# Kevät ja takatalvi

## Part 36

Book page: https://www.cyberlibrary.org/fi/books/kevat-ja-takatalvi-13920/index.md

Laamannilaiset seisoivat vähän tuonnempana omassa ryhmässään, tyyninä, arvokkaina, kylminä, jotenkuten kuin vielä ylemmällä pinnalla kuin ennen. Nämä asiat eivät näyttäneet heitä paljon liikuttavan.

Toisaalla seisoivat myöskin omassa ryhmässään Lönnrot ja Thure Hartman. Thure nyökäytti Anterolle päätään vähän vieraasti ja niinkuin välinpitämättömästi, niinkuin he eivät olisi yhteen kuuluneet.

Otto ja Ingrid puuhailivat vielä kirstun ääressä, Otto vielä viimeisiä nauloja kirstuun napauttaen, Ingrid sen laitaharsoja järjestellen. Heidän kasvoissaan ei ollut mitään surun ilmettä, he näyttivät tyytyväisiltä ja onnellisilta, eivätkä koettaneet sitä peittääkään.

Kellot alkoivat soida kirkolla, ja ruumissaatto lähti liikkeelle. Antero joutui kulkemaan Kaarinan kanssa ja pyysi häntä kertomaan Robertin viimeisistä hetkistä.--Viimeiseen asti hän ajatteli vain tutkimuksiaan. Hän selaili ja järjesteli niitä vielä aamulla, kun illalla kuoli. Oli joidenkuiden mielestä niin surkeaa, että hän vain semmoisia asioita ajatteli, mutta minusta oli se niin liikuttavaa ja kaunista, sillä hän ei ajatellut sitä itsensä tähden, vaan olisi tahtonut saada elää ainakin vähän aikaa vielä sentähden, että olisi saanut muistiinpanonsa edes jonkinlaiseenkaan järjestykseen. Tuontuostakin hän sanoi: »Kun tietäisin, onko näissä mitään, mutta kun täällä ei ole ketään, jolta voisin saada sen tietää.» Me lähetimme silloin kiireen kautta noutamaan Lönnrotia. Odottaessaan kysyi hän yhtämittaa: »Eikö häntä jo kuulu?» Kun setä tuli ja katseli niitä papereita ja sanoi, että niissä on paljon uutta, aivan uusia aatteita ja aineita kielentutkimukselle, niin sanoi Robert: »Nyt voin minä kuolla rauhassa.»--Hanna sanoi kerran: »Et ajattelisi noita tuommosia.»--»Mitäs minun sitten pitäisi ajatella?» kysyi Robert kummastuen.--»Ajattelisit kuolematonta sieluasi.»--Robert sanoi: »Minä elän ainoastaan, jos minun työni elää.» Mamma itki: »Voi, voi, että sinun täytyy näin nuorena kuolla.»--Siihen hän taas sanoi: »Enhän minä kuolekaan, jos ei minun työni kuole.» Kun hän jo houraili, niin huusi hän moneen kertaan:--»Aatteet elävät, aatteet elävät!--iankaikkisesti-- iankaikkisesti.»--Ne olivat hänen viimeiset sanansa. Kyllä hän tosin sittenkin jotain puhui, mutta me emme siitä mitään ymmärtäneet, mutta setä Lönnrot sanoi, että se oli lapinkieltä.

Kun he hetken aikaa olivat kulkeneet vaiti, virkkoi Kaarina taas:

--Minulle hän ennen kuolemaansa antoi sen neuvon, pani melkein sen pakon, että minun välttämättä pitää perustaa koulu, ja me olemme päättäneet Hannan kanssa ruveta pitämään sitä täällä tai ehkä Kuopiossa, jonne minä muutenkin olen aikonut lähteä hoitamaan pikkupoikia.

Kaarina oli muuttunut eduksensa, hän oli itsetietoisempi ja varmempi, ja hänen katseensa oli rauhallinen ja kirkas.

--Robert lähetti teillekin terveisiä. »Sano Hagmannille», sanoi hän, »että ihmisen tulee ajatella kansaansa ja ihmiskuntaa enemmän kuin omaa itseään, olkoonpa sitten vaikka omaa autuuttaankin. Heränneissä on se suuri vika, että ne hautovat vain niitä omia haavojaan, joita itse itseensä iskevät, saadakseen niitä sitten hoitaa.»

Anteroa se vähän säpsähdytti, olihan hän sitä samaa itsekin usein ajatellut.

--Hän ei ehkä tuntenut meitä oikein, sanoi hän kuitenkin.

--Niin, ei kai.

--Mutta saattoi hän silti olla jossain suhteessa oikeassa, hyvinkin oikeassa, lisäsi hän hetken kuluttua.

Lähestyttiin kirkkoa. Kellot soivat harvaan ja hitaasti, seisoen kauan kannallaan luukkujen läpi sinertävää taivasta vasten ja siitä sitten heilahtaen alas ja taas kohoten kannalleen takaisin. Tultiin tapulin edustalle, laskettiin arkku maahan reestä. Helander ja lukkari seisoivat ovessa. Niin pian kuin virren ensimmäinen värssy oli veisattu, kannettiin ruumis kellojen soidessa tapulin holvin läpi ja hautuumaalle luotua käytävää myöten suurten kuusien alle joen äyräälle, tyyneen suojaiseen paikkaan.

Helander alkoi siunata ruumista.

Toisella puolen haudan seisoi Naimi, nyt paljain päin, heitettyään hunnun silmiltään. Hän seisoi kuusen alla, kalpeiden kasvojen taustana hautausväen musta pohja. Mitä mahtaa hän ajatella, ketä surra? Mikä on tarkoitus sillä ja mikä seuraus siitä, että hänen onnensa oli ollut niin lyhyt? Mihin Jumala häntä aikoo? Mitä hän on tehnyt, että se hänelle tapahtui, tuolle iloiselle, hyvälle, elämänhaluiselle, joka ei kenellekään, ei ainakaan tahallaan ollut mitään pahaa tehnyt? Miksi oli hänen hääilonsa häiritty? Miksi oli hän orpolapsi povellaan määrätty ajamaan takaisin tänne samaa tietä, jota oli vapautettuna sulhonsa rinnalla rientänyt uuteen maailmaan, uuteen elämään?--Ja miksi on meille muillekin käynyt, niinkuin on käynyt? Laurille, minulle ja Robertille tuossa. Hän putosi kuolleena latvasta maahan, me siipeen satutettuina keväisiltä oksiltamme visertämästä--emme enää koskaan lentoon pääse, eikä yhteinen emo meitä poikasiaan enää kokoon huuda. Mekö hylkäsimme hänet, emomme, vai hänkö ei meitä tarvinnut, koska hänestä jäimme? Ei ainakaan Robert emoansa hylännyt.

Helander oli lukenut haudan, multa alkoi kolahdella kirstun kanteen, ja multauskellot soivat. Liikuttiin vähän, tultiin muuttaneeksi paikkaa. Otto loi hautaa umpeen renkien ja pikkupoikien kanssa. Antero siirtyi taammaksi muista, joutui seisomaan Lönnrotin viereen.

--Se oli surma nuoren miehen, kuolo kaunihin urohon, sanoi Lönnrot hiljaisella äänellä. Hänen kylmästä vähän kohmettuneet kasvonsa liikahtivat jäykästi. Sitten näytti hän hymyllä koettavan voittaa liikutustaan.

Odotettiinko jotain? Johan oli hauta täytetty ja kumpu havuilla katettu.

Silloin kuului ääni sanovan: »Hyvät ystävät!»--ja avopäin seisoi Thure kummun juurella.

--Ennenkuin eroamme tästä paikasta, jossa olemme harmaan maan poveen kätkeneet ja kylmän kinoksen alle jättäneet meille rakkaan vainajan, pyydän minä eräiden hänen toveriensa ja hengenheimolaistensa puolesta lausua muutamia jäähyväissanoja. Meidän sydämemme täyttää tällä hetkellä syvä suru, mutta samalla on meissä vaikuttamassa tunne, että me emme saa antautua sen valtaan. Hän on kyllä meiltä ryöstetty, emme enää koskaan saa katsoa hänen syviin, hänen uskoa, intoa ja vilpittömyyttä loistaviin silmiinsä, emme enää tuntea hänen lujaa kädenpuristustansa. Kova kuolema ei kuitenkaan ole voinut häntä meiltä kokonaan viedä. Hänen muistonsa on meille jäänyt. Hänen kanssansa ei meiltä ole mennyt se, mikä meille hänessä oli kallisarvoisinta: hänen uskonsa ja innostuksensa. Se ei ollut sitä hetken hehkua, joka sammuu samassa kuin se syttyy. Se oli maanalaista tulta, joka palaa hankienkin alla. Me näimme sen liekkiin leimahtavan eräänä ihanana kesäisenä yönä, ei kaukana täältä, tuolla mäellä, missä juhannustulien ääressä kuulimme sanoja, jotka sytyttivät kaikkein meidän mielemme, mutta ei kuitenkaan kenenkään mieltä niinkuin hänen. Hänessä ei se leimahtanut sammuaksensa niinkuin niin monessa muussa, se muuttui hänen povessaan voimaksi kestämään pohjolan kylmintäkin talvea.

--Mitä hän sitten teki, mitä sai hän aikaan? Ei ole tässä paikka käydä tekemään selkoa hänen työnsä tuloksista. Meille riittää vain muistuttaa, mitä hän _tahtoi_ saada aikaan ja _millä tavalla_ hän sai aikaan sen, minkä sai. Sanottakoon vain, että hänen suuri aatteensa oli se, että hän tahtoi tieteellisessäkin työssään olla _suomalainen_. Hän asetti tieteensä esineeksi suomalaisen isänmaansa, suomalaisen kansansa, tahtoi tutkia sen kieltä, sen historiaa, löytää ne tiet, joita myöten hänen kansansa oma salojen siimeksessä kulkenut kulttuuri oli vaeltanut, kaivaa esiin muun muassa ne murteiden aarteet, joita se oli erämaihin kätkenyt, etsiä niitä sanojen jälkiä, jotka olivat sen hengen polkuihin painuneet.

--Mutta eivät ole hänen työnsä tulokset, miksi ne sitten osoittautunevatkin, meille häntä suremaan jääneille tällä hetkellä kuitenkaan suurin lohdutuksen antaja. Meille on tärkeintä se tapa, millä hän työnsä suoritti. Kaikki hän jätti, varman tulevaisuuden ennen viitotulla uralla, kaikki hän uhrasi, ei sokeasti ja sattumalta, vaan varmasti tietäen, mitä teki. Kun hän täältä viimeisen kerran lähti sille retkelle, joka nyt on päättynyt tähän tämän kuusen alle, niin hän jo oli selvillä siitä, ettei hänen uransa tulisi olemaan pitkä.-- »Olkoon, että sorrun, mutta onhan sortumisestani oleva hyötyä. Eläisin ehkä joitakuita vuosia kauemmin, jos en lähtisi, mutta en olisi saanut mitään aikaan. Elämän pituus ei ole _elettyjen_ hetkien, vaan _työskenneltyjen_ hetkien mukaan mitattava.» Ja niin hän kaikista kielloista huolimatta lähti, painui ennen käymättömiin korpiin, hiihti yli ennen hiihtämättömien hankien.

--Se on tämä, joka on hänessä suurta ja sankarillista, ja siinä on hänen merkityksensä meille. Kuka tietääkään, kuinka monta velttoa jännettä hänen esimerkkinsä tulevaisuudessa on jännittävä.

--Mutta kuinka onkin, kuinka koetammekin lohduttaa itseämme, on mielemme kuitenkin tällä hetkellä ylen apea. Surua hänen ennenaikaisesta poismenostansa suurentaa se, että hänen kohtalonsa näyttää olevan pienoiskuva koko Suomen kansan kohtalosta, hänen elämäntarunsa sitä samaa tarua, mitä historia meille sorretusta Suomesta tietää kertoa. Meidän kehityksessämme on aina ollut jotain keskeytynyttä, pysähtynyttä, tyrehtynyttä. Me kyliä nousemme, yritämme, teemme lähtöä ja pääsemme taipaleellekin jonkun matkaa, meidät murretaan, meiltä tukitaan tie--väkivallalla. Takatalvi seisoo aina uhaten jokaisen kevään oireen, jokaisen kesän lupauksen edessä niin hyvin hengen viljelysmailla kuin aineellisen viljelyksen vainioilla. Nytkin on kolkko kylmä jäätänyt parhaat toiveemme. Jos tahtoisimme ja voisimmekin jotain suomeksi kirjoittaa, niin emme sitä enää saisi tehdä. Onneksi hänelle, joka tämän kummun alla lepää, ettei hänen tarvinnut nähdä sitä aikaa, joka nyt on alkanut. Hänen haaveitaan ei ollut ainoastaan suomalaisessa kansallisessa maaperässä työskentelevä tiede, vaan myöskin suomenkielin esitetty tiede. Hän oli päättänyt tehdä sen, mikä kaikkein rohkeimmillekin on vielä hullutus, mahdottomuus: kirjoittaa suomenkielellä sen tieteellisen tutkimuksen, jota hän valmisti. Hän ei olisi voinut sitä nyt tehdä. Kansaltamme on riistetty yksi sen ihanimpia toiveita: unelma suomenkielen kehittämisestä sivistyskieleksi. On ryöstetty yksi sen kalleimpia vapauksia, on viety sen henkisen kehityksen elinehto. Jaksaako se parempia päiviä varten ylläpitää itseään sillä henkisellä petäjäleivällä, johon sen nyt täytyy turvautua? Epäilemättä! Varmaankin! Parempi aika on kerran koittava, mutta milloin? Emme sitä tiedä. Vapaus on kuollut, kuollut muuallakin maailmassa eikä vain meillä. Muualla on se tapettu, vereen tukahdutettu, meillä vain-- vankilaan teljetty.

Mutta hän oikaisihe, ja ääni sai voimaa, joka melkein uhkasi ja kajahti takaisin kirkon seinästä.

--Yhden kuitenkin tiedämme, sen, että ainoa keino voiton ja vapautuksen kuinka pienen tahansa saavuttamiseksi on, jos niin tarvitaan, uhrata elämämmekin asian hyväksi--viimeiseen hengenvetoon saakka työskennellen panna _kaikki_ alttiiksi päämäärämme saavuttamiseksi. Jos suomalainen mies koko sielunsa sisimmästä antautuu työhön isänmaan ja kansan ja sen kielen ja kirjallisuuden ja sivistyksen hyväksi, niin on tämä työ kerran hedelmiä kantava. Kun on eläessään luja luottamus ja kuollessaan varma horjumaton usko siihen, että aika kerran on tuleva, niin se _on_ tuleva.

--Rakas veljemme tuossa on antanut meille sen uskon ja opettanut meitä elämänsä esimerkillä tekemään niin, että voitto kerran on oleva meidän. Lepää rauhassa, uupunut! Mutta elköön esimerkkisi suoko meille rauhaa, elköön henkesi hetkeksikään lakatko humisemasta meille kevään lupausta, humisemasta sitä silloinkin, kun niinkuin nyt takatalven nietokset vielä korkeina ympärillämme kohoavat.

Antero oli Thuren puhuessa yhä enemmän kiintynyt häntä katselemaan.

Thure seisoi siinä hentona, mutta jäntevänä, vastakohtana noille kaikille raskaille ja kömpelöille ihmisille hänen ympärillään. Hänen äänensä ei ollut voimakas, mutta soinnukas ja sisäistä lämpöä ja liikutusta väreilevä. Siinä oli samalla lujuutta ja tuimuutta.

Antero tempautui mukaan. Häntä vastaan tuulahti muistoja ylioppilasajoilta, jotain kauan sitten häneltä loppuun kuluneen ajan ilmaa. Noinhan sitä silloinkin puhuttiin, tuohon samaan tapaan, mutta henki oli nyt toinen, totisempi, syvempi, oleellisempi... Hänessä herahti kuin kaiho, että hän on, että hänen täytyy olla siitä niin kaukana. Mutta täytyykö hänen? Miksi hänen täytyy?

Kun hän puheen loputtua katsahti ympärilleen, oli hän haudan partaalla seisovain kasvoilla huomaavinaan ilmeen, jota niissä äsken ei ollut. Heidän ilmeensä oli kuin valjennut, kyyneleet olivat kuivuneet, päät kohonneet. He katselivat puhujaa kuin kysyen ja ihmetellen ja samalla niinkuin olisivat _tahtoneet_ uskoa, pyytäneet tulla yhä enemmän lohdutetuiksi ja vakuutetuiksi. Pikkupojat seisoivat suurin, avonaisin silmin.

Kun puhe loppui, ojensi rovasti Thurelle kätensä ja puristi sitä ja näytti sanovan, vaikka huulet vain liikahtivat: »Kiitos.»

Thure oli vetäytynyt vähän taapäin ja joutunut ruustinnan viereen. Ruustinna pisti kätensä hänen kainaloonsa, ikäänkuin häneltä tukea ja turvaa ja lohdutusta hakien. Hänenkin kyyneleensä olivat kuivuneet ja hänen silmissään oli kuin ihmettelevä kysymys: »Niinkö, onko todellakin niini! Semmoinenko oli Robert?»

Naimi ja Kaarina seisoivat käsi kädessä vastapäätä Anteroa toisella puolen haudan. Yht'äkkiä sattuivat heidän molempain katseensa häneen, niissä oli kuin jotain kehoitusta, rohkaisua--heille itselleen vaiko hänelle?

Seisottiin äänettöminä vielä vähän aikaa havukummun ympärillä. Otto ja Ingrid järjestivät taas hautaa, laitellen havuja limikkäin.

Kuusessa heidän päänsä päällä visersi yht'äkkiä, lintu ... kesälintuko?... Ei, talvitianen se vain oli, lintu, joka ei hae lämpimiä maita kylmimpinäkään talvina, joka ennen putoo jäätyneenä maahan kuin muuanne maastaan lähtee ... ja joka visertelee huurteisessa koivussa yhtä iloisesti kuin keväisessä lehdossa.

* * * * *

Alettiin hajaantua haudalta. Antero, Lauri ja Thure joutuivat kulkemaan Lönnrotin kanssa samassa seurassa kirkon portilta pappilaan.

--Ne olivat oikeita sanoja, mitä maisteri sanoi, virkkoi Lönnrot Thurelle. Olisi tehnyt hyvää itselleen Snellmanille olla niitä kuulemassa. Kirjoittelee mies vähän alakuloisesti, mutta kyllä kai siitä pian taas hammas hampaaseen kirahtaa. Niin kauan kuin on teissä nuorissa tämä henki, niin ei ole Suomella hätäpäivää.

Hän kääntyi sitten erityisesti Anteron ja Laurin puoleen, jotka astuivat takana:

--Olisi minulla häneltä teille vähän terveisiäkin. »Sano niille nuorille miehille, kun heidät luultavasti siellä tapaat, etteivät saa antaa hallan henkeänsä panna. Herjetkäät kulkemasta alla päin ja muistakaat, että jokaisen velvollisuus on tehdä voitavansa yhteiskunnan palveluksessa. Suomen papiston parhaimpien suuri historiallinen tehtävä on ollut se, että he eivät sanankuulijoilleen ole ainoastaan avanneet tietä taivaan valtakuntaan, vaan osanneet johtaa heitä hiukan heidän maalliseenkin menestykseensä. En voi muuta ymmärtää, kuin että pietistinen pappi, varsinkin semmoinen, jolla on kerran ollut muutakin aatteellista herätystä ja harrastusta kuin uskonnollista, rakkaudesta kansaan on välttämättä joutuva huolehtimaan ja johtamaan myöskin sen sekä yhteiskunnallista että aineellista kehittymistä. Se on puhuttu sana, johon nyt toistaiseksi täytyy turvautua suomalaisen kansan valistamiseksi. Kansa ymmärtää yleensäkin puhetta paremmin kuin kirjoitusta. Meidän asiassamme ei kukaan voi saada enemmän aikaan kuin pappi. Sano se niille nuorille miehille, joista kerran niin paljon odotin ja joista en vieläkään ole toivoani heittänyt.»--Niinpä niin, ja siihen tahtoisin minä omasta puolestani lisätä, että kyllä sitä saisi vielä kirjoitellakin.

--Mutta mihinkä nyt enää kirjoitetaan?

--Kirjoitetaan sanomiin ja ränttäytetään kirjoja.

--Mistäpä nyt enää voi kirjoittaa?

--Siitä, mistä sallitaan. Vaikkei päästäisikään ulkolaitumille, minne mieli tekee, niin tepastellaan haka-aituuksessa. Ei lopu aine yhteisen kansan tiedoin ja taidoin parantamiseksi ja kartuttamiseksi. On siinä asiata jauhaa vaikka sadaksi vuodeksi, ehkenpä kauemmaksikin.--Hän hymähti, silmäkulmasta pilkisti pieni veitikka esiin:--te uskonnosta, kun siitä osaatte, minä, siitä osaamaton, muusta huoneenhallituksen menosta.

He eivät hekään voineet olla hymähtämättä mukana. Se oli niin selvää, mutkatonta ja yksinkertaista--heistä yht'äkkiä niinkuin hänestäkin. Oli niinkuin olisi joku pulma samassa selvinnyt, ristiriita ratkaistu. Se oli niinkuin sinetti siihen, mitä Antero viime aikoina usein ja haudalle tullessa viimeksi oli tämänkin tehtävän suhteen tuntenut ja miettinyt.

--Se on tämä Suomen kansan kulku aina ollut semmoista sydäntalvella taivaltamista. Tulee usein tuisku semmoinen, ettei auta, täytyy säätä pitää missä erämaan majassa sattuu. Täytyy välistä päiväkausia säätä pitää. Mutta kun vähänkin pyry lomaa antaa, niin jo lähtee liikkeelle, ja missä ei pääse hevosella, siinä suksella hiihtää. Täällä on täytynyt itsemme tottua joka päivä uutta uraa aukaisemaan.

--Antero! huudahti Lauri yht'äkkiä entisten innostustensa äänellä.-- Meidän täytyy näistä asioista pitää pitkät tuumat!

Oli tultu pappilan pihalle. Siinä odotti Anteroa mies, sairaan luo hakija, joka oli tullut noutamaan häntä täältä saakka, kun ei tavannut kotoaan Korpivaarasta. Antero lupasi lähteä, pistäytyi vain vähän sisään lämmittelemään.

Rovastin mieli oli kaikesta liikutuksesta niin herkistynyt, että hän silmät vesille kihahtaen hyvästiä heittäessään laski kätensä Anteron olkapäille:

--Elä nyt, veli hyvä, sinäkään minua enää niistä käräjistä tuomitse, ei meillä enää ole mitään kaunaa Helanderin eikä Laurinkaan kanssa.--Hän voitti itsensä ja pudisti hänen kättään reippaasti ja voimakkaasti:-- käy nyt usein täällä, kun vain sopii; olisi niin paljon tuumimista, monesta asiasta.--Kuulehan,--hänen kasvonsa kirkastuivat, mutta samalla oli hän kuin vähän hämillään, katsahti ympärilleen, ettei olisi muita kuulemassa, eikä siinä ollutkaan muita kuin Lauri,--maltahan, vielä eräs asia--kun ne nyt uskovat teitä kaikessa eivätkä minua juuri missään ja kun on kohta koko pitäjä pietististä--mutta vähät siitä, kunhan jotakuta uskovat--niin että puhukaa nyt joskus--sanoisitte nyt joskus jonkin ystävällisen sanan niiden minun--suoparkainikin puolesta...

Antero ja Lauri naurahtivat, ja kun rovasti sen näki, pulpahti hänen vanhan leikillisyytensä ja veitikkamaisuutensa lopulta estämättä esiin:

--Jaa, jaa, naurakaa te vain, mutta jos pietismi saisi kansan herätetyksi ymmärtämään soittensa arvoa, niin silloin, niin silloin-- voisi ehkä minustakin tulla pietisti.

Antero tunsi niin mielellään suovansa ukolle ilon tästä pilasta.

Kun hän oli jo rekeen istumassa, tuli Kaarina ulos ja pisti hänen käteensä käärön:

--Tässä olisi vielä vähän viemisiä Emmalle...

Hän pyörähti pois, mutta palasi takaisin:

--Minä tahdoin vielä kiittää teitä...

--Mistä?

--Kaikesta.