Part 6

Ainoastaan äidin mielessä pysyi tuo köyhän, pimeän huoneen muisto, ja jyrkkä eroitus, mikä oli olemassa kotoisen jouluilon ja tuon kurjuuden välillä tuntui keskellä iloa hänen sydämessään tuskallisena tunnon vaivana...

Vasta yhtätoista käydessä tulivat äiti ja lapset kotiin. Mutta lasten mielestä oli kumminkin hyvin ikävää, kun täytyi mennä nukkumaan mieli täynnä iloa ja onnea ja huomispäivän odottamista, sillä silloin saisivat he mennä joulukirkkoon, -- edellisinä vuosina olivat olleet liian pienet, mutta tänä vuonna oli äiti luvannut, että he saisivat olla mukana, ja sehän kumminkin oli hupaisinta kaikista.

Heidän olikin vaikea nukkua iloisine, ihmeellisine ajatuksineen, ja kun vihdoin toiset olivat nukkuneet, kun ei Elli enää väännellyt ja huokaillut vuoteellaan, ja äitikin säännöllisen tasaisesti hengittäen oli uneen vaipunut, silloin pikku Kyösti vielä oli valveilla ja mietiskeli. Oli niin äänetöntä hänen ympärillään, hän vain avosilmin tuijotti pimeyteen, ja silloin tuntui hänestä niin juhlalliselta, kun nyt oli joulu-yö, se yö, jolloin Jeesus syntyi seimessä ja paimenet ja enkelit lauloivat. Hän toisteli hiljaa mielessään jouluvirren:

Enkeli taivaan lausui näin: Miks' hämmästyitte säikähtäin? Ma suuren ilon ilmoitan Maan kansoille nyt tulevan. Herramme Kristus teille nyt On tänään tänne syntynyt, Ja tää on teille merkiksi: Seimessä lapsi makaapi.

Ja lausuessaan näitä sanoja tuntui niin väljältä, vapaalta hänen ympärillään, ikäänkuin huone olisi väljennyt äärettömiin, -- ja tuo ihana jouluyön ihme tapahtui uudestaan hänen mielikuvituksessaan. Hän näki seimen ja tallin, missä maailman Herra syntyi tullakseen kaikkien ihmisten veljeksi, kaikkien, suurien ja pienien, köyhien ja rikkaiden, vieläpä Kyöstinkin, vaikka hän oli tuommoinen vähäpätöinen poika, joka usein oli paha ja tottelematon. Oi, kuinka tämä oli suurta ja ihmeellistä, ja kuinka Kyösti mielestään tällä hetkellä rakasti pientä Jeesus-lasta. Hän näki paimenten pitkät sauvat kädessä paimentavan laumaansa pimeällä kedolla, ja sitten ihmeellisen valon välähtävän taivaasta, ja ilmassa kuului suloinen laulu: "Kunnia olkoon Jumalalle korkeudessa, ja maassa rauha, ihmisille hyvä tahto..."

Vihdoin hän nukkui eikä herännyt ennenkuin seuraavana aamuna, kun Liina huusi hänen nimeänsä hänen korvaansa ja pudisteli häntä olkapäistä saadakseen häntä nousemaan ylös.

Mutta voi, kuinka vaikeaa oli nousta. Kerta kerraltaan hän letkahti vuoteellen ja oli jälleen nukkumaisillaan, mutta silloin sai kuulla sanan "joulukirkko" ja tuli siitä aivan hereilleen, hyppäsi nuolen-nopeudella sängystään, pukeutui kiltisti ja oli määrä-ajaksi valmis pienessä palttoossaan, lakki päässä ja virsikirja kädessä. Äiti ja lapset menivät nyt kirkkoon, joka oli vain neljännestunnin matkan päässä heidän asunnostaan.

Kyösti ja Elli tulivat aivan hämilleen nähdessään suuren temppelin satojen kynttiläin valaisemana. Ja sitten tuli vähitellen syvä äänettömyys koko suuressa ihmisjoukossa, ja ylhäältä parvelta kuuluivat urkujen sävelet ja seurakunta lauloi: "Oi ihana aamuhetki".

Pikku Kyösti oli aivan kalpea ja painautui monta kertaa äitiään vasten.

-- Kuinka on laitasi, kultaseni? -- kuiskasi äiti ja otti hänen kätensä, -- kuinka?

-- En tiedä, äiti, -- änkytti Kyösti kyyneleet silmissä, minusta on vaan niin ... niin ... _suurta_.

-- Niin, lapseni, niin se onkin, -- vastasi äiti, -- se on suurinta ja ihaninta, jossa olet ollut mukana. Sehän on niin suurenmoista, että pikku sydämesi siitä sykkielee, mutta etkö myöskään tunne itseäsi hyvin onnelliseksi?

-- Tunnen, -- kuiskasi Kyösti puristaen äitinsä kättä ja katsoen häneen säihkyvin silmin...

Joululuvalla lapset saivat mennä jäälle oppimaan luistelemista, kun olivat äidiltä saaneet luistimet joululahjaksi. He kaatuivat kumoon kymmenen, viisitoista kertaa ja koskettivat itsensä sekä edestä että takaa, mutta oli yhtä hauskaa kumminkin; tuli vaan nousta ylös jälleen ja kömpiä eteenpäin, kunnes he vihdoin oppivat pysymään jaloillaan.

Uudenvuoden aattoa heillä oli tapana viettää iso-isän ja iso-äidin luona, mutta iso-äiti oli kylmettynyt ja makasi vuoteellaan, sentähden he tänä vuonna olivat kotonaan.

Aamupäivällä esitti äiti, että menisivät katsomaan köyhää perhettä, kuinka sen laita oli. Lapset suostuivat innolla tähän ehdotukseen, kiiruhtivat saliin, olivat hyvin olevinaan ja neuvottelivat kuiskaten keskenään. Sitten juoksivat lastenkamariin, etsiskelivät piironkilaatikoistaan ja tulivat saliin jälleen äidin luo kullakin toisessa kädessään 50 penniä ja toisessa, Ellillä nukke-astiasto posliinista ja Kyöstillä kypäri ja miekka.

-- Äiti, tahdomme antaa nämä köyhille lapsille, -- sanoi Elli innoissaan ja ojensi leikkikalut äidille.

-- Se on hyvin tehty, -- sanoi äiti iloisesti hymyillen, -- kuinka onnellisiksi köyhät lapset tulevat! Mutta sanon teille jotakin, hakekaamme heille toisia leikkikaluja, sillä en luule näiden oikein sopivan; en luule lasten oikein osaavan leikkiä näillä.

-- Mutta me tahdomme niin mielellämme antaa nämä, -- sanoi Elli vielä innokkaammin, -- sillä pidämme eniten juuri näistä joululahjoistamme!

Äiti veti hänet luoksensa, hyväili ja suuteli häntä otsalle.

-- Mutta ehkäpä kumminkin, -- arveli Kyösti, jonka oli hyvin vaikea luopua miekastaan, -- teemme kuten äiti sanoo ja annamme toisen lahjan, joka heille on soveliaampi.

-- Niin, tehkäämme se, -- vastasi äiti hymyillen.

-- Ei, -- sanoi Elli vielä innokkaammin, -- tahdomme niin mielellämme antaa _juuri_ nämä; _saammeko_?

Äiti koetti näyttää, että pari pientä kynttilänjalkaa tinasta tai kyökkikalua puusta olisi yhtä tervetulleita. Mutta Elli yhä vain pyysi saada antaa pienen posliinisen nukke-astiastonsa, jossa koristeina oli niityn kukkia ja perhosia, ja piti niin lujasti rasiasta molemmin käsin, ja hänen silmänsä osoittivat niin suurta rakkautta ja intoa, että äiti antoi hänen tehdä toivomuksensa mukaan...

Kantaen posliini-astiastoansa meni nyt Elli äidin ja Kyöstin kanssa köyhän perheen luo, joka tietysti suuresti hämmästyi tästä lahjasta.

Kyösti taas ei ollenkaan halunnut antaa rakkainta leikkikaluansa, vaan lahjoitti torven ja piiskan, jotka kalut kumminkin aikaansaivat yhtä suuren ilon kuin Ellin astiasto.

Lapset pyysivät hartaasti iltasella saada olla valveilla "näkemässä", kun uusi vuosi alkoi. Äiti tosin vakuutti heille, ettei siinä ollut mitään "nähtävää", mutta he eivät tahtoneet sitä uskoa; Kyösti oli niin varma, että jotakin tapahtui taivaalla, kun kello löi kaksitoista uuden vuoden yönä -- hän luuli varmasti vanhan vuoden vierivän alas suurella rytinällä tuolla hyvin kaukana, missä taivas "kaarenee", ja uuden vuoden jossakin nousevan ylös, ja että silloin tulisi olemaan "toisin".

Kumminkin täytyi heidän mennä levolle jo kello 9, sillä äidin mielestä olivat he joulupyhinä valvoneet niin paljon, että nyt tarvitsivat mennä ajoissa makaamaan.

Kun äiti sanoi hyvää-yötä lapsille, suuteli hän heitä monta kertaa ja kysyi heiltä tahtoisivatko luvata tulevana vuonna pyrkiä olemaan hyviä ja tottelevaisia lapsia?

-- Tahdon, -- vastasi Elli arvelematta.

Mutta Kyösti näytti vähän epäröivältä; hän nähtävästi tiesi selvään, kuinka vaikea on pitää sellaista lupausta.

-- Äiti, -- sanoi hän verkalleen, -- mistä se tulee, että on niin ikävä olla hyvä?

-- Se tulee siitä, poikaseni, että sydämesi niinkuin minun ja kaikkien ihmisten luonnostaan on paha, mutta jos oikein sydämestäsi rakastat Herraa Jeesusta, jonka syntymäjuhlaa äsken olemme viettäneet, silloin saat kokea, kuinka hauska on olla hyvä.

Kyösti mietti vähän aikaa, pani sitten kädet ristiin ja rukoili:

"Hyvä Jumala, laita, että oikein rakastan Jeesusta ja että minusta on hauska olla hyvä. Amen!"

Ellin rukous oli aivan lyhyt: "Hyvä Jumala! laita, että tulen hyväksi Jeesuksen tähden. Amen!"

Sanottuaan hyvää yötä ja suudeltuaan äitiä, koettivat he nukkua, mutta Kyösti päätti itsekseen olla valveilla "näkemässä", kuinka uusi vuosi alkoi. Mutta tästä ei tullut mitään, sillä molemmat nukkuivat heti. He nukkuivat sikeästi tuona salaperäisenä hetkenä, jolloin uusi vuosi alkoi; he makasivat lapsuuden syvää, huoletonta unta, kun vanha vuosi kaikkine vaivoineen ja huolineen, synteineen ja suruineen ijäksi vaipui menneisyyden hautaan ja uusi nousi hiljaisena keski-yön hetkenä, julistaen Jumalan rauhan-ajatuksia ihmiskunnalle...

He eivät heränneet, ennenkuin myöhään aamulla, jolloin lempeä uuden vuoden aurinko pilkisti uutimien väliltä hyväillen heidän vuoteitaan ja äiti istui sängyn reunalla, suuteli heidät hereille ja huudahti: Onnellista uutta vuotta! Jumala siunatkoon teitä, lemmikkini!