# Kevät ja takatalvi

## Part 25

Book page: https://www.cyberlibrary.org/fi/books/kevat-ja-takatalvi-13920/index.md

Rovasti kuului kävelevän salissa ja puhaltavan kynttilöitä sammuksiin ja sitten menevän maata. Ruustinna nousi ja meni hänkin. Hanna tyhjensi pöydän ja katosi. Naimi ja Kaarina jäivät vielä istumaan Laurin ja Anteron kanssa.

--Elkää olko millännekään, sanoi Naimi, kyllä se menee pian ohitse. Huomenna on mamma jo tyytyväinen siitä, että olette kotona, ja ylihuomenna ei luultavasti pappakaan enää viitsi olla pahalla tuulella.

--Välipä sillä...

--Minä luulen, että pappa oikeastaan sydämensä sisimmästä pohjasta hyväksyy ... ei hän koskaan ole voinut oikein sietää setä Hartmania eikä kannattaa hänen mielipiteitään. Mutta kertokaa nyt tarkemmin kaikesta!

Lauri kertoi kaikesta, mitä oli tapahtunut, kertoi varmasti ja reippaasti, niinkuin ei koskaan olisi epäillyt heidän tekonsa oikeutta, niinkuin ei olisi muistanut masentunutta mielialaansa matkalla; osasipa vielä antaa kohtaukselle Snellmanin kanssa sen värityksen kuin olisi tämä vain ollut vähän kärtyisellä päällä ja huonolla tuulella.

--No niin, sen pituinen se! Milloin ovat hääsi, Naimi?

--Juhannuksena.

--Ja oletko yhä yhtä rakastunut kuin kesällä?

--Semmoisiin kysymyksiin ei vastata.

--Tuleeko sulhasesi tänne jouluksi?

--Toivotaan.

Antero oli hetkeksi unohtanut, että Naimi oli kihloissa. Laurin kertoessa Helsingin tapahtumista ei hän kuullut eikä nähnyt muuta kuin Naimin, joka istui vastapäätä häntä, milloin kyynärpäät pöytään nojaten, milloin kädet niskan takana, silmät eläen, huulet milloin huudahdukseen avautuen, milloin heittäen jonkun hyväksyvän sanan, milloin taas vetäytyen moittivaan kureeseen. Itse tietämättään joutui hän samaan mielentilaan kuin Naimi. Noiden muutamien hetkien kestäessä hän matkaväsymyksen tuudittamana eli entisen unelmansa uudeksi todeksi. Hän heräsi siitä kuin unesta, jossa on luullut lentävänsä. Häntä ei kirvellyt, hänen päätänsä vain hiukan huimasi, ja hän olisi halunnut nukkua uudelleen.

Kun hän hetken kuluttua lepäsi vuoteessaan yliskamarissa, ei hän enää niinkuin matkalla katunut, että oli tullut tänne. Hänen lähtönsä kesällä oli ollut pakoa, ja hurja kauhu oli häntä silloin kintereillä ajanut. Nytkin hän tunsi että hänen tuli ja hän tahtoi pian poistua, mutta nyt olisi se rauhallista peräytymistä hyvässä järjestyksessä, voitettuna, mutta ei masennettuna ja murjottuna.

Hän tahtoo ihailla häntä, jota ennen oli rakastanut, hän tulee sen aina tekemään, ja hän vie sen tästä taistelusta mukanaan jonain omana saaliinaan, jota ei kukaan voi häneltä kieltää ja häneltä riistää. Hänen muistonsa Naimista on oleva hänen muistonsa, sillä ei kenelläkään ole hänestä sitä kuvaa, mikä hänellä.--Ja näinhän minun ei siis tarvitsekaan karkoittaa häntä luotani, vaan saan minä aina hänet pitää ja omistaa!

Mitä tämä on? Mistä tuli minulle tämä rauha ja tyydytys ja tämä uusi ilmestys? Onko se tässä se elämän salaisuus, jota olen turhaan etsinyt? Rakastaa, vaikkei olekaan rakastettu? Siinäkö onnen avain? Siinäkö kaiken viisauden huippu? Mistä tulit sinä minulle, ihana ilmestys, mistä kerran minullekin? Tulit kuin tietäen, että sinua tarvitaan, kuka sinut sitten lienee lähettänytkin. Ja että minun piti löytää sinut täällä, missä minä luulin sinut ainaiseksi kadottaneeni!

Hän tunsi tuon saamansa uuden paisuvan povessaan, suurenevan, nostavan häntä...

Ikkuna oli ollut pimeä, kun Antero sammutti kynttilän. Vähitellen oli se valennut ja valkeni yhä. Hän nousi ja näki aamuyön valjun, viimeisen neljänneksen kuutamon heikosti valaisevan lumisia kattoja ja härmäisiä koivuja. Tuleeko se tuolta, valkeneeko se ehkä taivasten takaa? Hänen olisi tehnyt mieli polvistua--ensi kertaa elämässään--polvistua tuon valoisan aukon eteen, niinkuin tulevaisuutensa taivaan ovella, ei sen heleän ja häikäisevän ja kesäisen kirkkaan, joksi oli onnea niin usein ennen kuvitellut, vaan tuon valjun ja viihdyttävän, jommoista hänen elämänsä tulisi tästä lähtien olemaan ja johon hän nyt tunsi voivansa nurkumatta tyytyä. Eikä hänen mielensä ollut milloinkaan ollut niin harras eikä omat huolet niin vähäpätöiset.

6.

Hän on taas matkalla, pitkällään reslassa, joka kaitaista talvitietä milloin luikertelee huurteisessa metsässä, milloin soluilee soiden rantoja, milloin oikaisee järvien poikki, kohoaa kannaksille ja painuu notkoihin. Se on sama tie, jota hän kesällä oli kulkenut Korpivaaraan ja sieltä takaisin, odotus ja riemu rinnassaan. Silloin hän kulki, nyt häntä vietiin. Hän oli valmis, ei mihinkään, mitä itse oli halunnut, ei toteuttamaan sitä, mitä itse oli suunnitellut, vaan valmis vietäväksi, tahdoton tuuditettavaksi--olkoon että uuteen elämään, sama se vaikka iäiseen uneen. Mikä ihana aate tuo itämaalaisten »nirvana», mikä syvä elämän kokemus tuossa: »se on sallittu!» Sillä kuka täällä kohtalonsa määrää, kuka täällä itse tiensä viittoo? Ruveta ohjaamaan itseänsä onnensa portille?--olla tarttuvinaan kansansa kohtalon peräsimeen?---- voi meitämme, suuria lapsia! Voi meitä virvatulien takaa-ajajia! Jos on noilla tuhannen tuhansilla taivaankappaleilla ennen määrätyt ratansa, niin mitä sitten meillä? Miksi valtaakaan ihmisen mielen hätä ja kauhu, kun hän luulee eksyneensä ja kiertyy samaan paikkaan takaisin? Siksi, että hän pyrkii pois. Mutta hänen ei pidä pyrkiä. Kun hän lakkaa pyrkimästä, lakkaa lumouskin, ja itsestään pääsee hän pois piiristään, jota kiertää. Kulkea sinun täytyy, ihmisolento, mutta--kuletettuna.

Oli hämärtynyt, näköpiiri pienentynyt, mutta taivas kirkastui ja tähdettyi ja suureni ja laajeni.

Kerran tätä samaa tietä taivaltaessani luulin minä jo saapuneeni onnen ihanille rinteille ... en saapunutkaan.

Nyt luulen meneväni kohti päivätöntä pohjolaa----ja tuolla palavatkin salaperäiset tulet, joiden alkuperää ei kukaan tiedä, mutta jotka ovat annetut valaisemaan seutuja, jotka aurinko on jättänyt.

Hänet valtasi sanomattoman turvallinen tunne siitä, että oli tullut tähän päätökseen: »Tulkoon, mitä tulee ... viekööt, johtakoot, ihmiskohtalojen kutojattaret!» Jos tulisi kuolemakin, pysähdyttäisi hevoseni, istuutuisi reen laidalle, nostaisi nahkaset ja sanoisi: »Nouse ja seuraa minua tuonne jäiseen vuoreen, siellä on sinulle vuode valmistettu lumien untuville ja jääpatja pääsi alle asetettu ja peitteeksi paksu kinos!»--niin lähtisin minä ... lähtisin! Siinä makaisin, en eläisi, mutta en myöskään olisi kuollut, sillä minä vielä muistaisin, muistaisin ja siitä sittenkin eläisin... Muisto, se se juuri on elämää. Et kuole, jos muistat, et häviä, jos et unohda. Olkoon se minun elinvoimani.

Naimi oli tahtonut häntä jäämään.--»Teidän täytyy. Te ette saa mennä, minulle tulee teitä niin ikävä! Teidän kanssanne on niin hauska ja mukava puhella. Minä en osaa kenenkään kanssa olla niin vapaasti kuin teidän. Kuulkaa, me laitamme teille vanhan pirtin lukuhuoneeksi emmekä häiritse teitä, tulemme vain illoin noutamaan teitä kävelemään ja sieltä tultua istumme ja soitamme kannelta takkavalkean ääressä.-- Jääkää edes niin kauaksi, kunnes Björn tulee.»--Ja minä jäin ja Naimi oli minulle päivin kuin lintu, joka minulle oksalta visertää, ja öisin kuin lintu, joka nukkuu minua lähellä, pää siipeen pistettynä, ja jonka viserrykseen minä tahdon herätä,--kunnes eräänä aamuna lentää pois eikä muista eikä tule takaisin... Ja eräänä päivänä, kun he istuivat ja katselivat ulos ikkunasta, ajoi hevonen pihalle. Lintu päästi riemuisan huudon, riensi ulos, hyppäsi rekeen ja he ajoivat laamanniin päin.

Eikä se enää kirvellyt eikä koskenut. Hän itki sinä yönä hiljaista, rauhallista itkua, joka puhdisti ja kevensi. Aamulla hän lähti, eikä häntä nyt enää pidätetty.

Hän oli irti. Irti itsestään ja irti kaikesta. Se, mikä oli ollut, oli yht'äkkiä kuin tarua, jonka oli kuullut jostain toisesta kerrottavan, kuin näytelmä, jonka oli nähnyt ja josta oli poistunut, kun esirippu laski.

--Käydäänkö talossa? kysyi kyytipoika.

He olivat ajaneet johonkin pihaan ja hevonen oli pysähtynyt solalle.

--Mikä talo tämä on?

--Karila.

Talossa nukuttiin jo pirtin puolella, mutta pihan-pääkamarista näkyi tulta. Antero näki ikkunasta Karilan nuoren isännän istuvan pöydän ääressä lukemassa.

--No, voi toki! No, johan nyt... Enhän ollut tunteakaan! Käykäähän toki... Vaan sattuipa somasti! Että vielä sai nähdä maisterin! Kun kesällä kuulin kulkeneenne ohitse, niin oikeinpa olin monta päivää raskaalla mielellä.

--Ei sopinut minun silloin.

--Eihän toki, eipä siltä. Ja jos olisitte silloin tullut, niin ehkette olisikaan tullut nyt... Tuota, mitä minä ... minä en nyt herätä ketään ... keitän itse vieraalle kahvit ... tuossa tuokiossa...

Hän meni ulos, toi sylyksen pieniä tervaspuita, latoi ne takkaan. Antero oli istuutunut pöydän ääreen. Siinä oli Kalevala ja muutamia muita kirjoja.

--No, se se vasta kirja on, minkä minulle lahjoititte! puhui Kari tulta tehdessään. Vielä pitää kiittää maisteria. Jos tarjositte hevosen ja tuon kirjan, niin hevosen jätin ja kirjan otin.

--Mikä teistä siinä on paras paikka? kysyi Antero.

--Mikäkö paras paikka ... kysy, mikä paras paikka raamatussa! Vaan kyllä se on tuokin kuun ja päivän päästäminen Pohjolan kivimäestä ... en tiedä, tyhmä olen, mutta poikia ne olivat siihen aikaan Suomen pojat! Ollapa täällä vielä niitä miehiä! Se on taas pimenemässä Suomen päivä.

--On tosiaan, eikä näytä olevan toivoa valkenemisesta.

--Vaan onko todellakin totta, mitä Otto herra tästä kulkiessaan kertoi kuulleensa, että olisivat sen suomenkielen puolesta puhujan suun tukkineet?

--Totta se on.

--Voi noita kelvottomia! Enpä olisi uskonut semmoisia murhamiehiä olevan. Tuo on minusta kuin olisivat elävän olennon tappaneet. Mutta kerran se päivä sieltä vielä päästetään.

--Teillä on luja usko.

--Se minulla on! sanoi Kari kiiluvin silmin, ja minä olen saanut sen tästä kirjasta.

Antero ei raatsinut sanoa, että hänen oma uskonsa, jonka oli saanut tuosta kirjasta, oli alkanut horjua. Hän kertoi kuitenkin, mitä Helsingissä oli tapahtunut, kuinka nolosti heidän oli käynyt, kuinka kaikki suomalaiset harrastukset nähtävästi aiottiin tukehduttaa kapaloonsa, näytti siltä kuin kaikki tulisi menemään menojaan.

--Voi, voi! huokasi Karilainen häntä keskeyttämättä kuunneltuaan, silmät vain eläen ja kasvot välistä värähdellen.--Vai niin on, vai niin on, mutta kuulkaapas, maisteri, minä en ole mies enkä mikään, teille itseäni viisaammalle, neuvoja antamaan, mutta saanko kuitenkin sanoa?

--Sanokaa toki!

--Minä uskon sittenkin, että teitä tässä pimeä pilvi peloittaa enemmän kuin se kykenee kastelemaan. Hyviksi heinäsäiksi keväinen kuuro. Se _nyt_ sataa ja jyryää, mutta huomenna on jo pouta. Ne on ne vanhain ihmisten tuumat vähän niinkuin lahopökkelö tien vieressä, juhlallinen ja peloittava. Kuljet siinä ja kierrättelet etkä uskalla kirveelläsi kolhaista, kun pelkäät päähäsi putoavan. Joskus kyllä kosketat, mutta et milloinkaan voimaisi takaa kumahuta. Vaan jonakuna päivänä, kun ohi kuljet, niin on kummitus itsestään suulleen suistunut ja siinä makaa etkä saa ylös, vaikka tahtoisitkin. Ihmettelet, että mitenkä se on voinut milloinkaan seisoa.

--Mistä te olette tuon viisauden saanut?

--Viisaudenko? Ka, en tiedä, mutta eikös ole niin?

--Niin se ehkä on.

--Sen saatte nähdä! Metsämiehen nenään tuoksuu suvituuli, kun pakkanen vielä kengän alla narisee. Nämä teidän nuorten miesten uudet tuumat ja toimet ovat enteitä, ja ne enteet eivät petä. Sen saavat vielä meidänkin silmämme nähdä, että tämä suomenkieli pääsee semmoiseen voimaan ja valtaan, ettei toista kieltä kuulukaan. Suomenkielen päivä on nyt kivimäessä, mutta kyllä se sieltä päästetään! Uskokaa se, maisteri!

Nuohan olivat niitä aatteita, joita he olivat kirjasissaan lausuneet, mutta tämän miehen suussa ne kuitenkin tuntuivat uusilta.

--Onhan vähän omituista, että teillä on enemmän uskoa ja luottamusta kuin minulla, vaikka pitäisi olla päinvastoin.

--Ottakaapa kahvia vielä, kehoitti Kari.

--Se oli mainio se teidän kesällinen runonne, sitä Helsingissä kaikkialla luettiin ja ihailtiin.

--Vai oli se teistä hyvä, hyrähti Kari.

Kuului hiipivää kävelyä lumessa ikkunan alla, sitten kiireisiä askeleita rappusissa, ja samassa revähti ovi auki ja turkkia hartioillaan kantava avopäinen, hajatukkainen, harasilmäinen nainen huusi sisään:

--Täälläkö sinä taas yökauden niitä lorujasi...

--Täällä on herrasvieraita, Kaisa...

--Olkoonpa mitä tahansa!

Hän pyörähti kiukkuisesti takaisin ja paiskasi oven kiinni jälkeensä.

--Katsohan tuota ... vaan elkää olko millännekään, kun en minäkään ole. Se on nyt minun ristini tuo. Mutta taitaapa olla parasta, että vieraskin pääsee levolle.

Kari oli käynyt alakuloiseksi, vaikka koetti sitä peittää. Sanomattoman säälin tunne valtasi Anteron mielen hänen mentyään. Elää ja haaveilla ja uskoa ja innostua täällä erämaassa ilman ymmärtävää ystävää ja lisäksi tuollaisen painon alla! Saada lämpöä ja voimaa ainoastaan oman sielunsa hankien alaisesta kydöstä! Kuinka syvällä mahtaakaan hengen tuli palaa tuommoisessa rinnassa? Ja minun henkeni liekki läähättelee sammuakseen kohta, kun pieninkin henkäys vastaani puhaltaa! Ihanteitteni ja aatteitteni lippu putoaa herpoontuneesta kädestäni kohta, kun minun pitäisi se yksin kukkulalle pystyttää. Miksi niin? Onko se minussa vain tunnelmaa ja touhua, mikä tuommoisissa järkähtämätöntä varmuutta ja uskoa?

Täältä se, tämmöisistä se Suomen kansan parannus ja uudistus tulee eikä meistä siellä Helsingissä. Anna heille ase kuinka tylsä tahansa, ja he saavat sillä aikaan ehkei niin paljon, ehkei niin loistavaa, mutta hyvää, pysyvää ja ennen kaikkea omaa. Ne ne ovat meidän kulttuurimme luoneet ja luovat sitä yhäkin. Niinkuin sekin hänen runonsa. Eikä aavista eikä ymmärrä mitään olevansa, ei tiedä, kuinka läheisessä yhteydessä hän on suuren maailmanhistoriallisen aatteen kanssa.

Mikä vääryys, mikä huutava vääryys sentään tuommoisia miehiä kohtaan, etteivät he koskaan tuon pitemmälle pääse ainoastaan nurjien olojen estäminä! Ei kouluja, ei herättävää lukemista--ei ainoatakaan auttavaa kättä!

Antero melkein häpesi itseään ja sitä välinpitämättömyyttä, joka oli hänet vallannut ja jolle hän oli antanut vallan. _Hän_, joka istuu katetun pöydän ääressä ja saa ahmia tiedon aarteista, hän antaa kaikenlaisten ulkonaisten ja sisällisten vastoinkäymisten synnyttää itsessään epäilystä ja velttoutta, hän on valmis kesken katkeamaan, kun tuo täällä erämaan yksinäisyydessä hehkuu intoa ja henkii uskoa ja luottamusta! Ja niitä on kukaties kuinka paljon, eikä niistä kukaan tiedä eikä välitä. Ehkä on aika sittenkin tullut, ehkä todellakin on hetki lyönyt?

Kuinka hän ilostui minut nähdessään! En koskaan ole nähnyt ihmisen kasvoissa niin vilpitöntä mielihyvää, en koskaan niin kiitollista katsetta kenenkään silmissä.

Kuinka usein sentään laiminlyö tehdä hyvää, olla toisille iloksi ja hyödyksi!

Jos asettuisin tänne, rupeisin häntä palvelemaan tiedoillani, eläisin samalla hänen elämäänsä ja häntä siitä kohottaisin ja kehittäisin! Niinkuin heränneet papit opettavat ja oppivat. Onhan tämä minun oppilaani tavallaan.

Isäni koko elämä oli uhrautumista muiden hyväksi. Ja äitini myös. Heillä ei ollut mitään muuta ajatusta eikä harrastusta kuin opettaa ja auttaa niitä, jotka olivat sen tarpeessa.

7.

Karilan nuori isäntä oli jättänyt Anteron, reestä iloisesti hypäten ja suksensa jalkoihin sysäten. Hän oli saattanut vierastaan yli suuren selän ja vasta sen toiselta rannalta hänestä eronnut, aikoen paluumatkalla ampua teiriä urpukoivuja kasvavista saarista.--He olivat päättäneet usein tavata toisiaan.

Anteron mieli oli keveä, ja miellyttävä puhtauden tunne täytti hänen rintansa. Aurinko ei lämmittänyt, ainoastaan valaisi, valaisi ihanteellisen valkeita hankia ja huurteisia metsiä.--Jos aistitonta aatetta voisi muotoon pukea, niin tämmöisenä kuvana talvisesta päivästä sen tahtoisin esittää. Ei asu aalloilla Jumalan henki, ei puhu hän minulle myrskystä eikä Siinain ukkosesta, vaan puhtaista kylmistä kirkkaista hangista se heijastuu. Silloin on kuin hänet parhaiten ymmärtäisin, häntä saisin suorimmin silmiin katsoa. Silloin hän valaa kirkkautta ja suuruutta sieluuni... Aavikoillahan kehittyi Jumalan aate Israelin lapsillekin.

Onko tämä nyt minun korvessa-vaeltamiseni alku? Onko Ristivuori tuolla kaukana minun Siinaini? Vai Horebini? Vaiko Golgatani? Olkoon mikä tahansa, minä kuljen sinne, minne minua viedään.

--Kenen on tuo talo tuossa saaressa?

--Siinä asuu se pappilan Otto-herra, vastasi kyytimies. Ajetaanko pihaan?

--Ajetaan vaan.

Otto ajoi juuri hirsikuormaa heidän edellään pihaan. Hänellä oli naapukkalakki päässä, lyhyt valkea turkki yllä, jalassa pitkävartiset pieksut, hän oli kerrassaan komean näköinen--ja ilme herttainen ja katse lempeä. Tuoko se on, jota ruustinna suree? Joka muka on perheen mätämuna ja tuottaa häpeää Martinin nimelle?

Otto vei vieraansa pirttiin. Jaakko setä kutoi pöydän päässä verkkoa.

--Täällä tulee tuttuja, sanoi Otto.

Ukko katsoi silmälasiensa yli.

--Siinäkös sinä sen spektaakkelimaakari nyt olet? Mistä sinä _nyt_ tulet? Sieltäkö, minnekä viimeksi menit? Selkääsi sietäisit, nallikka. Minä luulin sinun koskeen juosseen ja ravasin rantoja pitkin, kunnes olin nääntyä. Sitä vaille, etten ruvennut haraamaan,--ajattelin: kantänka, ei maks' vaivaa. No, istuhan sitten ja ota ryyppy kylmästä tultua. Tuo lasi, Otto!

--Ei ole talossa useampia kuin se yksi.

--Anna sitten kuppi.

--En minä välitä, sanoi Antero.

--Annettu, mikä tarjottu, sanoi Jaakko setä. Eipä siltä, että olisit saanutkaan muuta kuin vähän maistaa. Tässä talossa annetaan viinaa kuin sairaille rohtoja, määrän perästä. Sen verran vain, että henki pysyy heikossa ruumiissa. Ajatteles, ettei tuo Otto enää maista tippaakaan, sitten kun laamannin tyttö on sen kieltänyt. Se on jo sen tohvelin alla, vaikkei tiedä, saako se sen.

--Elä höpise, setä...

--Mutta sano nyt sitten, mistä sinä tulet ja mitä varten kulet?

--Ette siis ole vielä kuulleet, että Lauri ja minä olemme potkaistut pois yliopistosta.

--Mitä puhut? Sepä hauska juttu.--Otto, jos et sinä nyt tuo pöytään sitä konjakkiasi, niin--heti tänne, kun on tämmöinen asia!

Oton täytyi tehdä sedälleen mieliksi, ja nauraen meni hän noutamaan pulloa kamarista. Antero aikoi ruveta kertomaan.

--Ei, ei, elä vielä, odota, tehdään totit ja sitten vasta.

Hämärti jo, ukko teki tulen takkaan, laitettiin lasit, ja nyt sai Antero kertoa.

--No, niin sitä pitää! Vai niin sanoitte? Sanoitteko todellakin? Suoraan vasten naamaa istuvalle areopagille! Ja Laurikin? Onpahan siinä pojassa sittenkin jotain.

--Ei ole, sanoi Otto päättävästi.

--Se nyt on eri asia se, mutta tämä oli nyt sentään hyvin tehty. Katsos teitä kanaljoita! Se käy niinkuin pitääkin. Alku on hyvä kaikki. Maljasi nyt taas! Ja ikkunoitakin särettiin? Sehän jo vähän haiskahtaa niinkuin revolutsionille. Muistitteko laulaa edes marseljeesia?-- Jassoo, Snellman ei hyväksynyt. Niin on aina. Aatteen antajat kieltävät aina toimijain johtopäätökset.--Ja eikö niin, että teidät muutamat uhrattiin ja muut luikkivat tiehensä? Tietysti. Siinä tunnen taas Suomen kansan. Se on, niinkuin pitääkin olla, aivan niinkuin Arwidssoninkin aikana. Kun toiset taistelee, niin toiset jo rauhaa hieroo. Kuinka voisikaan olla mitään yhteistunnetta, mitään solidaarisuutta, vaikka asia olisi kuinkakin yhteinen!

Siitä tuli hauska ilta, ei ollut juomaa niin paljon, että ukko olisi päihtynyt, tuli vain hyvälle tuulelle. Puhuttiin muustakin, mutta palattiin aina pääasiaan.

--Se on koston päivä, joka on koittanut, intoili ukko. Se on ensimmäinen kivi, joka on muurista maahan rapissut. Eläköön vapaus! Siitä päästä asia on aloitettava! Se jesuiitta Hartman, semmoinen se oli jo nuorena miehenä ollessaan, kyllä minä sen tunsin. Karkoitelkoot vaan, pankoot vaan repressalioita toimeen. Se vain yllyttää uusiin ponnistuksiin. Se vain yllyttää ja kiihoittaa. Ei se mitään, mitä siitä seuraa. Joutukoon vaan vaaraan yliopisto ja maa! Aina on jotain vaarassa, kun jotain vastaan hyökätään.--Se oli hyvä sekin, että Saima lakkautettiin.

--Hyväkö?

--Jos ne eivät olisi sitä tehneet, niin olisi se merkinnyt, että se ei ole mitään saanut aikaan ja ettei sitä tarvitse pelätä. Nyt tulevat kaikki ihmiset lukemaan Saiman vanhoja vuosikertoja. Hyvä kaikki!

--Niin, eihän kuitenkaan tiedä...

--Ethän vain katune.

--Kyllä melkein välistä.

--Kas niin, siinä sitä ollaan--se on sitä aitosuomalaista: tehdään ensin touhahdetaan, pelästytään sitten, kadutaan lopulta ja ehkä viimein pyydetään anteeksi. Saat nähdä, että niin käy tässäkin ja on jo ehkä käynytkin.

--Setä alkaa taas saarnata, sanoi Otto haukotellen.

--Mene maata siitä haukottelemasta. Sinä olisit hyvä mies muuten, mutta aatteista ja politiikasta ja yleisistä asioista sinä et ymmärrä hölyn pölyä. Täällä on niin helvetin ikävää, kun ei ole puhetoveria.

Kun Otto oli mennyt pois, jatkoi ukko:

--Se on kunnon poika muuten. Raataa kuin talonpoika, mutta herrasmiehen älyllä. Se meinaa ihan totta saada sen laamannin Inkerin, ja sitä varten se huoneitakin rakentaa. Se on sille jo kutonut kalvokkaat ja kaulahuivin, joita se ei jätä yltään kuumassa pirtissäkään. Ne eivät ole vielä siitä tuumastaan kenellekään puhuneet. Laamanska tulee tietysti huudahtamaan: _c'est une misalliance! oh, mon Dieu!_--ja pyörtymään--kun saisi olla näkemässä.--Niillä on suuret suunnitelmat. Otto aikoo vielä kerran ottaa sekä laamannin että pappilan maat arennille. Kyllä se siihen pystyy, kun saa toimeliaan akan.

Pirtin läpi oli pari kertaa kulkenut nuorehko nainen, kalpea, ruskeasilmäinen, katsahtanut Anteroon niinkuin aikoen jotain sanoa, mutta mennyt sitten samassa pois.

--Kuka tuo on? kysyi Antero.

--Sehän se on se Laurin Heta. Semmoiseen tilaan toimitti mies tytön eikä ole sen enempää perustanut. Teki tekonsa ja meni ja jätti. Ei ole sanaakaan kirjoittanut.

--Tietävätkö siitä pappilassa?

--Se on kieltänyt kenellekään puhumasta ... Laurillekin ... kun eivät he, niin ei hänkään. Se on ylpeä tyttö. Semmmoisia ne on, siinä ne oikein näkee. Mutta jahka minä saan sen Laurin käsiini..,

8.

Antero istuu isänsä vanhassa yliskamarissa, hänen tuolillaan, hänen pöytänsä ääressä, jonne tämä vetäytyi lukemaan ja saarnojansa miettimään. Tässä oli hänkin istunut näin, katsellen ulos ikkunasta, edessään Ristivaaran jylhä rinne ja kuulakkaa taivasta vasten kuvastuva harvapuinen harju, jonka takaa aurinko ei päässyt lyhyinä talvipäivinä kohoamaan. Kahden puolen pöytää oli kirjahylly; täynnä isän vanhoja kirjoja, kuluneita ja paljon käytetyltä, nahkakantisia, kaikki yhdenvärisiä, ruskeita. Ne olisivat siitä siirrettävät johonkin, pois hänen omain kirjainsa tieltä. Hän on jo kerran pari ojentanut kätensä tyhjentääksensä hyllyn, mutta aina on käsi vaipunut. Hän on käynyt penkomaan omia kirjojaan, saanut käsiinsä filosofiaa, runoutta, avannut yhden ja toisen, mutta antanut painua taas takaisin kiinni. Mitä hän nyt filosofialla, mitä runoudella? Ne tuntuvat niin valheellisilta, niin tehdyiltä.

Hän ottaa paperinsa esille, selailee vihkojansa ja muistikirjojansa. Runon alkuja, mietelmiä, luonnoksia esitelmiään Kalevalasta ja suomenkielestä,--siinä on suunnitelma kirjoitukseen hänen renessanssiaatteestaan--oli sekin päähänpisto!--kaikki keskenjääneitä, ja muutamia lehtiä siitä suuresta eepoksesta, jossa hän oli alkanut kuvausta viimekesäisestä matkastaan ja jo jakanut sen eri lukuihinkin: Rajavaara--Pappila--Juhannuskokko--Seurat Ristivaaralla--Tulo takaisin Kontolaan--ja siihen se oli loppunut _se_ runoelma! Lapsellista, turhanpäiväistä kuvittelua!

Häntä tympäisee sanomattomasti kaikki entinen touhu. Matkan kaikki epäilykset tulevat takaisiin, kesäinen Kalevala-innostus ja innostus Snellmanin aatteihin, mutta ennen kaikkea se, mikä oli aiheuttanut tämän maanpaon--ei,--ei se ollut mitään, täytyi alkaa kaikki alusta, uusi elämä, uusi työ--mutta mikä elämä, mikä työ?