Part 18

Miehet alkoivat siitä muistella niitä suuria käräjiä, joita kymmenen vuotta sitten oli käyty Pohjanmaalla ja joihin oli haastettu talonpoikia täältäkin saakka, sekä Paavot että Rajalaiset että Ilpolaiset että monet muut, mitkä vastaajina, mitkä vierainamiehinä. Niissä oli pantu pappeja viralta ja muita suuriin sakkoihin tuomittu ja niitä vedellä ja leivällä vankeudessa maksatettu. Eikä oltu saatu toteen rikoksia muita kuin että oli pakanoille kerätty rahaa ja kokoonnuttu sanaa harjoittamaan.

--Semmoisistako syistä? huudahti Antero.

--Kun ei ollut muitakaan parempia,--mutta sehän se maailman mielestä onkin suurin rikos. Jos olisi maailman vallassa, niin kyllä kai kirkotkin suljettaisiin.

Tuo sanottiin tyynesti ja varmasti, niinkuin ei olisi ollut vähintäkään epäilystä siitä, että niin oli. Heidän vakaumuksensa siitä tarttui Anteroonkin. He eivät näyttäneet hetkeäkään epäilevän, että sellaiset vainot voivat milloin tahansa uudistua. Hän oli niinkuin hekin nyt varma siitä, että Handolinilla on jotain tekeillä ja että hän on lähtenyt sitä varten soutamaan. Hänen veneensä poistui nopeasti, ikäänkuin kiirehtien johonkin tarkoitukseen, joka voisi livahtaa käsistä, jos ei jouduttaisi kulkuaan. Ehkä minä sentään erehdyn? Mutta miksei se voisi olla mahdollista? Eikö Hartman ollut kehoittanut itseään rovastia antamaan ilmi kappalaistaan hänen saarnastaan juhannuspäivänä?

--Saadaan nähdä, että kun siitä uudet vainot nousevat, ovat ne tuimemmat kuin entiset.

--Mistä isäntä sen päättää?

--Minä päätän sen siitä,--oli miehellä heti vastaus valmiina, että kun ristityitäkin ennen muinoin vainottiin, niin kävi vaino joka kerta yhä julmemmaksi ja verisemmäksi.

Toinen mies lisäsi tähän:

--Se on monessa kohden tämä heränneen kansan kohta niinkuin ensimmäisten ristittyjen.

Oliko se itserakkautta, vai oliko se vilpitöntä lapsellista vakaumusta asiansa oikeudesta, että he vertailivat itseään ensimmäisiin apostolisen ajan kristittyihin? Heidän vilpittömissä, totisissa ja vakaissa kasvoissaan oli vastaus hänen kysymykseensä, ja eikö hän itsekin tuolla vuorella ollut saanut heistä sitä vaikutusta, että jotain tämäntapaista henkeä lienee ollut ensimäisen seurakunnan jäsenissä.

Eräät kasvot myhäilivät, ja mies virkkoi:

--Mutta on siinä vähän eroakin sen entisen ja tämän nykyisen ajan välillä. Apostoli Paavalin saivat surmatuksi, mutta eivätpä ole vielä tuolta meidän Paavolta saaneet hiuskarvaakaan revityksi, muuta kuin mikä heitä vanhuuttaan lienee itsestään tielle tippunut.

Leikki ymmärrettiin, eikä se vertailu ketään loukannut, ja kaikki kasvot vetäytyivät hyväntahtoiseen hymyyn.

--Elä, elä, ettäkö olisi tuo meidän ukko suuremman suojeluksen alla kuin itse apostoli?

--Mitenhän lienee, mutta vaaroista varjelijansa näkyy hänellä vain olevan.

Ne olivat nähtävästi usein puheina olleita asioita ja otettiin esille oudon miehen uteliaisuuden herättämiseksi. Ja kun Anteron kasvot tekivät kysymyksen, aukenivat useat huulet valmiina kertomaan tapauksia, joita jokainen heistä näytti tuntevan jonkun, mutta se, jolla oli ollut sananvuoro, ehti sanomaan ennen muita:

--Niinkuin silläkin samalla käräjämatkalla, kun sen vihamiehet tarkoittivat häntä tappaaksensa. Tiesivät hänen lähtevän yötä myöten taipaleelle seurapaikasta ja asettuivat väijymään tiepuoleen, varustettuaan joka mies taskuunsa kiven. Oli tehty liitto semmoinen, että kun ukko tulee yksinään kävellen, niin silloin kivitetään hänet hengettömäksi. Ukko tuli yksinään astuen, ja kun tuli vihamiestensä kohdalle, niin hän virkkoi hiljaisella nöyrällä äänellä: »Niin olen minä syntinen raukka kuin tekin»--eikä tarvinnut muuta sanoa, kun miehet pudottivat pois kivensä ja antoivat ukon rauhassa mennä.

--Melkein samalla tavalla kävi toisellakin kerralla, ryhtyi toinen mies puhumaan,--se oli sitä pahinta vainon aikaa, kun oltiin kuin vimmassa heränneitä vastaan. Ei annettu heille rauhaa kirkonmäelläkään ja kotirauhattomuuden teko oli niin tavallista, että missä vain tiedettiin seuroja pidettävän, sinne tultiin niihin häiriötä tekemään. Meidän pitäjän vallesmanni oli antanut ystävilleen luvan, että missä vain tavannette herännyttä kansaa koolla, niin lyökää köysiin ja tuokaa meille, kyllä minä heistä huolen pidän. Oltiin meillä, ja oli siellä Paavokin, ja oli jo muutamia virsiä veisattu, kun töytää oven täydeltä miehiä sisään. Pyytelin heitä istumaan, mutta nuo pysähtyvät ovensuuhun ja jäävät siihen jurottamaan. Olivat niin vihoissaan, että hampaitaan kirauttelivat ja rystyitään yhteen hioivat. Meitä oli vain oman talon väki ja joku naapuri, heitä toista vertaa enemmän. Ukko istui rahilla sarkanuttusillaan, niinkuin se usein istuu, kyynärpäät polvia vasten ja pää käsien peitossa. Näytti, kuin olisi itkenyt, mutta jos itkikin, niin en luule pelosta itkeneen, vaikka hänelle oli kielillä puhujain suun kautta usein ennustettu, että hänen verensä kerran vainoojain käden kautta vuotaman pitää. Sitä mahtoi itkeä, että maailma pimeydessä vaeltaa ja valkeutta vihaa. Vainomiehet mahtoivat odottaa, että ukko alkaisi puhua, niin sitten kävisivät käsiksi. Vaan kun virsi oli loppunut, niin oikaisihe ukko ja käski aloittaa virren »Mun sielun', ruumiin' omas' on, its' Herra armas tiedät tuon, siis omas ota huomahas, en joukkoo julmain pelkää taas.» Itsekin veisasi hän pää pystyssä. Ennenkuin oli virsi veisattu loppuun, niin oli jo isoin osa vainomiehistä hiipinyt pois. Muutamia jäi vielä jälelle, ja olivat he virren loppuun asti eivätkä lähteneet sittenkään, vaan jäivät koko illaksi ja heistä tuli ukon parhaat ystävät--tuoss' on heitä yksi.

Tummaverinen ja tuiman näköinen mies, joka kertomuksen kestäessä oli istunut jäykkänä ja liikkumatonna, hymähti nyt hiukan ja virkkoi:

--Tass' on yksi, joka ei ole Iskarjoottia parempi. Siinä istui toinen virkeäsilmäinen ja vilkasilmeinen mies, eloisat kasvonsa omituisena vastakohtana totiselle puvulle.

--Teki se kerran toinenkin virsi tehtävänsä, alkoi hän. Oli tanssit ja pelit talossa. Ukko kulkee ohitse ja sanoo toverilleen: »Eikö lähdetä sisään, miehet?» Nämä luulevat ukon leikkiä laskevan, vaan ukko sanoo toiselle heistä: »Mene sinä pelarin viereen istumaan, ja kun peli ja tanssi parhaillaan käyvät, niin silloin paina viulun rokaa, että se ilkeästi korahtaa, ja sinä toinen ala veisata: Ah surutoin, koska synnistä lakkaat?» Mentiin niin sisään, ja tehtiin niinkuin ukko oli neuvonut, ja kun tanssi parhaillaan kävi, niin painoi toinen pelarin rokaa ja toinen alkoi veisata kovalla ja kimakalla äänellä: »Ah surutoin, koska synnistä lakkaat?» Siihen jäi soitto ja hyppy, ja ennenkuin virsi oli veisattu loppuun, oli tanssiväessä tapahtunut semmoinen muutos, että alkoivat veisata samaa virttä, ja kun ukko lankesi polvilleen, niin lankesi tanssiväki kanssa, ja ukko piti heidän kanssaan hartaat rukoukset, ja juoposta pelimannista tuli oikea ihminen.

Oli myhäilty ja vaihdettu merkitseviä katseita, joiden tarkoitus selvisi, kun Anteron korvaan kuiskattiin: »Se oli tuo itse se pelimanni.»

Miehet lämpenivät, koettivat kukin ehtiä ennen muita kertomaan, mitä muistivat, aloittivat yht'aikaa, ja jos oli kuuntelija kertojalla, niin jatkoi; vaan jos kuulijat kallistivat korvansa toisaalle, niin keskeytettiin kertomus ja aloitettiin, kun toinen oli lopettanut.

--Kerrankin oltiin Kuopion markkinoilla, eikä siitä niin pitkää aikaa olekaan, niin pidettiin seuroja kortteeripaikassa. Veisata ei uskallettu, mutta sanaa selittelivät siinä hiljalleen ja vuoronperään Paavo ja Pohjanmaan papit. Silloin alkoi kuulua ääniä ja askelia ikkunan alta. Eivät sitä muut ehkä olisi niin miksikään älynneet, mutta ukolla oli aavistuksensa, ja hän huusi yht'äkkiä: »Kortit pöytään, eikö täällä kellään ole kortteja?» Muuan poika löysi taskustaan kortit ja vei ne ukolle. Tämä levittää ne nyt eteensä pöydälle. »Ja tuo nyt sukkelaan tänne se viinaputelisi, josta äsken maistettiin!» sanoi hän isännälle ja asetti senkin eteensä pöydälle. »Onko sinulla pataa, niin paiskaa pöytään!» huusi ukko eikä ollut näkevinäänkään, kun viskaali tuli sisään ja katseli ensin vähän kummissaan ukon kortinlyöntiä ja lähti tiehensä, mutisten mennessään: »Kah, täällä kun sanoivat olevan vääräuskoisia, vaan oikeita lutheerilaisiahan nämä onkin.»

Juttu seurasi juttua, kasku kaskua. Kerrottiin, kuinka Paavo oli sanansa voimalla hulluja ja kaatuvaisia parantanut, kuinka hän muutamalla sukkelalla sanalla oli saanut murheelliset ja alakuloiset vapautetuiksi. Antero istui siinä ja oli heidän kerääntyessään hänen ympärilleen joutunut laidasta melkein keskelle. Piiri oli suurentunut, ja kuulijoita ja kertojia oli tullut yhä uusia sitä mukaa kuin olivat lopettaneet syöntinsä sekä sisällä että ulkona. Hän alkoi nähdä Paavoa heidän silmillään. Ne kutoivat jo tarun verhoa hänen ympärilleen, loivat hänestä itselleen kansallissankaria, jossa tunsivat oman henkensä, näkivät omat avunsa. Hän oli heidän Snellmaninsa, heidän Lönnrotinsa, heidän tietäjänsä, laulajansa iänikuinen.

--On se ukko ollut monessa muokassa.

--Kuka on ollut monessa muokassa? kysyi silloin Ukon ääni takaapäin.-- Minuako tässä panetellaan?

--Teitäpä teitä, valehdellaan päällenne, pahaa puhutaan...

--Sanos, Paavo, kysyi vanha pappi, joka oli tullut aitasta ja sen rappusilla istuen kuunnellut puheita; minä olen sinulta aina aikonut kysyä yhtä asiaa, jota olen usein kuullut kerrottavan.

--Ka, kysy, kysy.

--Sanotaan, että sinun luoksesi oli kerran tullut kaukaa Karjalasta mies, hakemaan sinua erään tuttavasi luo, joka oli ennen kuolemaansa tahtonut sinua tavata.

--Niin tuli.

--Ja sinä rupesit laittamaan lähtöäsi ja pukeutumaan matkallesi, kun yht'äkkiä sanoit: »Ei se mies enää minun lohdutustani tarvitse, hänen maallinen matkansa on jo päättynyt». Hakumies palasi yksin kotiinsa, ja kun tuli sinne, niin oli sairas jo vainaja, oli kuollut samalla hetkellä, kun sinä olit sen ilmoittanut. Sinun sanotaan tietäneen tapauksesta erityisen sanantuojan antaman aavistuksen avulla, kuka sitten lienee ollutkaan se sanantuoja.

Paavo oli istuutunut akan rappusille ja kuunnellut kulmat otsaan vedettyinä ja huulet torvella. Hän vaikeni, mutta hänen kasvonsa olivat kuin pinnistyksessä.

--Vaan jos se olikin piru, se sanantuoja? sanoi hän sitten yht'äkkiä ja koetti sanoa sen leikillisesti, mutta äänessä oli jotain tekemällä tehtyä huolettomuutta, ja silmässä välähti hetkeksi ilme niinkuin taikauskoisella.--Niinpä niin, jos se olikin piru?

Ne eivät oikein, tienneet, oliko tuo totta vai leikkiä, ja näyttivät odottavan, minkä käänteen hän itse sille antaisi.

--Saattoi olla yhtä hyvin rohveetallinen aavistuskin, kuului vihdoin joku ääni joukosta sanovan, niinkuin olisi kaikkien puolesta sanonut.

--Oli se aavistus niin rohveetallinen, sanoi Paavo, että jos silloin lähdin, niin ennätin vielä nähdä elävänä miehen. Hän ei kuollut sillä hetkellä kuin oli ollut ilmoittautuvinaan kuolleeksi, vaan huusi vielä kolme päivää ja kolme yötä minua luoksensa, mutta lohdutuksen tuoja oli antanut vihollisen pettää. Semmoinen on teillä rohveetta.

Oltiin vaiti. Hetken päästä virkkoi ukko:

--Se vaikka onkin sidottu, niin koettaa tehdä ja tekeekin vielä kolttosiaan. Se on välistä niin rohkea ja hävytön, että kun ei saa miestä itseään valtaansa, niin pitää käydä hänen hevosensa kimppuun. Mitenkä teki kerran? Haastan, kun tuli näistä puhe. Olin silloin vielä isän mökillä enkä saanut rauhaa, kun olisi pitänyt käydä ystäviä puhuttelemassa autuuden asiasta, mutta ei ollut siihen aikaan ystäviä kahta penikulmaa lähempänä, sielläkin vain kaksi vaimoihmistä, muuan leski ja hänen tyttärensä. Päivällä en päässyt, yö oli lyhyt ja matka pitkä. Luonto veti niin voimakkaasti, että täytyi tehdä se, mikä ei ehkä aivan oikein ollut: ottaa haasta hevonen ja hypätä selkään. Mutta kahden mäen notkossa juuri puolitiessä pysähtyi ruuna ja meni siinä silmänräpäyksessä niin märäksi, ettei kuivaa karvaa, ja värisi kuin viluinen koira. Ja minuakin tuntui jokin voimakas käsi hartioista painavan. Kolme kertaa peräkkäin piti minun huutaa: »Olen Ristuksen verellä lunastettu!»--ennenkuin sen kaviot maasta irtautuivat.

Ei taaskaan puhuttu mitään, näyttiin vain odotettavan jotain uutta.

--Miten selittää Paavo sitten tämän merkillisen tapauksen? kysyi vanha pappi.

--Mitenkäs sinä sen selittäisit, pappi ja lukenut mies?

--Minä selittäisin sen niin, että se oli uskosi, joka auttoi sekä sinut että hevosesikin.

--Oikein sanottu.

--Niinpä niin, jopa toki, kuului hyväksyviä ääniä ympäriltä.

--Usko palkitaan, epäusko rangaistaan.--Ja hän kertoi esimerkkejä siitä, miten Jumala oli häntä rangaissut hänen epäuskonsa tähden. Kauan hän oli estääkseen Jumalan kaikkivaltiaan aikeita toteutumasta yrittänyt suojella halmettaan hallalta, koonnut risuja isot röykkiöt sen ympärille ja polttanut niitä siinä yökaudet. Kahtena yönä oli Jumala antanut ihmisyrityksen onnistua, ja halme oli säilynyt, mutta kolmantena oli näyttänyt voimansa ja keskeltä tulien liekkiä vienyt viljan.

--Ottihan se, silloin otti, mutta toisella kertaa antoi, kun en itse enää mitään osannut.--Hänellä ei enää ollut jyvääkään kotona, oli nähnyt nälkää monta päivää. Lähti soutamaan järven yli naapuriin, mutta oli niin väsynyt, etteivät airot käsissä pysyneet, ja tuuli vei venettä mihin tahtoi, vei vihamiehen rantaan. Ei olisi mennyt siltä mieheltä mitään pyytämään, mutta tämä näytti olevan Jumalan tahto. Mutta tylysti otti rikas isäntä vastaan, ei mitään antanut, käski menemään muuanne. Sen verran jaksoi vain ajatella, että näkyy nyt olevan Jumalan tahto, että sinun syntisen nyt on ennen kuolemaasi nöyrtyminen vihamiehesi edessä.--En jaksanut lähteä, en tahtonut jäädä tupaan, panin maata aitan rappusille ja ajattelin: yhtä hyvä kuolla tähän kuin kotiinkin. Silloin oli tullut Jumalan aika, ja hän hellytti rikkaan miehen sydämen ja käski hänen tulla täyttämään säkkini. Ne on Jumalan töitä ne, epäuskoisen neuvoksi ja opiksi.

Hänen herkässä mielessään vaihtelivat muistot ja tunteet. Äskeinen hilpeys oli kadonnut, ja hänen äänensä värähti:

--Hän neuvoo meitä hellällä kädellä, hän kurittaa meitä kovalla kouralla, kun emme ilman tajua. Kun ei paatunutta muuten saanut pehmenemään eikä mieltä maailmasta irtaumaan, niin katsoi parhaaksi ottaa sen, mikä oli maailmassa kaikista kalleinta ja rakkainta. Syntieni tähden vietiin minulta viimein oma poikani. Lähin naapuri oli vainoon noussut, löi lapsen metsässä kuoliaaksi ja ohjasperät kaulaan solmittuaan ajatti omalla hevosellaan kotiin. Se oli sitä pahinta vainon aikaa. Vaan tapahtukoon tahtosi, vanhurskas Jumala. Mitäpäs näistä enää muistelemme. Veisaamme virren.

Hän pyyhkäisi kyyneleen silmänsä kulmasta. Taas puhkesivat niinkuin äsken vuorella väen tunteet virteen.

Virren kestäessä oli Karoliina ilmaantunut ja viitannut luokseen Rajalaista, joka istui laidempana kehässä. Antero näki sisarensa, hätäinen ilme kasvoilla, hänelle jotain selittävän. Kun virsi oli loppunut, tuli Rajalainen Paavon luo ja kertoi, niin että muutkin kuulivat, että Handolin oli lähtenyt Kontolaan antamaan heitä ilmi luvattomasta kokouksenpidosta ja väkivallan teosta.

--Olisi ehkä pitänyt antaa olla sen aidan repimättä, sanoi joku.

--Saapi se pappi puuhata, ei sen puheista kukaan perusta, sanoi Ilpolainen.

Mutta siihen sanoi Ukko:

--Se on Jumalan vallassa, jos tahtoo antaa minkä onnistua. Ei pidä heittäytyä huolettomuuteen. Jumala voi vainot lakkauttaa, mutta voi myöskin antaa niiden uudistua, ja taas häpeäänkin tulla. Mutta minkä Hän tekee, sen Hän tekee meidän tähtemme. Tapahtukoon Hänen tahtonsa.

Ja siitä alkoi hän puhua jumalansanaa, ei niinkuin äsken vuorella suurelle joukolle, vaan niinkuin erityisesti jollekulle vieressänsä istujalle, istuen aitan alimmalla rappukivellä, sanojaan ylentämättä, ääntään koroittamatta, päätään nostamatta. Se oli kuin hiljaista rukousta, omin sanoin, hänen yksityistä kääntymistään Herran puoleen, mutta samalla kaikkien puolesta, johon ne kaikkea kuulemattakaan tunteellaan ja mielialallaan yhtyivät. Ei nyykähdystä, ei huokausta, tuskin liikahdustakaan. Ne, jotka seisoivat taampana ja olivat uteliain korvin koettaneet kuunnella, mitä Paavo äsken oli itsestään puhunut, lyykähtivät nyt maahan, mikä istualleen, mikä kyykkysilleen, tähän tuparakennuksen ja aittojen varjoon. Kaikki liike oli talossa lakannut. Kun tytöt tulivat raintoineen lypsyltä, laskivat he, huomattuaan Ukon puhuvan, kantamuksensa maahan ja kyyristyivät niiden ääreen siksi, kunnes hän oli lopettanut.

Antero ei kuunnellut puhetta, katseli vain tätä hiljaiseen hartauteen ja yhteiseen mielialansa sointuun vaipunutta seuraa. Hän ei huomannut puhujan lopettaneen, ennenkuin kuuli hänen sanovan:

--Veisaamme sitten erovirren.

Se oli lyhyt, muutamia värssyjä vain, jonka jälkeen ei kukaan enää uutta aloittanut. Sen loppu oli lähdön merkki. Melkein sanaa sanomatta he alkoivat hajaantua äänettöminä toistensa käsiä puristaen ja kädellä olkapäitä koskettaen. Joku leuka vain värähti, joku esiliinan nurkka pyyhkäisi silmän kulmaa. Kontit otettiin tikapuilta tai aidanseipäistä ja kiinnitettiin selkään. Toiset katosivat maan puolelle, toiset laskeutuivat rantaan ja lähtivät soutamaan. Ne, jotka sattuivat kulkemaan Anteron sivu, pistivät hänelle ystävällistä, lujaa kättä.

Miksi he lähtivät niin pian? Oli kai tapa semmoinen. Mutta Anterolle tuli kuin kaiho mieleen, niinkuin tyhjyys keskeytyneestä ystävyydestä, tuskin alkuun päässeestä. Hän olisi tahtonut kuulla lisää, olla enemmän yhdessä, tutustua heihin lähemmin. Olivatko he saaneet tyydytyksensä yhdessäolosta? Tätäkö vähäistä aikaa varten he olivat tulleet pitkäin matkain päästä? Mutta heille oli kai riittävä lyhempiaikainenkin yhdessäolo, he tunsivat toistensa mielipiteet, olivat selvillä yhteisestä asiastaan, eivät kaivanneet eivätkä tarvinneet muuta kuin verestää vaikutelmiaan. Ja matkalla, korpia kävellessä ja selkiä soutaessa, he tietysti vaihtavat ajatuksiaan, tekevät toisilleen selkoa tunteistaan, kertailevat Paavon puheita, muistelevat tätä suurta juhlapäivää.

Mitä mahtavat he puhua hänestä, heidän Haakmanni-vainaansa ainoasta pojasta, joka ei ole pappi eikä aiokaan papiksi--mikä virka heistä on korkein, kaunein ja kunniakkain virka.

Hän olisi tahtonut ansaita heidän luottamuksensa, voittaa heidän ystävyytensä, tehdä jotain heidän hyväksensä, jotenkuten osoittaa, että hän oli isänsä poika.

Yht'äkkiä se selvisi hänelle--matkalla kotiin veräjän kohdalla, kirkon luona. Hän estää vainon, jos semmoista on tekeillä. Hän rientää Handolinin jälkeen. Tuoko juoppo, saituri, vaimonsa kiduttaja, leipäpappi, matkalla ilmiantamaan _heitä_. Se ei voi koskaan onnistua, se on mahdotonta. Mutta _jos_ niin kävisi, jos maailma sittenkin olisi semmoinen? Silloin hän astuisi vaikka koko maailmaa vastaan. Kaikki hänen muut tehtävänsä näyttivät hänestä tämän rinnalla joutavilta ja toisarvoisilta. Ei millään muulla hän nyt näyttänyt voivan palvella isänmaata ja kansaa niinkuin tällä.

22.

Hän tapasi sisarensa istumassa vanhan koivun alla puutarhassa kanttorinlesken ja hänen tyttärensä kanssa.

Karoliina oli varma siitä, että Handolin oli matkustanut heränneitä ilmiantamaan:--Se on jo kauan etsinyt syytä heitä vastaan tai oikeastaan minua vastaan. Minua vastaan se on tähdätty, kiusaksi minulle. Ehkei hän vielä olisi siihen ruvennut, jos ei olisi minuun suuttunut, mutta se tahtoo minulle näyttää. Se ei ollut minua vuorelta tultuaan näkevinäänkään. Ei sanonut minulle yhtä sanaa. Mutta minä tiedän, että se menee vaikka Helsinkiin. Ne ovat muuten sitä jo kauan Kontolan vallesmannin kanssa hautoneet. Se tahtoo nyt syyttää heränneitä, ennenkuin ne ehtivät syyttää häntä kaikista hänen virkavirheistään ja muista.

--Se täytyy tehdä tyhjäksi!--mutta Antero ei voinut sanoa keinoa, kuinka hän olisi voinut tehdä sen tyhjäksi.

Kanttorinleski ja hänen tyttärensä olivat istuneet äänettöminä Anteroa lakkaamatta tarkastellen,

--Nyt meidän täytyy mennä.

--Tulkaa nyt meille useammin käymään, niin kauan kuin se on mahdollista.

He saattoivat heidät portille ja palasivat takaisin puutarhaan.

Karoliina rupesi kastelemaan taimilavoja, ja Antero kantoi hänelle vettä rannasta. Siinä valtasi hänet hellä heimolaisuuden, sukulaisuuden ja kodikkaisuuden tunne. Hänellähän oli sisar, heillä oli yhteistä harrastusta. Ja tämä oli heidän vanha kotinsa, näin olivat isä ja äiti täällä kesäöinä työskennelleet.

Jos tämä todella olisi hänen kotinsa. Jos hän olisi pappina täällä. Tämä pappila olisi silloin toisenlainen kuin nyt, se olisi koko pitäjän keskus, mallipappila, johon tulisivat tuttavat ajatuksia vaihtamaan, toiset neuvoja saamaan niin hengellisissä kuin maallisissa asioissa.

--Mitä sinä mietit, Antero?

--Sitä vain, että jos tämä olisi meidän molempien koti.

--Mutta sitähän se onkin, ainakin niin kauan kuin tahdot.

--Minä vain ajattelin sitä niin, kuin ei täällä olisi ketään muuta kuin me molemmat kaksi.

--Mitenkä sinä tarkoitat? kysyi Karoliina säpsähtäen.

--En muuten kuin niin, kuin sanoin. Mikä sinun on? Karoliina tuijotti pelästynein silmin Anteroon...

--Et saa toivoa hänen kuolemataan.

--Kenen? kysyi Antero, mutta ymmärsi samassa, mitä sisar oli tarkoittanut.--Enhän minä sitä niin...

--Niin, mutta _minä_, minä sitä toivon--tapaan itseni sitä toivomasta-- toivoin juuri nytkin--en toivonut, mutta se tuli niin--ja hän lyykähti nurmipenkille ja purskahti itkuun.--On kauheaa, millainen ihminen on-- se on kauheaa...

--Rauhoitu nyt, rakas ystäväni,--Antero tarttui häntä hellästi hartioihin--sinä olet niin väsynyt, sinun pitää mennä maata.

--Vaan _jos_ niin tapahtuisi--ja minä olen sitä toivonut...

--Eihän nyt ... elä nyt... Mutta Karoliina meni itkien pois.

* * * * *

He istuivat taas ruohopenkillä suuren koivun alla...

Vaikka olikin kauhistunut omia ajatuksiaan, viehättyi Karoliina kuitenkin näinä päivinä tuudittamaan itseänsä Anteron unelmaan. Hän tahtoi sittenkin kuvitella, että tämä oli heidän yhteinen kotinsa. Mutta nyt hän ajatteli sen niin, ettei tätä ikävää todellisuutta koskaan ole ollut olemassa, vaan että hän on täällä itsekseen elänyt koko tämän ajan ja että Antero on nyt tullut tänne ja ottanut hänet luokseen hoitamaan pappilataan.

--Niin, minä palvelisin teitä--

--Ketä meitä?

--Sinua ja häntä, ja hoitaisin teidän lapsianne ... naura vain sinä, mutta miksei sitä saisi haaveilla, vaikkei voikaan toivoa. Vaikket sitä itsekään usko, niin kyllä sinusta kuitenkin aivan varmaan tulisi hyvä pappi.

--En taitaisi minä kelvata heränneiden papiksi.

--Elä sano. Ne tulisivat pitämään sinusta niinkuin isästä. Minä näin sen heidän silmistään ja ymmärsin heidän puheistaankin, että he toivovat sinusta pappia. Tiedätkö, mitä Rajalainen oli sanonut kanttuurskalle: »Ei tiedä, vaikka se vielä pukee pappansa kapan ylleen. On niitä isompiakin ihmeitä nähty». Sano, etkö sinä sittenkin ole ajatellut ruveta papiksi? Pari lukukautta, niin olisit valmis, kun jo olet maisteri.

--En tiedä.

Mutta ainoastaan suurella ponnistuksella sai Antero voitetuksi halunsa kertoa, mitä hän jo oli siitä ajatellut ja miksi. Hänen olisi tehnyt mieli ottaa sisarensa uskotukseen, tunnustaa hänelle rakkautensa ja tulevaisuutensa tuumat, hän jo päätti sen tehdä, mutta ei sittenkään saanut Naimin nimeä huulilleen.

Sen sijaan sanoi hän:

--Emmehän me kuitenkaan saisi olla yhdessä.

--Niin, niin, sepä se, ja sentähdenhän tämä nyt onkin semmoista huvipuhetta. Mutta täytyyhän välistä saada semmoistakin ajatella ja puhua. Minä olen näinä päivinä ollut niin onnellinen, etten koskaan ennen. Saapa nähdä, eikö Jumala minua rankaise jollain vielä suuremmalla kärsimyksellä. Enkä minä napisisi enkä tuskittelisi, jos niin tapahtuisikin. Minä olen nyt mielestäni saanut uutta voimaa kärsimään ja kestämään mitä tahansa. Oli sittenkin väärin, että minä suututin Handolinin.

--Väärin?

--Vaimo ei saa nousta miestään vastaan. Se ei ole jumalansanan mukaista. Siitä tuleekin heti rangaistus. Jos en minä olisi häntä suututtanut, ei hän ehkä olisi mennyt heränneitä ilmi antamaan.

Antero kiivastui: