Part 27

Hän oli minulle kaikki, nyt ei hän ole minulle mitään. Minä olen iloinen siitä, että Herra antoi minulle uuden uskon, joka meidät erottaa. En voi riistää häntä kokonaan ajatuksistani, mutta minä ajattelen häntä nyt niinkuin välikappaletta Herran kädessä.

Ljufva syndiga dröm, som jag drömt i min själ, farväl! Sköna boja, hvari jag var smidd som en träl, farväl!

Och min dröm var om kärlekens glädje och frid all tid! Och jag sökte ett bröst att få hvila därvid all tid!

Gud är kärleken, blott vid hans hjärta är frid all tid! Lycklig jag, om jag endast får hvila därvid all tid!

[Suloinen, synnillinen uni, jonka sielussani näin, jää hyvästi! Ihana kahle, johon olin kahlehdittu, jää hyvästi!--Ja uneni minä näin rakkauden ilosta ja rauhasta, ainiaan! Ja minä etsin rintaa saadakseni siinä levätä, ainiaan!--Jumala on rakkaus, ainoastaan hänen sydämellään on rauha ainiaan! Olen onnellinen, jos vain saan levätä siinä ainiaan!]

* * * * *

Minun on mahdoton käsittää,--että runoilija voisi olla ilman uskontoa. Uskonto on runouden alku ja loppu. Ei mikään runoilija ole saanut mitään suurta aikaan ilman uskontoa. Kaikki maailman suurimmat runoteokset seisovat uskonnon pohjalla. Daavidin psalmit, Jeremian valitusvirret--koko raamattu--Jumalan välittömän tai välillisen inspiratsionin tuotteita.

* * * * * Kristinusko on tyhjentymätön; kuta syvemmälle sen henkeen tungen, sitä selvemmin näen sen äärettömyyden. En ymmärrä, kuinka ne ihmiset voivat tulla toimeen, joilla ei ole mitään uskontoa lohduttamassa heitä heidän suruissansa.

* * * * *

Rukous ja Usko sen voimaan on kuin esimakua tulevasta elämästä. Mahtanee olla äärettömän suloista kuolla rukous huulillaan: siirrymme pois aavistamaamme pyhään maahan, joka rukouksessa avaa ovensa meidän uskovalle, vavahtelevalle mielikuvituksellemme.

* * * * *

On hetkiä, jolloin meistä koko ihmiskunta on kurja ja alhainen. Sydän tuntuu tyhjältä ja sulkeutuu maailmalle. Mihin joutuisimme silloin ilman uskontoa?

* * * * *

Kun ajattelen entisiä ystäviäni, heidän elämäänsä ja harrastuksiansa ja mihin he henkensä kaiken toiminnan suuntaavat, en voi olla säälien ja surkutellen ajattelematta, kuinka turhaa ja toisarvoista se on.

* * * * *

»Hän on se kivi, joka nurkkakiveksi tullut on. Ja ei yhdessäkään toisessa ole autuutta; sillä ei myös ole muuta nimeä taivaan alla ihmiselle annettu, jossa meidän pitää autuaaksi tuleman!» Mikä varmuus, mikä horjumaton usko!

10.

Ulkomaailma oli Anterolle kuin hävinnyt ja unohtunut. Handolinin hän tapasi vain ruokapöydässä, puhelikin joskus hänen kanssaan, mutta niinkuin jollekin, joka oli kuin jossain suuren tyhjyyden toisella puolen. Karoliina tuli välistä hänen luokseen ylös ja istui sukkaa kutoen, sill'aikaa kun hän luki ääneen raamattua, niitä paikkoja siitä, jotka olivat häntä erityisemmin koskettaneet. Mutta eivät hekään juuri mitään puhuneet, ymmärsivät nyt toisensa ilman. Joskus sanoi Karoliina:--»Tuo paikka se minuakin niin miellytti.»

Silloin tällöin kävivät he lukkarinlesken ja hänen tyttärensä luona. Sielläkin luettiin raamattua. Ne pyysivät Anteroa lukemaan, ja hän luki. Eivät koskaan osoittaneet he huomaavansa, mikä muutos hänessä oli tapahtunut. Mutta heidän tervehdyksensä ja hyvästinsä oli vieläkin herttaisempi kuin ennen ja niinkuin hän olisi ollut heihin kuuluva. Se teki hyvää Anterolle. Hänen oli lepo ja viihdyttävä tunne katsella Emmaa hänen kangastuoliensa tai rukkinsa ääressä. Emma oli niin hiljainen ja ujo ja tyyni, mutta kuitenkin varma itsestään. Jos hän ei olisi ollut niin ujo ja suljettu, olisi Antero tahtonut puhua hänen kanssaan. Hän oli lukenut raamatun läpi eikä siinä näkynyt olevan hänelle mitään uutta, mutta yhtäkaikki hän tahtoi sitä kuunnella ja lakkasi työstään, kun oli tulossa paikka, jota hän ihaili... Jos sillä ei olisi ollut tuo synkkä ja ruma puku, olisi se ollut ulkonaisestikin yhtä kaunis kuin kuka muu tyttö tahansa, joita Antero oli nähnyt.

Joskus tuli Anterolle vielä entinen ahdistuksensa, salaperäinen kammo-- että jos ei tämäkään kestä? Mutta hän tarttui taas raamattuun, ja se vei hänet taas hänen uuteen maailmaansa, ja hän unohti kaiken muun.

Ihmiset olivat kuin varjoja, tämä elämä oli jotain olematonta. Hänelle tuli silloin tällöin eteen kohtaus entisestä elämästä. Hän kuuli puhuttavan, näki toimittavan, mutta ne toimivat kuin haamut hänen ympärillään. Hän näki ihmisiä edessään, joita muisteli ennenkin nähneensä, mutta ei muistanut missä--hän näki itsensä niiden seurassa, mutta katseli itseään kuin vierasta.

Kuului kerran tuttu ääni alhaalta, hyvinkin tuttu, mutta kenen? Kenen ihmeen ääni se oli?

Se oli Laurin, hän tuli sisään parta huurussa, hartiat lumessa, yllään vain keveät hiihtovaatteet.

--Terve mieheen! Viimeinkin sinut tapasin! Täällä se mies vain ryyhöttää kuin tarhapöllö lahopökkelössä. Huhhuh!

Hän täytti koko huoneen ulkoilmalla ja ulkomaailmalla. Kun oli potkaissut jalastaan pieksut, heittäytyi hän Anteron sänkyyn pitkäkseen. Antero huomasi heti, että hänellä oli jotain erikoista sydämellään ja niinkuin ei hänen sanatulvansa olisi pursunut oikein luonnollisista lähteistä.

--Minä tulin hakemaan sinua meille. Siellä on tätä nykyä niin helvetin kuivaa ja ikävää, ettei siellä enää mitenkään jaksa. Mamma suree minun tähteni ja Robertin tähden ja Hannan tähden, ja Naimi suree sulhastaan, sitten kun se meni. Ja Kaarina ei saa kouluansa alkuun ilman apua, mutta enhän minä--ja isäukko on hermostunut käräjistä, joiden pelkää tulevan ja joissa hänen silloin täytyy esiintyä tuomiokapitulin asiamiehenä, mutta ei tiedä, niinkuin tavallista, mille kannalle asettua--ja muutenkin on kaikki niin päin mäntyyn, että hyi saakeli! Onko sinulla juotavaa?

Kun hän oli tyhjentänyt kaljakannun, jatkoi hän:

--Mikset sinä ole itsestäsi mitään ilmoittanut? Tule nyt meille, sinun täytyy tulla meille! Muuten kaikki menee hiiteen. Mitä sinä täällä oikeastaan sitten toimitat?

Yhä selvemmin huomasi Antero, että Laurilla oli jotain erikoista sydämellään.

--Mitä nyt sitten oikeastaan on tapahtunut? Mikä se nyt on päin mäntyyn?

--Kaikki!--Ollaan valmiita innostumaan ja puhumaan ja huutamaan ja panemaan vastaan, mutta kun kova tulee, niin pötkitään pakoon kuin jänikset tai sanotaan: enhän minä, enhän minä! Nyt se on meidän syy kaikki--sinun ja minun ja joidenkuiden muiden--me yllytimme, me teimme tyhmyyksiä--ylioppilasnuoriso kokonaisuudessaan ei ole muka koskaan ollut meidän takanamme, ei hyväksynyt, ei ottanut osaa... Vai ei? Menkööt helvettiin!

--Mitä sinä oikein--?

--No, ka, Thure kirjoittaa, että on käymässä puuha, että osakunnat kokouksissaan saataisiin tekemään meitä desavueerava päätös ja että ellei sitä tule, niin on vaara tarjona, että yliopisto suljetaan. Se on muka aivan varma, että osakunnat hajoitetaan ja asetetaan pedellit ja määrätään ylioppilaille univormut. Tuoss' on! Lue!

Anteron lukiessa sanoi Lauri:

--Siellä ei ole kuin yksi ainoa oikea mies, Thure! Siinä on poikaa! Siinä on terästä siinä hennossa varressa.

--Minä aavistan, että tulee käymään niinkuin pelätään, sanoi Antero laskien kirjeen pöydälle. Sitä ei voida ainoastaan sanoa meidän syyksemme, vaan se todella onkin sitä; joskaan ei kokonaan, niin ainakin osaksi.

--Jaa, en tiedä. Olkoon miten tahansa, minä tein, niinkuin parhaiten tunsin ja ymmärsin--enkä muuten välitä enää mistään! Mutta siitä olen tyytyväinen, että sain antaa vallesmannille korvatillin ja sanoa: vet hut!

--Kuinka sinä sillä tavalla voit?

--Olikos hänen pakko minua koko illan pistellä, ja kun minä suutuin ja pyysin päästä hänen suosiollisesta huomiostaan, niin hän: »Mikä luulet olevasi, yliopistosta pois potkittu, poliisivalvonnan alainenkin»-- »Sinunko?»--»Minun juuri! Minun pitää antaa joka kuukausi raportti käytöksestäsi kuvernöörille!»--»Ja minä annan sinulle heti raportin ainetta--tuoss' on!»--ja silloin minä vedin häntä korvalle ja huusin: vet hut!--Olimme tietysti kaikki vähän humalassa rekiretkellä ja minä aika lailla, en muistakaan kaikkea.--Mikset sano mitään?

--Siksi, etten oikein tiedä, mitä sanoa.

--Onko sinulla antaa minulle kuivaa paitaa?

--Tulitko hiihtäen koko matkan?

--Hiihtäen tulin.

--Kävitkö Ottolassa tullessasi?

--En, tulin toiselta puolen selkien. Kuinka niin?

--Ilman vain.

Lauri loi häneen pitkän kysyvän katseen, ja sitten hänen silmänsä rävähtivät. Hän puuhasi vähän aikaa vaatteidensa kanssa, muuttaen kuivaa ylleen. Kun hän oli valmis, oli hänen äänensä melkoista laimeampi ja käytöksensä vähemmin varma.

--Mikä kirja se on, jota luet?

--Raamattu se vain on.

--Vai niin, mitä sinä sitä luet?

--Luenhan vain kerran sitäkin.

Hetken kuluttua Sanoi Lauri:

--Niin, minä tulin todellakin sinua hakemaan. Ruvettaisiin lukemaan yhdessä. En minä osaa mitään yksin. Tuletko?

--En tiedä, ennenkuin mietin.

--No, mieti sitten. Saanko sill'aikaa vähän levähtää tässä--raukaisee niin.

Lauri nukkui samassa, kun oli heittäytynyt vuoteelle. Antero lähti ulos, otti suksensa ja hiihti. Kun hän palasi illan hämyssä, nukkui Lauri vielä.

Antero kirjoitti päiväkirjaansa: »Pelkäänkö mennä Kontolaan ja tavata Naimia? En. Jos minun uskoni johonkin kelpaa, niin täytyy sen näyttää se kelpoisuutensa ei ainoastaan täällä yksinäisessä erakkomajassani, vaan myöskin maailmassa, ihmisten seassa. Kiusauksenkin edessä. Näen, että Lauri minua tarvitsee, ja ehkä tarvitsevat minua muutkin. Kenties on tässä jotain Jumalan tarkoitusta, ja missäpä sitä ei liene.»

Kun Lauri heräsi, oli hän masentunut ja alakuloinen.

--Voi sentään, sanoi hän.--Vai se siitä tuli. On se raskasta kantaa, jos se oli kokonaan meidän syymme.

Antero istui selin Lauriin hämärän kynttilän ääressä. Toinen puoli huonetta oli melkein pimeä.

--Kun omat tekonsa tuomitsevat ihmisen, ei hänellä ole mitään mihin vedota, vaan hänen täytyy tyytyä omantuntonsa tuomioon.

--Kadutko siis?

--Minä olen jo aikoja sitten, ennenkuin tiesinkään seurauksista, ollut selvillä siitä, että teko oli väärä--ainakin mitä minuun tulee.

--Mutta minä en kadu, en uhallakaan! Sillä eikö tekoa tuomita vaikuttimien mukaan eikä seurauksien? Emmekö tahtoneet oikeutta puolustaa ja vääryyttä vastustaa?

Lauri oli noussut ja seisoi Anteron edessä, pää kattoa hipoen.

--Oikeutta puolustaa, mutta väärää oikeutta ja väärällä tavalla.

--Väärällä tavalla,--sitä sinä aina...

Lauri heittäytyi takaisin vuoteeseen. Oltiin vaiti pitkän aikaa.

--Vai sinä tutkit raamatuita? Ja sinulla näkyy olevan koko joukko muitakin jumalisia kirjoja...

--Ne ovat isävainajani vanhoja kirjoja.

--Ei sinusta vain tulle pappi?

--Entäpä tulisikin.

--Papiksi taitaisi minunkin pitää ruveta.

--Ei se ole asia, josta tarvitsee pilkaten puhua.

--Eipä ei,--suo anteeksi!--Kuule, se Helander on sentään hyvä mies. Hän on ainoa, joka ei tavalla tai toisella ole pistellyt tai ilkkunut minua. Kun minä silloin, kun olin lyönyt vallesmannia, palasin päissäni kotiin ja uuvuin tiepuoleen, hän otti ohi ajaessaan minut rekeensä ja vei kotiinsa yöksi ja hoiti maata eikä vähimmälläkään tavalla osoittanut mitään halveksimista. Muistatko, kun me otaksuimme, että hän se nyt meitä oikein ilkkuu ja meidän vahingostamme riemuitsee. Oikeastaan se sen juhannussaarna sittenkin oli sangen paikallaan. Minä alan suvaita sitä miestä. Jos mieli olla oikea pappi, täytyy olla samalla pietisti--kaikki tai ei mitään. Olen vertaillut hänen saarnojaan isäukon saarnoihin. Se on paljasta pötyä, mitä ukko puhuu.

Ennenkuin he aamulla astuivat suksilleen, istuivat he alhaalla salissa lähtökahvia juoden mieli hilpeänä hyvästä säästä, joka lupasi hauskaa hiihtoretkeä. Silloin tuli virkahuoneeseen vanha nainen, ja Handolin meni kysymään hänen asiaansa.

--Olisi kuollut kirjoitettava.

--Lapsiko vai aikainen?

--Lapsi.

--Milloin se kuoli?

--Eilen aamulla heti synnyttyään.

--Ehdittiinkö panna hätäkasteeseen?

--Taisihan tuossa vielä henki olla, kun Otto-herra risti.

--Kenen oli lapsi?

--Olipahan muutaman yksinäisen tytön--sen Kontolan pappilan entisen piika-Hetan.

--Onko isästä tietoa?

--Äitinsä tuon kyllä tietänee, vaan ei ole minulle sanonut.

Lauri oli noussut ja mennyt ylös. Antero kuuli hänen siellä kävelevän muutamia kiivaita askelia ja heittäytyvän sänkyyn.

Kun hän hetken kuluttua meni ylös kamariinsa, tapasi hän Laurin itkemässä kasvot seinään päin, koko ruumis vavahdellen.

--Minä en tiennyt, kuinka oli asiat. Nyt tiedän.

--Tiedätkö nyt myöskin, mitä sinun on tekeminen?

--Tiedän.

11.

Oli kirkas talvinen päivä, kun Antero Kokkomäeltä sujutteli suksillaan sakastin peräitse Kontolan pappilaan. Hän oikaisi haan läpi, siinä olevasta aukinaisesta veräjästä viepää latua, ja tuli aittojen solaitse ja huuruisten korkeiden koivujen alaitse pihaan. Pihamaa oli lunta täynnä. Sinne oli lapioitu teitä, ihmeen somia, kauniita polkuja aittoihin, liitereihin, tuvan puolelle ja vanhaan pirttiin. Lumi kaareili kauniisti katoilla ja räystäillä. Koskesta nousi veden sauhu juuri niin korkealle, että aurinko kuontui paistamaan sen yli. Mikä rauhan maja, mikä puhtaus, kylmyys--sopusoinnussa hänen mielialansa kanssa. Ei näkynyt ainoatakaan elävää olentoa, talo oli kuin lumottu linna.

Kun hänen suksensa olivat luistaneet vanhan tuvan eteen, asetti hän ne sen matalaa räystästä vastaan ja meni porstuaan. Siinä tuli häntä vastaan Hanna. Hänen silmänsä välähtivät. Minun tulostaniko se noin ilostui? Olisiko Karoliina hänelle kirjoittanut?

--Käykää toki sisään! Kaikki muut ovat laamannissa Naimin sulhasen nimipäivillä.

--Onko hän täällä?

--Ei, ne muuten vaan.

--Ehkä saan muuttaa täällä tuvassa kuivaa ylleni.

--Olkaa hyvä, mutta tulkaa sitten ylös.

Muutettuaan vaatteet meni Antero päärakennukseen.

--Mutta minne Lauri jäi?

--Niin, tässä on teille häneltä kirje.

Hanna luki sen ja punastui ja pyyhki kyyneleen silmistään.

--Onko Hedda hyvinkin sairas? Kai hän on, koska Lauri kutsuu minua heti tulemaan ... voi, voi...

Hanna alkoi heti laittaa lähtöään ja lähetti tuvan puolelle sanan, että hevonen valjastettaisiin.

Antero jäi yksin huoneisiin harhailemaan. Hän tuli kansliaan ja katseli siellä ikivanhoja kirkonkirjoja arkiston hyllyllä.--Ne olivat nuo ainoat jäännökset ihmisistä, jotka olivat täällä eläneet ja kuolleet. Täällä ne syntyvät, sillä ennenkuin ne tänne joutuvat, ei niitä ole olemassa. Vasta täällä ne kuolevat, sillä ellei niitä täällä kuolleiksi merkitä, ovat ne vielä elävien kirjoissa. Täällä heidän syntinsä ja rikoksensa pysyvät muistossa vielä sittenkin, kun ne jo ovat sovitetut ja anteeksi annetut. Tuossa oven edessä, jossa on syvä lovi lattiassa, ovat sukupolvet seisoneet, siihen tulleet ja siitä kääntyneet. Tänne tulevat ne tärkeimmissä asioissaan, hengellisissä ja maallisissa. Mitä lohdutusta ja neuvoa saavat? Olisi sentään ihanaa voida olla oikea pappi...

Helander seisoi pihalla puhellen jotain Hannan kanssa, joka laitteli rekeä. Hän tuli sisään ja tervehti Anteroa ystävällinen ilme kasvoillaan. He puhuivat sen semmoista ilmoista ja muista, sill'aikaa kun Helander selaili kirkonkirjoja ja merkitsi niihin jotain taskukirjastaan. Tuon tuostakin katsahti hän Anteroon kirjan yli niinkuin tarkastellen jotain. Mutta kun hän meni, pyysi hän käymään Honkaniemessä, syntymäsijoja katsomassa. Hän oli nähtävästi hänkin niinkuin Hannakin jotain kuullut. Antero kiitti ja sanoi tulevansa.

Ruustinna, rovasti, Kaarina ja Naimi ovat ilmaantuneet pihalle reen ympärille, jonka eteen renki juuri valjastaa hevosta. Hanna tulee samassa siihen, ja siinä näytään kysyttävän ja epäröitävän. Hanna tekee päättävän liikkeen ja nousee rekeen. Rovasti kohauttaa olkapäitään ja kääntyy pois.

Silloin ajaa Lauri pihaan. Hän ei siis ole malttanut odottaa. Vai onko Hedda ehkä kuollut? Siinä puuhataan vähän aikaa vielä ja sitten muutetaan Hannan tavarat Laurin rekeen, Lauri ja Hanna puhuvat vielä jotain ja sitten lähtee Hanna ajamaan. Muut tulevat sisään ja Antero kuulee Naimin tampuurissa vaatteitaan riisuessa sanovan:

--En minä ikinä olisi uskonut Heddasta semmoista.

--Kyllä minä olen sen tietänyt ja aina itsekseni sanonut, kuuluu ruustinna sanovan.--Se nyt oli kuitenkin hyvä, että Lauri tuli sieltä pois. Poika-parka! Mikä pettymys hänelle!

Heidän äänessään ei tuntunut olevan mitään sääliä onnetonta tyttöä kohtaan. Tuolta kannaltako he ottavatkin asian? Eivätkö ehkä tiedä kaikkea? Mutta onko nyt kuitenkaan aika sääliä Lauria ja tuomita ihmistä, joka ehkä on kuolemaisillaan?

--Ka, täällähän on vieraita!

He tulivat kaikki ojennetuin käsin Anteroa vastaan, mutta vaikuttivat hänestä oudoilta ja vierailta eivätkä ikäänkuin kestäneet sitä kirkasta valoa, joka heijasti sisään taivaalta ja hangilta. He olivat yht'äkkiä hänelle kuin jotain toista rotua, ihmisiä, joiden kanssa hänellä ei näyttänyt olevan mitään yhteistä. Täällä ne elävät mukavuudessa ja ylellisyydessä eivätkä pohjaltaan ajattele muuta kuin itseään ja omiaan--eivät muut kuin Hanna, joka ei enää kuulukaan heihin.

Eniten tympäisi Anteroa se, että kaikki näyttivät hellittelevän ja säälivän Lauria, pitävän häntä kuin jonain marttyyrinä. Eikö hän ollut sanonut heille mitään? Mutta miksei hän ollut sitä tehnyt?

Heti päivällisen jälkeen meni Antero Laurin jälkeen vanhaan tupaan.

--No, ja kuinka on oikein asiat?

--Elä kysykään! En minä tiedä, kuinka tästä selviän.

--Onko siinä mitään muuta mahdollista kuin se yksi ja ainoa?

--Mutta kun sekin on mahdotonta. Hän ei tahtonut minusta mitään tietää, huusi vaan: »Mene pois, mene pois!»--ensin niin kovasti kuin jaksoi, sitten pitkän aikaa puoleksi supattaen: »Mene, mene--mene, mene»--

--Hän on nyt sairas ja kuumeessa.

--On siinä vielä muutakin...

--Ne eivät nähtävästi täällä tiedä, että lapsi on sinun.

--En tiedä, mitä he tietävät--en luule, että tietävät. Mutta kun saavat tietää, niin tulevat panemaan kaikin voimin vastaan, viimeiseen saakka, eikähän sitä sovi kummastella.

--Kuule, Lauri ... sinun äänessäsi on jotain, niinkuin toivoisit, että he sen tekevät.

--Anna minun olla rauhassa!

--Suo anteeksi.

--Elähän mene ... elähän nyt suutu ... elä edes sinä jätä minua. Taivahan tekijä, nyt hän siellä sairastaa ja hourailee ja ehkä kuolee! Se on minun syyni. En kirjoittanut hänelle, en mennyt hänen luokseen, mutta enhän tiennyt. Otto oli aikonut kirjoittaa, mutta hän oli kieltänyt. Lapsi kuoli varmaan hänen suruunsa ja katkeruuteensa. Ja sill'aikaa minä iloitsin ja nautin ja--palvelin isänmaata! Kaunis isänmaan puolustaja ja maailman parantaja! Sylje minua silmille, Antero! Jos olet ystäväni, niin tee se!

--Lauri, nyt sinä liioittelet, teeskentelet.

--Hyvä, hyvä, se on minun syyni, mutta ei se ole vain minun. Jos ne eivät olisi häntä lähettäneet pois ja minä olisin saanut hänet heti nähdä, niin ei olisi mitään kaikesta tästä tapahtunut. Sen minä vielä sanon heille, eikä minun siis ole pakko välittää siitä, mitä he sanovat.

--Jos sinulla ei ole mikään muu estämässä, kuin mitä ne sanovat ja ajattelevat, niin ei se todellakaan paljoa merkitse.

--Onhan siinä muutakin, onhan siinä muutakin...

--Ettet rakasta Heddaa?

--Ja että rakastan Anettea.

He eivät puhuneet tästä asiasta eivätkä paljon muustakaan moneen päivään. Antero aikoi lähteä, mutta melkein rukoilevalla äänellä pyysi Lauri häntä jäämään.

--Eihän minulla ole täällä mitään tekemistä.

--Jää nyt kuitenkin.

Lauri kulki kuin horroksissa, itsestään erillään. Käveli kirkolle päin ja sillalle päin, ja hänen nähtiin pysähtelevän ja seisahtelevan. Silmät seisoivat hänellä päässä kuin pelästyneellä, tukka oli pörröllään. Antero koetti lähetä häntä, mutta ei päässyt luo.

Muutamain päiväin perästä tuli Hannalta tieto, ettei Heddan henki enää ollut vaarassa, vaikka hän vielä olikin hyvin heikko.

Silloin se purkautui.

--Millainen minä olen, millainen pahantekijä minä olen! Minä _toivoin_ hänen kuolevan.

Sitten huudahti hän:

--Mistä saan minä apua itseäni vastaan? Mistä saan minä?

--Siitä, mistä minäkin olen saanut--jumalansanasta.

--Jumalansanasta? Mitenkä minä sen siitä saisin?

--Sillä tavalla kuin minäkin ja monet tuhannet ennen minua.

--Mutta millä tavalla sinä olet saanut?

--Tahdotko kuulla?

Ja sinä yönä kertoi Antero Laurille vanhan tuvan hämärässä viimeaikaiset taistelunsa ja ihmeelliset sisälliset tapaukset Korpivaarassa--ja kuinka hänelle oli siellä hänen isävainajansa raamatun avulla kaikki selvinnyt--ja kuinka hänestä oli tullut kokonaan uusi ihminen. Ja hän otti raamatun esille ja luki sieltä ne paikat, joista oli saanut lohdutusta ja jotka olivat hänelle uuden maailman avanneet.

--Tämä kaikki on kirjoitettu niinkuin minulle, ja se on myöskin kirjoitettu sinulle ja kaikille, jotka eivät omasta voimastansa mitään mahda, niinkuin ei kukaan mahda.

Lauri ei ollut mitään puhunut. Viimein hän virkkoi:

--Sinä puhut auttajasta, mutta mistä minä tiedän, että hän tahtoo minua auttaa?

--Hän auttaa jokaista, joka tahtoo tulla autetuksi.

Hetken päästä lisäsi Antero:

--Minä luulen, ettei tässä ole kuin yksi ainoa keino sinulla, enemmän kuin on ollut minullakaan: lakkaa ajattelemasta itseäsi ja omaa onneasi ja anna rakkauden lähimmäiseesi ja velvollisuutesi muita kohtaan johtaa itseäsi kaikessa. Se on ainoa keino, se on kaiken salaisuus, kaiken avain.

--Sinä sanot sen niin varmasti, niin iskien, mutta kun minä en voi. Mitenkä minä voin, kun en voi?

--Jumala on sinua auttava.

--Jumala on auttava, matki Lauri taas.

Siihen loppui puhe sillä kertaa. He sammuttivat kynttilän ja panivat levolle. Lauri kuului heittelehtivän vuoteessaan. Ei Anterokaan saanut unta. Keskellä yötä hän näki toverinsa nousevan, sytyttävän, istuutuvan pöydän päähän, istuvan siinä pitkän aikaa pää käsien varassa. Sitten hän veti raamatun eteensä ja avasi sen. Siitä, mistä se oli auennut, alkoi hän sitä lukea. Ja kun Antero jonkun aikaa nukuttuaan heräsi, istui Lauri vielä samalla sijallaan. Kynttilä oli palanut melkein jalkaansa. Aamu jo sarasti ikkunasta.

12.

Päivät päästänsä--ainoastaan ruoka-ajoiksi muiden seuraan ilmaantuen-- istuivat Antero ja Lauri vanhassa tuvassa kumpikin omassa päässään pöytää lukien raamattua. Lauri nousee ja menee, viipyy poissa, mutta tulee sitten taas. Eräänä aamuna hän virkkaa:

--Kyllä se niin on, niin se on. Se on kaikki, mutta muu ei ole mitään. Uudesta on kaikki aloitettava, uusi perustus elämälle pantava. Se, mikä ei ole tästä, se on pahasta. Minä tunnen ja aavistan sen, mutta en voi sitä vielä ymmärtää.

--Ei sitä tarvitsekaan ymmärtää, en minäkään oikeastaan järjelläni mitään ymmärrä.

--Se selvisi minulle yht'äkkiä sinä yönä, jona sinä nukuit ja minä valvoin, puhuu Lauri loistavin silmin. Mutta kuinka voi semmoinen muutos sittenkään niin yht'äkkiä tapahtua?

--Ehkei se tapahtunutkaan niin yht'äkkiä kuin luulet. Ehkä se oli sinussa niinkuin minussakin valmistunut vuosikausia. Minussa oli aina semmoinen tyhjyys ja kuin hengen ahdistus.

Lauri miettii.

--Ainakin minä silloin, kun solvasin heitä saarnastuolista, jo kuulin, niinkuin olisi joku ääni kuiskannut: »Nyt sinä puhut vastoin vakaumustasi, sinä et oikeastaan ajattele, niinkuin nyt siinä puhut.» Se ääni tuli samalla myöskin kuin heidän äänettömiltä huuliltaan alhaalta kirkosta. Minä koetin olla sitä kuulematta ja pauhasin edelleen, mutta silloin sanoi taas ääni: »Olet sinäkin saarnamies, petät sen, jolle olet uskollisuutta luvannut.» Silloin minä sekaannuin. Minä luulin näkeväni hänet kirkon perällä ovensuussa kaukana muiden takana enkä tiedä vieläkään, vaikka olisi ollutkin, vaikken minä tiennyt. Ja kun minä nyt ajattelen, niin on se asia minua kaiken aikaa painanut ja vaivannut. Helsingissä tuli minulle siitä välistä semmoinen hätä ja ahdistus, että en ollenkaan tiennyt, kuinka ... ja varsinkin silloin aina, kun kuulin niiden siellä seinän takana veisaavan ja lukevan... Minun pitäisi kirjoittaa ja kiittää ja pyytää anteeksi, olisi jo kauan sitten pitänyt tehdä.

--Kyllä he ovat sen jo aikoja sitten anteeksi antaneet.

Laurin silmät säteilivät, hänen poskillaan oli melkein hehkuva puna: