Part 16

--Mitäs minä siitä sinulle, on kai sinullakin ollut omat huolesi, ei liene orpopojan olo vanhan enon luona ollut sekään ylen iloista. Ja olen minä nyt sitten saanut paljonkin ystäviä, kun aloin todella etsiä Jumalaa ja seurustella niiden kanssa, jotka myöskin häntä etsivät.

Antero ei vastannut mitään, katsoi vain pitkästi ja tutkivasti sisartaan silmiin.

--Niin, niin, aivan totta--silloin kun opin tuntemaan herännyttä kansaa.

Hän alkoi puhua heränneistä, kansannaisista, kaikista heidän kärsimyksistään, joiden rinnalla hänen omansa olivat hänen mielestään kovin pieniä ja vähäpätöisiä. Mitä ne ihmiset kestävät ja jaksavat kärsiä jo yksin nälän ja ulkonaisen puutteenkin tähden ja kuinka hiljaisesti ja tyynesti he kantavat sen, mikä on heidän päällensä pantu!--Kuinka ne uskovat ja luottavat ja toivovat ja alistuvat napisematta, silloinkin, kun kaikki toivo näyttää menneen!

--Se on ihmeellistä, Antero, minä usein saan hävetä itseäni enkä voi ymmärtää, mikä heille antaa tuon voiman. Se on usko, minä tiedän sen, mutta että usko kuitenkin voi saada niin paljon aikaan! Pelkäämättä he siitä todistavat. Ei vanhempain kielto ja kovuus, ei entisten ystäväin pilkka, ei maailman ylenkatse kykene estämään heitä todistamasta puheilla, käytöksellä ja ulkonaisella elämällä siitä, mitä Jumala meiltä vaatii. Semmoinen pitäisi voida olla. Minä vain en uskalla, minä vain olen vielä heikkouskoinen ja huono. Tahtoisin liittyä julkisesti heihin, astua koko askeleen heidän luoksensa.

--Mutta mikset sitä sitten tee?

--En tiedä oikein itsekään. Lieneekö se vain omaa heikkouttani, vai pelännenkö tehdä sitä hänen tähtensä.

--Hänen tähtensä? kysyi Antero kummastellen.

--Samaa kysyvät muutkin, sanoi Karoliina, heinän kortta purren ja tuijottaen alas maahan, sanovat, ettei minulla tarvitsisi olla mitään velvollisuutta häntä kohtaan siinä asiassa ja että pitää kuulla Jumalaa enemmän kuin ihmisiä.--Mutta kun hän on asettunut niin julkisesti ja kauhean kiivaasti heitä vastaan--pelkään, että jos minä sen tekisin, niin hän voisi suuttua niin, että--välistä hän menee melkein mustaksi vihasta. Mutta en tiedä, sano sinä--kun saisin tämän asian ratkaistuksi, olisin onnellinen.

Anteron vastaus oli valmis. Hänestä oli yht'äkkiä aivan selvä, epäilemätön asia, että Karoliinan täytyi liittyä heränneisiin. Vasta sitten kun hän oli sen neuvon antanut, hykähytti häntä se, että hän oli sen antanut.

Karoliina ilostui siitä niin, että puristi hänen kättänsä.

--Ehkä tulet huomenna kanssani, niin mentäisiin seuroihin--täällä on Ilpolassa häät ja seurat--mutta ei sinun tarvitse, jos et tahdo.

--Ei, kyllä minä päinvastoin hyvin mielelläni.

Hetken kuluttua virkkoi Karoliina:

--Kun sain tietää tulostasi, niin ihastuin minä siitä ihmeellisesti. Jumalalla mahtaa olla joku aivan erikoinen tarkoitus siinä, että lähetti sinut juuri nyt eikä ennen--sekä minun tähteni että ehkä myöskin sinun itsesi tähden.

--Mitä tarkoitat?

--Sitä vain, että samalla kuin hän minua rohkaisee hän ehkä vielä kutsuu sinutkin luoksensa tällä matkalla.--Voi, voi, jos sinäkin oppisit Jumalaa tuntemaan.

Antero ei siihen vastannut, eikä Karoliina jatkanut. Tuokion ajan tuntui heistä kuin he olisivat olleet kaukana toisistaan.

--Sinua varmaankin väsyttää matkan jälkeen, sanoi sitten Karoliina.

Hän vei hänet yliskamariin, pieneen huoneeseen, jossa oli seinämällä vuode, toisella kirjahylly, pöydän päässä ja ikkunan alla matala rahi. Ikkunan pielessä riippui virsikannel.

--Olen tuonut tänne kaiken sen, mitä vanhemmilta jäi--nuo isän kirjat ja tämän kanteleen, ja muutapa ei heiltä paljon jäänytkään, mutta onpa sitä siinäkin. Tulen tänne joskus lukemaan, tuohon ikkunan alle, ja soittamaan kannelta. Kun _hän_ on poissa. Se kuuluu silloin niin kauniilta.

Karoliina kohenteli vielä vuodetta, toimi jotain huoneessa, sill'aikaa kuin Antero katseli ikkunasta näköalaa vuorelle ja sen ohi järvelle.

Karoliina toivotti hyvää yötä ja aikoi poistua, mutta kääntyi sitten vielä Anteron puoleen:

--Ethän pahastunut siitä, Antero?

--Mistä niin?

--Siitä vain, kun minä sanoin, että jos sinäkin oppisit Jumalaa tuntemaan.

Karoliinan silmät tulvivat kyyneleitä.

--Enhän minä--mitäs minä toki.

--Voithan tuntea hänet yhtä hyvin kuin minäkin. Kiitos vain, että tulit.

Riisuutuessaan ajatteli Antero:

Ja minä olen siis auttamassa sisartani pääsemään heränneitten seuraan! Minä? Mitähän ajattelisivat tästä pappilassa? Ehkä ovat juuri lukemassa kirjettäni, jossa heitä niin tuomitsen.--Jopa ovat, jopa ovat ihmeelliset ihmisten kohtalot!--Hän näppäsi kannelta, otti sen seinältä, vetäisi muutamia kertoja sen kieltä, sai siitä esiin jonkun virren nuotin.

Ennenkuin hän ehti nukkua, alkoi korvaan kuulua jostain virren sävel.

Merkillistä, kuinka häntä aina seuraa tuo veisuu--Rajavaaralla, Kontolan Kokkomäellä ja nyt täällä. Ja mihin meneekään, aina tulevat vastaan nuo harmaat ja siniset... Veisuu kuului yhä selvemmin, tuli yhä lähemmä. Hänen täytyi nousta ja avata ikkuna. Oli kuin olisi kuulunut vuorelta, sen kätköstä. Ei, vaan järveltähän se kuuluu, veneestä sieltä, ja samalla kuuluu airojen loisketta. Ei se oikeastaan ollut ollenkaan surullista. Siinä erotti naisten ääniä ja miestenkin, mutta yli muiden, niinkuin jonain heijastuksena kuului ihmeen kirkas ja soinnukas naisääni.

Kanteleen ja vanhan runon sävelessä ei ollut koskaan mitään iloa, aina vain sitä ääretöntä, toivotonta kaihoa; tässä oli pohjalla kuin jotain pidätettyä riemua.

Hän huomasi Karoliinan seisovan liikkumatonna piha-aitaa vasten.

--Hääväki saapuu Rajavaaralta, sanoi Karoliina.

--Siellä on joku ihmeen kaunis naisääni.

--Se on lukkari-vainaan Emma.

--Kuka?

--Te leikitte yhdessä, kun olit pieni, mutta et tietysti muista.

Hetken aikaa istui vielä Antero ikkunassa, ja Karoliina seisoi liikkumatonna aitaa vasten.

19.

Kun Antero aamulla heräsi, kuuli hän alhaalta miesäänien puhelua, joka tuntui melkein väittelyltä. Katsahtaessaan ulos ikkunasta hän näki heränneitä miehiä pihalla nojaamassa aitaa vastaan ja tunsi niiden joukosta Paavo Ruotsalaisen ja Rajavaaralaisen. Hän pukeutui pian ja laskeutui alas porstuaan. Handolin istui verannalla, piippu hampaissa, syrjittäin Helanderiin, joka seisoi ovessa takanaan vanha harmaahapsinen pappi ja eräs talonpoika. Ne olivat juuri poislähdössä.

--Saanemme siis kokoontua vuorelle, koska meidän ei ole sallittu kirkkoon kokoontua. Jumala ei meiltä ainakaan huonettaan kieltäne, jos jumalattomat sen tekevätkin, virkkoi vanha pappi ääni värähdellen.

--Menkää lammaskatrainenne, mihin aituukseen menettekin, sanoi Handolin kiihtyneellä äänellä,--kunhan ette vain minun aituuksiini mene.

--Et ole kieltänyt tanssijoilta etkä kokonpolttajilta tietä Ristivaaralle etkä tahtone kieltää sitä meiltäkään, sanoi Helander koettaen hillitä mielensä kuohua.

--Kulkekaapa mistä kuljettekin, mutta minun peltojeni kautta ette sinne kulje.

--Se on vanhan kansan kirkkotie venevalkamaansa, eikä pastori sitä voi tukkia, virkkoi talonpoika.

--Elä sinä, Ilpolainen, tule minua neuvomaan! hönkäsi Handolin. Tie vaaralle kulkee minun peltojeni kautta, ja minun vallassani on lain mukaan sulkea se, keneltä tahdon, ja teiltä minä sen nyt suljen.

--Hyvä on, sanoi Helander.

--Jos mikä vahinko tapahtuu, niin se lain mukaan korvataan, sanoi Ilpolainen.

--Jaa, jaa, jos mikä vahinko tapahtuu, matki Handolin heidän peräänsä, --mutta se ei ole sillä hyvä!

Paavo oli ilmaantunut ovelle:

--No, olet häntä sinäkin paimen,--kun muut sinulle karjan susien suusta karsinaan ajavat, niin sinä heiltä karsinan oven kiinni paiskaat.

Sen sanottuaan pyörähti hän muiden jälkeen. Handolin huomasi Anteron.

--Siinä ne nyt näet, millaisia ovat, haukkuvat suut silmät täyteen, ja minun pitäisi heille vielä kirkkoni antaa, että siinäkin vielä haukkuisivat.

Antero ei vastannut mitään. Renki kulki pihan poikki, ja Handolin riensi hänen jälkeensä.

Juotuaan kahvit meni Antero kävelemään kirkolle päin. Kirkko oli vähän ylempänä kuin pappila, ja sen luota näkyi toisaalta lahti ja sen rannalla olevat kirkonkylän talot, toisaalta niemessä oleva jylhä Risti- eli Panuvaara, jonne tultiin kaitaista polkua myöten, missä pappilalla oli peltoa ja niittyä. Vuorelle ei ollut muuta tietä kuin se, joka sinne kirkon veräjästä vei tätä notkoa myöten.

Veräjällä seisoi muutamia miehiä katsomassa pappilan renkiä, joka oli ottanut pois jalkapuut ja asetteli niitä veräjän päälle sen korotukseksi. Renki ei näyttänyt olevan ollenkaan tyytyväinen tehtäväänsä ja murisi puoleksi itsekseen, puoleksi ympärillä seisoville:

---Luuleekohan tuo tällä tien taivaaseen keltään tukkivansa? Yli menee sielu siitä veräjästä, eikä taida kysyä Lantaliinin esteitä enemmän kuin sen viittojakaan.

--Työllä häntä olet sinäkin, Matti.

--Tämän vuoden teettänee, minkä tahtonee, mutta keyriltä pyöräytän körtit selkääni, pyöräytän kiusallakin.

* * * * *

Aamiaista syötäessä purskahti Handolin yht'äkkiä kesken syöntinsä leveään nauruun:

--Kävitkö, lanko, katsomassa sitä meidän Matin aidanpanoa?

--Kävin.

--Ei ne nyt ainakaan yli pääse, mahtaisiko porsailta pitää raotkin tukkia?

Vastauksena siihen virkkoi Karoliina kalpeana ja kaikki voimansa ponnistaen, Anteron puoleen kääntyen:

--Ilpolan emäntä lähetti sinulle, Antero, terveisiä, että olisit sinäkin hyvä ja tulisit heille.

--Vai niin, minä tulen hyvin mielelläni.

--Saat tavata siellä isän ja äidin vanhoja tuttavia.

--Ketäs muita sinne sitten menee? kysyi Handolin.

--Olen minäkin aikonut mennä--Anteron kanssa, sanoi Karoliina, nousten ottamaan lautasta miehensä edestä.

--Sinäkö? Minnekä? Ilpolaanko?

Veri oli puhaltunut Handolinin päähän, korvalehdet punoittivat, lihava niska melkein sinerti. Käsi vavisten kaatoi hän sahtia lasiin, tyhjensi sen yhdellä siemauksella pohjaan, loi julmistuneen katseen Anteroon ja Karoliinaan ja nousi sitten ylös, paiskaten oven kiinni kamariinsa, josta alkoi kuulua kiivasta kävelyä ja tuolien kolahtelua ja itseksensä-haastelua.

--Ehkä minä en sentään,--sopersi Karoliina.

--Jos et sinä sitä nyt tee, niin et sitä enää voi koskaan tehdä.

--Niin, niin, kyllä minä sen nyt,--mennään--tulkoon, mitä tuleekaan, tehköön, mitä tekeekin!

--Pelkäätkö todellakin, että hän voisi jotain _tehdä_?

--Kun hän on tuolla päällä, voi hän tehdä mitä hyvänsä.--En ole milloinkaan vielä nähnyt hänen luovan minuun semmoista katsetta--mutta mennään nyt--mennään nyt heti paikalla! Mennään täältä kyökin kautta...

--Me menemme täältä, ei meidän tarvitse mitään paeta.

--Niin, niin, mennään sitten täältä.

Vasta kun oli ehditty kirkolle, sen suojaan, eikä pappilaa näkynyt, rauhoittui Karoliina, muuttui yht'äkkiä, sai silmiinsä riemastuneen ilmeen.

--Jumalan kiitos, voi, kuinka minun nyt yht'äkkiä on hyvä olla!--Tuolla ne jo tulevat, istutaan tähän.

Ilpolasta päin näkyi lahden rantaa kiertäen tulevan pitkän pitkä jono kansaa, peittyen välistä puiden taa, kiemurrellen ylös kirkolle tuovaa tietä, ensin miesten harmaa jono, sitten naisten sininen. Kun eellimmäiset olivat saavuttaneet kirkon aidan, olivat viimeiset vielä alhaalla puolimatkassa.

Mistä oli yht'äkkiä ilmaantunut tänne tuo väen paljous? Oliko koko Suomen kansa pukeutunut harmaaseen ja siniseen? Ja Anterosta oli kuin ei muualla olisi ihmisiä ollutkaan, kuin koko maailma olisi astunut siinä itsellensä panemaa päämäärää kohti. Ja tuo tuolla, se tahtoi veräjäpuilla sulkea heiltä tien.

Eellimmäisinä kulkivat samat miehet, jotka olivat äsken olleet pappilassa. Veräjä oli nyt auki maata myöten, ja veräjän pielessä seisoi Ilpolan isäntä, kehoittaen kulkemaan polkua ja varoittaen piennarta polkemasta.

Antero ja Karoliina seisoivat kirkon seinämällä ja odottivat ohikulkua. Eräs vanhempi ja toinen nuorempi nainen erosivat muista ja tulivat tervehtimään. Ne olivat molemmat körttipuvussa, mutta kasvot ilmaisivat herrasväkeä.

--Tässä se nyt on Antero, sanoi Karoliina.--Tämä on kanttuurska, entisen kanttorin leski ja hänen tyttärensä Emma.

--Ei taida Antero muistaa--kuinkapas muistaisikaan, vaan on Antero monet kerrat minun sylissäni istunut.

Heidän molempien, äidin ja tyttären, kasvojen ilme oli ystävällinen ja avonainen ja kädenlyönti pehmoisen hellä. He lähtivät sen enempää siinä puhumatta menemään Karoliinan kanssa, ja Antero jäi heistä vähän jälelle.

Kun viimeiset olivat menneet veräjästä sisään, sulki Ilpolainen sen omin käsin. Eellimmäiset olivat silloin jo saapumassa vuoren laelle. Nähdessään heidän siinä kiipeävän, hartiat hiukan kumarassa, hitain askelin, joiden tahtiin hän itsekin pian yhtyi, kadoten milloin lehtoon, milloin vanhan ahon reunaa kulkien, tuli Anteron mieleen kuva, jonka hän oli lapsuudessaan jossain nähnyt, kuva kaitaisesta vuoren rinnettä nousevasta tiestä, jota uskovaiset vaelsivat taivaaseen, sill'aikaa kun toiset leveätä alamäkeä tanssivat kadotukseen. Ei sanaakaan puhuttu, ei kuulunut ääntäkään, silloin tällöin vain joku rykäisy. Ei kukaan katsahtanut taakseen, ei kupeelleen, eteensä ne vain tuijottivat. Mäen rinne oli alussa lehtoa, ja lehto kasvoi hyötyvää heinikkoa, marjanvarsikkoa ja painannepaikoissa kuolleenkouria. Ylempänä oli vanhaa, kauan sitten palanutta metsää, sen alla nokisia kantoja ja mustuneita satavuotisia runkoja pitkällään maassa, puoleksi siihen hiiltyneitä. Tuon tuostakin katsahti Antero taakseen ja näki erämaan yhä laajenevan. Kun pappila ja kirkonkylä välistä katosivat, ei näkynyt asutusta missään, ei olisi luullut ihmisiä muualla olevankaan kuin tässä. Missä ne kaikki asuvat, mistä ne ovat tänne tulleet, minne menevät? Kaikki oli kuin satua, unta...

Alkoi kuulua veisuuta ylempää. Oltiin taas lehdossa, tuuheassa pikkukoivikossa, ei nähnyt mitään ympärilleen, edestä vain aukeni, jyrkän tien siellä laajetessa, palanen vaaleapilvistä taivasta. Sitten näkyi suuria, jylhiä kalliopaasia, niitä vasten ensin päitä ja selkiä, ja kun Antero oli vielä ottanut muutamia askeleita, näki hän ihmisjoukon kiertyneenä kuin kiemurtelevaksi nauhaksi, miehet sisempänä kehässä, naiset ulompana, pyöreällä tasaisella lakeudella kuin linnanpihalla, jota muutamassa paikassa rajoittivat kuin raunioiksi sortuneet muurit, toisessa korkeat köyristyneet koivut, joiden lomitse siinti taivasta ja kaukaisia vaaroja.

Keskellä lakeutta oli vanhan, jo puoleksi lahonneen koivunkannon ympärillä tasaisia paasia, suurempia ja pienempiä, yksi toisia korkeampi. Kansa oli jättänyt kivet tyhjiksi, ja Paavo ja arvokkaimmat isännät olivat asettuneet niille istumaan.

Kesti vähän aikaa veisuuta, ja Antero istui metsän laidassa vaimojen takana ja näki edessään naisten peitetyt päät ja miesten tukat, tuolta toisaalta toisten kasvot, kaikki liikkumattomina kuin olisivat olleet kuvia, patsaita, lumotuita salaperäisiä olennolta, joiden joukkoon hänkin kuului, joiden yhteyteen hänkin suli. Päivä oli tyven, taivas hienossa harsopilvessä, aurinko peittyen sen taa. Virsi hymisi kuin itsestään, kuin kenenkään laulamatta ja kuitenkin kaikkien noiden yhteisestä rinnasta tullen. Hänelle tuli sama tunne kuin joskus hautausmaalla, missä satojenkin henkien koolla ollessa on kuin olisi yksin ja jossa samalla tuntuu olevan läsnä elävinä kaikki ne, jotka siinä jossain elävät ja piilevät maanalaisissa asunnoissaan.

Yht'äkkiä hän heräsi, sai kiinni todellisuudesta, kun virsi lakkasi ja syntyi hiljaisuus. Tuossahan istui Karoliina, maassa hänen edessään. Kohosi istualtaan se vanha harmaahapsinen pappi, joka äsken oli puhunut Handolinin kanssa pappilan rappujen edessä. Hän seisoi hetken aikaa äänetönnä, oli totinen ja tyyni. Kun hän alkoi puhua, oli ääni syvä ja varma eikä sanaakaan sammallellut, ei kohonnut eikä laskenut.

--Rakkaat ystävät, alkoi hän, olin toivonut saavani julistaa Herran sanaa hänen omassa huoneessaan täällä niinkuin muuallakin, teidän esi-isäin hiellä ja vaivalla rakennetussa. Olisipahan silloin kuka tahansa voinut tulla kuulemaan, millaista on muka se väärä oppi, jota meidän sanotaan levittävän ja jolla maailmaa villitsevän. En tahdo ketään soimata enkä tuomita, sillä kukin saakoon vastata teoistaan Herran edessä, joka antaa kullekin palvelijallensa hänen todistuksensa ja palkkansa siitä, mitä hän on tehnyt ja tekemättä jättänyt. Elkäämme sentähden napisko, kun nyt olemme täällä hänen oman avaran kattonsa alla, siinä Herran huoneessa, jonka hän aikain aamuna itse rakensi silloin, kun erotti vedet vesistä ja pimeyden valkeudesta. Sitä vartenhan hän kukkulansa nosti, että niille nousisimme ja niiltä silmämme yhä ylemmäksi nostaisimme. Joka paikassahan hän on läsnä, eikä meidän ole katsominen aikaa eikä paikkaa, missä häntä palvelemme ja rukoilemme, kunhan häntä hengessä ja totuudessa rukoilemme. Mutta niin on minusta kuitenkin, kuin sydämissämme ja hengessämme seisoisimme häntä tavallista lähempänä täällä, josta nyt ajatuksissamme kohotamme kätemme häntä kohti, niinkuin Mooses vuorella nosti kätensä, silloin kun hänen kansansa, Herran oma kansa, laaksossa taisteli pakanoita vastaan. Herra ei hyljännyt omaa kansaansa, eikä hän hylkää meitäkään, niin kauan kuin uskomme kädet häntä kohti ojennamme. Hän on näyttävä meille ja koko meidän kansallemme tien luvattuun maahan, kuljettava meidät sinne syntiemme Siinain korvesta ja epäuskomme erämaasta, jossa tähän saakka olemme harhailleet ja yhä vieläkin harhailemme.

--Minä tahdon puhua vähän tästä paikasta, jossa nyt seisomme. Tästä, missä nyt juur'ikään viritimme virtemme Herran tykö, on kuulema ennenkin uskonsa ja pyhän ristinsä puolesta kilvoitteleva kansa virtensä kaikkivaltiaan tykö kaiuttanut. Kun kansa näillä seuduin vielä pakanuuden pimeydessä vaelsi, niin tähän kuuluu jumalansanan julistaja ensimmäisen ristinsä pystyttäneen, tälle Ristivuorelle, josta sen sanotaan nimensäkin saaneen. Kerrotaan, että pakanat tahtoivat tappaa hänet, joka tässä jumalansanaa julisti, mutta Herra piti varjelevan kätensä hänen ylitsensä eikä häntä tuli polttanut eikä pakkanen tuhonnut, vaan sen sijaan syttyivät tuleen ja poroksi paloivat pakanain omat epäjumalat. Tältä vuorelta ja tuosta kirkosta ja pappilasta levisi sitten evankeliumi kaukaisimpiinkin korpiin ja ihmissydämien synkimpiin soppiin. Monesti kirkko poltettiin, monesti pappila tuhaksi paloi ja vietiin sen asukkaat vieraalle maalle. Mutta taas kasvatti ja lähetti Herra tänne uusia miehiä, ja uudestaan rakennettiin Hänen huoneensa ja uudella voimalla Hänen sanaansa julistettiin. Ei ollut kansa enää pakanallista, olihan sillä jo _tieto_ ainoasta oikeasta Jumalasta, mutta tahto kuulla hänen kutsumistaan puuttui. Synteihinsä se oli soennut, paheisiinsa paatunut. Ihmeelliset ovat olleet Herran tiet, joita myöten hän on Suomen kansaa kuljettanut, mutta kaikista ihmeellisimmät juuri tällä paikkakunnalla. Muistavathan vanhat vielä kertoa, kuinka hän eräänä päivänä antoi henkensä puhaltaa seudun yli niinkuin ennen apostolien aikoina, ja tuolla niityllä, jonka yli äsken tulimme, kaatui silloin Herran voimasta kansaa kuin kuolleena maahan. He eivät kuitenkaan kuolleet, vaan näkivät siinä kuin taivaallisia, erinomaisia näkyjä ja puhuivat monilla eri kielillä, joita Herra heille opetti niinkuin apostolienkin aikoina.--Ja joku aika sen jälkeen, kun vihollinen oli ilmaantunut Herran peltoon ohdakkeitaan kylvämään, lähetti hän tänne voimallisen kitkijän, talutti hänet melkein kädestä pitäen tänne, Hagman-vainaan, saarnaamaan, herättämään, sanallansa voittamaan, rankaisemaan ja paatuneita sydämiä pehmittämään. Te, jotka täällä häntä kuulitte ja hänen opetuslapsiansa olitte, tiedätte paremmin kuin minä, mitä teille hänessä annettiin ja mitä teiltä otettiin, kun hänet teiltä temmattiin sinä suurena nälkä- ja tautivuonna. Hänen vanhana ystävänään nuoruuden ajoilta, jolloin Herra meidät yhdessä herätti ja antoi meille armon tulla yhdessä vainotuiksikin ja uskomme tähden maailmalta kuritetuiksi, olen minä tahtonut hänestä virsien lomassa muistuttaa. Emme saaneet kokoontua hänen vanhaan kirkkoonsa, mutta olemmehan täällä, hänen vuorellaan, jossa hänkin usein puhui, silloin kun kirkko kävi ahtaaksi niille, jotka tahtoivat kuulla elämän sanaa hänen huuliltaan. Kertoisin teille hänen sanojaan, jotka aina olivat puhdasta ja väärentämätöntä jumalansanaa, sillä raamattu oli hänen kirjansa ja siitä hän oppinsa ammensi, ei ihmisten kirjoista. En jaksa nyt kuitenkaan enemmän puhua, mutta puhukoon hänen toverinsa ja yhtä hyvä ystävänsä Paavo. Mieluista olisi kuitenkin kuullakseni, jos veisaisitte hänen muistoksensa ja itsellenne ylennykseksi hänen virtensä, joka oli hänelle muita rakkaampi.

Hän astui alas kiveltä ja jäi istumaan sen reunalle kädet ristissä polvien välissä riippuen. Samassa alkoi virsi, jonka kaikki osasivat ulkoa, mutta josta Anterolle oli jäänyt mieleen vain sävel. Kun hänen vieressään istuva vaimo huomasi, ettei hän veisannut, otti hän, koko ajan itse veisaten, virsikirjan taskustaan, avasi sen ja ojensi sen hänelle. Antero seurasi ensin äänetönnä sanoja silmillään, mutta yhtyi sitten hetken päästä ensin säveleeseen ja sitten sanoihin. Hän oli kuin yksi heistä, kuului heidän joukkoonsa, suli heidän seuraansa, ja vaikka hän tiesi ja ymmärsi, että se oli vain satunnaista mielentilaa, niin hän antautui siihen, salli sen kantaa häntä mukanaan eikä tuntenut tarvetta taistella sitä vastaan, niinkuin tuonoin Rajavaaralla. Hän huomasi, että jotkut veisatessaan häntä katselivat, joku kuiskasi jotain toiselleen, joka sitten verkalleen kiersi päänsä häntä kohti ja jäi häntä katsomaan, yhä veisaten. Tieto hänestä näytti kulkevan miehestä mieheen, saapuvan keskelle kehää, missä vanhimmat istuivat. Se vanha pappikin, joka oli äsken puhunut, sai tietää, että täällä oli Hagman-vainaan poika ja koetti etsiä häntä silmillään, kasvoilla hyväntahtoinen ilme. Tuolla taaimpana nousi joku seisoalleen ja istui taas kuiskaten jotain naapurinsa korvaan, joka teki samoin. Pian olivat he kaikki hänet huomanneet ja katselivat häntä, samalla kuin veisasivat jäykkinä ja tönkköinä, pannen kaiken innostuksensa ja tunteensa virteen, minkä hellää sointua ja sulavia käänteitä ei olisi luullut lähteviksi noilta karkeilta huulilta, noista järeistä rinnoista.

Tätä kuullessaan, nähdessään ja tähän osaa ottaessaan ja tästä vaikutusta saadessaan vaelsi Anteron ajatusten toinen siipi toisia teitä. Hän oli Helsingissä promotsionissa, Kontolassa, käveli Naimin kanssa, kuuli Snellmanin puhuvan, mutta se kaikki oli hyvin kaukana, himmeni, peittyi tämän nykyisyyden alle, ja kohta hän oli tässä kokonaan, niinkuin olisi aina ollut ja elänyt näiden seurassa, kadotti kykynsä arvostella ja tehdä huomioita, otti vain vastaan vaikutuksia, odotti vain, mitä tulisi, mitä sitten seuraisi. Tätä tämmöistä ei hän ollut koskaan nähnyt, mutta samalla se oli kuin joskus ennen elettyä. Ihmiset, vuori, kivet, erämaa ja järvet ja hän itse sulivat hänelle puolittain todelliseksi, puolittain satumaiseksi nykyisyydeksi, niinkuin juhannusiltana kokkomäellä.

20.

Oli hetken aikaa hiljaista sen jälkeen kun virsi oli vaiennut. Kuului vain joku rykäisy, joku huokaisu, ylhäältä ilmasta haukan huuto. Lintu lensi alhaalla, aikoi asettua kuivan koivun latvaan, näki kansan ja pyörähti kiireesti takaisin.

Silloin kuului Ukko-Paavon ääni sanovan:

--Veisatkaapahan se »Sun tyköös turvaan, Jumalan'.»

--Nyt aikoo Paavo puhua, kuiskasi Karoliina Anteron korvaan.--Se on hänen virtensä.

Virren loputtua nousi ukko ylös, eikä Antero ollut tuntea häntä samaksi mieheksi kuin se, jonka oli nähnyt kujeilevan Kontolan pappilan pihalla juhannuspäivänä. Hän seisoi tyynenä ja totisena, kasvoilla sisäänpäin kääntynyt ilme, kuin etsien sieltä jotakin, vaikka silmät katsoivat maassa istuvien ylitse kaukaisuuteen. Yht'äkkiä valaisi korkeata otsaa ja karkeita, rosoisia poskia hymy, mutta huulet eivät liikahtaneet, ja samassa hän alkoi.