Part 2

Chapter 2 3,128 words Public domain Markdown

Yht'äkkiä herätti virsi hänen erityistä huomiotaan. Hän tapasi sydämensä omituisesti sykertymästä, yllätti itsensä joutuneena selittämättömän liikutuksen valtaan. Siinä oli jotain tuttua, niinkuin jotain kaukaista muistoa: hän istuu pehmoisessa sylissä, nojaa päätänsä lämpimään poveen ja katselee niinkuin nytkin yli laajan, mustan lattian, johon auringonpaiste painaa ikkunan kuvan. Ympärillä on totisia kasvoja ja liikkumattomia olennoita, jotka katsovat suoraan eteensä ja joiden huomiota hän ei saa herätetyksi, vaikka jalallaan viputtaa sitä varten. Pöydän päässä on korkeaotsainen, ruskeasilmäinen mies, joka kyllä katsoo häneen, vaikkei oikeastaan katso... Hän jäi heistä pienenä, ei muista heistä muuta kuin tuon pehmeän poven suloisen tunteen ja tuon otsan ja nuo silmät,--niin, ja tuon sävelen...

Hän heltyy, silmä himmenee, hän tuntee itsensä yksinäiseksi, onnettomaksi, hänet valtaa ikävä ja kaipaus, hän tuntee tarvetta painaa päänsä johonkin hellään helmaan,--tuon tytön, joka tuossa veisaa niin heleästi, puhtaasti ja hartaasti ja jota kuullakseen toisetkin aina väliin vaikenevat--ei, ei hänen, vaan sen toisen, joka ojensi hänelle kätösensä ja joka sanoi: »Tervetuloa siis Kontojärven pappilaan!»--ja sitten pisti kätensä sen nuoren, kauniin miehen kainaloon... Ei, ei kukaan minusta välitä, minusta rumasta, punatukkaisesta.

Virsi oli tauonnut.

--Tuo oli minulle tuttu virsi, kuulin sitä usein lapsuudessani veisattavan.

--Sitä sanotaan meillä Haakmanni-vainaan virreksi. Meillä oli pappi sen niminen, joka sitä usein veisasi ja veisuutti.

--Se oli isäni.

--Oletteko te Haakmanni-vainaan poika? Antti poikako?

Iloisen hämmästyksen hyrähdys kävi läpi tuvan miehestä mieheen. Se epäluuloinen, kylmä ilme, joka oli heidän kasvojansa jäykistänyt, oli kadonnut ja ystävällinen liikutus ilmaantunut silmäkulmiin ja suupieliin.

--Täytyy ihan tulla uudelleen kättelemään,--ja isäntä antoi hänelle kättä ja sitten kaikki muut, vanha emäntä kädellä kummallakin ja leuka liikutuksesta vavisten; ja miehet jäivät lähemmä istumaan.

--No sattuupa somasti, että tulee ventovieraana taloon, ei tiedetä, kuka on ja mistä on, vanhan ystävän ainoa poika. Me oltiin toki niin hyvät tutut ja ystävät, ettei enää paremmat voi. Monet seurat kävi täällä pitämässä ja monet yöt nukkui tuossa samassa aitassa, missä tekin.

--Oli mammannekin usein mukana, virkkoi vanha emäntä. Istui silloinkin vähää ennen kuolemataan tuossa samalla rahilla, missä nyt Kaisa istuu. Te olitte hänen sylissään. Muistan sen päivän niinkuin eilisen. Se oli näin vähää ennen juhannusta.

Anteron täytyi heille kertoa elämästään vanhempainsa kuoleman jälkeen. Hän oli joutunut enonsa hoitoon, joka oli koulunopettaja Porvoossa ja joka oli kustantanut hänen koulunkäyntinsä.

--Ja nyt lähditte tänne sisartanne tapaamaan?

--En ole tavannut häntä kymmeneen vuoteen.

--Siellähän se on Korpivaarassa vanhempainsa entisessä kodissa, sanoi vanha emäntä,--on niin ahdistuksen alainen, kun on herätetty ihminen ja tahtoisi isänsä vanhain ystäväin kanssa seuraa pitää, mutta ei salli sitä pastori Handolin. Ei ole kellään meistä asiaa nykyiseen pappilaan.

--Entisessä oltiin kuin kotonamme, sanoi isäntä. Paljon se pappanne ennätti hyvää jälkeä tehdä, vaikka vähän aikaa sai vaikuttaa. Sen oli saarna niin sattuva ja ääni niin voimakas, että vapisemaan pani paatuneimmankin. Sen saattaa sanoa, että melkein oli mustaa pakana-maailmaa tämä kulmakunta ennen Haakmannin tuloa. Ei ollut täällä varkaus synti eikä mikään. Joka juhannusyö oli suuret vakituiset tappelut ja juomingit Kontolan sillalla. Murhia tehtiin monet vuodessa, juotiin ja mässättiin. Niin oli raakaa tämä kansa, ettei olisi luullut tulevan kysta helvetin tulessakaan. Mutta kun Haakmanni paahtoi ja pauhasi, niin pehmisivätpäs, eipäs jäänyt tervettä omaatuntoa. Niitä kaatui kuin lakoa laihoa synnintuntoon. Tulivat semmoiseen sielunhätään, että valitus ja vaikeroiminen kuului talosta taloon, kylästä kylään. Semmoinen oli isä teillä.

--Siltä se sai tämä ukkokin piston sydämeensä, virkkoi emäntä.

--Niin, oli mies siinä.

--Kirjoitti se meille sairasvuoteeltaan kirjankin.

--Lue se, niin saapi poikansakin kuulla.

Isäntä otti nurkkahyllyltä pöydän päästä ison raamatun ja asetti sen pöydälle sitä varten tehdylle telineelle. Sen kannessa oli sisäpuolella nahasta tehty taskunen ja siinä kulunut kirje, jota isäntä pöydän päähän asettuen alkoi lukea pyhällä hartaudella.

Se oli viimeinen tervehdys rakkaille, uskollisille ystäville Herrassa. Siinä oli lempeitä ja lämpimiä sanoja ja neuvoja, kuinka tämä maallinen vaellus on parhaiten Jumalan mielen mukaan loppuun saatettava. Siinä sanottiin, että usko yksin tekee autuaaksi ja että vain Jumala armonsa kautta saa vanhasta uuden. Hän tahtoi sentähden heidät uskoa Hänen huomaansa, jos niin olisi, ettei tältä vuoteelta enää nousisi, ja pyysi sanomaan rakkaita terveisiä kaikille tuttaville ja ystäville.

Kun kirje oli luettu--osaksi ulkomuistista, minkä Antero näki siitä, että isäntä lehteä kääntäessään luki keskeyttämättä edelleen--käänsi isäntä sen huolellisesti kokoon ja pisti takaisin raamatun taskuun. Samassa aloitti talon tytär taas virren, niinkuin saarnan luettuakin.

Anteron eteen oli äsken noussut kuva isästään suurena, ankarana, ryppykulmaisena kansan kurittajana, joka tuomitsi ja rankaisi. Nyt hän näki hänet lempeänä istuvan vuoteessaan, kirjoittamassa helliä, liikuttavia lohdutuksen sanoja näille ihmisille täällä kaukana. Hän muisti ilmeen hänen kasvoissaan, kun hän katseli häntä hänen kamarinsa kynnykseltä, uskaltamatta häntä häiritä; mutta sitten kuva himmeni, häipyi pois.

Nämä täällä olivat hänet kauan tunteneet, olivat olleet läheisissä suhteissa häneen, häntä ymmärtäneet ja häntä rakastaneet. Se, mitä hän heille kirjoitti, oli heille tuttua, kallista--hänelle se oli vierasta ja outoa eikä synnyttänyt mitään vastakaikua hänessä, kuinka hän koettikin sitä ymmärtää. Sanat hän käsitti, mutta ei sisältöä. Olisivatko he koskaan soveltuneet yhteen, jos isä olisi saanut elää? Kuinka olisi hänen käynyt, mikä hän nyt olisi, millaiseksi olisi hänen elämänsä ja kehityksensä muodostunut?

Hänen tuli kuin ikävä ja kaipaus jotakin, jota hänellä ei ollut, jotakin, josta ei oikein tiennyt, mitä se oli ja miksi sitä kaipaisi, ja taas soivat hänen mielessään isännän äskeiset sanat: »Meillä on jo toinen tieto--ja toiset tietäjät.»--Kuinka he olivat ihastuneet kuullessaan, että hän oli heidän entisen pappinsa poika! Kuinka heidän mielialansa häntä kohtaan oli muuttunut! Ne melkein lukivat hänet heihin itseensä kuuluvaksi. Virsi pyrki ikäänkuin häntä heihin kietomaan, mutta hän ei tahtonut antautua sen mielialan valtaan, joka pyrki ottamaan hänet haltuunsa. Hän tunsi ahdistusta ja painostusta ja tahtoi siitä vapautua. Ne heidän tietonsa ja aatteensa eivät voineet olla paremmat, sillä hänen aatteensa ja tarkoituksensa olivat niin suuret ja syvät. Hän tahtoi pitää omat ihanteensa.

Kun virsi oli päättynyt, lähti hän ulos ja meni kivelle. Risto siinä yhä vielä kalkutteli ja raaputteli, puhalsi aina pois sammalta ja jatkoi taas hiessä päin, mitään muuta näkemättä ja kuulematta. Hän oli onnellinen mies, niin selvillä kaikesta, hän ei antanut minkään häiritä tarkoituksiaan. Kohta kun hän oli suorittanut kandidaattitutkintonsa, oli hän ryhtynyt kokoomaan aineksia tohtorinväitöskirjaa varten Suomen maakuntain rajasuhteista tai jostain semmoisesta. Antero ei tiennyt, mihin ryhtyisi, mistä aloittaisi.

Olisiko tämä hänen viimeinenkin ihastuksensa, tämä hänen aikomuksensa herättää kansaa käsittämään muinaisuuttaan, antamaan arvoa vanhalle viisaudelleen, olisiko sekin ollut tyhjää touhua? Risto oli ainakin niin sanonut.

Täällähän olisi pitänyt olla vanha klassillinen maaperä, otollinen uudelleen kylvettäväksi. Mutta tästä alkoi heränneitten alue, tässä oli uskojen raja. Jos kerran kansa oli sellaista hengen jaloutta luonut ja synnyttänyt, pitäisihän sen sitä vieläkin voida ymmärtää ja rakastaa. Kristinusko oli sen oman kulttuurin syrjään tunkenut, saattanut sen sille itselleen epäluulon alaiseksi. Herännäisyys oli jatkanut hävitystyötä. Hänen oma isänsä oli ehkä aikoinaan ollut innokkaimpia siinä työssä.

Mutta ovatko ne, pitääkö niiden olla niin vastakkaisia, ovatko ne niin suuressa ristiriidassa keskenään? Yht'äkkiä leimahti hänen eteensä uusi aate kuin salamana taivaalta. Nyt hän sen tietää. Niin se on käyvä!

--Risto! huudahti hän.

Mutta Ristolla on omat harrastuksensa.

--Tules tänne, voitko sanoa, mikä tämä numero on?

--Seitonenhan tuo on.

--Siis se on kuitenkin seitonen. Asia on ratkaistu. Tässä on yksi kulmakivi, jota tähän saakka on turhaan etsitty. Minä olen löytänyt sen. Se oli merkillinen sattuma todellakin. Kuljemme sumussa ja sateessa tietämättä minne, ja onni johtaa meitä tärkeään historialliseen paikkaan. Pähkinäsaaren rauhanteon jälkeen toimitettu rajankäynti--

--Kuulehan! keskeytti Antero. Olen usein puhunut sinulle tuosta aatteestani, että Kalevala niinkuin Homeron runot, jotka synnyttivät Kreikan klassillisen...

--Niin, niin.

--Niin no, mutta yksin tälle meidän vanhalle pakanalliselle kulttuurille emme ehkä kuitenkaan voi rakentaa henkistä tulevaisuuttamme. Kansamme kalevalaisuus on sulatettava sen kristillisyyteen, niiden tulee toimia rinnan, hedelmöittää toisiaan, niinkuin renessanssi ja humanismi syntyivät uudelleen elpyneestä antiikista ja kristinuskosta. Ajattele, suomalainen renessanssi, suomalainen humanismi! Sen täytyy syntyä, me luomme sen! Raamattu ja Kalevala.

--Suo anteeksi, mutta en oikein ymmärrä aatteittesi huimaa lentoa.

--Ei sinun tarvitsekaan. Mutta ne kaksi, kalevalaisuus ja kristinusko ja herännäisyys eivät saa eivätkä voi olla eivätkä olekaan ristiriidassa. Ne ovat soinnutettavat yhteen suureksi suomalaiseksi kulttuuriksi, joka kerran maailmankin valloittaa. Sano sinä siitä, mitä sanot, naura vain, sano taas niinkuin ennen, että olen haaveilija--niin olenkin ja niin tahdon ollakin!

Risto hymähti:

--Ei Suomen kansan enemmän kuin minkään muunkaan kansan kulttuuria rakenneta Kalevalalle eikä muulle tarustolle, olkoot ne kuinka kauniita ja alkuperäisiä tahansa. Kulttuurin kulmakivi, sen oikea kivijalka, on kansan historia, se, minkä se todella tietää itsestään. Se on haettava esiin pala palalta, kivi kiveltä. Sitten, kun se on tehty, voidaan sen päälle ruveta itse rakennusta nostamaan. Kivi kiveltä, entisen päälle! Snellman sanoo...

--Tiedän, tiedän!

Hän katui, että oli taas puhunut miehelle, jolla ei ollut rahtustakaan mielikuvitusta, joka otti kaikki niin kuivasti ja järkevästi, jonka kanssa oli kulkenut luokalta luokalle, mutta jota kohtaan ei ollut tuntenut mitään sympatiaa. Monta kertaa oli toveri häntä kylmäissyt, saanut hänen siipensä paneutumaan suppuun, saanut hänet epäilemään omaa itseään. Mutta nyt hän oli varma itsestään, nyt hän oli niin selvillä, ettei mikään arvostelu eikä mikään iva saa häntä järkytetyksi.

Risto meni tupaan. Antero jäi vielä uuden aatteensa huumauksessa käyskentelemään. Maisema oli hänelle nyt kahta kertaa ihanampi ja suurenmoisempi. Oli kuin se ei olisi ollut todellisuutta, vaan jotain kaukaista, haaveellista satumaailmaa. Tuolla kivellä oli muinainen tietäjä kironnut kirkon, nostaen sen ylösalaisin maasta. Hänkin tahtoo nostaa sen maasta, ei ylösalaisin, vaan kohdalleen, ja panna sen alle uuden perustuksen. Hän nousee tälle kivelle tässä erämaassa, kutsuu kokoon kaiken kansan, selittää näille, että Suomen kansa on aina ollut kristillinen kansa, jo paljoa ennen kuin kristinusko maahan tuotiinkaan. Sentähden se niin helposti, ilman aseita ja taistelua uuden uskon omistikin, sillä joskin muoto oli uusi, oli siveellinen sisältö sama.

Risto heitteli jo hyvästiään tuvan rappusilla, jonne väki oli tullut.

--Tulkaa nyt sitten edes takaisin, milloin näitä maita kuljettekin, sanoi isäntä, turhaan koetettuaan heitä pidätellä.--Olisi niin hupaisaa vanhan ystävän pojan kanssa puhella vähän pitemmältäkin.

--Tulen, minä tulen ehkä piankin, ja silloin minä teille oikein juurta jaksain todistan, että se vanha pakanuus, se se vasta oikeata kristillisyyttä onkin.

Pettymyksen ilme kasvoillaan päästi isäntä hänen kätensä.

--Eihän toki!

Mutta kun he, saatuaan opastusta tiestä, jota heidän oli kuljettava Kontojärvelle tullakseen, olivat kadonneet aittojen taa, virkkoi vanha emäntä katkeransekaisesti:

--Semmoinen pilkkaajako tulikin siitä Haakmanni-vainaan pojasta.

--Ei tiedä, ehkä Herra vielä omansa korjaa, sanoi isäntä.

Kun Kontojärven pappilassa odotettiin vieraita tuleviksi, kuulostettiin siellä aina toisella korvalla sillalle päin, joka johti etelästä tulevan maantien Kontokosken kuohujen yli. Kosken kohinasta huolimatta kuului kavioiden kopina ja rattaiden rytinä suvannon yli pappilaan, sillä sillan yli ajettiin aina täyttä karkua sen korvassa olevan jyrkän törmän antamasta vauhdista. Kun kopina alkoi kuulua, ehdittiin vielä, ikkunaan juosten, näkemään, kuinka ajopelit nytkähtävät sillalta alas maantien pehmeään hiekkaan, ja kääntyvätkö ne siitä pappilan koivukujalle, vai jatkavatko matkaansa suoraan kirkolle, jonka ohi maantie vie edelleen pohjoista kohti.

Ruustinnan korva oli, hänen kaiken päivää askaroidessaan, odotellut tuttua ääntä, ja tuon tuostakin hän oli ollut sen kuulevinaan ja rientänyt koskenpuoleiselle parvekkeelle. Mutta ajajat olivat aina olleet joitain muita; pappilan vaunut, jotka oli lähetetty tulijoita vastaan, viipyivät, vaikka talo oli jo täydessä juhlakunnossa heitä vastaanottamaan.

Talvikausi oli pappilassa valmistauduttu siihen kesäiseen juhlaan, joka nyt oli ovella. Kaikki arkityöt olivat saatavat suoritetuiksi siihen, kun pojat kevään tullen palaavat yliopistosta ja koulusta ja sukulaiset Helsingistä ja muualta, tuoden kaikki aina tuttavia tullessaan. Kutomiset, ompelukset, korjaukset olivat toimitettavat pois tieltä ja talo kivijalasta kattoon, venevalkamasta tallin taa, niin hyvään järjestykseen, ettei mikään estä kesäisen ohjelman suorittamista: huvittelua, seurustelua ja täydellistä antautumista vieraanvaraisuuden mieluisten velvollisuuksien täyttämiseen. Talvi oli ahkerasta toiminnasta huolimatta yksitoikkoista aikaa, jolloin ei mitään erityistä tapahtunut, ei mitään uutta ilmaantunut, jolloin elämällä ei ollut muuta sisältöä kuin minkä se sai siitä, mitä toivottiin kesän tuovan tullessaan. Talvella ei talossa käynyt muita kuin läheisimpiä naapureita, joilla ei ollut mitään uutta annettavana. Kesällä voivat rappujen eteen ajaa vaunut, täynnä ventovieraita, mutta sitä tervetulleempia, kaukomatkaisia, usein mainioita miehiä, korkeita herroja, kaikkein korkeimpiakin.--Kesä toi aina jotain uutta, uutisia maailmasta ja sen menosta, mutta erittäinkin yliopistosta, jonka oloja Kontojärven pappilassa seurattiin erityisellä innolla. Kesä toi uutta oppia ja uutta tietoa, uusia aatteita ja uusia mielipiteitä uusien aatteiden kera. Kesällä voi tapahtua odottamatonta ja äkkiarvaamatonta, käänteitä kohtalon kulussa, muutoksia ja mullistuksia. Tyttöjen elämässä oli »ensi kesä» aina toivetta, mutta »mennyt kesä» oli »muistoa vain»; talvi oli melkein aina tyhjä, valkea lehti elämän kirjassa, joka sitä selaillessa kääntyi huomaamatta muiden mukana. Kesä oli kuin ainaista pyhää, ja sentähden täytyi olla valmis ja varustautunut sitä viettämään.

Ja niin olivat nyt kankaat kudotut, kesävaatteet ommellut ja talvitamineet orsilleen asetetut, aitat, liiterit ja ullakot pestyt ja puhdistetut, huoneet uudelleen sisustetut,--yliskamarit asetetut kesäkuntoon, varavuoteet laitetut; pihat olivat lakaistut, käytävät ja tiet sekä rantaan että huvimetsään, sekä sillalle että kirkolle päin puhdistetut. Ja puutarha oli valmiiksi muokattu, kylvetty ja istutettu penkkeineen ja taimilavoineen, puutarha, tuo runsauden sarvi, josta kesäinen pöytä ammensi parhaat herkkunsa: herneet, rediisit, salaatit ja juurikkaat.

Näin uusittu pappila vihittiin aina kesäiseen juhla-asuunsa juhannuksena, jolloin kaikki vakinaiset kesävieraat jo tavallisesti olivat saapuneet.

Ruustinna käveli paikasta paikkaan sisällä ja ulkona, viimeistellen työtään niinkuin kuvanveistäjä, joka valmiiksi valettua teostaan vielä hiukan viilailee ja puhdistelee. Hän lähti ullakolta, jossa korkean taitekaton alla oli kaksi kamaria, toinen »suurten poikain», toinen »pienten», ja kahdenpuolen niitä säilytyshuoneita kaikenlaisille talontavaroille; hän tarkasti, olivatko vuoteet hyvästi kohennetut, tyynyt tarpeeksi täytetyt, ikkunaverhot oikeissa laskoksissa, kaapit ja laatikot sisustetut puhtailla papereilla. Sieltä laskeutui hän alikerran suureen eteiseen, josta ovi vei rovastin puolelle, toinen sitä vastapäätä oleva ruokasaliin ja kyökin puolelle ja kolmas suureen saliin. Kaikki ovet olivat auki, ja lämmin, tuoksuva kesäinen ilma huljui huoneesta huoneeseen. Ruokasalissa näkyi pöydällä hopeita ja juhlaposliineja, vasta pesusta tulleita pöytäliinoja, hienointa rälliä, kotikutoisia, joita yksi tyttäristä, lapsista vanhin ja äidin ainainen auttaja, sijoitteli suureen seinäkaappiin. Toinen, nuorempi, askarteli salissa asetellen vastapuhjenneita lahnankukkia maljoihin ja koristellen katossa riippuvaa kesäharson sisään käärittyä kynttiläkruunua hiirenkorvaisilla koivunoksilla.

--Kaarina!--sanoi ruustinna saliin.--Pistä niitä koivunoksia tänne eteisen seinänrakoihin, tuon leveän suuren seinän täytteeksi. Lauri sanoi viime kevännä kotiin tullessaan, että se oli niin hauska nähdä.

--Robertin pitää saada lehtikäytävänsä ylös erakkomajaansa, virkkoi tytär ruokasalista.

Robertin erakkomaja oli hänen yliskamarinsa ja käytävä sinne ullakon rappuset, joita sisaret olivat koko viime kesän vihreällä koristaneet.

--Nyt asetetaan siihen vaihteen vuoksi pihlajia ja tuomia--ei, vaan pajunoksia, niiden lehdet ovat vähän niinkuin laakerin lehtien näköisiä.

Ruustinna tuli niin liikutetuksi, että vettä kihahti silmässä:

--Ajatelkaa, Hanna ja Kaarina, että Robert siis tulee laakeri otsalla ja priimuksena ja että Laurilla on ylioppilaslakki päässä!

--Mutta mitä yllätystä keksimme Naimille?

--Hän taitaa itse tuoda yllätykset tullessaan, sanoi Kaarina.

--Mitä tiedät? Luuletko? kysyi äiti uteliaana.

--En tiedä mitään, aavistan vain jotain.

Ruustinna aikoi mennä rovastin puolelle ja luoda tarkastavan silmäyksen sinnekin, mutta kun hän kansliahuoneen ovelta huomasi apulaisen korkean otsan kirkonkirjain takaa, kääntyi hän takaisin saliin.

--Minkä vuoksi tuo Helander pitänee turhana ja pahana kaikkea sitä, mikä meistä on hauskaa, rakasta ja oikeaa? huokasi hän Kaarinalle.--Ei hän hyväksy mitään, mitä tässä talossa tehdään ja tapahtuu, viattomintakin iloa hän paheksuu eikä siedä soittoa eikä lauluakaan. Tuskinpa täällä uskaltaa enää klaveriakaan avata, ennenkuin hän on mennyt kotiinsa. Aina se moittiva, tuomitseva katse. En minä kohta ymmärrä mitään tämän maailman menosta. Kyllä siitä nyt taas tulee ikävyyksiä ja vaikeuksia, kun kaikki vieraat tulevat.

--Tarvitseeko mamman siitä välittää, virkkoi Kaarina.

--Tuomiokapitulin ei olisi pitänyt lähettää tänne tuota miestä. Vaikka kyllähän hän on ollut suurena apuna isälle; hoitaa melkein yksin koko kanslian.

Ruustinna oli tullut salin läpi puutarhan verannalle luomaan ties kuinka monennen kerran odottavaa silmäystä sillalle.

--Ei niitä vain vielä kuulu. Eikä niitä maistereitakaan, joista Robert kirjoitti.

--Ne kai tulevat koskia alas, jos kerran ovat aikoneet tulla Rajavaaran kautta.

Äidin hieno korva huomasi Kaarinan äänestä, että hän näitä nuoria maistereita, Robertin tovereita, joista tämä oli usein puhunut, erityisesti odotti.

--Kun ei heille vain olisi mitään tapahtunut; kosket ovat nyt niin kovin tulvillaan, sanoi ruustinna.--No, siellä tulee nyt pappa pikkupoikain kanssa verkkoja nostamasta. Mennään rantaan heitä vastaan. Hän pitää siitä niin, jos on saanut kaloja.

--Nyt laskee joku venhe sillan alitse! huudahti Kaarina,--Siinä on kaksi herraa keskellä venhettä. Ne ovat varmaan ne!--Herra varjelkoon, nyt se katosi!

Kaarina peitti silmänsä molemmilla käsillään, ja koko hänen ruumiinsa värähti.

--Ei niillä ole mitään hätää, tulivat alas, että hurahti, virkkoi renki, joka työskenteli puutarhassa käytäviä puhdistellen.

Mutta Kaarina oli aivan kalpea ja piteli kädellään sydänalaansa. Ruustinna oli vaipunut istumaan verannan tuolille. Sitten he nauroivat molemmat tätä säikähdystään,--kun oli nähty satoja kertoja sama tapaus ja mitä sitä nyt piti niin pelästyä?--ja riensivät rantaan tulijoita vastaan.

Ruustinna oli vielä punakka, verevä ihminen, vaikka hiukset, jakaukselle kammatut ja korvain päällitse kaareen kierretyt, olivatkin jo vaalenneet. Päälaella oli hänellä valkoinen pitsimyssy, leveillä, valkeilla nauhoilla leuan alle kiinnitetty. Piirteet olivat hienot ja »aateliset», silmistä loisti ainainen hyväntahtoisuus ja tyytyväisyys, ja ainoastaan silloin tällöin verhosi niitä ohikiitävä alakuloisuuden harso.

--On se sentään hauskaa, Kaarina, eikö ole?

Kaarina tiesi, mikä oli äidistä hauskaa: että oli taas kesä, että oli tulossa hänen sisarensa, professorska, että pojat ovat kohta kotona, että talo on täydessä kunnossa ja että mennään isää vastaan rantaan-- niistä kaikista oli usein puhuttu ja usein edeltäpäin iloittu.

Mutta Kaarina itse oli totinen, ja hänen tummilla kasvoillaan, joita musta tukka reunusti, asui miettiväisyyden ja totisuuden varjo. Äiti tarkasti häntä syrjästä heidän laskeutuessaan puutarhan läpi niitylle ja siitä koivukäytävän kautta rantaan, ja hänen tuli taas niin sääli tätä tytärtään.

--Kaarina parka! Kun hän hymyilee tai ilostuu, on hänellä kyllä kaunis ilme; mutta miksi hän taas on pannut tuon sinisen nauhan palmikkoonsa? Punainen sopisi siihen paremmin. Mutta eihän sitä voi hänelle sanoa.

--Niitä ne ovat! huudahti Kaarina yht'äkkiä vilkkaasti ja yritti kiiruhtaa askeleitaan, mutta hiljensi taas.--Ne eivät voi olla ketään muita, koska kääntyvät tänne päin.

--Mitkä niiden nimet nyt olivatkaan?

--Antero Hagman ja Risto Tolonen.

Rovasti oli jo noussut maihin ja levitteli verkkojaan virepuille. Hän oli pitkä, roteva vanhus, vankkavartaloinen, ryhdikäs, liikkeet laajat, tummaverinen ja nenä pitkä; puettuna keskeltä vyötettyyn puseroon, jalassa lyhytvartiset lapikkaat ja päässä patalakki, jonka laitain alta pisti esiin harmaata tukkaa tuuheana pensaana. Hänen kasvonsa loistivat, ja silmät säteilivät saaliin runsautta. Veneen pohja oli valkeanaan lahnoja ja siikoja, mutta paras saalis oli padosta saatu suunnaton lohi, jonka pojat vaivoin saivat veneestä nostetuksi.

--Kaunis juhannuskala, vai mitä?

--Mutta kylläpä onkin!--huudahti ruustinna.

--Se on sinun onnellasi saatu, mamma!

--Sinä et huomaa vieraita, pappa.

Tulijat tervehtivät veneestään, joka juuri aikoi laskea nuottakodan kupeelle.

--Tänne, hyvät herrat!--Laske tänne, perämies!

Rovasti meni ketterästi heitä vastaan, kokasti veneen kahden kiven väliin, ojensi kätensä nuorille miehille ja tervehti heitä latinaksi:

--_Salvos advenire vos gaudeo_.

Nuoret miehet vastasivat, heti paikalla leikkiin yhtyen, hekin latinaksi:

--_Salutem reddimus et gratias, reverendissime_.

Rovasti oli märästä, suomuisesta verkko-ukosta muuttunut liikkeiltään ja käytökseltään kohteliaaksi maailmanmieheksi, ja kun hän esitti tulijoille ruustinnan, teki hän sen tässä rannalla nuottakotansa kupeella kuin salongissa, puoleksi totisen kaavamaisesti, puoleksi leikillisen tuttavallisesti.

Ruustinna otti heidät vastaan niin ystävällisen herttaisesti ja toivotti heidät tervetulleiksi niin sydämellisesti, että lämmin tunne täytti Anteron rinnan, melkein niinkuin äitiä kohtaan, omaa äitiään--ja Naimin. Hän huomasi heti, että heissä oli paljon yhtäläistä, tyttäressä ja äidissä, sama silmäin ilme, sama kasvojen väri, sama hymyily. Naimin äiti! Ja tuo oli hänen kotinsa tuolla, tuo taitekattoinen talo puutarhan puiden välissä. Ja tuolla nuo korkeat koivut! Semmoinenhan sen juuri piti olla--ja se oli hänelle kuin vanha tuttu paikka joiltakin kaukaisilta ajoilta--ja niinkuin hän olisi tullut jonnekin, jossa tulisi kauan viipymään ja hyvin viihtymään.