Part 17

--Olihan oiva neuvoja se Haakmanni-vainajakin, niinkuin tässä sanottiin, vaan sitä minä vain, ettei se taivaan tie kenenkään toisen avulla aukea. Ei siinä toisen tekemät polut kelpaa, ei toisen vetämät lumireet tietä avaa--hätäkö tässä silloin, jos saisi kuomireen perässä selkäkenossa ajaa kuin herra mikäkin kievarista kievariin oman vanhurskautensa kulkusissa ja helyvaljaissa ja välillä maata yötä hyvin petatussa sängyssä--ei, kyllä se synnin umpi on jokaisen itsemme omalta kohdaltamme puhkaistava. Tämä ristintaival on eksyneen huppuroimista erämaassa--vaan ei silti niin, että omaan voimaasi ja vainuusi luotat-- voima ja vainu on saatava Herralta. Ilman sitä apua ja armoa sinä pian kierrät entisille jälillesi siihen, mistä läksit.--No, ethän, ystävä, tuota tarkoittanutkaan, kun tässä nykäisit minua Haakmannin opin tiestä selkoa tekemään--

--Enpä totisesti--

--Eikäpä silti, että ei olisi kenelle tahansa kuitenkin kaikitenkin hyvä nähdä ja kuulla, millä keinoin on toinenkin perille tullut-- mitäpäs ne muuta apostolitkaan ja Lutheerukset ja Punjaanitkaan--vaan sitä minä vain, että olkoon kunkin kristityn vaellus hänen oma vaelluksensa, niin että talosta sinulle kyllä tie neuvotaan--ja hyvä ja tarpeellinen on sitä kysyäksesi--mutta mies sinä, joka sen sitten korvessa tuon neuvokin mukaan löydät. Vaan se on kyllä tarpeen kaikille, että tie oikein neuvotaan eikä väärin.

Hän alkoi vilkastua, teki päättäviä, vahvistavia liikkeitä päällään sanojen kohdalla, joille tahtoi erityistä painoa panna.

--Monihan se kuitenkin lähtee tällä tavalla sille taipaleelle, jonka luulee taivaaseen vievän: ryykää suinpäin pienenkin kutsumuksen saatuaan. Sillä ei ole niin paatunutta, niin synteihinsä soennutta, joka vähänkään lienee jumalansanasta tietoa saanut, ettei jotakuta kertaa elämässään olisi tuntenut tunnonvaivaa siitä, mitä on tehnyt. Puute, nälkä, tauti ja sen semmoinen herättää paatuneimmankin omantunnon unestaan. Kun on hyvä elämä, hyvät päivät ja tyytyväisyys itseensä ja maailmaan, sille ei Jumalakaan mitään mahda. Semmoisien se antaa olla, lekotella, makailla ja märehtiä, hyvin tietäen, että kerran routa porsaan kotiin ajaa. Tiedänpä sen tuon itsestänikin, ja siitä puhui aina Haakmannikin. Isoimmalla ruoskallaan sai Jumala minua hosua, ennenkuin liikkeelle sai, pimeimpään hallakorpeen ajaa ja ahdistaa, nälässä kiduttaa, taudilla näännyttää, ja kun ei muu auttanut, niin Hänen täytyi minua kurittaakseen ottaa minulta ainoa poikani murhaajan käden kautta, ennenkuin sai kaiken maailman pahuuden ja himojen ja halujen rapakossa rypeneen porsaan ölisten oman viheliäisyyden pahnaan telkityksi--pysy siinä, mieti siinä, mikä olet, oletko, likainen ja saastainen, kelvollinen mistä hyvänsä mielesi tekee taivasta tähystämään!

--Niinpä niin...

--Oikein sanoo.

--Ei, hyvät ystävät, ei sitä saa tässä autuuden asiassa omia teitään kulkea, ei hupailla, ei hauskailla, tulla ja mennä, milloin tahtoo, astua siitä, mistä aita alin, tie kevein kulkea, vaan kulje, kusta polku rapakkoisin, kusta portti ahtain--siitä sisään pakotetaan ja annetaan aidan raossa huutaa ja parkua: »Herra, auta kuitenkin minua viheliäistä, anna syntini anteeksi ja auta minua oikealle parannuksen tielle!» Kaikki omantuntosi kanteet, oma pyhyytesi, oma pahuutesi, joka sinua kiusaa, aseta se kaikkinäkevän Herran eteen. Istu siihen ja rauhoitu ja anna omantuntosi tuomion langeta päällesi, tunne ja myönnä oma viheliäisyytesi eläkä riitele sitä vastaan, tätä tunnon nuhdetta vastaan, sillä kuta enemmän sitä saat, sitä parempi sinulle. Harjoita siis ikävöivätä uskallusta sen sanassa ilmoitetun Vapahtajan päälle, ano Herralta _armoa_ ja anna hänelle _kunnia_.

Yhä suuremmalla jännityksellä, uteliaisuudella ja ihmetyksellä oli Antero seurannut vilkasta, omituista puhetta. Mistä on oikeastaan kysymys? Mitä tuo tarkoittaa? Ei hän siitä oikein saanut kiinni. Sanat hän kyllä kuuli, ja ne painuivat hänen mieleensä, mutta ei niiden sisällystä, ei niiden oikeaa merkitystä, ei sitä, mitä niiden alla piili. Tuossa, tuossa!--näytettiin hänelle, neuvottiin, niinkuin luotsi katsomaan tottumattomalle ja likinäköiselle turhaan näyttää merimerkkiä--mutta nuo muut, ne näkevät, näkevät jo kaukaa, minne on käännyttävä, mistä tie kulkee, minne lopulta tullaan, sillä ne ovat olleet ennenkin näillä väylillä mukana.--Ja kuinka omituisesti se puhuu Jumalasta--niinkuin vanhasta tutusta, läheisestä, jonka luona on ollut, jonka kanssa on haastellut, joka on kädestä pitäen neuvonut!

--Alku on siis aina Jumalan suuri armotyö, jatkoi Paavo. Armontilaan joutunut alkaa nyt vaeltaa pyhityksen tietä elämän Herran tykö. Vaan jo tulee tienhaara siinäkin eteesi, ennenkuin arvaatkaan. Väärälle tielle joutunut rupee vähitellen lepäämään niiden armontuntemustensa päälle, joita on saanut vastaanottaa, ja sen sijaan, että omin päinsä ryykäileisi ja rienteleisi, alkaa hän laiskistua niinkuin hyvä syöttiläs, lihoo ja pullistuu henkisesti, ja kun omatunto nuhtelee häntä hänen huolettomuudestaan, alkaa hän hakea rauhoitusta ulkonaisilla harjoituksilla: lukemisella, hyvillä töillä ja muilla väliparannuksen neuvoilla. Nojautuen ennen tuntemiinsa armonlupauksiin tahtoo hän Jumalalta ryöstämällä voittaa tuntuvata armoa niinkuin ennenkin ensimmäisen parannuksen aikana. Hän alkaa kuvailla monta ristillisyyden velvollisuutta ja jääpi vähitellen omiin luuloihinsa, niin ettei lopulta jää jälelle muuta kuin kiiltopyhyyttä. Harjaantumattomat eivät ymmärrä sitä niin petolliseksi, kuin se on, sillä siinä on kaunis ulkonainen kuori päällä tekopyhyyden varjolla ja paisteella. Siitä he vähitellen kokonansa joutuvat suurempaan sokeuteen kuin ennen, josta ei mikään enää taida heidän silmiänsä avata. Tietämättään kietoutuu semmoinen suruttomuuteen ja huolettomuuteen ja moniin vikoihin, ja jos alkaa niitä suvaita ja rakastaa, niin lankeaa hän lopulta kokonaan pois armosta ja Jumalasta.

Antero kuuli ja koetti käsittää. Olenko minä tuommoinen? kysyi hän itseltään. Olenko minä semmoista kokenut? koetti hän ajatella, mutta ei saanut siitä selvyyttä. Siinä oli jotain syvää, joku hieno sielutieteellinen totuus, syvämielinen huomio ... ja oliko tuo ukko, joka oli sen tehnyt, sen läpikäynyt? Antero kadotti hetkeksi hänen ajatustensa juoksun tien, koettaen koko ajan sovittaa äsken kuulemaansa itseensä. Ukko oli pysähtynyt hetkeksi ja jatkoi taas:

--Mutta toiset heränneet, toiset armontilaan joutuneet alkavat seurata Jumalan kutsumusta toisella tavalla. Kun tulet armontilaan vedetyksi, niin et saa itse ruveta välittäjäksi, sillä meillä on välimies Isän luona. Seiso vain alallasi niinkuin tuomittu pahantekijä ja pyydä ja huokaa joka hetki: »Missä olet, Herra, minun armonantajani, katso minun puoleeni, sillä Sinulla on valta armahtaa ja Sinulla valta kadottaa?» Elä epäile armon saantia, sillä Jumala kyllä pitää puheensa, mutta kuitenkin aina ikävöitse Herran läsnäoloa ja hänen vakuutustansa armotilastasi. Elä pane määrää Herralle, vaan tyydy hänen kaikkiviisaan tahtonsa alle. Elä myöskään anna orjuuden itseäsi voittaa Iskariotin tavalla epäilläksesi syntiesi tähden, vaan odota, odota ja usko armon auringon Ristuksessa sinua valaisevan, kun Herran aika on tullut. Sillä näetkös, niin kauan kuin ristillisyytesi on silmissäsi huono, niin on se varma merkki siitä, että pyhällä hengellä on sijaa sydämessäsi, sanoi Haakmanni-vainajakin; tästä asiasta hänen kanssaan paljon tuumittiin. Vaan jos ristillisyytesi on silmissäsi hyvä, niin siitä ymmärrät heti, ettäs olet variseusten vanhurskaudesta osallinen. Vaan kun tunnet päässeesi köyhyyden hengestä osalliseksi, niin tämä ajaa sinut kohta lähemmäksi Ristusta, etkä rohkene kerskata mitään viisaudellasi niinkuin tekopyhät kerskaavat tuntemattomasta rauhastaan Jumalan kanssa. Jos olet heikko, niin pakene Ristuksen tykö, senkaltaisena kuin olet. Ota hänet auttajaksesi ja ano häneltä kuolleessa tilassasi elämää ja henkeä, jolla parannusta teet, uudista usein armoliittosi Jumalan kanssa, että olisit sovelias muita palvelemaan. Jos risti päällesi lankee, joko maallinen tai hengellinen, niin käytä se likemmäksi yhdistymiseksi Vapahtajan kanssa. Opi aina lepäämään Ristuksen vanhurskauden päällä kylminäkin aikoina eläkä kysy turmeltuneelta järjeltäsi, saatko katsoa Vapahtajan päälle.--Vaan on se tässä ikävöimisessä yksi asia vielä--ettei saa pitää sitä välitöinään, pimeiden päiväin aikana, milloin tuo mieleen johtuu, milloin sen muistaa jostain kovan onnen kolauksesta, vaan pitää olla täysi tosi terveydenkin päivinä tulla autuaaksi--se mielipaha synnin yli pitää olla joka päivä--palaja aina Herran luo, kolkuta yöllä ja päivällä, sillä joka Herraa etsii, se hänet viimein löytää eikä kenenkään pidä meitä repäisemän hänen kädestään.--Ja niinpä mennään sitten koko syntisyydessämme sen eteen, joka yksin voi meitä langenneita pelastaa, joka päivä ja joka hetki. Tulet kotiin, mieli heijaa sinne tänne, mutta palaja uudelleen eläkä kummaile, että tämä harjoitus näyttää työläältä, sillä tie on kaita ja kantoinen, joka vie elämään.--Semmoinen on ristintie. Perille et näe sen milloinkaan vievän, jäät eläessäsi aina veräjän luo seisomaan, kunnes Jumala veräjän avaa ja päästää sinut sisään, sitten kun on tullut _hänen_ aikansa sinulle ilmoittaa, että _sinun_ aikasi on tullut.

Hän kuului vielä puhuvan, kehittävän tätä kuvaansa ihmisestä, jonka päämäärä on pyrkimisessä ja ikävöimisessä ja odottamisessa ja kaikkein omain ansioiden mitättömänä pitämisessä. Se löi ensin Anteroa vastaan, mutta sitten se alkoi vaikuttaa häneen uuden aatteen voimalla ja alkuperäisyydellä. Hän alkoi luulla ymmärtävänsä noita tuossa, ja hänelle selvisi jotain omasta itsestäänkin. Se ikävöiminen ja pyrkiminen ja voimain ponnistaminen, mutta päämäärän edessä avutonna seisominen, se oli niin ominaista hänelle, meille kaikille, koko kansalle, ja eikö lopulta liene ollut niin koko ihmiskunnallekin. Kyllä me kaikki saamme katsoa onneemme ja autuuteemme niinkuin Mooses luvattuun maahan. Meidän on siihen pakko. Mutta tässä oli siitä pakosta tehty hyve, tuo ukko oli koroittanut sen uskonnolliseksi elämän ohjeeksi.

Itsekö hän oli sen rakentanut? Oman kokemuksensako tietä siihen tullut?--Semmoisia ne miettivät, semmoisiin kysymyksiin syventyvät, elämän kaikkein vaikeimpiin ja suurimpiin, kaikki muu on niille mitätöntä ja toisarvoista, noille kaikille.

Niiden maailma ei ulotu näitä korpia edemmä, niiden maallinen harrastuspiiri ei mene talonpojan askareita ulomma--ja kuitenkin on se suunnattuna samalla mitä korkeimpiin tarkoituksiin. Eivät ne ajattele maata, ei kansaa ja kuinka sen onni olisi saavutettava. Olihan hän semmoista lukenut, tiesihän hän, että se oli tuhannen tuhansien suurin harrastus, mutta ei koskaan se ollut astunut hänen eteensä näin elävänä, näin läheltä, näin suuren joukon voimalla, niinkuin maailmassa ei olisi ollut eikä koskaan voisi olla kysymystä mistään muusta. Hän katseli Paavoa, hänen hiukan köyryistä vartaloaan, valkeita hapsiaan, eläviä silmiään--näki koko tuon joukon hänen ympärillään--siinä oli jotain apostolista, jotain esihistoriallista.

Puhe lähenee loppuaan. Paavo kääntyy rukouksella Herran puoleen, että hän kaitsisi tätä kansaansa, ei heittäisi sitä oman onnensa nojaan, vaan että tämä rakas Suomi heräisi totiseen oman itsensä tuntoon--ettei Herra antaisi sille ulkonaista hyvyyttä yli tarpeen, vaan pitäisi köyhyydessä--ei kasvattaisi sitä ylpeyteen ja vallanhimoon ja maallisen onnen ja tavaran himoitsemiseen, vaan nöyryyteen Jumalan edessä ja sen kautta taivaan valtakunnan saavuttamiseen.

»Että heräisi totiseen itsensä tuntemiseen tämä rakas Suomi»--mutta sitähän hänkin juuri. Onko tässä heillä yhtymäpaikka?...

Mutta vaikkei olisikaan, niin hän oli saavinaan vahvistusta kansan ihailulleen. Mistäpäin hän sitä katselikin, ja missä ja millaisissa eri oloissa hän sen tapasikin, kaikkialla oli se yhtä alkuperäinen ja älykäs. Se oli mahdollinen kehittymään, nousemaan, uudistumaan,--hänen renessanssiaatteensa sai uutta vahvistusta, uutta merkitystä ja uutta sisältöä. Hän ihaili tuota ukkoa, niinkuin Karilankin miehiä. Ne olivat kukin tahollaan kansan merkkimiehiä. Ei olisi pitänyt kirjoittaa Laurille sillä tavalla. Mutta minä kirjoitan heille uudestaan, minä tahdon avata heidän silmänsä, saada heidät ymmärtämään näitä. Ne ovat tämän ulkopuolella, ne eivät ole näitä nähneet heidän oikeassa olossaan, oikeassa valossaan. He tuomitsevat kaikkia Helanderin kiivaiden saarnain mukaan, mutta kuulisivatpa tuota miestä, silloin kun hän puhuu noin... Niin, minä kyllä voin ymmärtää heidät, mutta he, he eivät minua koskaan ymmärtäisi...

Virsi oli kaikunut loppuun. Mitä hän oli ajatellut, mitä hän oli kuvitellut? Hän ei muistanut sitä, koetti uudelleen kutsua esille mietteensä ja saamansa vaikutukset, mutta silloin alettiin lähteä. Rajalainen seisoi hänen edessään ja tuli, pisti hänelle kättä, ja sitten tuli Ilpolainen ja hänen emäntänsä ja pyysivät häntä heille. Tuli muitakin, ja hänen ympärilleen muodostui kehä. Se vanha pappikin, hänen isänsä vanha ystävä, tuli puristamaan hänen kättään.

21.

Antero istuu Ilpolan suuressa tuvassa pitkän pitopöydän ääressä, vieressään toisella puolen Rajavaaran isäntä, toisella hänen isänsä vanha ystävä, joka oli puhunut Ristivaaralla. Pöydän päässä istuu Paavo. Liedellä on isoja patoja, joista tytöt ja emännät suurissa puukupeissa kantavat ruokaa vieraille. Kaikki käy hiljaa, kolisematta, rämisemättä, supattelemalla ja pehmeäin kenkäin lattiata äänettömästi koskettaessa.

Yhä useampi heistä oli vuorelta palatessa tullut häntä tervehtimään, aina tuon tuostakin oli joku uusi isän vanha tuttava tullut hänelle kättä pistämään: »Pitää tulla oikein kädestä pitäen Haakmanni-vainajan poikaa tervehtimään»--»Minä tunsin teidän pappanne»--»Oltiin toki niin hyvät ystävät mammanne kanssa»--ja häntä melkein häiritsi, ettei hän voinut sulautua heihin, niinkuin olisi tahtonut, ettei taitanut puhua heidän murrettaan ja että hänen pukunsa niin räikeästi erosi heidän vaatteistaan, niiden väristä ja kuosista.

He näyttivät kaikki ihastuvan hänet nähdessään, hän huomasi, että pöydässä-olijat häntä yhä tarkastelivat ja osoittivat häntä toisilleen ja hänestä puhuivat. Mitä hyviä, herttaisia ja suvaitsevaisia ja sydämellisiä ihmisiä he olivat--vaikka tiesivätkin, ettei hän kuulunut heihin ja että oli ystävä pappilaisten kanssa!

Hänen isänsä vanha ystävä oli melkein liikutettu siitä, että oli tavannut hänet:

--Vai niin, vain niin, sinä olet siis Antero--me istuttiin isäsi kanssa samalla koulunpenkillä ensimmäiseltä luokalta viimeiselle, suoritimme samat tutkinnot--sitten erottiin, mutta tavattiin usein, Jumala herätti hänet ennen kuin minut, hän oli välikappaleena hänen kädessään minun suhteeni, niinkuin niin monen muunkin.

Hiljalleen hän siinä sitten kertoi tapauksia heidän ystävyytensä ajoilta: kuinka heidät oli karkoitettu yliopistosta, kun epäiltiin uskonnollisen uudistuksen sisältävän jotain valtiollisesti vaarallista, niinkuin sitä aina epäillään, kuinka heidät sitten oli monen muun kanssa vedetty käräjiin ja tuomittu vuodeksi viralta--kuinka uskonnollinen sanomalehti, jota he olivat yhdessä toimittaneet, oli lakkautettu.

--Sinun isälläsi oli sujuva kynä, hän osasi ihmeellisesti lausua ajatuksensa ei ainoastaan suullisesti, vaan myöskin kirjallisesti. Nuorempana oli hänellä runollisiakin taipumuksia. »Sinun olisi pitänyt tulla runoilijaksi», sanottiin hänelle usein, mutta siihen vastasi hän polttamalla maalliset runonsa. Joitakuita virsiä hän säilytti ja antoi ne minulle; jos sinua haluttaa, niin lähetän ne sinulle--varsinkin yksi niistä oli hyvin kaunis.

Antero ei ollut kaikista näistä mitään tietänyt.

--Hän oli lukenut ja tutkinut paljon enemmän kuin minä--hänestä olisi voinut tulla vaikka teologian professori, jos hän vain olisi tahtonut, mutta hän tahtoi ennemmin pysyä vaatimattomana maalaispappina, uhrautua kokonaan kansan hyväksi, käyttää kaikkensa sitä valistamaan ja kohottamaan. Hän oli ollut siinä tienhaarassa ja suuressa viettelyksessä, mutta hän valitsi sen, mikä oikea oli.--Mutta sano minulle, miksi sinä olet aikonut, nuori ystäväni?

Antero sanoi, ettei hän vielä tiedä.

--Etkö ole aikonut papiksi? kysyi vanhus hellästi.

--Pelkään, ettei minulla ole siihen kutsumusta, ehkei taipumustakaan.

--Se on oikein, sanoi Paavo, joka oli seurannut heidän keskusteluaan. Niin sitä pitääkin. Se on suoran suruttoman puhetta semmoinen. Ei pidä ruveta opettajaksi, ennenkuin saa siihen kutsumuksen. Niistä ei tule muuta kuin palkkapaimenia ja leipäpappeja.

--Kyllä Paavo on oikeassa, sanoi vanha pappi ja puhui sitten taas Anterolle:

--Ne olivat syviä sanoja, joita tuo ukko puhui tänään. Olen kuullut hänen usein sanaa selittävän, mutta harvoin niin selvästi ja syvästi ja vakuuttavasti kuin tänään. Hän on merkillinen mies. Kun he isäsi kanssa keskustelivat autuuden asioista, niin tapahtui se niin, ettei siihen kenelläkään enää ollut mitään lisättävää ... niin, niin...

Antero tarkasteli syrjittäin vanhaa pappia. Hän oli hampaaton ja harmaa, silmissä lempeä ilme, hänessä oli jotain heikkoa, turvatonta ja lapsellista--sellainen, joka oppii ja ihailee muita, jonka tarvitsee aina olla johonkin kiintynyt, jonkun opetuslapsi.

--Harvoin me hänen viime vuosinaan tapasimme toisiamme, mutta me kirjoitimme. Hän kirjoitti niin hellästi sinusta ja oli huolissaan, mikä sinusta maailmassa tulee, mutta uskoi sinut kuitenkin Herran huomaan. Et sinä olisikaan hänelle surua tuottanut, näytät niin totiselta mieheltä. Minulla ei ole ollut iloa lapsistani, he ovat menneet kaiken maailman tietä--synnin tietä. Fritänkareitakin, jumalankieltäjiäkin on heidän joukossaan.

Ukko tuli liikutetuksi, hänen terävä leukansa vähän tutisi, ja hän pyyhkieli kaitaisia huuliaan sinisellä nenäliinallaan.

--Kuule, suo anteeksi, että kysyn, mutta onko totta, mitä puhuvat, että hän, tuo Handolin, pitelee pahoin sisartasi?

--En minä tiedä,--mutta ei taida kaikki olla niinkuin pitäisi--

--Niin, niin,--Karoliina parka.--Mutta kyllä minuun kävi kipeästi, kun ei minun sallittu sanoa isästäsi hänen omassa kirkossaan niitä muistosanoja, jotka olisin tahtonut sanoa. Tekisi mieleni kerran vielä heittää hyvästini vanhoille rakkaille paikoille tuolla pappilassa-- usein me istuttiin yökaudet sen suuren koivun alla, kunnes äitisi tuli kutsumaan meidät pois--mutta nyt ei tee mieleni, ei tee mieleni, täällä on niin paljon muuttunut, kuka olisi uskonut. Jaa, jaa--jaa, jaa...

Oli noustu aterialta ja tultu ulos, ja vanha pappi seisoi hetken aikaa porstuan ovessa avopäin, unohtaen lakin käteensä tuulen hänen harmaita hapsiaan häilyttäessä. Ei koskaan ollut Antero nähnyt niin lapsellisia kasvoja vanhalla miehellä, ei koskaan niin viattomia ja rauhallisia. Ne olivat täynnä ryppyjä, otsa ja posket, mutta rypyt olivat matalia ja tyyniä, pohjaan saakka kirkkaita, ei sisäisten taistelujen ja kärsimysten piirtämiä, vaan niinkuin alituisten aaltojen, pitkäin ja loivain, uurtamia rannan puhtaaseen, heleään hiekkaan.

--Me olimme niin erilaiset luonteeltamme, isäsi ja minä, hän oli voimakas luonne, kiivas, herättävä saarnamies--Luther tavallaan, niin--

Antero olisi tahtonut sanoa hänelle jotain, ilmaista mieltymystään häneen, mutta ei löytänyt tässä sopivaa tapaa siihen,--ja mitä hän olisi sanonutkaan, kun ei kuitenkaan olisi voinut sanoa sitä, mikä hänen isänsä vanhaa ystävää olisi eniten ilahuttanut...

Ilpolan emäntä--iso, komea, lihava, hyväntahtoinen nainen--kulki aitasta leipiä kantaen heidän ohitsensa.

--Kuulkaahan, rovasti, kuiskasi hän vanhalle papille, teitä varmaankin raukaisee ruuan päälle,--menkäähän, pistäytykää tuonne aittaan levähtämään.

--Jaa, jaa, kiitos, kyllähän minä, kyllä,--jaa, mutta jos minä todella menisin hiukan...

Antero jäi kartanolle katsomaan taloa, vanhaa, vakaantunutta, paikoilleen varmistunutta, näöltään varakasta, kaksine tupineen, monine aittoineen ja ulkohuoneineen,--tuolla riihet, ladot, metsänrinnassa solan läpi näkyen, tuossa pellot ympärillä hyvässä kunnossa. Siinä oli kauan tehty työtä, ehkä satoja vuosia ja yhä tehtiin, oli metsä voitettu ja kivien valta kukistettu, päästy siihen varallisuuteen, mihin pyrittiin, tulemaan omillaan toimeen ja omistaan elämään--ei mitään ulkonaista komeutta ja turhuutta, ei mitään vierasta herrasväriä, niinkuin Hämeessä ja Etelä-Suomessa sekä vaatteissa että rakennuksissa. Omaa tekoa, puhdasta kuosia, harmaata puuta ja harmaata sarkaa--ja kun ne näin valmistivat itselleen juhlan, ei joutavaa iloa eikä räikeätä riemua, vaan puhdasta henkistä harrastusta, juhla kuin Jumalan kunniaksi, esillä elämän suurimmat kysymykset, omasta halusta ja harrastuksesta, itsestään antautuen,--omat oppimattomat miehet opettamassa, elämälle todellista sisältöä, harrastuksille oikeaa suuntaa antamassa--vanhaa kulttuuria, omaa sivistystä--ei missään hän ollut sitä ennen nähnyt.

Ja tuolla kukkulalla kirkko--joka heiltä suljettiin! Hänen isänsä heille rakennuttama, jossa se oli tämä kulttuuri, joskaan ei saatu, niin ainakin tämmöiseksi kehitetty! Ja sinne ei heitä, näitä, päästetty muuta kuin kuulemaan tuomioita, moitetta, haukkumisia ja solvauksia siitä, että olivat sitä, mitä olivat. Mikseivät ovet itsestään avautuneet, luukut lentäneet selko selälleen, kellot alkaneet itsestään soida ja kutsua heitä sinne?--miksen minä juokse sinne, tempaa avaimia, riennä tapuliin, soita heitä isäni omaan kirkkoon?

Talo oli lahden pohjassa, rantaan laskeutuvalla rinteellä, ja salmien läpi näkyi siintävät selät etelää kohti. Pihanurmella ja aitovarsilla ja aittain rappusilla istui väkeä eväskonttiensa ääressä. Talo ei voinut kaikkia ruokkia, ainoastaan kutsuvieraat ja kaukamatkaisimmat, mutta kaikille tarjottiin talon puolesta ryyppäämistä, jota saivat noutaa itselleen suuresta korvosta ruoka-aitasta. He istuivat pienissä ryhmissä, hiljaa jauhaen ja jutellen, monellakin samanlaiset laihat eväät, jotka Antero oli nähnyt soutajallaan. Kaikki heissä Anteroa miellytti: se, miltä näyttivät, miten istuivat ja olivat, miten söivätkin. Siinäkin oli jotain, kuinka hän sanoisi, arvokasta, hillittyä, alakuloista--niinkuin ei se olisi ollut mikään tärkeä asia elämässä--ja samalla oli kuitenkin jotain kunnioittavaa ja nöyrää siinä, kuinka he »jumalanviljaa» käsittelivät, miten leivän mursivat ja hienolla veitsenkärjellä hipaisivat kipenen voita vakkasesta tai sillä suolakalaa leikkasivat ne, joilla ei voita ollut.

Eräässä ryhmässä istui järvelle päin katsellen miehiä, jotka jo olivat ateriansa päättäneet ja piippunsa sytyttäneet. Antero istahti heidän seuraansa, ja he ottivat hänet vastaan kuin vanhan tutun, jatkaen puhettaan:

--Arveltiin tässä, että mihinkähän pappi lähti semmoista kyytiä kahden soutajan kanssa?

Katsahtaen järvelle toiselle puolen lahden näki Antero pappilan maalatun veneen etenevän rannasta. Perässä istui Handolin ja ylä- ja alahangoilla oli kullakin soutaja. Ylempänä rannalla saunan luona luuli hän tuntevansa sisarensa liikkumatonna seisomassa.

--Minne hän nyt menee, kun eilen juuri tuli pitäjältä?

--Lienevätkö olleet sairaan luo hakijoita?

--Eivät mahtaneet olla sairaan luo hakijoita.--Ja sen äänessä, joka tämän virkkoi, oli vivahdus: kukapa häntä sairaan luo hakisi?

--Omille asioilleen minne lähtenee, koska näkyvät olevan omat renkinsä soutamassa.--Mutta Antero muisti Handolinin eiliset uhkaukset ja puheet lukkarin kanssa.

Hetken kuluttua virkkoi muuan mies ikäänkuin tuloksena omista ja muiden yhteen suuntaan menneistä ajatuksista:

--On sen kuultu jo kauan hakevan syytä heränneen kansan päälle, vaan ei ole vielä tainnut löytää mieleistään, mitä lienee nyt löytänyt siitä veräjän purkamisesta.

--Olisi ehkä saanut olla tekemättä se veräjän purkaminen.

--Mahtaisiko tuosta tuommoisesta nyt olla kenellekään riidan aiheeksi?

--Kovin kertoi renki hänen kiroilleen ja uhkailleen, kun näki veräjästä mennyn. Ensi kimmastuksessaan oli aikonut tulla vuorelle sieltä meitä pois ajamaan, mutta sitten oli kuitenkin kääntynyt pois ja mennyt hyvin tuohuksissaan kotiinsa, uhaten vallesmannilla.

--Ovat ne vainot vähemmistäkin nousseet.