen heidän iloaan ja nauttiakseen heidän laulustaan. Tytöt olivat panneet päähänsä poikain lakit ja seppelöineet heidän päänsä ruohoilla ja kukkasilla. Naimilla oli Laurin lakki, se oli vajonnut syvälle, korvia myöten hänen päähänsä ja antoi aihetta nauruun ja pilaan, yhtä vilpittömään kuin Anteron kukkaspäähine, josta hänen tietämättään pisti ylös tuuhea pensas punaista tukkaa. Kaarinalla oli äidin iloksi punainen huivi hartioilla, ja hänen tummia kasvojaan valaisi herttainen hymy. Hannakin oli mukana, ja hänen poskilleen oli kohonnut hienoinen puna.

--Ehkä hän unohtaa, ehkä kaikki käy hyvin, ajatteli ruustinna.

Puutarhan keskellä oli sen teitten risteyksessä pyörylä. Nuoret odottivat siinä rannasta hiljalleen tulevia äitejä ja tekivät yht'äkkiä piirin heidän ympärilleen ja tanssivat ja lauloivat, sill'aikaa kun toiset heitä pyörittivät.

--Lapset, lapset, elkää niin kovaa, papat voivat herätä!

--Ovat jo heränneet!--ja vieraskamarin ja rovastin makuuhuoneen ikkunasta pilkisti uutimien takaa kaksi kaljua päätä tyytyväisinä nyökäten alas puutarhaan.

Kun ruustinna muiden levolle mentyä vielä järjesteli jotain ruokasalissa Hannan kanssa, virkkoi tämä:

--Lauri kysyi Heddaa?

--Mitä sanoit? Kai sanoit, että hän itse oli tahtonut lähteä?

--Minä en voinut valehdella, sanoin, että hänet oli lähetetty.

--Sanoitko myöskin minne?

--Ei hän sitä kysynytkään.

Äiti näki tyttärensä kasvoista, ettei hän ollut mitään unohtanut; ja ymmärsi, ettei puna hänen poskillaan ollut ilon punaa.

6.

Kun Antero illalla myöhään palasi pirttiin, heitti hän lakin päästään pöydälle menemään, riisti takin yltään ja viskasi sen vuoteelleen, ojensi kätensä orsia kohti ja huudahti: »Oi autuutta, oi onnea! Oi ihanuutta ihmisten, oi!»

--Mikä runo se on? Onko se oma tekemäsi? kuului Riston ääni vuoteen ylikerrasta, jossa hän vielä valvoi tyytyväisenä iltapiippuaan poltellen.

--Ei se mikään runo ole!

--Mutta siitä ehkä voisi tulla?

--Ei tiedä mitään, mitä tässä maailmassa voi olla ja mitä tulla!

--Missä olitte näin kauan?

--Siellä vain istuttiin.

--Ketä sinä meinaat, sitä Naimiako vai sitäkö toista, Kaarinaa?

Vaikkei Antero oikeastaan ollutkaan sillä tuulella, vaikka hän mieluummin olisi ollut yksin, miettiäkseen, mitä oli tapahtunut, mitä hän oli nähnyt ja tuntenut, kootakseen saamiaan vaikutelmia, muistellakseen uudelleen kaikkea, mitä Naimi oli sanonut hänelle ja mitä hän Naimille, yhtyi hän kuitenkin pilaan.

--Sinä meinaat sitä Anettea, mutta Lauri hänet kuitenkin vie.

--Elä! Mistä sen tiedät? Lasket leikkiä! Anette on helkkarin hieno tyttö, kasvatettu Tukholmassa instituutissa ja puhuu ranskaa kuin ruotsia.

--Mutta ei sanaakaan suomea.

--Sinun tyttösi ovat maalaismamsseleita hänen rinnallaan, koko perhe on erittäin hieno ja ylhäinen.

--Mitä sinä niin hienolla tytöllä ja ylhäisellä perheellä, demokraatti?

--Sinä olet haaveilija, joka et koskaan näe asioita niiden oikeassa reaalisessa valossa, sanoi Risto ja pani hiukan pettyneenä Anteron välinpitämättömyydestä pois piippunsa.

--Enkä tahdokaan nähdä! puhui Antero toisesta päästä tupaa, heitellen vaatteitaan sinne tänne ja niitä sitten taas keräten.--Tahdon aina haaveilla, aina nähdä kaunista ja ihanaa, tahdon aina--!

--Aina minä sen Laurin laudalta lyön! Etkö luule?

--Lyö vaan! lyö vaan!

--Jos _sinä_ luulet saavasi sen Naimin, niin erehdyt, sillä se on jo toisen, sanoi Risto kostaakseen ja kääntyi sitten seinään päin vetäen peitteen korvilleen.

Antero valvoi vielä kauan, käyskeli edestakaisin tuvan lattialla, istahti milloin sinne, milloin tänne, tempasi kanteleen seinältä, näppäili sitä, asetti sen taas takaisin naulaan, hyräili, huoahteli. Ei milloinkaan ollut elämä tuntunut hänestä niin ihanalta, niin täyteläiseltä, hän itse niin voimakkaalta ja varmalta!... Minun täytyy ansaita hänet, minä voin sen tehdä. Minä voin tehdä minkä suurtyön tahansa hänet voittaakseni! Ei kukaan maailmassa voi ymmärtää minua niinkuin minä häntä ja hän minua! Joka niinkuin hän voisi jakaa iloni ja suruni! Minusta voisi tulla sankari, suuri mies, minä voisin pelastaa maani ja kansani, jos hän olisi kanssani! Valkyriani! Runottareni! Beatriceni! Laurani! Millainen ymmärtäväinen osanotto säteili hänen silmistään! Hän soittaa kannelta! Minä laulaisin uuden laulun isänmaalle, uuden suomalaisen sävelen soinnuttaisin--»ma laulaisin, hän mua säesteleis'!»----Suurta, jaloa, jumalallista uhrautua aatteen vuoksi, tehdä _kaikki_ kansansa hyväksi--hänen kanssaan!

--Mutta jos hän jo rakastaa toista?

--Risto, mitä sinä tarkoitat--? mutta Risto jo nukkui.--Ei!--ei hän silloin olisi puhunut minulle, niinkuin puhui, ei katsonut minuun, niinkuin katsoi, ei hymyillyt minulle, niinkuin hymyili. Mutta vaikkei hän olisikaan oleva omani, minä rakastaisin häntä sittenkin, sitä muistoa, mikä hän olisi oleva minulle, sitä kuvaa, minkä hän olisi mieleeni jättävä. Rakastaisin häntä siksi, etten voisi rakastaa ketään muuta niinkuin häntä! Niinkuin Beatricea Dante! Minä runoilisin hänestä, tekisin tunteistani taivaan ja sinne hänet sijoittaisin...

Kolkutettiin hiljaa ovelle, joka raottautui, ja pieni kätönen piti siinä puhtaita liinoja.

--Unohtuivat--olkaa hyvä--anteeksi! Antero otti ne, ja käsi katosi, ja ovi painui kiinni.

Kuka se oli? Oliko se hän? Se oli kuin hänen äänensä ja kätensä. Mutta ikkunasta näki hän, että se oli Kaarina, joka kulki pihan yli puhtaita liinoja käsivarrella. Miksi ei se ollut hän?

Hän koetti ummistaa silmänsä ja nukkua, mutta ei saanut unta; sillä mielikuvitus alkoi rakentaa runoa, häilyä epämääräisten sointujen siivillä, kummutella esiin kuvia, hajanaisia väliin, väliin toisiinsa yhtyviä niinkuin pilvet taivaalla,

--Kuinka minä maani löysin, kuinka kansani tapasin? Kuljin eksyen ikäni, haeskellen harhaelin, ei isoa, ei emoa eikä kullaista kotoa, oman orren armautta, oman lemmen lempeyttä.

Ja sitten hän mietti sitä näin:

--Lähdin lempeä hakuhun, etsimähän armautta Näin siellä neidon nuoren, tuhansista immen tunsin, etähältä etsittyni, kaukahalta kaivattuni. Pois katosi, loitoll' lensi.

Mutta hän lähti sitä etsimään,

kulki soita, kulki maita, astui auhtoja ahoja, taival pitkä ja tukala, mieli masea, matala--

eikä hän uskonut häntä enää ikinä löytävänsä, kun

päivänä muutamana, aamuna erähänä seisoi laella laajan vaaran, näki kirkon kimmeltävän, lähti luokse astumahan, tuli koskelle kovalle, syöksyi laineiden selälle, valtahan on vaahtopäiden.

Ja sitten, jotenkuten--miten tahansa--hän ei ollut oikein selvillä miten, mutta sieltä hän sen löysi.

Tarttui tyttöni kätehen, toi mun temppelin etehen, veti impi vierellensä,

ja osoitti maata ja vettä ja virkkoi: