# Kevät ja takatalvi

## Part 33

Book page: https://www.cyberlibrary.org/fi/books/kevat-ja-takatalvi-13920/index.md

--En tiedä, tapaturmastako vai halvauksesta ... en tiedä. Vaan se oli ehkä nemesis...

--Puhutko totta? Mutta sehän on kauheata.

Lauri ja tytöt tulivat samassa ja kertoivat kiireesti ja hengästyneesti, toistensa suuhun puhuen, mitä oli tapahtunut.

--Elkää puhuko niin kovaa, mamma voi kuulla.

--Onko mamma sairas? kysyi Lauri.

--Kuinka hän voisi muuta olla ... pahasta mielestä.

Jaakko setä riensi käräjätuvalle. Siellä istuivat herrat yhä korttipöytänsä ääressä.

--Minne jätit pastorin?

--Hyvät herrat, minun täytyy valittaa, että ehkä taas häiritsen, mutta minun täytyy kuitenkin ilmoittaa, että yhteinen ystävämme Handolin on jättänyt tämän maallisen ja kokoontunut isiensä tykö. Häntä ei ole enää olemassa elävitten joukossa. Hän on puhdistanut tämän matoisen maan tomut jaloistansa ja noussut tulisissa vaunuissa taivaaseen.

--Mitä sinä nyt taas kujeilet? Tämä on nyt todellakin jo liikaa!

--Ei, ihan totta ... nemesis ... huh!

Ja hän otti ryypyn ja kertoi, mitä oli tapahtunut.

--Joku on hänet tappanut.

--Tappanut ... varmaankin tappanut ... _joku_ niin, tai joku _toinen_.--

--Siitä täytyy heti pitää poliisitutkinta.

Ukko rähähti nauruun, vähän teennäiseen ja hermostuneeseen...

--... ja saattaa syyllinen lailliseen edesvastuuseen? ... ja pitää välikäräjät ja haastaa Jumala oikeuteen ... teoistaan vastaamaan? siitä, että on esiintynyt tuomarina--omassa asiassaan?--Häh?

--Anna olla pilkkaamatta Jumalaa ... eikö sinulle ole mikään pyhää?

--Tuntuuko jo kaamealta? Häh?

Herroilta jäivät kortit ja pullot pöydälle, ja he riensivät pois.

Jaakko setä oli yksin pirtissä. Hän kaasi juomalasin konjakkia täyteen.

--Nemesis ... nemesis ... tänään hän, huomenna sinä--tai minä. Maljanne! Jassoo, ne jo menivät.--Jos olisi sittenkin oikeamielinen Jumala? Piru ties.--Tuiskis vaan, ja siihen meni eikä ehtinyt edes siunatakaan matkalleen lähtiessään. Suoraan terävään kiveen. Ja miksi juuri siihen, kun oli vieressä pehmeä hanki? Missä hän nyt mahtanee olla? Jos on jossain, niin tietää sen--missä. Ei saa siellä äijä tippaakaan, ei niin tippaakaan--iankaikkisuudesta hamaan iankaikkisuuteen.--Täytyy siis maistaa sen, jonka on vielä aika...--ja Jaakko setä tyhjensi juomalasillisen konjakkia yhdellä siemauksella pohjaan.

22.

Taas on kesä Kontolan pappilassa, taas on talo lattiasta kattoon siistitty ja laitettu, taas ovat kujat ja käytävät puhdistetut rannasta pihojen perille. Vieraita odotetaan tulevaksi. Ja tulossa on juhla suurempi kuin mitä milloinkaan on vietetty: häät ja hopeahäät.

Mutta ei ole nyt laittajissa vallinnut entinen ilo, ei täytä juhlatunne odottajain rintaa, eikä osata uskoa kesän enää tuovan sitä uutta, minkä ennen.

Ruustinna käyskelee tarkastellen ja katsastellen ja järjestellen, mutta raskas on askel ja käsi laimea, eikä hymyilyä huulilla. Valkoinen, viaton pitsipäähine sointuu huonosti surullisiin kasvoihin. Tytöt auttavat häntä, tekevät, mitä hän määrää, mutta eivät ole heidän sydämensä mukana, ei ole heillä juhlavalmistuksiin samaa halua ja innostusta kuin ennen. Hanna ja Kaarina puuhaavat, mutta silloin kun silmät eivät kysy, miksi tätä kaikkea turhaa, niin ne kummastelevat, arvostelevat ja moittivat omain kättensäkin työtä.

Ruustinna käyskelee ja puoliääneen ajattelee, niinkuin vanhoilla ja hiukan hajamielisillä naisilla on tapana...

Tässähän minä kävelin samana päivänä vuosi sitten näin huoneesta huoneeseen ja kuulostelin ja odottelin poikia ja rakkaita vieraita. Silloin oli päivä kaunis ja ilma lämmin ja kaikki ovet auki. Nyt on siellä kolkko pohjatuuli ja pilvinen päivä. Silloin koristi Hanna yliskamarin rappuja Robertia varten. Nyt makaa Robert siellä sairaana ja kalpeana ja rykii ja sylkee verta. Kun eivät vieraat edes vielä tulisi, ennenkuin hän herää. Ei hän jaksanut monta sanaa puhua. Mutta kotona hän nyt kuitenkin on, Jumalan kiitos! Mutta mitä hän mahtaa sanoa, kun kerran saa kuulla kaikesta, mitä täällä on tapahtunut? Nyt hän vielä luulee, että kaikki on niinkuin ennenkin.

Ruustinna lyykähti salin tuoliin, helmassaan liina, jota oli aikonut pöydälle levittää, eikä jaksanut enää kyyneleitään pidättää...

Kaikki on muuttunut! Mutta mikä se sen on muuttanut? Ei mitään siitä, mitä on tapahtunut, olisi tarvinnut tapahtua. Kaikki olisi voinut mennä, niinkuin oli ennenkin mennyt. Nyt on Lauri relegeerattu, nyt on Robertin terveys murtunut, nyt ovat kaikki lapset pietistejä ja isäänsä ja äitiänsä vastaan, kaikki hyvät välit ja hyvä ymmärrys ovat häirityt. Eikä se tule mitenkään paranemaan, vaikka vieraatkin tulevat ja kesä alkaa. Kuka tietää, mitä vielä voi tapahtua, kun Hartman ja Lauri tapaavat toisensa? Hartman sanoo jotain, Lauri suuttuu...

Ruustinna oli toivonut, ettei professori ollenkaan tulisi, ja niin oli hän itsekin ensin ilmoittanut, mutta sitten kuitenkin kirjoittanut tulevansa. Se vielä puuttuisi, että Snellman tulisi!--

Lönnrot, hän saisi kyllä kernaasti tulla, saisi kernaasti nähdä. Jos minä oikein tekisin, niin veisin hänet ylisille ja aukaisisin oven ja sanoisin: tuossa hän makaa, kuumeen hehku poskillaan, uhrinne, suomenkielen uhri, isänmaan uhri, tuulentupienne marttyyri! Teidän velvollisuutenne on nyt parantaa hänet siitä kuumeesta, jonka olette hänen sielussaan sytyttänyt. Tehkää se, herra tohtori, tehkää se, minä vaadin--minä huudan teiltä äitinä lapseni terveenä takaisin.

Ruustinna voi nähdä siihen, missä istui, rovastin pöytänsä ääressä kansliahuoneessa. Ei häntä tänä kevännä ole huvittanut kalastuskaan, niinkuin ennen. Ei hän enää koskaan puhu soistaan eikä viljelyksistään; ei kävele tyttöjen kanssa, ei pyydä heitä mukaansa, vaan kun joskus menee ulos, niin menee yksin--Mustin kanssa. Voisi luulla, että hänkin on herännyt--jos synkkyys ja alakuloisuus on herännäisyyttä. Ja sitä se on ja sen lisäksi tuomitsemista ja ahdasmielisyyttä. Ennen oli täällä vain yhdet semmoiset tarkastavat, moittivat silmät, nyt on niitä monet, monet sekä ovien sisällä että niiden ulkopuolella. Kun edes sanoisivat, mitä ajattelevat, mitä pitävät pahana ja minkä tähden! Näissä viattomissa häävalmistuksissakin on jotain heille vastenmielistä, jotain heidän mielestään sopimatonta, mutta mitä? Kunpa olisivat häät ohitse! Ja millä ilolla näitä juhlia ensin ajateltiin ja suunniteltiin! Naimikin, tyttö parka,--näkee usein, että hän on itkenyt. Ja sen näkee, että hän ikävöi täältä pois; viihtyy laamannissa paremmin kuin kotona. --»Ovatko tytöt sinulle, Naimi, mitään sanoneet?»--»Ei ne mitään sano, mutta ovat niin jäykkiä, niinkuin en minä olisi heidän sisarensa.»

Hanna kulki huoneen läpi. Hän pysähtyi ja meni taas. Sitten hän ilmaantui uudelleen ovelle, kasvoissa ilme, niinkuin olisi päättänyt sanoa jotain, jota oli kauan pidättänyt.

--Ei siis tarvitse kesämattoja tänne saliin? Ruustinna koetti sanoa niin huolettomalla ja tyynen ystävällisellä äänellä kuin voi:

--Niin, minä ajattelin, että ehkei panna.

--Mutta onhan täällä ollut ennenkin kesämatot?

--Mutta jos ne nyt kuitenkin tulevat kohta pois otettaviksi.

--Miksi pois?

--Jos pappa ehkä tahtoo, että vieraat saavat tanssia.

--Vai niin.

Nyt hän oli saanut tietää sen, mitä oli näyttänyt jo kauan aikovan kysyä. Ja olisihan se saanutkin jäädä pois, koko tanssi, jos se olisi voinut jäädä. Mutta kun Olai tahtoi ja myöskin--Naimin vuoksi. Ei sitä nyt voinut estää hänen tähtensä. Yhden tähden täytyy tehdä, mitä toisen tähden ei pitäisi tehdä...

Ovatko ne edes onnellisia tuossa uskossaan Hanna ja Kaarina? Hanna on aina totinen, usein melkein synkkä. Ainoastaan silloin, kun hän Marian saattamana palaa Honkaniemestä, hänen kasvonsa ovat kirkkaat. Hän tekee työtä aamusta iltaan, tekee velvollisuutensa. Eikö olisi häntä palkittava sillä, ettei hänen tunteitaan loukata? Kun saisi Olain taivutetuksi. Mutta ei sitä voi hänelle esittääkään, ei hän tahdo siitä kuulla puhuttavankaan. Se on hänessä kuin mikä kipeä paikka.

Ruustinna nousi ylisille, kuunteli Robertin kamarin ovelta, nukkuuko hän vielä. Sieltä kuului rykimistä. Hän raotti ovea. Robert valvoi.

--Tule sisään vain, mamma!

--No, kuinka sinä voit?

--Minä voin mainiosti. Kunhan tässä vielä vähän loikoilen, niin nousen pian ylös.

--Et nousisi, lepäisit nyt oikein perin pohjin.

--Ei minulla ole aikaa pitkiin makuihin. Katsos näitä, mamma, nämä muistiinpanot ovat kaikki tutkittavat ja järjestettävät, ennenkuin taas syksyllä lähden uudelle matkalle.

--Robert, sinä et saa noin puhua! Tuskin olet tullut ja tuskin jaksat istua sängyssä, niin jo ajattelet uusia matkoja.

--Katsohan, mamma, on niin, että elämä pisinkin on lyhyt sille työlle, jonka se tahtoo suorittaa, silloin kun se tahtoo edes jotain suorittaa. Ja toisekseen, elämä itsessään ei mitään merkitse sen rinnalla, mikä on sen työn pieninkin tulos.--Mutta kerro nyt jotain, mitä täällä--kuinka on täällä kaikki?

--Kyllähän täällä on kaikki hyvin.

--Minua riemastutti se Laurin ja Anteron teko.

--Mikä niin?

--Se, että he asettuivat oppositsioniin Snellmanin tähden.

--Jaa, sitäkö tarkoitat?

--Se oli kerran sanottava--minä nostin nyrkkini ylös ilmaan--ja hankeen hyppäsin Lapin lumisella salolla, kun sain kirjeen, että olivat uskaltaneet sillä tavalla protesteerata Saiman lakkauttamista vastaan. --Eivätkö ne jo ole tulleet? Missä ne ovat?

--Kyllä kai ne kohta tulevat--ne ovat olleet Korpivaarassa--Antero on siellä pappina.

--Pappina?

--Tai oikeastaan vain väliaikaisena saarnaajana Handolinin jälkeen.

--Onko Handolin kuollut? Siitä ette ole mitään kirjoittaneet. Mutta aikooko Antero papiksi?

--Aikoo, ja Lauri myös.

--Ja Lauri myös?

Robertia alkoi ryittää. Se kiihtyi kiihtymistään, tärisytti hentoa ruumista niin, että luuli sen menevän hajalle. Ruustinnan täytyi tukea häntä olkapäistä.

--Auta armias, kuinka sinä olet laiha!

Kohtauksen ohi mentyä lepäsi Robert taas hehkuvin silmin vuoteessaan.

--On sentään sangen suloista maata nyt tässä sinun pehmoisella patjallasi, mamma. Oli usein, jos sen nyt suoraan sanon, sangen kolkkoa maata lumikinoksissa.

--Oletko sinä, onneton, maannut lumikinoksissa?--No nyt minä ymmärrän.

--Ymmärrät yskän--niinkö? laski Robert leikkiään.

--Mutta en minä sittenkään tiedä, mikä vuode on parempi, missä olen tyytyväisemmin maannut. Katsos, mamma, siellä sain minä jotain, jota minulla ei koskaan ole ollut--minulla on nyt suuri elämäntehtävä.

Ei sanonut äiti, mutta ajatteli poikaansa katsoessaan:--sinäkin olet oikeastaan samanlainen herännyt kuin nuo toisetkin ... sinunkin silmäsi palavat niinkuin heidän.

--Tiedätkö, mamma, mikä minulle tuottaa kaikkein suurinta mielihyvää tällä hetkellä?--Se, ettei minun nyt enää, niinkuin viime kesänä, tarvitse hävetä Lönnrotia, vaikka taas makaankin näillä pehmeillä patjoilla. Hän luuli, minä näin sen viime kesänä, etten minä kestäisi, mutta minä olen näyttänyt, että kestän.

--Mutta olethan sinä, poika parka, aivan sairas.

--Sairas? Minä? Minä näytän sinulle heti, että olen täysin terve.

--Elä nyt nouse, lepää nyt vielä vähän!

--Ei tarvitse, olen jo ihan tarpeeksi levännyt.

Eikä äiti saanut häntä enää pysymään vuoteessa.

* * * * *

Kun he tulivat alas, kuului sieltä väittelevää puhetta, rovastin ja Laurin äänet.

--Minusta se on synti, sanoi Lauri.

--Ja mikä siinä on syntiä, jos saan luvan kysyä?

--On synti ja häpeä, että pappilassa, jossa pitäisi näyttää hyvää esimerkkiä kristillisessä elämässä ja kohtuudessa ja yksinkertaisuudessa, pannaan toimeen--ja vielä tämmöisenä nälkävuonna-- komeita pitoja ylellisin ruuin ja juomin ja tanssein ja hypyin ja soitoin ja tilataan musikantit kaupungista.

--Sinä et vastaa minulle, mikä siinä on syntiä?

--Papan pitäisi ymmärtää se ilman minulta kysymättä.

Rovasti ei voinut enää hillitä itseään. Hänen kauan pidätetty kiusansa puhkesi.

--Jaa, siinä se nyt on! Te ette itsekään osaa sanoa, mikä on syntiä viattomassa ilossa ... ettekä tahdokaan tätä muun vuoksi, kuin että pääsisitte kaikkialla valtaanne näyttämään ja kaikkea määräämään,--se ei ole muuta kuin fanaattista vallanhimoa, joka tahtoo valaa kaikki samaan kaavaansa voidakseen kaikkialla kerskailla voitostaan.

--Pappa!--

--En minä tahdo mitään soittoa ja tanssia, kyllä se saa kernaasti olla minun puolestani, sanoi valmiina itkuun Naimi.

--Mutta minä tahdon! jyrähti rovasti. Te tahdotte, että kaiken ja kaikkien tulee tanssia teidän pillinne mukaan. Te ette tyydy siihen, että olette ystävänne Helanderin kanssa vieroittaneet minut pitäjästäni, vaan nyt tahdotte kieltää minulta vielä isäntävallan omassa talossani. Mutta minä sanon, etten minä anna terroriseerata itseäni toisen enemmän kuin toisenkaan ja että minulla omassa talossani on vielä valtaa ainakin sen verran, että voin viettää häät tyttärelleni, niinkuin ikivanha hyvä tapa vaatii. Voitte olla tulematta kirkkoon, kun minä saarnaan, mutta on minullakin oikeus olla sallimatta saarnoja, joita en tahdo kuulla.

--Enhän minä ole saarnannut.

--Minä luulen varmaan, että siitä tekstistä tullaan vielä paljonkin saarnaamaan. Ja kernaasti minun puolestani! Minä tahdon teille hankkia sen tekstin, jota kaipaatte. Täällä tullaan tanssimaan, jos nuoriso sitä haluaa, ja huomenna saapuu soittokunta, ja siitä asiasta ei puhuta sen enempää!

Robert oli tullut sisään.

--Mitä tämä oikeastaan on? Minä en ymmärrä mitään.

--Täällä on paljon, jota sinä luultavasti et tulekaan ymmärtämään.

--Mutta miksi ei saisi tanssia?

--Niin, sano se!

--Jaa, jos te panette tanssit toimeen, niin minä--

--Niin, mitä--?

--Vieraat tulevat! kuului ulkoa pikkupoikain huuto. Ne olivat olleet puutarhassa aidan päällä seisoen ja seipäistä pidellen vartioimassa ja hyökkäsivät nyt verannalle ja salin läpi ja sitten ulos.

--Pojat, pojat!

Mutta he lensivät Naimin kanssa suin päin rappusia alas, karkasivat portille, repäisivät sen auki, hyppäsivät vaunujen taa, toiset vaunuihin, sitten taas maahan, rinnuksia auki repimään.

Antero, joka oli istunut ruokasalissa, näki Naimin heittäyvän sulhasensa syliin ja pyörähtävän hänen kanssaan monta kierrosta pihamaalla.

--Professorikin tulee--sanoi Antero Laurille.

--Silloin me mennään--ja muutenkin.

--Lauri, minä rukoilen sinua, jää, jos vielä vähänkin rakastat äitiäsi, pyysi ruustinna.

--Jää meidänkin tähtemme, pyysi Kaarina.

--Minä jään, mutta minä tunnen, ettei minun pitäisi sitä tehdä.

23.

Ja taas oli tuliaispöytä katettu Kontolan pappilan ruokasaliin ja taas kohotti rovasti lasinsa ja alkoi: »Niin, tervetuloa taas»--mutta ei saanut sanotuksi muuta kuin kerran vielä: »tervetuloa taas Kontojärvelle!»

Ei päästy oikeaan puheen alkuun. Keskustelu hyppäsi asiasta toiseen.

--Sinä olet, lanko, vähän niinkuin vanhentunut, sanoi professori. Minä luulen, että olet saanut pari kolme ryppyä lisää otsaasi.

--Eihän Olai ole vanhentunut, riensi professorska sanomaan,-- päinvastoin näyttää hän minusta pirteämmältä kuin ennen.

--Kuuluuko mitään muuta erikoisempaa? kysyi rovasti.

--Uhkaavimmat pilvet ovat onneksi haihtuneet, ei liene ainakaan lähimmässä tulevaisuudessa mitään pahempaa pelättävänä.

--Sehän on hauskaa kuulla.

Vähän päästä sanoi professori:

--Mutta ilman suuria ponnistuksia ja, ikävä sanoa, ilman suuriakin uhreja ja myönnytyksiä se ei ole mennyt.

--Eipä tietenkään, eipä tietenkään.

--Ja uusia on tulossa. Hallitusta ja sen valtioviisautta saamme kiittää siitä, ettei kaikki, kerrassaan kaikki jo ole menetetty.

--Niinpä tietenkin,--mutta rovasti ei jatkanut.

--Kuinka kuvernöörissä jaksettiin? kysyi ruustinna professorskalta, estääkseen keskustelua katkeamasta.

--Ei ole ilman, että he tuntevat itsensä ikäänkuin vapaammiksi nyt, kun Saima--

--Jaa, jaa, sen voi ymmärtää. Se oli aina--

Robert ei voinut pidättäytyä, vaan kysyi:

--Tapasiko setä Snellmania?

--En. Mutta kuulin, että hän taas aikoo pyrkiä professoriksi.

--Minä tapasin, sanoi Thure.

--No, mitä hän?

--Hän on lujempi, taipumattomampi ja suurempi kuin koskaan ennen.

Antero ja Lauri istuivat alempana pöydässä, niin syrjässä kuin mahdollista, äänettöminä, välinpitämättöminä, niinkuin eivät nämä asiat olisi heitä liikuttaneet.

--Se on siis menetetty, suomalaisuuden asia, kuului rovasti sanovan professorille.

--Jaa, se on nyt niinkuin sen ottaa. Se, mikä siinä on parasta, tulee varmaankin elämään, mutta jossain uudessa muodossa. Suomen kansan oikeutetut tarpeet sen kielenkin suhteen tulevat epäilemättä huomioonotettaviksi niissä piireissä, joille kaikki alkuunpano meillä kuuluu. Viranomaiset ja hallitus tietävät kyllä tässäkin asiassa tehtävänsä.

--Kyllä sitten saadaan odottaa, sanoi Thure Robertille.

--Se nyt on aina varma, puhui professori heille pöydän yli, että Snellman tapansa kautta on ollut asiansa pahin vihollinen.

--Kun jotain asiaa vastustetaan, niin ollaan aina vastustavinaan tapaa, heitti Thure isälleen.

--Sen sinä nyt kuitenkin tiedät yhtä hyvin kuin minäkin, että Snellmanin parhaat ystävätkin eivät ainoastaan paheksu hänen tapaansa, vaan tuomitsevatkin häntä--yksinpä Castrénkin.

Näkyi ilmeistä ja kuului äänistä, että isä ja poika olivat ennenkin näissä asioissa törmänneet yhteen.

--Thure on sellainen fennomaani, että se on oikein kauheata, päivitteli professorska, koettaen tehdä sen leikillä--ajatelkaa, että hän on saanut päähänsä ruveta suomentamaan »Wilhelm Telliä.»

--Miksi juuri »Wilhelm Telliä»?

--Siksi, sanoi Thure, että se on juuri sitä »huvittavaa ja hyödyllistä lukemista», jota Suomen kansa tätä nykyä ehkä kaikista kipeimmin kaipaa--in tyrannos!

--Siinä sen nyt kuulette, nehän ovat aivan hulluja!

--Ja kun me sen vielä näyttelemmekin suomeksi--mitä sanoo täti Selma siitä? virkkoi Anette.

--No, olkaa nyt toki!

--Jaa, naurakaa vaan, mutta me teemme sen kuitenkin, sanoi Anette niskaansa päättävästi nakaten.

--No, Robert, onko sinulla jo aineet väitöskirjaasi koossa? kysyi professori.

--Ei vielä läheskään.

--Ajatelkaa, huokasi ruustinna, että hän aikoo lähteä sinne vielä ensi talveksikin. Koeta, lanko, saada hänet siitä luopumaan.

--Jaa, jos se minusta riippuisi,--mutta nuoriso rakastaa kulkea omia teitään tätä nykyä.

Muiden puhuessa istuivat siinä yhä äänettöminä Antero ja Lauri. Professori ja professorska olivat heitä kyllä tervehtineet, mutta sanaakaan sanomatta. Eikä heitä yhäkään näyttänyt olevan heille olemassa.--Anette istui Laurin vieressä.

--Onko totta, Lauri, että aiot papiksi?

--Kuka on sinulle sen sanonut?

--Olen kuullut. Minulla olisi sinulle eräs pyyntö.

--Mikä?

--Että uhraisit tämän kesän kokonaan minua varten.

--Sinua varten? Kuinka?

--Opettaisit minulle aamusta iltaan suomea, niin että täältä lähdettyäni osaisin sitä sekä puhua että kirjoittaa.

--Mitä varten?

--Tahtoisin auttaa Thurea.

Lauri istui kalpeana, sanoi sitten:

--En tiedä vielä, tulenko jäämään tänne.

Professori kuului sanovan rovastille:

--No, nythän sinä pian pääset niskoittelevasta kappalaisestasi ainakin vähäksi aikaa.

--Onko tuomio langennut? kysyi Lauri pöydän yli.

Professori katsahti vain vilahdukselta Lauriin ja sanoi, ei vastaukseksi kysymykseen, vaan rovastin puoleen kääntyen, niinkuin jatkoksi omille sanoilleen:

--Juuri kun lähdimme, saapui tieto, että hänet on hovioikeudessa vapautettu virkansa toimituksen ja samalla myöskin palkkansa kantamisen vaivoista.

--Oh--

--Kuinka pitkäksi aikaa?

--Vuodeksi vain, siis verrattain lievä rangaistus.

Laurin tuoli siirrähti taapäin vihaisella rämäyksellä. Naiset hypähtivät, kaikkien silmät kääntyivät Lauriin, muiden paitsi rovastin.

--Hän tulee tietysti valittamaan, sanoi rovasti. Kenties senaatti vapauttaa hänet.

--Tuomio ei luultavasti tule senaatissakaan muuttumaan.

--Ei tietysti, sanoi Lauri jääkylmästi--hänen oli onnistunut voittaa itsensä--ja siirsi tuolinsa takaisin paikoilleen.

Noustiin pöydästä. Rovasti huokasi helpotuksesta. Skandaali, jota hän kaiken aikaa oli pelännyt, oli toki vältetty.

--Kuinka oli oikeastaan sen Handolinin kuoleman? kysyi professori.

--Poliisitutkinto ja lääkärin tarkastus osoittivat, että kuoleman syynä oli ollut sekä aivotärähdys että ehkä myöskin sydänhalvaus. Hän lensi alas rappusista ja tavattiin hengetönnä niiden edestä.

--Helsingissä on kuitenkin liikkunut itsepintainen huhu, että kuolema ei olisi ollut niinkään luonnollinen.

--Vaan kuinka?

--Että tuo hänen suinpäin lentämisensä olisi tapahtunut--kuinka sanoisin--jonkun takaapäin toimivan käden antamasta sysäyksestä.

--Kenen käden?

--Siitä ei tietysti kukaan voi sanoa, mutta eihän pietistisessä seurassa ollut tietenkään saapuvilla muita kuin pietistejä.

--Jos siinä oli joku käsi mukana, niin oli se Jumalan käsi. Ja se käsi on kerran saavuttava kaikki parjaajat ja panettelijat.

--Lauri!

--Muuten voin ilmoittaa, että olin siellä minäkin.

--Todellakin, sitä en tiennyt.

--Pyydän anteeksi poikani puolesta--sekä siitä, mitä hän ennen ja mitä nyt--hänen täytyi tietysti taaskin--semmoista se on--se kuuluu nyt päiväjärjestykseen--valitettavasti.

Robert näki Laurin ja Anteron lähtevän ja meni heidän jälkeensä. Thure ja Anette seurasivat mukana. He menivät kirkolle päin.

--Robert, sinä et saa mennä ilman palttoota, sinä vilustut, huusi ruustinna hänen jälkeensä, mutta Robert ei välittänyt.

--Kuulkaa miehet, mikä teidän on--mikä teitä oikein vaivaa? kysyi Robert.

--Ei meitä mikään vaivaa.

--Ei suinkaan?--ei suinkaan teistäkin jo ole tullut pietistejä?

--Mitäs sitten, jos olisi?

--Suo anteeksi, mutta sinä pietisti--sinä Lauri? Ja sinä myös, Antero?

--Ajattelisit sinäkin, Robert, kuolematonta sieluasi etkä aina noita--

--Noita, mitä?--Ei, kuulkaa, hyvät ystävät--tuo ei mene minuun--minuun ei sitä tautia saa tarttumaan.--Ohhoh! Vai niin on asiat. Ja minä kun aioin kertoa teille kaikkea. Mutta te ette tietysti nyt niistä välitä-- olin sitä oikein levottomuudella odottanut.

--Ne ovat nyt ainakin minulle toisarvoisia, sanoi Antero.

--Niinpä niin, vai niin... Ja tytöt myös?--Niin, Hanna kyllä, mutta onko Kaarinakin?

--Iloitsisit siitä.

--Kyllä, kyllä--mutta et sinä, Thure, ainakaan?

--Enkä minäkään, sanoi Anette, joka veljensä kanssa käsi kädessä, innostunut ilme kasvoilla, oli seurannut heitä.

Robert peräytyi Anterosta, oli kuin hän olisi jotain jättänyt, pudottautunut pois hänestä ja liittynyt toisiin.

--Tuliko tuo kirjoitukseni retkestäni yli Lapin tunturien ja käynnistäni lappalaiskylässä? kuului hän kysyvän Thurelta.

--Tuli ja luettiin osakunnassa, jossa se herätti suurenmoista innostusta--joimme maljasi.

Mutta Anette hypähti eteenpäin ja saavutti Anteron ja Laurin.

--Mennään nyt Kokkomäelle! Tulkaa nyt tekin, innostutaan nyt--niinkuin vuosi sitten ... missä ovat tytöt?--jaa, niin. Mutta ettehän te nyt _voi_ olla mitään pietistejä, noita synkkiä, alakuloisia--kuulkaa, se _on_ mahdotonta--te luulette vain niin!--Hän koetti lyödä leikiksi:--ja jos olisittekin talvella, mutta nyt on kesä--nyt on ilon aika, toivon aika--te ehditte vielä vanhoilla päivillänne, nyt ollaan nuoria, nyt ei murjoteta, nyt innostutaan ja rakennetaan pilvilinnoja!--Kas niin!--Ja Anette pisti kätensä Laurin kainaloon ja veti hänet mukaansa. Leppyen ja sulaen seurasi Lauri viehättävää olentoa.

Mutta sakastin perässä pysähtyi Antero.

--Minne sinä menet--etkö tule mukaan? kysyi Lauri.

--Minun täytyy ehkä mennä Helanderille kertomaan.--Ja hän erosi heistä siinä, Laurin seuratessa toisia.

Robert parka! ajatteli Antero. Mitä varten? Miksi hyväksi? Hänen silmissään hehkuu sairaloinen tuli. Mitä se palaa? Asiaako? Suurta tarkoitusperääkö? Eikö muuta mitään? Eikö se ole vain kunnianhimoa? Eikö halua tehdä jotain erinomaista? Eikö ole vain halua tulla kuuluisaksi, suureksi mieheksi?--Ja sehän se ehkä onkin, joka on ollut maailman edistyksen tähänastinen liikevoima--sehän se on, jonka historian parhaatkin pyytävät palkaksi töistään--jälkimaailman kiitosta ja tunnustusta haaveksivat hurskaimmatkin, epäitsekkäimmätkin.