Part 5

Täällä hän sai tehdä työtä aamusta iltaan, juosta sateessa ja päivänpaisteessa saapas- tai kenkäpari kädessä tai toimittaa muitakin asioita mestarilleen; niin että päivällä hänellä tuskin oli aikaa ajatella äitiä, mutta iltasin, kun hän oli kiivennyt pieneen vuoteesensa ja ylt'ympärillä oli pimeää, silloin äiti muistui mieleen, silloin hän kurotti kätensä häntä halataksensa ja itki epätoivoisena, kun tunsi itsensä niin yksinäiseksi, hyljätyksi. Silloin hänestä Jumalakin oli ollut niin julma; hän ei voinut nöyrtyä ja antaa Jumalalle rakkahinta, mitä hänellä oli, hän oli vielä siihen niin kiintynyt, vaikka se oli vain muisto, varjo, ja joka ilta hän nukkui sitä itkiessään.

Mutta eräänä yönä Jumala lähetti niin ihanan, ihmeellisen unen pienelle toivottomalle pojalle...

Unissaan oli hän mitä ihanimmassa seudussa. Kultaisia hedelmiä oli suurissa tuuheissa puissa, tiet olivat jalokivillä lasketut, ilma niin puhdas ja lauhkea kuin ihanimpana kesäpäivänä, ja kristallikirkkaita puroja porisi tuoksuvien kukkaislavojen välissä. Ja kaikkein ihmeellisintä oli, että kaikki ihmiset, joita hän tapasi, näyttivät niin onnellisilta; täällä ei ollut köyhiä, ei surevia. "Täällä tahtoisin olla", -- ajatteli Janne, -- "täällä pääsisin juoksemasta asioita, ja saisin tarpeeksi syödäkseni, enkä kärsisi vilua". Ja niin hän kulki eteenpäin kivitetyillä, kiiltävillä teillä, joita tuuheat puut varjostivat, niin ettei päivänpaahde vaivannut kävelijää. Ja alinomaa tapasi uusia ihmisryhmiä, kaikilla sama onnellinen hymyily huulilla, sama iloisuus silmissään. "Mihinhän nuo menevät?" arveli Janne, mutta ei uskaltanut kysyä, näki vain, kuinka joukko toisen jälkeen kiiruhti ohitse kepein askelin, aivankuin riennetään johonkin hyvin ikävöityyn määräpaikkaan. Hän tahtoi seurata heitä, mutta ei voinut; he kulkivat niin nopeaan, ja toinen ryhmä toisensa jälkeen hävisi, kunnes hän yksin oli jälellä.

Silloin hän jatkoi matkaansa, kunnes vihdoin tuli portille, jonka avasi. Ja kuljettuaan siitä, meni portti lukkoon hänen takanaan, ja hänestä oli, kuin paikka, jossa hän oli, olisi ollut tuttu. Ja niinhän se olikin; tuossahan seisoi joukko repaleisia lapsia ja sairas ukko käydä nilkutti tiellä, oli sateista ja sumuista, hänen oli vilu aivan niinkuin aamusilla juostessaan kansakouluun. Ja kaikki ihmiset, jotka hän tapasi, olivat niin suruisen, kärsivän ja köyhän näköisiä; hän näki monta naapureista katukujasessa, jossa äiti asui, näki vanhan Jussin kainalosauvoineen ja Ryysy-Maijan, jolta särky oli ajanut silmän päästä ja kaikki Kaskis-mummon pojat toinen toistaan likaisempana, nälkäisempänä...

Vihdoin näki hän naisen istuvan kumarruksissaan kivellä, kasvot käsiin kätkettyinä ja hiljaa nyyhkien. Vavistus puistutti häntä; hän aavisti, kuka se oli, mutta samalla pelkäsi saada sen tietää. Miksi tapaisi hän hänet juuri _täällä_, kaikkien näiden murheellisten, kärsivien ihmisten joukossa ja kylmässä ilmassa, joka värisytti luihin asti, miksi ei tuolla, kultaisen portin sisäpuolella, kiiltävillä katukivillä, kirkkaassa päivänpaisteessa, kaikkien onnellisten ihmisten joukossa? _Siellä_ olisi hän niin mielellään nähnyt hänet, mutta ei täällä...

Ja hän tahtoi juosta tiehensä, mutta ei voinut; hänen täytyi mennä tuon naisen luo ja kysyä, miksi itki.

-- Siksi että minun täytyy jäädä tähän murheenlaaksoon, sairauteen, köyhyyteen, suruun -- nyyhki nainen hiljaa.

-- Ja minkätähden sinun täytyy jäädä? -- kysyi Janne.

-- Pienen pojan rukoukset pidättävät minua, -- huokaili nainen. -- Herra oli kutsunut minut, kultaportit olivat jo avatut, tunsin ijankaikkisen autuuden tuulahduksen, mutta pienen pojan palavat rukoukset pidättivät minua maan päällä. Voi, voi, kuinka täällä on pimeätä, raskasta, yksinäistä!

Vavistus puistutti pikku poikaa; hän tahtoi koskettaa vaimoon, nostaa kumartunutta päätä saadaksensa katsoa häntä kasvoihin, mutta ei voinut nostaa kättä, ei muuttaa jalkaa.

Samassa katsoi nainen ylös. Janne näki kelmeän kamalat kasvot, ikäänkuin ruumiin, tahtoi huutaa, tahtoi rukoilla, sillä hän tunsi äitinsä, mutta ei voinut saada sanaakaan huuliltaan, hänen kurkkunsa oli kurtistunut, kieli halvaantunut. Hän ponnisti tuskissaan päästääksensä äänen, mutta silloin alkoi näky hälvetä, pimeä tuli hänen ympärilleen, toisessa kädessä oli jotakin kovaa, jota hän kiskoi; nyt hän heräsi täydellisesti ja huomasi makaavansa suutarissa sängyssään ja tuskissaan puistelevansa sängyn laitaa ja nyyhkyttävänsä niin, että suutarin rouva heräsi ja käski olemaan vaiti öillä, jolloin jokainen oli väsynyt ja tarvitsi lepoa.

Mutta siitä hetkestä oli pikku Jannella rauhaa surussaan. Tosin hän vielä suri äitiä kauan, mutta kun ikävä liian raskaana painoi, ja hänen mielensä ei tahtonut taipua Jumalan tahdon alle, silloin hän muisti unensa ja toisti itsekseen: "Oi, nyt on äiti niin onnellinen, niin onnellinen! Jos Jumala olisi kuullut rukoukseni, olisi hän nyt täällä sairaana, murheellisena, köyhänä, mutta nyt kävelee hän tuolla ylhäällä kultaisessa kaupungissa muitten autuaallisten ihmisten kanssa ja on niin onnellinen!"

Ja myöhemmin elämässään, kun tuli nuorukaiseksi ja mieheksi ja itse sai taistella surua ja köyhyyttä vastaan, muisti hän unensa ja ajatteli:

"Jumalan kiitos, _hän_ on onnellinen! Herra olkoon ylistetty, ettei kuullut lapsellista rukoustani, vaan otti rakkahimman mitä minulla oli, luoksensa, ikuiseen lepoonsa!"

JOULU.

Kun kesä kukkineen, ruohoineen oli kulunut ja Kyösti ja Elli muuttaneet kaupunkiin, kun pimeä syksy alkoi saada vallan, yöt pitenivät, päivät lyhenivät ja synkistyivät, silloin syttyi vähitellen lasten mieleen kirkas valonvälke, joka yhtyi heidän unelmiinsa ja teki pilviset päivät kirkkaiksi ja kauniiksi.

Olipa se kummallinen tuo valonvälke. Milloin näkyi ikäänkuin kiilto suuresta tähdestä, joka verkalleen kulki tummalla taivaalla, milloin se oli kuin tuikkivien vahakynttilöiden loiste; milloin kimalteli, ja säteili kuin kirkkaista tina-astioista tai hopeahelyistä.

Mistä se siis tulee tuo valo, joka lasten mielestä päivä päivältä kasvaa suuremmaksi, kauniimmaksi?

Ah, sehän on joulu, joka on tulossa, sehän on Betlehemin tähti, joka aina heittää valoansa synkkiin syyskuukausiin, sehän on tuo ihana juhla, joka lähestyy, tuo suuri päivä, jolloin Jeesus syntyi, jolloin kaikkien ihmisten tulee olla onnellisia ja, niinkuin Itämaan tietäjät antoivat Jeesus-lapselle pyhää savua ja mirhamia, antaa toisilleen lahjoja iloissaan siitä, että Jumala niin on rakastanut ihmisiä, että antoi ainokaisen Poikansa tulla meidän vertaiseksemme.

Oi, kuinka hupaista, kuinka sanomattoman hupaista, että pian on joulu, että saa ikävöidä semmoista kuin joulu-aattoa, ajatella sitä, riemuita siitä!

"Päivää ennen, päivää ennen, päivää ennen ... aattopäivää" alkoivat Elli ja Kyösti laskea kahdeksan päivää ennen joulua, s.o. sinä päivänä, jolloin saivat luvan koulusta. Ja joka päivästä, joka näin "kuitattiin", he sydämestään riemuitsivat; mutta vasta silloin, kun vihdoin saattoivat sanoa: "nyt on aattopäivä", uskalsivat he oikein huutaa ilosta, sillä nyt ei joulu voinut paeta heitä, tähän asti olivat he levottomina ajatelleet, että ehkä ei mitään joulunaattoa tänä vuonna tulekaan.

Kerran, kun olivat iso-isän ja iso-äidin luona, katosi äkkiä pikku Kyösti ja saatiin hyvän aikaa etsiä häntä huoneista. Vihdoin hänet löydettiin vaatekammiosta, jossa istui lattialla nurkassa hiljaa nyyhkien. Kaikki ympäröivät hänet, iso-äiti otti Kyöstin syliinsä, hyväili häntä, pyysi rauhoittumaan ja sanomaan, mistä oli niin pahoillaan.

Ei mitään vastausta -- ainoastaan syvää suonenvedon tapaista nyyhkyttämistä.

-- No, poikaseni, rauhoitu, -- sanoi iso-äiti hyväillen häntä ja pyyhki hiukset pois hikiseltä otsalta, -- rauhoitu ja sano iso-äidille, mitä on tapahtunut.

-- Iso-isä ... sanoo ... -- kuului kuiskaus keskellä kyyneleitä, -- että ... ei ... ei mitään jouluaattoa tule tänä vuonna.

Kaikki ympärillä olijat purskahtivat nauruun, mutta pikku Kyösti-raukka ei huomannut heidän hänelle nauravan. Hänet oli katkera surunsa niin vallannut, toivotonta oli hänen ympärillään, joulukynttilät olivat sammuneet, oli niin hiljaa ja autiota, missä muuten joulun häikäisevä valo välkähteli hänen mielikuvituksessaan. -- Oi, kuinka onneton hän oli! Niin pimeä koko elämä!

-- Pikku hupakko! -- sanoi iso-äiti tarttuen häntä leukaan ja pakottaen hänet katsomaan ylös, -- etkö ymmärrä iso-isän laskeneen leikkiä kanssasi?

Kyösti kiinnitti itkettyneet silmänsä iso-äitiin, niinkuin hukkuva tarttuu oljenkorteen. Mutta ei vielä uskaltanut antaa sydämessään tilaa alkavalle toivolle.

-- Iso-isä sanoi ... että ... joulu ... lakkautetaan ... tänä vuonna ... kun ajat ... ovat ... niin huonot ... -- sanoi hän koko ruumis vavisten nyyhkytyksistä.

-- Tyhmä poikanulikka! -- nauroi iso-isä, nipistäen häntä korvaan, -- luuletko todellakin joulua voitavan "lakkauttaa?" Luuletko voitavan tehdä tyhjäksi suurta Jeesuksen syntymisen ihmettä? Etkö ymmärtänyt että puhuin leikilläni sinulle? En todellakaan uskonut sinua niin typeräksi pikku pojaksi!

Mutta Kyösti _oli_ "pikku typerä poika"; oli uskonut kaikki, mitä iso-isä sanoi, koska iso-isä oli ilmi lausunut hänen salaisen pelkonsa, ja kesti kauan, ennenkuin saatettiin häntä lohduttaa ja vakuuttaa, että iso-isä oli vaan piloja puhunut. Ja koko illan hän katseli iso-isää jollakin epäluuloisuudella, tuntien jotakin tulleen iso-isään, joka ei ollut niin "hyvää" kuin hän oli tottunut hänessä näkemään.

Mutta nyt, nyt oli kaikki tuo ikävä ohi, sillä nyt oli vihdoin "aatto-päivä", ja saattoi olla varma, ett'ei joulua "lakkautettaisi".

Aamupäivällä lapset kävivät ostoksilla, ensin äidin ja sitten Liinan, palvelijattaren kanssa. Sitten syötiin päivällinen ja "kahvitettiin" isovanhempien kyökissä, ja iltapäivällä meni äiti lasten kanssa Ison torin joulumarkkinoille. Se oli vanha tapa, jota äiti noudatti pienuudestansa asti, jolloin hänen isovanhempansa asuivat Ison torin vieressä ja hän aina jouluaattona söi päivällistä heillä ja sitten meni joulumarkkinoille.

Kyöstin ja Ellin mielestä oli markkinoilla hyvin hauskaa; oli niin paljon väkeä tunkeilemassa torilla, ja katupojat nauroivat ja vihelsivät, ja tuntui niin "suloiselta" peloissaan rientää äidin turviin ja kovasti puristaa hänen kättänsä.

Eräälle kauppakojulle pysähtyivät he ja ostivat monta leikkikalua, hyrriä, tina-astiain rasioita y.m. Kun juuri olivat valitsemisen puuhassa ja Kyösti ja Elli innoissaan kääntelivät tavaroita ja myyjä-matami hymyillen palveli "nuorta herraa" ja "pikku neitiä", äiti näki noin kymmenvuotisen pikku tytön, joka seisoi ääressä, silmät kiintyneinä Kyöstiin ja Elliin ja heidän leikkikaluihinsa. Pienokainen oli köyhän ja viluisen näköinen, puettu harmaasen, rikkinäiseen päällysnuttuun ja pienet, kylmästä punottavat kätensä hihoihin kätkettyinä suojellakseen niitä pakkaselta. Hän oli kasvoiltaan kaunispiirteinen lapsi, kalpea, laiha, suuret siniset silmät. Hän katsoi Elliin ja Kyöstiin, niinkuin olisi nähnyt jotakin ihmeellistä -- ei kateudella, vaan tutkivana, tarkasti.

Elli ja Kyösti eivät huomanneet häntä, kiintyneinä kun olivat omiin asioihinsa; mutta äiti ei voinut irroittaa katsettaan kalpeasta, ikäisekseen pikkuvanhasta lapsesta, joka alinomaa katseli molempia lapsia. Vihdoin hän kumartui tytön puoleen, taputti häntä päähän ja teki ystävällisiä kysymyksiä. Pienokainen ei vastannut; katsoi vaan hetkisen vieraaseen rouvaan ja käänsi sitten jälleen silmänsä Elliin ja Kyöstiin. Silloin äiti valitsi pöydältä leikkikaluja, tarjosi ne pienelle tytölle, ja kysyi, tahtoisiko hän niitä?

Mutta tyttönen ei ottanut kaluja vastaan. Hän astui askeleen taaksepäin, pudisti päätään ja katsoi vieraaseen rouvaan vakavin silmin.

-- Saat ne, -- sanoi äiti hymyillen ja tahtoi pakottaa tyttöä ottamaan leikkikalut, -- saat ne lahjaksi. Etkö tahdo niitä?

-- En, -- vastasi tyttö ja pudisti taas päätään.

-- Oi, mikä lystikäs lapsi! Miksi et tahdo niitä?

-- Sillä heillä ei ole yhtään kynttilää kotona, -- vastasi tyttö entiseen tapaan, ei katkerasti, ei valittaen, ainoastaan niin ihmeellisen vakavasti ja hiljaa.

Äiti tunsi taas pistoksen sydämeensä. Hän näki omat lapsensa hienoissa, lämpimissä vaatteissa, hymyilevinä, punaposkisina, ja toisella puolen pienen köyhän tytön luonnottoman vakavine silmineen, paljon kokenut, vilustunut lapsi, joka lykkäsi luotaan leikkikalujen ilon, kun "kotona ei ollut yhtään kynttilää".

Hän kääntyi Elliin ja Kyöstiin, näytti heille pienen tytön, kertoi, ettei hänellä ollut yhtään joulukynttilää kotona, ja antoi lapsille kullekin markan annettavaksi pikku tytölle joulukynttiläin ostamiseksi.

Mutta Elli ujosteli ja vitkasteli. Hän hiipi äitinsä taa ja tirkisteli salavihkaa köyhään tyttöön.

-- Etkö tahdo, että tyttö saisi rahat? -- kysyi äiti hämmästyneenä.

-- Tahdon, -- mutta eikö äiti voi antaa niitä?

-- Sen kyllä voin. Mutta luulin sinulle olevan mieleen tehdä se. Eikö mielestäsi ole sääli pientä tyttöä, joka seisoo tuossa niin yksinänsä ja köyhänä?

Elli ei vastannut. Hän vain hankausi äitiinsä ja näytti kuin olisi tahtonut päästä koko puhelusta.

-- Sano, eikö mielestäsi ole sääli häntä? -- toisti äiti milt'ei ankarasti.

-- Enhän tunne häntä, -- vastasi Elli nyrpeissään.

Äiti ei vastannut, mutta muuttui äkkiä vakavaksi, murheelliseksi, hämmästyneeksi. Hän ei voinut käsittää tätä Ellin vastausta; hänen mielensä joutui kuohuksiin, hän miltei tunsi katkeruutta pikkusta, huoletonta, itsekästä olentoa kohtaan, joka samettipuvussaan seisoen noin sydämettömästi lykkäsi luotaan köyhyyttä, puutetta kärsivän. Samalla omatuntonsa nuhteli häntä, kun _hänen_ lapsensa oli tuommoisen vastauksen voinut antaa. Kenen oli syy?

Hän otti kiihtyneenä rahat lapsilta, antoi ne tytölle ja pyysi hänen niillä ostamaan kyntteliä. Sitten hän kääntyi pois, maksoi leikkikalut ja otti Kyöstin ja Ellin kädestä mennäksensä kotiin. Mutta astuttuaan pari askelta välähti kuin salama hänen mieleensä vastaus tuohon äskeiseen kysymykseensä: kenen oli syy? Oliko hän koskaan opettanut lapsiaan tuntemaan köyhyyttä? Oliko koskaan opettanut heitä käsittämään köyhien kovaa kohtaloa? Oliko edes koettanutkaan selittää heille rakkauden suloista salaisuutta? Kenen oli syy? Ei suinkaan heidän...

Hän kääntyi äkkiä, veti Ellin ja Kyöstin mukanaan ja kiirehti, minkä ennätti väentungoksesta kauppakojulle, josta juuri oli lähtenyt. Pikku tyttö seisoi vielä paikoillaan kädet kätkettyinä nutunhihoihin.

-- Tule, lapseni, -- sanoi äiti ystävällisesti, -- tule, ostakaamme yhdessä kuusi ja kynttilät, ja näytä sitten meille tie kotiisi, niin saan nähdä, kuinka teillä on laita.

Tyttö oli hämmästyneen näköinen, mutta ei väittänyt vastaan. Vastustelematta hän seurasi vierasta rouvaa, joka nyt meni ostamaan kuusen kynttilöineen, jonka tyttö sai kantaa.

Eivät he paljon puhuneet käydessään. Tyttö meni kotiinpäin pitkin valtakatua ja poikkesi sitten kapeaan, pahanhajuiseen katukujaan. Perästä tuli äiti Ellin ja Kyöstin kanssa. Lapset olivat nyt pelkkää uteliaisuutta täynnä, he olivat unhottaneet leikkikalunsa, niin jouluaatonkin, tuon "ihmeen" tähden näin saada mennä "köyhiä" katsomaan.

Äiti kysyi pieneltä tytöltä, oliko heitä monta sisarusta, ja sai silloin tietää hänellä olevan kaksi pientä sisarta. Sitten oli isä ja äiti, mutta isä oli sairas, oli taittanut jalkansa, ei voinut käydä eikä tehdä työtä.

Tultuansa talolle, jossa tyttö asui, vei tämä heidät pienen, ahtaan pihan poikki ja vielä ahtaampia portaita ylös. Keskellä portaita oli silta, joka johti ovelle; sen tyttö avasi ja astuttiin sisään. Heillä ei todellakaan ollut yhtään kynttilää kotona, sillä täällä oli niin pimeä, että tuskin saattoi nähdä huonetta tai siellä olijoita. Ja hiljaista oli myöskin; ainoastaan nurkasta kuului ähkyvää, uikuttavaa hengähdystä, niinkuin joku olisi maannut ja unissaan uikutellut.

-- Äiti, -- sanoi pieni tyttö ovesta sisään astuttuaan, -- eräs rouva on antanut minulle kaksi markkaa ja joulukuusen ja kynttilöitä, ja on itse mukana katsomassa, kuinka meillä on laita.

-- Niin, eipä juuri ole paljon katsomista, -- vastasi pimeästä tyly ääni, jossa kumminkin huomattiin mielihyvää noista kahdesta markasta ja käynnistä.

-- Ettekö tahdo sytyttää tulta? -- kysyi äiti, joka tunsi mielen ahdistusta seisoessaan tuossa ovella lasten kanssa, jotka säikähtyneinä ja puoleksi itkien tunkivat hänen luoksensa ja pyysivät päästä täältä pois. -- On jouluaatto tänä iltana, eikä kenenkään silloin pitäisi istuman pimeässä.

-- Niin, eipä ole niinkään hyvä sytyttää kynttilätä, kun ei ole yhtään sellaista, -- vastasi tuo äskeinen ääni, ja samalla kuultiin hapuilemista pöydällä, selvästi tullen yrityksestä etsiä hävinneitä tulitikkuja, -- ja mitä jouluaaton viettämiseen tulee, niin ovat meikäläisille kaikki päivät yhdenarvoiset.

Sill'aikaa saatiin tulitikut käsille, vieraan rouvan tuoma kynttilä sytytettiin, vanha pullo pantiin tekemään kynttiläjalan virkaa. Nainen, joka oli puhunut, ja jonka nyt kynttilän valossa nähtiin olevan laihan, repaleisin puetun, noin neljänkymmenen vanhan, silmät kuopalla, tarjosi tuolin vieraille, heitti syrjään repaleita, joita oli sikin sokin huoneessa. Pieni tyttö pani kuusen pöydälle ja alkoi ääneti sytyttää kynttilöitä siinä. Kyösti ja Elli katselivat kaikkea suurimmalla mielihartaudella.

Nuo monet kynttilät levittivät pian juhlallisen valonhohteen likaiseen huoneesen. Niiden valo tunki pimeimpään soppeen, valaisten sänkyä epäsiistine liinoineen, sängyssä makaajan takkuista tukkaa, laihoja, siistimättömiä kasvoja. Joulukynttiläin lempeässä loisteessa näkyi nokinen katto, rikkinäiset tuolit, pari nukkuvaa lasta, jotka heräsivät ja hämmästyksissään tuijottivat vieraisiin.

Kyösti ja Elli katsoivat ympärilleen pelokkain, kummeksivin katsein. Minkänäköistä täällä oli! Niin likaista ja tomuista, -- ajattelepa, jos iso-äiti sen näkisi, kuinka hän suuttuisi! Ja kuinka ilkeältä täällä haisi, -- ja kuinka likaiset nuo lapset olivat! Kyösti ja Elli katsoivat heihin, ikäänkuin nämä olisivat olleet kummituksia; toinen heistä jäi makaamaan sänkyyn, toinen oli kiivennyt alas ja meni kuusen luo, jossa iso sisar otti hänet käsivarrelleen ja näytti joulukynttilät. Sitten he seisoivat ja lakkaamatta katselivat Kyöstiin ja Elliin, jotka yhtä hartaasti silmäilivät heitä.

Äiti tiedusteli sill'aikaa köyhän perheen oloja, puhui heille joulun merkityksestä ja antoi heille pienen rukouskirjan ja rahoja, joista vastaanottajat lausuivat monta kiitosta. Sitten hän nousi ylös, sanoi hyvästit ja lupasi tuonnempana muistella heitä. Kyösti ja Elli hyvästelivät myös äitinsä käskystä ujosti, johon köyhät lapset yhtä ujoina vastasivat. Vaimo otti nyt pullon kynttilöineen ja näytti herrasväelle tietä portaita alas kadulle.

Äiti ja lapset kulkivat hetkisen ääneti. Äiti ei tahtonut sanoa mitään; hän halusi tietää, mitä Kyösti ja Elli ajattelivat, mutta toivoi, että he itsestään ilmaisisivat ajatuksensa.

-- Äiti, -- sanoi Kyösti viimein, -- miksi asuvat he niin pienessä, likaisessa huoneessa?

-- Sentähden ettei heillä ole varoja hyyrätä kalliimpaa, -- sentähden että ovat köyhiä.

-- Minkätähden ovat he köyhiä? -- kysyi Elli.

Äiti oli vähän kahden vaiheella. Niin, minkätähden nuo ihmiset oikeastaan olivat köyhiä? Siihen kysymykseen ei ollut niinkään helppo tyydyttävästi vastata.

-- Sentähden, -- sanoi hän vihdoin -- että isä on kauan aikaa ollut kipeänä eikä ole voinut ansaita rahaa.

-- Niin, mutta meidän isämme oli niin kauan sairaana, emmekä kuitenkaan tulleet köyhiksi, -- jatkoi Elli.

-- Se tuli siitä, että meillä jo ennen oli rahoja elääksemme...

-- Miksi ei heillä sitten ole rahoja?

-- Sentähden, lapseni, ettei kaikilla ihmisillä ole yhtä paljon, sentähden että köyhyyttä ja kärsimyksiä löytyy paljon maailmassa.

-- Vai niin, -- vastasi Elli tyynesti, -- tahtooko Jumala niin?

-- Ei Jumala sitä _tahdo_, hän vaan _sallii_ sen tapahtua.

-- Minkätähden hän sitä sallii?

-- Hän sallii sen, -- vastasi äiti puoleksi epäröiden, -- sentähden että on antanut ihmiselle vapaan tahdon. Sitä paitsi niin vähän ymmärrämme hänen teitänsä, -- muistathan, että aina olen sen sanonut teille; yhtä vähän kuin te lapset ymmärrätte miksi me aika-ihmiset niin tai niin teemme, yhtä vähän ihmiset ymmärtävät, miksi Jumala sallii sen tai sen tapahtua. Ja paljon mikä mielestämme on pahaa ja kauheata, saattaa olla hyvin hyvää ja hyödyllistä.

-- Mutta minkätähden on tuolle väelle hyödyllistä asua niin pienessä huoneessa? -- jatkoi Elli.

-- Sitä en tiedä; yhtä vähän kuin tiedän minkätähden oli hyödyllistä, että isä, joka oli niin nuori ja vahva, ja jota kaikki niin rakastimme, otettiin meiltä pois. Mutta _tiedän_ kumminkin, että se oli hyödyllistä, kun Jumala sen teki!

He kävelivät hetkisen puhumatta. Pikku Kyösti puristi äitinsä kättä molemmilla käsillään ja painautui hyväillen häntä vasten.

-- No, -- sanoi äiti, poistaen mielestään esille tunkevia muistoja, -- eikö _nyt_ mielestänne ole sääli pientä tyttöraukkaa, jonka tapasimme kauppakojulla. Sano sinä, Elli?

-- Ei, -- vastasi Elli päättävästi.

Äiti niin hämmästyi ja pani pahakseen tämän vastauksen, että kyyneleet tulivat silmiin.

-- Eikö mielestäsi ole häntä sääli, kun hän asuu niin likaisessa huoneessa, kärsii nälkää ja vilua, ja hänen isänsä on sairas?

-- Niin, mutta Jumalan mielestä ei ole häntä sääliä, -- vastasi Elli, -- sillä Hän _tahtoo_, että hän olisi köyhä.

-- Käsität minua väärin, Elli, -- sanoi äiti innokkaasti, -- että hän Jumalan mielestä on säälittävä, siitähän juuri tänään olet nähnyt selvimmän todistuksen. Heidän suurimmassa hädässään lähetti hän meidät antamaan heille joulukyntteliä ja rahoja ruuan ostamiseen.

-- Jumalako meidät lähetti?

-- Totta kai. Ja niin tekee Jumala aina. Kun kärsimys on kovimmillaan, lähettää Hän aina avun.

-- Oi, äiti, kuinka Jumala on hyvä! -- huudahti Kyösti ja katsoi taivaasen ihastunein, innostunein katsein.

Elli kävi hetkisen mietteissään. Vihdoin sanoi hän myöntyvästi nyökäten:

-- Siinähän Jumala teki hyvin!

-- Mutta tiedättekö, mitä Jumala meiltä vaatii, kun Hän sallii niin erilaista kohtaloa, että toisella on niin paljon, toisella niin vähän?

-- Emme.

-- Hän vaatii, että kaikkien niiden, jotka ovat saaneet paljon, tulee jakaa niille, joilla on vähän, että pienet lapset, joilla onneksensa on hyvä koti, ruokaa ja vaatteita, yltäkylläisyydestänsä antavat köyhille. Sitä Jumala tahtoo!

Lapset eivät vastanneet. He miettivät hetkisen ääneti.

-- Äiti, -- huudahti Elli vihdoin innostuneena, -- me rukoilemme iso-isää ja iso-äitiä, joilla on niin paljon huoneita, antamaan puolet niistä köyhälle väelle, että saavat hyvän asunnon.

-- Ja sitten, -- sanoi Kyösti, joka ei tahtonut olla huonompi, -- pyydämme Gerhard-enoa, joka on niin rikas, antamaan niille rahoja, että saavat ostaa ruokaa ja vaatteita...

-- Ei, -- vastasi äiti hymyillen, -- sitä ei teidän tule tehdä. Antakaa iso-isän ja Gerhard-enon olla rauhassa ja koettakaa _itse_ auttaa köyhiä.

-- Niin, mutta meillähän ei ole mitään antamista.

-- Onpa niinkin. Saatte niin usein rahoja, joilla ostatte namusia, säästäkää ne; ajatelkaa, kuinka suloista On _itse_ voida auttaa köyhää ja saada nähdä, kuinka iloiseksi hän tulee! Ja kaikki leikkikalut, kuin teillä on ... kyllä aina voi antaa, jos vaan oikein tahtoo!

-- Tahtooko Jumala sitä? -- kysyi Kyösti.

-- Aivan varmaan; hän tahtoo sitä, koska sinä rakastaessasi köyhiä, sillä osoitat rakastavasi häntä.

Niin puhuen olivat he käyneet Pitkän Sillan yli ja tulleet iso-isän ja iso-äidin talolle ja porstuaan. Täällä tapasivat he Kaisan ja Leppäsen, jotka kantoivat suurta korillista kääryjä. Yht'äkkiä valtasi heidät joulu-into, joka vähäksi aikaa oli laimentunut; -- pimeä, likainen huone, repaleiset lapset, hyväntekeväisyystuumat, kaikki oli silmänräpäyksessä pyyhkäisty heidän mielestään. Unohdettu oli kaikki paitsi tuota hauskaa ajatusta, että nyt todellakin oli joulu-aatto, nyt lauletaan jouluvirsi, sytytetään joulukuusi ja avataan lahjakääryt. Oi, oli niin iloista, että melkein "teki kipeätä!"