Part 11

Olisiko totta, että tuo toinen on tärkeämpää? Mutta miksi niiden pitää olla ristiriidassa? Snellmanin aatteiden ja Lönnrotin työn ja sen kaiken, mitä se nyt tuossa saarnaa? Ja Anterosta oli niinkuin hän taas olisi saanut uuden aatteen, uuden näkökannan, niinkuin hänellä olisi ollut koko totuus ja kaikilla noilla, jotka toisiaan tuomitsivat ja itseään ylistivät, vain osa siitä.

Mutta saarna läheni loppuaan. Helander oli kääntynyt uskolaistensa puoleen,--»niiden puoleen, joita Herra oli saanut luoksensa vetää ja joiden sydämiin hän oli sanansa siemenen kylvänyt, joiden silmät hän oli avannut näkemään ja korvat kuulemaan». Ja mitä varten hän oli mahtanut sen tehdä? Sitä varten varmaankin, että he huutaisivat, mitä näkevät, ja kuuluttaisivat, mitä kuulevat. Heidän on totuus tunnustettava ei ainoastaan niin, että oman viheliäisyytensä paljastavat eivätkä koeta himojensa ja halujensa päälle vetää niitä sovittavaa kiiltoa ja puolustaa niitä milloin milläkin hyvällä tarkoituksella, minkä piru heidän korvaansa kuiskaa, ei vaatettaa pahuutensa ryysyjä pyhyyden ja hyvyyden ulkokullaisella verkavaipalla, vaan myöskin niin, että _maailma_ sen kuulee ja tajuaa. »Sitä elkää peljätkö, jos maailma teitä siitä vieroo ja vainoo, sillä se tapahtuu totuuden tähden, jota se ei siedä kuulla. Sillä kuka, minä kysyn, kuka totuutta julistaisi, ellei se, joka on sen omistanut? Kuka puhuisi, ellei se, joka tietää? Elkääkä jättäkö tätä työtä papeillenne ja joillekuille johtajillenne, vaan tehkää itse kukin kohdastanne työtä Herran viinamäessä. Pysykäämme maailmassa, ei niin, että itsemme siihen sekoitamme, vaan niin, että itsemme siitä erotamme. Ei maailmassa maailman kanssa, vaan maailmassa maailmaa vastaan, ei kaulakkain, ei käsikkäin, vaan sotien ja taistellen, aina sen väijyntää varoen ja aina valveilla ollen. Missäpä kauppiailla ja rahanvaihtajilla täytetyn Herran temppelin tavannemmekin, olkoon että omassa sydämessämme tai ulkonaisesti, niin tehkäämme puhdasta, niinkuin Herramme teki, ruoskaan tarttukaamme, pöydät kaatakaamme! Ja jos tapahtuisi taas, että maailma meitä kiusaa ja meille kaiken kauneutensa ja koreutensa palkinnoksi lupaa, niin sanokaamme, niinkuin sanoi Vapahtaja: Mene pois minusta, saatana!--Amen!»

Antero tuli sakastiin juuri samassa, kun Helander astui sisään toisesta kirkon ovesta ja Snellman ja Lönnrot ja muut herrat toisesta. Helander ei katsonut ketään silmiin.

Snellman meni hänen luokseen ja virkkoi:

--Herra pastori, on aina mieluista kuulla miehen avonaisesti ja pelottomasti lausuvan julki vakaumuksensa, olipa sitten tai ei yhtä mieltä hänen kanssaan. Mutta--lisäsi hän sitten, kun Helander nähtävästi hiukan hämmästyen katsoi häntä silmiin--mutta usein tapahtuu, että sen, minkä entusiasmi rakentaa, sen repii fanatismi maahan.

Helander ei osannut vastata siihen muuten kuin kömpelöllä kumarruksella Snellmanin kumarrukseen.

Rovasti oli sakastin suuren kaapin edessä pukemassa ylleen messukaapua. Hän oli kalpea. Kun Helander tuli siihen ripustamaan kappaansa naulaan ja ottamaan hänkin messupukua, virkkoi rovasti häntä silmiin katsomatta:

--Tuolla on mies noutamassa pappia sairaan luo. Toivon että voit lähteä heti.

--Nyt hetikö?

--Onko sinulla ehkä jotain, joka estää?

--Ei minulla, mutta minä ajattelin, että kun on niin paljon kastettavia ja...

--Minä kyllä pidän lopusta huolen ... ehkä minäkin sentään vielä johonkin kykenen ja kelpaan.

--Sedän ei pidä pahastua--mutta minä en voinut sanoa muuta kuin mitä sanoin--totuuden.

--Anteeksipyyntökö?

--Ei suinkaan.

--Vai niin, hyvä on. Hän odottaa tuolla.

Ja rovasti käänsi hänelle selkänsä mennen suurella liikkeellä kirkkoon alttaritoimitusta pitämään.

Helander meni sakastin ovella odottavan miehen luo.

--Onko niin kova kiire, että kesken jumalanpalveluksen?

--Eihän sillä toki niin, täytyyhän veneen muutakin väkeä odottaa.

Helander meni ulos. Antero seurasi häntä sakastin rappusille. Siinä seisoivat Paavo ja Rajalainen.

--Taisitpa saarnata virkaeron itsellesi, sanoi Paavo.

--Täytyihän sanoa, mikä oli sydämellä.

--Jopa joo, se pitää sanoa, mutta saanetko kuitenkaan näitä Kontolan suruttomia väkisin taivaaseen ajetuksi.

Helander näytti hämmästyvän ja ikäänkuin pettyvän.

Antero näki Naimin ja Kaarinan tulevan kirkon portista ja rientävän kiireesti pappilaan. Heidän astunnastaan ja liikkeistään hän päätti, että heidän mielensä oli kuohuksissa. Naimi näytti itkevän ja Kaarina häntä lohduttavan.

Joku löi häntä olkapäälle--Lauri. Siinä olivat myöskin Robert ja Risto,

--No, nyt saimme kuulla kunniamme, sanoi Lauri.

--Fanaatikko! sanoi Risto, ylenkatseellisesti olkapäitään kohauttaen.

--Ensi pyhänä saarnaan minä, ja silloin _he_ saavat kuulla kunniansa! huudahti Lauri.

--Mutta oli siinä nyt kuitenkin jotain, uskalsi Antero.

--Jotain? tarttui Robert hänelle oudolla kiihkolla.--Ei niin mitään! Se oli pelkkää nonsenssia alusta loppuun. »Aloitettu väärästä päästä!» Käydä Snellmanin aatteiden kimppuun, vieläpä kirkossa moukkain edessä, joilla tietysti ei voi olla mitään käsitystä siitä, mistä on kysymys, yhtä vähän kuin nähtävästi hänellä itselläänkään--typerätä! Pysyisi suutari lestissään--isän sijassa minä--! Mutta ei maksa vaivaa itseään sen tähden suututtaa.

Silloin huomasi Antero sisarensa tulemassa ulos kirkosta ja riensi häntä vastaan.

--Milloin sinä tulit? Minä näin sinut kirkossa.

--Tulin eilen iltamyöhällä ja olin yötä Honkaniemessä.

--Mikset tullut kohta pappilaan?

--Te olitte kaikki kokolla.

--Olisit tullut sinne.

--Enhän minä.

--Olit siis siellä jo tänä aamuna ... enkä minä mitään tiennyt, vaikka kuljin ihan ohitse.

--Vai niin, no tule sitten nyt.

--Nytkö? Mutta etkö sinä tule pappilaan?

--Minä olen niin ujo sinne tulemaan, kun siellä on niin paljon niitä vieraitakin.

He lähtivät Honkaniemeen päin, katselivat toisiaan uteliain, tutkivin silmin.

--Vai sinäkö sitä nyt olet Karoliina?

--Niin, ja sinä Antero--on aivan ihmeellistä sinua taas kerran vuosien perästä tavata--niin, onnea maisteriksi!

--Sinä olet niin heikon ja vaivautuneen näköinen ... oletko ollut sairas?

--En minä mitään--niin erittäin.

He olivat toistensa ainoat omaiset ja tuntuivat kuitenkin vierailta ja kaukaisilta, ja Anteron ystävällisen innostuneella ja osaaottavalla äänellä sanotut sanat kaikuivat hänen omissakin korvissaan vierailta. Sisarensa koko olennosta ja ilmeestä hän näki heti, ettei tämä ollut onnellinen, ja hän tunsi ohimenevän säälin tunteen pulpahtavan rinnassaan. Mutta samalla hän koko ajan tässä hänen vieressään kävellessään tunsi jotain muuta eikä päässyt siitä erilleen: että hänen ehkä nyt täytyy mennä Honkaniemeen ja ehkä jäädä sinne päivälliselle eikä pääsekään pappilaan. He puhelivat kulkiessaan, hypähdellen asiasta toiseen: heidän enostaan Porvoossa, Anteron maisteriksi vihkimisestä...

--Kun et sinä, Karoliina, tullut, vaikka minä sinua niin odotin.

--No, johan nyt ... minäkö! Kuinkas nyt minä!--Hän sanoi sen niinkuin semmoisesta ei olisi voinut olla kysymystäkään.

He puhuivat Anteron matkasta ja hänen käynnistään Rajavaaralla, mutta siinä sivussa koetti Antero keksiä keinoa, kuinka pääsisi seuraamasta Honkaniemeen saakka.

--Huomasitko kirkossa Snellmanin ja Lönnrotin? sanoi hän yht'äkkiä.-- Sinun pitäisi kuitenkin tulla pappilaan, niin saisit nähdä heidät, he matkustavat luultavasti jo tänä iltana. Minäkin näin heidät nyt ensi kerran.

--Sinä tahdot tietysti olla heidän kanssaan ... minähän voin sitten illemmalla tulla sinua tapaamaan.

Putosi kuin paino Anteron sydämeltä. Nyt olisi hän voinut sydämellisemmin ja luonnollisemmin kysellä sisarensa asioita, mutta oltiin jo Honkaniemen portilla.

--Niin no, sinä tulet siis iltapäivällä pappilaan ... tule nyt pian...

--Niin, kyllä minä...

Antero kiiruhti pappilaan, jossa tytöt ja ruustinna istuivat verannalla odottamassa rovastia kirkosta. Ruustinnan silmät olivat itkettyneet. Hänelle oli juuri tehty selkoa Helanderin saarnasta.

--Se on kauheata ... kuinka voi puhua noin...! Tämä on enemmän kuin koskaan ennen, ja me kun kuitenkin olemme heitä kaikella tavalla auttaneet...

--Mutta ei kai mamma vaadi, että hänen _sentähden_ pitäisi olla lausumatta vakaumustaan? sanoi Hanna.

--En suinkaan ... enhän minä sitä ... mutta että hän sillä tavalla ... sitä sinä et nyt mitenkään voi puolustaa, Hanna.--Ja että menee kesken pois ja jättää papan yksin!

Antero ei saanut avatuksi suutaan sanoakseen, mitä hän siitä asiasta tiesi, sillä samassa tulivat Lönnrot ja Robert vinniltä ja professori omasta huoneestaan.

--Jaa, jaa, sanoi Lönnrot hymähtäen ja ikäänkuin ruustinnaa lohduttaen,--jos ne vain nuo pietistit saisivat mielensä mukaan meitä helvetin tulessa kärventää...

Kaikki sille nauroivat--ainakin koettivat, paitsi Hanna.

Professori ei puhunut mitään, pudisti vain päätään ja piti huulensa pinnistettyinä.

13.

Päivällinen oli jäykkä ja painostava, vaikka rovasti koetti olla niinkuin ei mitään olisi tapahtunut. Kukaan ei tahtonut puhua mitään asiasta, joka kuitenkin oli pääsemässä kaikkien huulilta. Yht'äkkiä virkkoi kuitenkin professori, voimatta enää kauemmin pidättäytyä:

--Minun mielestäni ei sinulla, lanko, ole muuta mahdollisuutta kuin ilmoittaa asiasta tuomiokapituliin. Tämä ei nyt ole muuta kuin kansan suoranaista kiihoittamista, sen yllyttämistä sekä kirkollisia että maallisia esimiehiään vastaan. Se on sitä paitsi subordinatsionirikos mitä raskainta laatua. Rovasti sanoi vain:

--Jaa, jaa.

--En luule, että sellaisella keinolla mitään voitettaisiin, Sanoi Snellman.

--Ei, ei, sanoi rovasti nyt.

--Niin, minä vain sanon--ja professori irroitti serviettinsä ja rutisti sen eteensä pöydälle--minä vain sanon, että jos sallit tämän jatkua, on kaikki auktoriteettisi mennyt tässä pitäjässä ja sinä saat hakea itsellesi toista pastoraattia.

--Lanko ehkä liioittelee.

Puhe päättyi siihen. Syötyä ja piippuun pantua kirkastui kuitenkin kirkastumistaan rovastin mieli, ja kun hän, vaihdettuaan virkakauhtanan mukavaan kotitakkiin, istuutui lehtimajaan, jonne samassa ilmaantui kahvitarjotin, niin puhaltui viimeinkin pilvi hänen otsaltaan. Lyöden ruustinnaa olkapäälle sanoi hän:

--Ja nyt luulen minä, mamma, että olemme ansainneet emme ainoastaan kahvia, vaan myöskin lasin sinun hyvää punssiasi.

Riemastuen rovastin mielenmuutoksesta huudahti ruustinna:

--No sitä sinun pitää saamasi, rakas pappa! Ei todellakaan maksa vaivaa ottaa sitä asiaa sen raskaammin kuin ennenkään.

--Missä Lönnrot on?

--Hän meni jonnekin Robertin kanssa.

--Entä lanko?

--Hän vetäytyi huoneeseensa kirjettä kirjoittamaan.

--Siinä istuivat lehtimajassa rovasti, Snellman ja nuoret.

--Niinpä niin, onhan se kyllä vähän niin ja näin, että oma apulaiseni haukkuu minut helvettiin omasta saarnastuolistani, mutta kun ei hänellä liene gehennan avaimet hallussaan enemmän kuin elysiuminkaan, niin voinemme siis ainakin siihen nähden odottaa tapausten kehitystä yhtä rauhallisesti kuin tähänkin asti. Vai mitä arvelet, Snellman, tämänpäiväisestä saarnasta?

--Kaikilla koskilla on kuohunsa, toisella äkäisempi kuin toisella. Mutta mitä asian ytimeen tulee, niin ei oikeastaan ole ollenkaan ihmeellistä, että tämä liike on niin levinnyt ja yhä leviää. Uskonnollinen lahkolaisuus ja fanatismi valtaa voimakkaammin kansoja, jotka syystä tai toisesta eivät muualta saa tyydytystä henkisille tarpeilleen. Anna kansalle tervettä tekemistä yhteiskunnallisella ja valtiollisella tai muilla ihanteellisilla aloilla, ja se on paraneva taudistaan.

--Jaa, jaa!--No, mutta siinä hän nyt on! Ruotsalainen!--Minnekä te menette? Tulkaapa tänne!

Ukko-Paavo, keppi kädessä ja kontti hartioilla, kulki juuri ohitse pappilan läpipihan. Hän pysähtyä töksähti äkisti eikä ollut ymmärtävinään, mistä ääni kuului.

--Kuka siellä huutaa niin tämän pitäjän rovastin äänellä? Ääni kuuluu, muttei miestä näy!--ja hän aikoi jatkaa matkaansa.

--Tulkaapa tänne vähän! Ei saa niin ylpeästi ohi ajaa!

--Ka sieltäkö se!--Vaan jos en tulekaan, kun on noita punaisia riepuja tuossa kuivamassa. Mene tiedä, mihin helvetin pyykkiin minua houkuttelette.--Siinä oli joku tyttöjen punainen huivi koivun oksalla.

--Kyllä Paavo uskaltaisi, vaikka olisi tämä itsensä helvetin portti.-- Tulkaa nyt vaan--ottamaan ryyppy matkalle lähtiessä.

--Vai ryyppy! No se! No, senhän tietää koko maailma, että Paavo rientää ryypyn luo niinkuin vasikka juomiselleen.

Rovasti ojensi hänelle punssilasin jo lehtimajan ovella ja yhdellä kulauksella heitti Paavo sen kurkustaan alas.

--Vielä toinen.

--Vai vielä toinen? No, koska tahdot nähdä, millainen mies minä olen, niin tällainen minä olen--ja Paavo kaasi vielä toisenkin.

--Istukaahan.

--Ei ole aikaa, vene odottaa tuolla tuomarin niemessä.

--Mitäs kuuluu muuten?

--Mitäkö kuuluu? Kuulithan sen jo äsken tuolla kirkossa, mitä kuuluu. Sinulla on hyvä renki, joka näkyy tekevän työtä isäntänsäkin edestä. Vaan kuka se on tämä vieras?

--Hän on rehtori Snellman Kuopiosta, semmoinen filosofian tohtori.

--Vai oikein sen tohtori. Olen minä sen maistereita nähnyt ja puhutellutkin, mutta en sen tohtoreita. Vai tämä se nyt on se?

--Jaa, Se minä nyt olen.

--Ja sillä vilosohvillasiko sinä kuulut aikovan maailman parantaa?

--Tiedättekö te sitten, mitä filosofia on?

--Se on ihmisviisautta, vastasi Paavo nopeasti.

--Aivan oikein, mutta onko se sitten paha se?

--Osaakos vilosohvi sanoa, mistä se kaikki ihmisviisaus on maailmaan tullut?

--Eiköhän se ole Jumalan lahja niinkuin kaikki muukin hyvä tässä maailmassa.

--Vai Jumalan lahja!--Elä, elä, hyvä mies!--Sepä kun onkin perkeleen.

--Vai niin on.

--Ja kaikki, mikä sen päälle rakettu on, on rakettu sille perustukselle perkeleelle.

--Ettekö te sitten ihmisviisautta missään asiassa käytä?

--Piti kerran käyttääkseni, lähteä vieraalta maalta maallista onnea etsimään, vaan pystyyn nosti Jumala sen Puolan tien ja ajoi puolikuolleena kotiin takaisin pettua puremaan, kun minä vieraalle maalle vehnästä viljelemään.

--Melkein niin kävi minullekin, kun piti Ruotsiin muuttamani, mutta se oli oman järkeni harkinta, joka sen asian ratkaisi.

--Vai oma järkesi ... puhu pukille, elä Paavolle--et tiennyt itsekään!

--Onko Paavolla joku korkeampi viisaus kuin muilla? kysyi rovasti.

--On. Minullapa se onkin.

--Mistä olette sen saanut?

--Mistäkö? No, onpa sekin kysymys. On pappi eikä tiedä, mistä on kaikki korkeampi viisaus maailmaan tullut.

--Mutta missä se seisoo raamatussa, ettei ihminen saa järkeään käyttää eikä viisauttaan viljellä?

Paavo katseli vähän aikaa rovastia, otti sitten kontin maasta, johon oli sen laskenut, ja virkkoi:

--Sinä olet hyvä ja höyli mies, Marttinen, minä sinusta tykkään, olet suora suruton, joka et turhia kuvattele, mutta papiksi ei sinun koskaan olisi pitänyt ruveta suurten palkkain toivossakaan.

--Miksei? nauroi rovasti.

--Siksi, ettet ymmärrä autuuden asiasta enempää kuin porsas pohjantähdestä. Selitän sen vasta tarkemmin, kun tavataan, nyt täytyy lähteä.

--Minnekä piispa on matkalla?

--Ka, minnekäs paimen, jos ei laumaansa kaitsemaan.

--Ja jalkapatikassa vain?

--Jalanpa se kaimakin ennenvanhaan kulki, vaikka oli koko maailma käännettävänä, ja kun ei päässyt jalan, niin souti veneellä.

Hän meni, ja herrat nauroivat hänen jälkeensä.

--No, nyt veli sai nähdä sen Suomen kansan suuren profeetan, sanoi rovasti Snellmanille.

--Hän vaikutti, kuinka sanoisin, heikommin kuin olin odottanut.

* * * * *

Naimi, Kaarina ja Anette olivat vain odottaneet sopivaa tilaisuutta päästäkseen puhumaan Snellmanin kanssa siitä, mistä he olivat eilen illalla vielä maata mentyäänkin sängyssä keskustelleet ja innostuneet. Oli mietitty ja tuumittu, miten se järjestettäisiin, ketä kutsuttaisiin, kutsuttaisiinko, ketä vain halutti tulla!--vaiko vain nuorta väkeä?--vanhat sitä varmaankin oudoksuisivat. Yleensä sille varmaankin naurettaisiin ja pidettäisiin sitä hassuna. Ei, ei siitä mitään tule! Mutta siitä täytyy tulla!

Ja kartanolla kävellen, kädet toistensa selän takana, milloin rantatielle mennen, milloin puutarhaan pistäytyen vartioivat he tilaisuutta saadakseen Snellmanin yksin haltuunsa.

--Mene sinä, Naimi, mene nyt pian, ennenkuin isä taas vie hänet jonnekin!

--Ei saa puhua kenellekään mitään, jos hän sen hylkää, sanoi Kaarina. Se voisi olla ikävää Anterosta.

Rovasti oli ollut näyttämässä vanhaa tupaa, jota vieraille aina näytettiin ja kerrottiin silloin aina kasku Lönnrotista.

--Saisimmeko puhua herra rehtorin kanssa eräästä asiasta,--voi, voi, Se on teistä ehkä hyvinkin hassua, mutta--

He veivät hänet marjapuutarhaan, istuttivat hänet eteensä ruohopenkille kahden vanhan koivun väliin ja kertoivat aikomuksestaan ruveta lukemaan Kalevalaa kansalle sunnuntai-iltoina vanhassa tuvassa--että se saisi tutustua esi-isäimme vanhaan viisauteen ja henkeen. Ehkä voisi, ehkä sopisi samalla laulaa ja soittaa kannelta? Tai myöskin lukea jotain muuta suomalaista kirjaa?--Voi, voi, sanokaa, onko tämä, onko tämä hyvin hirveän hassua?

Ja levottomuudesta ja pelosta vapisten odotti aatteestaan innostunut Naimi tuomiotaan.

--Jaa, jaa-a, sanoi Snellman, hyväntahtoinen, mielistynyt ilme kasvoillaan.--Se on epäilemättä hyvä aate, kaunis, jopa hyödyllinenkin aate, mutta sitä voisi vähän, kuinka sanoisin--täydentää.

--Voi, voi, kuinka minä olen iloinen, ettette sitä aivan kokonaan hylännyt--minä sitä niin pelkäsin--ah!

--Sanokaa, kuinka täydentää? virkkoi Kaarina. Me tahtoisimme tehdä kansan hyväksi jotain, mitä vain, kun vain tietäisimme.

--Kenties jotain käytännöllisempää, pysyvämpää.

--Sanokaa, me teemme kaikki, mitä vain käskette!--ja innoissaan siirrähti Naimi Snellmanin viereen.

--Jos niin on, niin minä käsken teitä perustamaan koulun. Ruvetkaa pitämään kansalle koulua: sisälukua, kirjoitusta, laskentoa ja myöskin käsitöitä. Ja käsitöitä tehdessä voidaan samalla toteuttaa alkuperäinen aikeenne lukea Kalevalaa, laulaa, soittaa, mitä vain haluatte.

Tytöille oli samassa selvillä, kuinka paljon suurempi ja parempi tämä kouluaate oli. Heidän sydämeensä melkein koski--niin se oli avartunut ja puristunut kokoon. Koulu! Kansan koulu! Niin juuri! Mutta kuinka he eivät ennen olleet sitä ajatelleet!

--Mutta tokkohan me osaisimme? Emmehän me...

--Miksette osaisi yhtä hyvin kuin ne nuoret naiset, jotka ovat avanneet köyhäin tyttöjen koulun Kuopiossa. Tulkaa sinne syksyllä, niin saatte nähdä, kuinka se käy.

--Me tulemme, aivan varmaan me tulemme!

--Katsokaas, tästä kansan opetuksesta kansan herätystyö on aloitettava, sanoi Snellman.

--Niin, juuri niin--voi, voi! Että mekin ehkä voimme jotain tehdä eikä vain pojat!

--Silloin kun me miehet mietimme ja tuumimme ja teoretiseeraamme, haaveilemme ja suuria suunnittelemme, sillä välin te naiset jo olette näppärästi ryhtyneet tositoimintaan--niin on aina. Mutta me panemme pojatkin pian työhön--oppikirjoja tekemään.

--Mutta ei nyt puhuta vielä kenellekään mitään.

--Ensi jouluna minä tulen kouluanne tarkastamaan.

--Voi, voi!

Kuului Lönnrotin ääni pensaiden takaa:

--Tuollahan se on, olen etsinyt ja etsinyt.--Hän tuli esiin Robertin kanssa. Robertin poskia kirkasti heikko puna, niinkuin rintatautisen, hänen silmänsä loistivat niinkuin kuumeisen, mutta hänen kasvoillaan oli samalla onnellinen loiste.

--Sinä täällä vain impien iloissa, kassapäiden karkeloissa, naurahti Lönnrot.

--Istu alas, istu alas! kehoitti Snellman ystäväänsä.

--Eipä nyt enää istumisista, täytyy lähteä.

--No, mutta niinhän minunkin!

--Lähteäkö? Poisko? Nytkö jo?...--ja tyttöjen äänessä oli niin vilpitöntä ja koomillisen epätoivoista surua, että se lähtijöitä samalla sekä nauratti että liikutti.

--Meille on avautunut uusi maailma, uusi maailma, kuiskasi Naimi Robertille.

--Niin minullekin.

Rovasti nosti ison melun kuullessaan, että vieraat todella aikoivat lähteä.

--No, mutta eihän yön selkään!

--Yötä myöten on niin viileä astua, sanoi Lönnrot. Ja Snellman sanoi myöskin rakastavansa yötä myöten matkustaa.

Eivätkä auttaneet kieltelemiset. Lönnrot lähti reppu selässään astumaan Korpivaaraan päin. Robert pyysi saada tulla häntä saattamaan. Toisaanne lähtevää Snellmania saattoivat tytöt ja muut nuoret sillalle saakka, »huokauksien sillalle», jossa niin monet erokyyneleet oli vuodatettu rakkaista ja hauskoista vieraista erottaessa.

* * * * *

Ja yht'äkkiä oli pappilassa tyhjää ja hiljaista, vanhukset vain kotona. Rovasti luki kamarissaan lehtiä, joita posti päivällä oli tuonut. Professori istui yhä huoneessaan ja kirjoitti. Professorska luki salissa nojatuolissa. Professori kulki huoneen läpi, he puhuivat kuiskaten jotain. Sitten ilmaantui professori kirje kädessä rovastin huoneeseen ja käveli muutamia kertoja lattian yli.

--Ajatteletko todellakin, että minun pitäisi ilmoittaa tapahtumasta tuomiokapitulille? kysyi rovasti, arvaten, mistä lanko halusi puhua.

--Sinä tietysti teet, niinkuin tahdot, mutta salli minun sanoa, niinkuin jo sanoin, että jos kappalaisesi saa jatkaa aloittamaansa suuntaan, niin on auktoriteettisi tässä pitäjässä mennyttä ja sinä saat pian ruveta katselemaan itsellesi uutta pitäjää.

--Snellman tuntui olevan sitä mieltä, että tuomiokapituliin valittaminen vain pahentaisi asiaa.

--Niinkuin sanoin, sinä tietysti teet, niinkuin sopivaksi näet. Piispa lausui minulle kerran kyllä ihmettelynsä siitä, ettet ole antanut mitään tietoa, kuinka asiat siinä suhteessa täällä ovat kehittyneet. Helander lähetettiin tänne virkaatekeväksi kappalaiseksi juuri siinä toivossa, että sinä ehkä paremmin kuin hänen entinen esimiehensä voisit pitää häntä kurissa.--Mutta mitä muuten Snellmaniin tulee, niin täytyy minun lievimmin sanoen kummastella käytöstäsi hänen suhteensa. Kohteliaana isäntänä et ehkä voinut olla hänelle puhetta pitämättä, vaikka kenties olisitkin voinut asettaa sanasi toisin. Mutta että sinä noiden nuorten tavoin olisit tekemässä hänestä itsellesi oraakkelin, et ainoastaan maallisissa asioissa, vaan myöskin sinua koskevissa kirkollisissa, sitä en juuri olisi odottanut.

--Mutta sanohan, lanko hyvä, mikä se nyt sitten lopulta on, joka sinua hänessä ja hänen mielipiteissään--kuinka sanoisin--noin hermostuttaa?

--Jos sinua haluttaa ottaa selkoa mielipiteistäni ja syistä esiintymiseeni, niin voit lukea tämän kirjeen.

Luettuaan kirjeen antoi rovasti sen takaisin, keinui hetken aikaa mitään virkkamatta ja sanoi sitten kävelemään nousten:

--»Vaara isänmaalle»--»isänmaalle ja yhteiskunnalle»--»turmiollisia oppeja»--»nuorison yllyttäjä»--kun et vain, veli hyvä, näkisi peikkoja keskellä päivää.

--On parempi nähdä ne jo päivällä, ennenkuin ne meidät yöllä yllättävät.

--Ehkä olet tarkkanäköisempi kuin minä, mutta minun täytyy kuitenkin sanoa, niin, en tiedä--mutta en ainakaan minä voisi nuorison innostuksesta puhua noin kylmästi ja pilkallisesti, vaikken sen syytä hyväksyisikään. Minulle on nuorison entusiasmissa aina jotain pyhää, vaikken siihen itse voisikaan yhtyä.--Mutta olkoon nyt se kuinka tahansa, Se on ainakin varmaa, että Snellmanille voi tuosta kirjeestäsi olla suuriakin ikävyyksiä.

--Tjah! Sille asialle en mitään voi, eikä se minuun kuulu. Veljeni, joka luottaa minuun ja jonka asiana on seurata tapahtumia maassa ja pitää asianomaisia _au courant_ niiden kanssa, pyysi minulta tietoja mielipiteistä, joihin matkallani mahdollisesti voisin tutustua, ja kun olen tehnyt hänelle ennenkin sen palveluksen, niin en tiedä, mikä minua estäisi tekemästä sitä nytkin--mikä minua edes oikeuttaisikaan olemaan sitä tekemättä. Se villitys, mihin maa on jo joutunut pietismin kautta, ja se, mihin se on joutumaisillaan tämän, kuinka sanoisin, fennoismin kautta, ei kyllä muuten voi jäädä tuntemattomaksi, vaikken minä hiiskuisi siitä sanaakaan. Mutta jos tahdot, etten koskettele, mitä erityisesti täällä on tapahtunut, sekä kokolla juhannuksena että kirkossa juhannuspäivänä, niin voinhan kirjoittaa uudestaan.

--Ei suinkaan, sinä teet, niinkuin sinä oikeaksi katsot--minä vain tulin ajatelleeksi entistä ystäväämme Arwidssonia.

--Se nyt oli toista, kokonaan toista! Elkäämme puhuko hänestä ja Snellmanista ja heidän tarkoituksistaan samana päivänäkään.

--Olikohan se niinkään toista?