# Kevät ja takatalvi

## Part 28

Book page: https://www.cyberlibrary.org/fi/books/kevat-ja-takatalvi-13920/index.md

--Jumala, vapahtaja, lunastaja--pelastus, sovitus, iankaikkinen elämä! Kuinka suurta ja kummallista, melkein päätäni huimaa!

--Niin se tekeekin.

Lauri käveli edestakaisin lattialla, pysähtyi Anteron eteen:--Mutta olenko minä, oletko sinä--me olemme siis heränneitä? Minä tarkoitan, sitäkö se on, mitä he ovat, jota mekin olemme?

--Sitä se on, mutta sillä erotuksella vain, että kun me vasta olemme oppipoikia, tuskin sitäkään, he ovat jo mestareita itsensä tuntemisessa ja itsensä hillitsemisessä ja omantuntonsa tottelemisessa ja sen käskyjen toteuttamisessa--ne ovat vanhoja ja viisaita ja kokeneita ne ukot.

--Mutta meidän täytyy saada tietää lisää, oppia lisää. Minun täytyy saada puhutella Paavoa ja Helanderia.--Kuule, kuinka on mahdollista, että minä olen voinut heitä vainota ja panetella? Kuinka olen voinut semmoisessa pimeydessä elää? Mutta siinähän ne elävät vielä kaikki muutkin meikäläiset paitsi Hanna, heillä ei ole aavistustakaan, papalla, mammalla ja tytöillä. Miksemme heti puhu siitä heille? Sano, luuletko, että hekin tulevat saamaan sen valon, jonka mekin olemme saaneet?

--Minä luulen, että sen, minkä Jumala nyt on antanut meille, sen hän on kerran antava kaikille, koko maailmalle. Mutta meidän täytyy vielä kauan työskennellä itsemme kanssa, ennenkuin kelpaamme työskentelemään muiden kanssa.

--Niin, niin...

Mutta seuraavana päivänä oli Lauri alakuloinen, epätoivoinen:

--Ei se käy, ei se käy. Ei siinä anteeksiannot ja lunastukset auta, kun ei itse voi mitään, ei rahtuakaan. Minä olen sama, sama kuin ennen. En tule koskaan saamaan anteeksi. Kun minä tahdon ajatella Heddaa, niin minä ajattelen Anettea. Jos pääsen hänestä päivällä, niin tulee hän eteeni yöllä. Ja se on minulle mieluista, suloista. En ole päässyt vielä alkuunkaan kieltäymyksen tiellä.

--Ja minä sanon, että se on ainoa alku juuri se.

--Voitko sinä rukoilla?

--Voin.

--Minä en voi.

Hetken päästä huokasi Lauri:

--Hohhoi, minä luulin jo olevani niin likellä, näkeväni sen tuossa edessäni--voivani jo saattaa kaikki muutkin samasta autuudesta osallisiksi.

--Luehan koetteeksi tuo paikka, sanoi Antero ja siirsi hänen eteensä avatun raamatun, Tiituksen kolmannen luvun, ja osoitti sormellaan sen kolmatta värssyä.

»Mutta sitten, kun Jumalan, meidän Vapahtajamme, hyvyys ja hänen rakkautensa ihmisiä kohtaan ilmestyi, niin vapahti hän meidät, ei vanhurskauden töiden tähden, joita me tehneet olimme, vaan hänen laupeutensa kautta hän meidät autuaaksi teki, uuden syntymisen peson ja pyhän hengen uudistuksen kautta, jonka hän meidän päällemme Jeesuksen Kristuksen, meidän Vapahtajamme, kautta runsaasti vuodattanut on, että me hänen armonsa kautta vanhurskaiksi tulisimme ja iankaikkisen elämän perillisiksi toivon jälkeen.»

--Täällä on hyvä paikka parantamisesta, sanoi Antero hetken kuluttua.

--Mikä kirja se on?

--Arndtin »Totinen kristillisyys.» Luenko?

--Lue. Tuntuu niin paljon varmemmalta ja selvemmältä, kun sen kuulee.

Antero luki:

»Ei ole ainoastaan se parannusta, että heitämme hyvästimme törkeille ulkonaisille synneille ja niistä luovumme, vaan että tutkiskelemme itseämme ja parannamme sydämemme sisimmän ja käännymme itserakkaudestamme Jumalan rakkauteen, maailmasta ja kaikista maallisista haluista hengelliseen ja taivaalliseen elämään, ja pyrimme uskon kautta osallisiksi Kristuksen ansiosta. Siitä seuraa, että ihmisen tulee kieltää itsensä, se on: murtaa oma tahtonsa ja aivan kokonaan antautua Jumalan haltuun, ei rakastaa itseään, vaan pitää itseään arvottomimpana ja kurjimpana ihmisenä, ylenkatsoa maailma ja kaikki sen kunnia ja ihanuus, ei pitää minäkään omaa viisauttaan ja kykyään, vaan turvautua ainoastaan Jumalaan ja vihata omaa elämäänsä, se on: kuolettaa lihalliset himonsa ja halunsa, ylpeytensä, ahneutensa, vihansa ja kateutensa, ei miellytellä omaa itseään, vaan pitää omia tekojaan mitättöminä, ei ylistää itseään mistään, ei lukea itselleen ansioksi mitään, vaan vihata itseänsä, kuolla maailmasta, se on: silmien halusta, lihan himosta ja ylpeästä elämästä ja olla maailmalle ristiinnaulittu. Se on se oikea parannus ja lihan kuolettaminen, jota paitsi ei kukaan voi olla Kristuksen opetuslapsi: se on se oikea kääntyminen maailmasta ja meistä itsestämme Jumalan tykö, jota paitsi ei kukaan voi saada syntien anteeksiantamusta ja autuaaksi tulla.-- Siinä se on.--Tässä on viittaus raamatunlauseeseen, ensimmäisen Galatalais-epistolan toinen luku kahdeskymmenes...»

Lauri etsi sen ja luki:

--»Minä olen Kristuksen kanssa ristiinnaulittu. Mutta minä elän, en silleen minä, vaan Kristus elää minussa...»

He istuivat ja miettivät, syventyivät taas kumpikin omaan kirjaansa.

Kuului askeleita porstuasta, ja ovi avautui. Pää pistäytyi sisään, ja veitikkamainen ääni kysyi:

--Saako tulla sisään, te viisaat ja vanhat?

--Tulkaa vaan.

Naimi ja Kaarina tulivat sisään, saalit hartioilla ja ompelukset mukana.

--Mitä te täällä oikein toimitatte--yötä päivää?

--Tällä kertaa me luemme, sanoi Lauri.

--Mitä te luette? Kalevalaako?

--Ei Kalevalaa.

--Snellmanin kirjoituksiako?

--Emme.

--Ette niitäkään, no, mutta mitäs sitten?

--Raamattua.

--Ohoo...

Nyt vasta huomasi Naimi, minkä Kaarina jo heti oli huomannut, että he olivat totisia ja juhlallisia.

--Häiritsemmekö ehkä?

--Ette suinkaan. Käykää istumaan. Saa tätä muutkin kuulla.

Lauri luki. Antero seurasi ilmeitä tyttöjen kasvoilla. He katsoivat ensin vähän hämmästyneinä toisiinsa ja sitten heihin, ikäänkuin kysyen: tahtovatko he tehdä meistä jotain pilaa? Naimi aikoi sanoa jotain, mutta tarttui sitten työhönsä. Hetken päästä hän lakkasi ompelemasta ja jäi istumaan kädet helmassa. Kaarina kutoi sukkaa, päätään nostamatta, kasvoilla teennäinen hymy.

Kun Lauri hetkeksi keskeytti, lehteä kääntäen, sanoi Naimi:

--Ai, minulta unohtui sormustin--ja meni.

--Eikö sinultakin, Kaarina, jotain unohtunut?

--Ei.

--Luenko vielä?

--Niin, lue vaan.--Kaarina koetti tehdä äänensä ystävälliseksi ja myötätuntoiseksi. Mutta kun luku oli loppunut, nousi hänkin ja meni, mitään virkkamatta.

Naimi ja ruustinna olivat puhumassa siitä, mitä oli tapahtunut tuvassa.

--Mikä se oli se kirja, jota ne lukivat?

--Minä luulen, että se oli »Arndtin Kristillisyys.»

--Herra Jumala, mutta sehän on niiden heränneiden kirjoja! huudahti ruustinna.--No, se nyt vielä puuttuisi, että niistäkin tulisi... Onko se nyt heihinkin tarttunut ... ja vielä tartuttavat teihinkin ... se nyt vielä puuttuisi...

Seuraavana sunnuntaina istuivat ruustinna ja tytöt lukien salissa, kun Lauri ja Antero tulivat kirkosta.

--Mitä piditte saarnasta? kysyi ruustinna hiukan pisteliäästi.

--Se oli hyvä saarna niinkuin kaikki Helanderin saarnat, olisitte saaneet tekin olla sitä kuulemassa.

--Hän kai taaskin parjasi meitä ja ylisti heränneitään taivaaseen.

--Hän puhui armonjärjestyksestä ja käsitteli kysymystä siitä, kuinka ihminen voi autuaaksi tulla.

Kaarina kohotti vähän päätään kirjastaan. Ruustinna ja Naimi tuijottivat itsepintaisesti kirjoihinsa, mutta eivät näyttäneet lukevan.

--Minusta näyttää siltä kuin olisi heränneitten luku yhä lisääntymässä, tuskin muita enää näkeekään kirkossa, sanoi Antero.

--Niin, valitettavasti, sanoi ruustinna.

Illan hämärässä, kun Antero ja Lauri tulivat tuvastaan, tapasivat he pihalla Naimin ja Kaarinan.

--Minne olette menossa? kysyi Lauri.

--Laamanniin ... tulkaa tekin mukaan, sinne tulee muitakin vieraita ... pidetään hauskaa!

--Mitä niin?

--Hauskaa, lauletaan ja soitetaan ja tanssitaan!

--Me menemme Honkaniemeen.

--Paljon hauskuutta!

Naimi pyörähti kantapäillään, mutta sitten hän käännähti kiivaasti ja huusi mennessään:

--Hyi, kuinka te olette ikäviä, niin, kerrassaan sietämättömiä!

13.

Helander otti heidät ystävällisesti ja tyynesti vastaan, ei näyttänyt ihastuvan, mutta ei hämmästyvänkään. Ei ollut kasvoilla kysymystä, jota tulijat olivat odottaneet: »Kuinka tämä on selitettävä?»

--Vieraat käyvät istumaan.

Honkaniemen pappilassa ei ollut herrasväen puolta eikä pirtin puolta, ainoastaan kaksi tupaa, porstua välissä. Porstuan pohjassa oli kaksi kamaria. Toisessa tuvassa asuivat palvelijat, toisessa isäntäväki. Se tupa, johon vieraat vietiin, oli sisustettu kuin tavallinen talonpojan tupa. Ei mitään sohvia eikä topatuita tuoleja. Takassa paloi pystyvalkea, ja sen ääressä istui talon emäntä kirjaa lukien. Tervehdittyään vetäytyi hän kamariin, jonne pirtistä vei ovi. He asettuivat takan eteen jakkaroille.

Ei päästy puheen alkuun, ennenkuin Lauri pitemmittä valmistuksitta virkkoi:

--Meidän täytyi tulla teitä kiittämään tänpäiväisestä saarnastanne, sillä se oli mainio saarna.

Helander hymähti vähän, hiukan väkinäisesti vielä, mutta sanoi sitten avonaisesti, ikäänkuin tempautuen pois jostain, jolle ei tahtonut antaa valtaa:

--Täytyy sanoakseni, että tämä tunnustus tulee aivan odottamatta, mutta että se minua suuresti ilahduttaa.

--Ja sitten täytyy minun pyytää anteeksi vielä toistakin asiaa: että olen teitä yleensä väärin tuominnut--ja varsinkin mitä sanoin viime kesänä saarnastuolista.

--No, sehän on ihmeellistä.

Helander oli tullut liikutetuksi, mutta koetti peittää sitä hämillisellä naurahduksella. Hän räpytti silmiään, niinkuin ne olisivat olleet kyyneltymässä, ja riensi askaroimaan takkatulen kanssa.

--Silloin suututti minua se, mitä meistä sanoitte, ja minä melkein vihasin teitä, mutta nyt olen tullut huomaamaan, että te olitte oikeassa ja me väärässä.

--Samaa tahdon minäkin saada sanotuksi, sanoi Antero.

--Laurissa on mahtanut--minä sanon nyt Lauriksi--

--Niin, sanokaa vaan ... sano vaan.

--Laurissa on mahtanut tapahtua suuri muutos sitten kun viimeksi tapasimme toisemme.

--Ainakin minä toivoisin niin--

--Niin, mitä siihen minun juhannussaarnaani tulee, niin olen monesti jo pahoitellut sen muotoa, vaikka pysynkin niissä mielipiteissä, joita silloin lausuin. Eihän pitäisi ahdistaa eikä ketään tuomita eikä käydä toisten kimppuun. Minä luulen, että se kaikki monen muun kiusautumisen ohessa tuli siitäkin, että näin Laurin silloin tanssivan kirkonmäellä. Minä ajattelin kauhulla, että kun papinpojatkin semmoista esimerkkiä näyttävät, niin mitä tästä tuleekaan! Mutta ei minun kuitenkaan olisi pitänyt setä rovastia loukata sillä tavalla kuin se tapahtui. Mutta en muistanut käskyä: »elkää tuomitko, ettei teitä tuomittaisi.»

--Tahdon kiittää vielä siitäkin, ettei minua täällä viime kerralla tuomittu, vaan kohdeltiin rakkaudella ja suvaitsevaisuudella.

--Tuleepa nyt kiitoksia oikein turkin hihasta! Mutta jos saan sanoa totuuden, niin oli minulla kyllä suuri halu lukea lakia Laurille, mutta muistin toki, että jotain samanlaista oli minullekin kerran tapahtunut. Olin silloin häviölle joutuva, renttuileva ylioppilas. Melkein samanlaisessa tilassa kuin minä näin Laurin, tapasi minut tiepuolessa maisteri Hagmanin isä. Hän pysähtyi kohdalleni, katseli minua kauan maantieltä ja kysyi sitten lempeästi ja hellästi: »Minnekähän joutuisit, miesparka, jos tuossa tilassa kuolisit?» En saanut mitään vastatuksi, sillä en ollut asiaa koskaan ajatellut, mutta silloin se välähti mieleeni, iski kuin salama.

--Mikset tehnyt minulle samaa kysymystä?

--En tehnyt sitä siksi, että olin varma, että olit itse sen tekevä, kun aika joutuu.

--Meistä täytyy tulla ystäviä, Helander! Neuvo meitä, meidän täytyy saada sinulta oppia. Tahtoisin saada kuulla enemmän Jumalasta. Osoita minulle tie hänen tykönsä!

--Tie on helposti neuvottu, mutta vaikeasti kuljettu.

--Niin on, se on totta se.

--Se tie neuvoo lopulta itse parhaiten itsensä, kun vaan kerran antautuu sitä kulkemaan. Yksi on kuitenkin tarpeellinen, että tahtoo pyrkiä sille tielle, ja se pyrkimys näkyy Laurillakin olevan.

--Anna minulle kirjojasi. Minulla on semmoinen jano ja sisäinen tyhjyys, että tuntuu kuin en koskaan saisi sitä sammutetuksi.

--Toivotaan, ettei se jano koskaan sammuisi.

--Mutta kuinka saat itsessäsi toteutetuksi sen, minkä tiedät oikean olevan.

--Kuinkako saan? Enhän minä saakaan. Enhän minä ole päässyt vielä mihinkään muuhun tulokseen kuin siihen, että vaivoin saan itsessäni pidetyksi vireillä tiedon siitä, etten ole oikealla tiellä, etten luule kulkevani oikeassa silloin, kun kuljen väärässä. Sen täytyy ainakin minulle vielä riittää. Ja näkyy sen täytyvän riittää niillekin, jotka ovat minua paljoa edempänä, Paavollekin. Sen miehen luona täytyisi teidän käydä. Hän on ihmeellinen mies neuvomaan.

--Minä tiedän sen, sanoi Antero.

He joutuivat puhumaan Paavosta ja mitä Antero oli kuullut hänen puhuvan Ilpolassa ja mitä hänestä oli siellä kerrottu. Ja sitten he puhuivat omasta heräyksestään ja kuinka epäilykset heissä heidän entisestä elämästään olivat ensin syntyneet matkalla Helsingistä ja miten he väärillä keinoilla olivat erehtyneet oikeaa asiaa ajamaan ja kaikki perustus heidän altaan oli temmattu pois.

--Piti vielä kysymäni, sanoi Antero lopuksi, mihin te tuossa juhannussaarnassanne perustitte ankaran tuomionne Snellmanista ja hänen herätystyöstään?

--Minä kiivastun niin helposti ja menen johtopäätöksissäni usein liiallisuuksiin. Oikeastaan minä tarkoitin sitä, ettei siitä asiasta saa tehdä mitään kaikkea autuuttavaa asiaa, niinkuin siitä nyt niin monet tekevät. Kaiken parantamisen ja kohottamisen ja vapauttamisen täytyy lähteä sisästäpäin. Ennenkuin kansallisen herätyksen aate voidaan toteuttaa, sen siemen oikeaan maahan kylvää, täytyy hengellisen herätyksen muokata maa.

--Ensin siis Paavo Ruotsalainen ja sitten vasta Johan Vilhelm Snellman?

--Juuri niin, tai jotain siihen suuntaan.

--Silläkö tavalla! huudahti Antero, niinkuin olisi joku paino pudonnut hänen hartioiltaan.--Mutta sittenhän ei--ja hän aikoi sanoa, että sittenhän hän ei oikeastaan ollut jättänytkään entistä aatettaan, ei tullutkaan kokonaan uskottomaksi entisyydelleen. Joskaan hän ei suoranaisesti tulisikaan toimimaan sen hyväksi, niin hän sitä kuitenkin voisi välillisesti edistää.

Helander puhui edelleen:

--Mitä muuten tulee tähän Suomen kansan vapauttamiseen sen vuosisataisista kahleista ja ikeistä, niin näyttää minusta siltä kuin olisi Herralla ehkä ollut omat tarkoituksensa siinä, että hän on pitänyt sitä riippuvaisuuden, köyhyyden ja puutteen puristimessa.

--Niinkuin minuakin, ajatteli Antero.

--Hän on meitä kasvattanut vähän niinkuin Israelin kansaa ennen muinoin. Herra ennen kaikkea kuritti sitä ja teki siitä pelon ja vihan koulussa sen, mikä siitä tuli: hänen valittu kansansa, joka viimein synnytti keskuudestaan maailman vapahtajan. Jos sen selästä olisi ies ja ruoska kesken otettu ja jos sitä ei uudelleen ja aina uudelleen olisi korpeen ajettu, ei se luultavasti koskaan olisi kasvanut kelvolliseksi luvattuun maahan tulemaan. Niin pian kuin sen ohjaksia vähänkin helpotettiin, napisi se ja teki kapinan. Mekin olemme vähän niinkuin tällä tavalla tulleet siksi vähäksi, mitä olemme. Mutta meissä on vielä paljon parannettavaa ja korjattavaa, sekä kussakin itsessämme että kansassa kokonaisuudessaan. Tätä kansaa kyllä tätä nykyä kehutaan ja ihannellaan, ylistetään sekä juhlapuheissa että juhlarunoissa, se on muka lainkuuliaisin, uskonnollisin, rehellisin kansa maailmassa. Mutta jos tarkastamme kansaa kokonaisuudessaan, jumalansanan ja sen vaatimusten valossa, niin ei se ole parempi kuin kukaan meistä yksityisistäkään. Ja meissä ei liene isosti kehumisen varaa. Käymme tarkastamaan, niin tuskinpa tervettä paikkaa löydämme. Kesken on meillä vielä koulu ja kesken se on vielä Suomen kansallakin.

--Ei ole teillä hyvää käsitystä meistä ihmisparoista, sanoi Antero huoaten ja naurahtaen.

Helander innostui, hurmautui omista sanoistaan:

--No, mutta minkä arvoisia me nyt sitten oikein olemme! Kun ajattelee, mitä mielestään paraskin ihminen, joka ei ole mikään pahantekijä eikä rosvo eikä ryöväri, vaan kulkee kaikkien rehellisten ihmisten kirjoissa, yhtenä ainoana hetkenä voi ajatella ja tuntea, mitä rikoksia, konnamaisuuksia hän voi melkein itsensä tietämättä miettiä-- hän voi ajatuksissaan murhata, varastaa, ahneudesta, haureudesta ja semmoisista puhumattakaan, jotka hänen sisästään nousevat kuin rikkaruohot maasta--niin, niin minä kysyn vain, eikö tuommoinen maa muokkaamista ja ojittamista ja kitkemistä tarvitse, ennenkuin siihen voidaan ruveta siemeniä kylvämään? Onko semmoisen aika ja oikeus ajatella hedelmien kokoamista ja niiden suuhunsa pistämistä? Eipä totisesti.

--Jaa, se on oikein, mitä sanot, että ihminen voi ajatuksissaan tehdä mitä suurimpia rikoksia, tavoitella mitä kauheinta, sanoi Lauri. Mutta millä tavalla hän voi siitä päästä?

--Minulla ei ainakaan ole ollut muuta keinoa päästäkseni toteuttamaan sitä, mitä katson oikeaksi, kuin koettaa heti paikalla, viivyttelemättä, kun huomaan jotain rikkoneeni, rientää sitä sovittamaan ja parantamaan. Pahalta on nujerrettava niska kohta, kun se päätään nostaa, Sen ei saa antaa henkeäkään vetää, se on siihen paikkaansa kuristettava, tänään jo, sillä huomenna se jo voi olla myöhäistä. Kun näin tottuu ja pakottaa itsensä parempia impulssejaan seuraamaan, niin jää niistä jonkinlainen tottumus jälelle. Ehtii ainakin saada itsessään jotain hyvää aikaan.

--Saanko puhua kanssasi eräästä asiastani? Tahi ei, parempi, etten puhu, vaan teen. Minun täytyy nyt heti tehdä se! Tuletko, Antero, vai jäätkö vielä tänne?

Helander oli yhtä vähän hämmästynyt heidän yht'äkkisestä lähdöstään kuin äsken heidän odottamattomasta tulostaan.

He kulkivat ripein askelin kovaan polkeentunutta talvista tietä.

--Mitä aiot? kysyi Antero.

Eikö liene Lauri kuullut vai eikö liene tahtonut vastata. Naimi ja Kaarina tulivat heitä vastaan tiellä.

--Oliko teidän hauska laamannissa? kysyi Antero veltosti, vastausta odottamatta, muun sanomisen puutteessa.

--Ei ollut, vastasi Kaarina.

--Ei nyt ole enää missään hauskaa, sanoi Naimi tyytymättömästi.

--Eikö? Miksi?

--Kun tekin olette niin kummallisia. Mikä teidän oikein on?

--Meidän on se, sanoi Lauri pysähtyen ja jälelleen kääntyen, että kaikki se, mitä olemme tähän saakka tehneet ja touhunneet ja hommanneet ja harrastaneet ja ajatelleet ja tunteneet, on ollut erehdystä ja vääryyttä ja sokeutta ja hulluutta ja pimeyttä ja ... ja jos emme muutu uusiksi ihmisiksi, niin olemme hukassa.

--Kuinka, kaikki vääryyttä? tiukkasi Naimi.

--Sinä kysyt, mutta et luultavasti kuitenkaan vastauksesta sen enempää välittäisi.

--Mistä sinä sen tiedät, Lauri? sanoi Kaarina.

--Puhumme siitä joskus toiste.

--Puhutaan nyt heti, mennään teidän tupaanne, me juuri sitä varten lähdimme teitä vastaan.

--Ei se puhumalla... ja minun täytyy nyt ensin tavata äitiä.

Ruustinna istui yönuttusillaan omassa huoneessaan lukien heikosti valaisevan, varjostetun kynttilän ääressä, joka jätti katon ja seinät pimeiksi, mutta sitä enemmän kirkasti valkoisen myssyn ympäröimiä kasvoja.

--Lauri? Sinäkö?

Hän näytti ilostuvan, loi lasiensa yli häneen ystävällisen katseen, hakien pimeästä hänen kasvojaan.

--No, missäs olet ollut?--Lauri näki ja ymmärsi, mikä se oli, joka äitiä ilahutti, mikä se oli, joka sai hänen ääneensä niin hellän soinnun ja hänen katseeseensa niin ystävällisen ilmeen: se, että hän oli tullut tänne, hänen luoksensa, sen jälkeen kun ei moneen päivään ollut hänen kanssaan sanaa vaihtanut, ei antanut vastakaikua hänen hellyydelleen. Säälin tunne herahti hänen rinnassaan, hän epäröi hetken, pelästyi heikkouttaan, jos viipyisi, ja syöksi suustaan, kääntyen samassa menemään:

--Minä tulin vain sanomaan, että Heddan lapsi oli myöskin minun, mutta että minä--

Hän oli miettinyt sen valmiiksi ja aikonut sanoa: mutta että minä kyllä aion hänet naida ... mutta ei saanutkaan sitä tehdyksi.

--Lauri!--kuului äidin huoneesta. Siinä ei ollut moitetta eikä suuttumusta, se oli avuttoman, takaapäin säikähdetyn, satutetun hätähuuto.--Lauri, kuule!... Lauri kuuli sen vielä toisen kerran pimeän salin läpi, pimeään porstuaan, jonne oli paennut, ja näki äidin tulevan kynttilöineen. Hän riensi ulos ja pihan yli tuvan ovelle. Äiti seisoi nyt porstuan ovessa, kynttilä kädessä, ja kutsui vielä kerran häntä nimeltään, sulki sitten oven, ja kynttilä kulki huojuen takaisin saliin ja sieltä rovastin kamariin.

--Mitä tarvitsi minun sillä tavalla? vaikeroi Lauri lattiaa kävellen. Mitä tarvitsi minun ollenkaan? En minä tiedä, en minä sittenkään tiedä, mikä tässä on oikein.

14.

Ruustinna ja rovasti istuivat viime aikoina yhä enemmän kahden kesken. Ei saatu enää aikaan mitään yhteistä keskustelua ateriain jälkeen eikä niiden aikanakaan. Lauri ja Antero oleskelivat tuvassaan. Hanna oli vielä Heddaa hoitamassa. Naimi oli enimmäkseen laamannissa. Kaarina istui yksin tyttöjen huoneessa, silloin kun ei puuhannut taloudessa.

Oli asioita, joista ei kenenkään tehnyt mieli puhua, mutta jotka kuitenkin olivat kaikkien mielessä.

Melkein joka ilta nähtiin Laurin ja Anteron lähtevän Honkaniemeen ja viipyvän siellä. Helander saattoi heitä usein portille saakka, jossa seisottiin ja juteltiin. Toisin illoin pistäytyi Helander heidän luokseen vanhaan pirttiin, välistä mukanaan joku körttipukuinen talonpoika.

Laurin tunnustuksesta ei oltu sanaakaan puhuttu. Äiti oli ollut koko seuraavan päivän sairas. Kun hän parani, oli hän niinkuin ennenkin, ei vain enää koettanut koettamalla olla niin ystävällinen kuin ennen. Lauri ei tiennyt, mitä hän siitä ajatteli ja mitä isä. Tytöille he eivät nähtävästi olleet mitään puhuneet, aikoivat kai pitää kaikki salassa. Eikä Laurilla enää ollut rohkeutta sanoa sitä, mitä oikeastaan oli aikonut: että hänen aikomuksensa oli naida Hedda.

Ruustinna ja rovasti istuivat taas kahden kesken ruokasalin ikkunassa kumpikin keinutuolissaan, jotka olivat asetetut vastapäätä toisiaan, välillä ompelupöytä. Rovasti tupakoi ja luki vanhoja Saimoja, hänen takanaan kävi verkkaista tahtiaan vanha Könnin kello.

--Ei tule enää se Saimakaan. Mutta eivätpä tuota enää kaivannekaan muut kuin minä--ainakaan tässä talossa. Siihen hupeni sekin innostus ja tuli toinen touhu sijaan. Pian nykyajan nuoret ihanteita vaihtavat. Miten kauan puhaltanee nyt tämä tuuli.

Ruustinna räpäytti silmiään vähän, mutta ei vastannut.

Tuvan eteen ajoi reslareki. Siitä nousi koirankarvalakkinen mies.

--Eikö se ole taas se Rajalainen? virkkoi ruustinna.

--Ne ovat tuossa univormussaan niin yhdennäköisiä, että niitä on mahdoton toisistaan tuntea, jos ei kasvoja näe, ja vaikea se on välistä sittenkin. Ilmekin on kaikilla yhtäläinen. Se sama alkaa jo näkyä Laurin ja Hagmanin kasvoilla. Se on nyt kai sitä »jumalallista» kirkastusta.

--En minä sinun sijassasi heitä pilkkaisi, vaan menisin puhumaan heidän kanssaan, sanoi ruustinna hiukan paheksuen.

--Mitä auttaa puhuminen...

--Jotain nyt kuitenkin pitäisi tehdä. Minusta näyttää, että Kaarinakin on sairastumassa samaan tautiin.

--Voithan sinä puhua heille.

--Ei minun puhumiseni auta, eikä taida mikään auttaa, toisessa enemmän kuin toisessakaan.

Mies oli mennyt sisään, ja hetken kuluttua tulivat sieltä ulos Antero, Lauri ja Rajalainen. Anterolla oli turkki yllään, mutta Lauri tuli noutamaan omaansa tampuurista.

--Lähdemme muutaman viikon matkalle, sanoi hän tulematta sisään.

Rovasti ei kääntänyt päätään, ruustinna sanoi:

--Vai niin, minne?

--Rajavaaralainen kutsui meidät luokseen, ja ehkä menemme vielä edemmäkin. Käymme ehkä Paavo Ruotsalaisen luona.

--Vai niin.

--Niin, hyvästi sitten.

He istuivat rekeen ja vaipuivat niin syvälle heiniin, että päät vain näkyivät laitain yli. Musti seurasi heitä äreästi haukkuen portista ulos.

Rovasti ei voinut pidättäytyä, vaan virkkoi pilkallisesti:

--Rekryyteiltä puuttuu enää vain univormulakki. Musti nähtävästi jo pelkää nahkaansa. Tuon tuostakin kuuluu koiria taloloista katoilevan. Se on halla hyville koirille tämä herännäisyys. Täytyy kai ruveta pitämään Mustia sisässä öiseen aikaan.

--Kuinka sinä voit, pappa, tuolla lailla? nyyhkytti ruustinna.

--No, kas niin nyt...

--Sen sijaan, että neuvoisit ja ohjaisit Lauria, joka nyt kuitenkin on vain lapsi...

--Kaunis lapsi!

--Siihen voi olla Heddan syytä yhtä paljon kuin hänenkin.

--On hänen asiansa tulla minulle puhumaan eikä minun hänelle.

--Sinä olet nyt hänelle niin tyly ja kylmä.