Part 4

Likaisena, repaleisena, paljain jaloin, kuten aina, hän palvelijattaren perästä porstuan ja salin kautta tuli huoneesen, jossa pikku Charlie vuoteellaan odotti häntä. Kalle-raukka oli hyvin hämillään; hän ei käsittänyt, mitä tämä kaikki tarkoitti. Vanhaa, kulunutta lakkiaan piti hän molemmin käsin ja pureskeli sen reunaa, siten salataksensa hämmästystään.

Kun äiti sai nähdä hänet, otti hän ystävällisesti hänen pienen likaisen kätensä omaansa ja vei hänet sängyn luo.

-- Tässä on pieni sairas poika -- sanoi hän hymyillen, -- joka mielellään tahtoo tavata sinua, koska hänellä on sinulle vähän sanomista.

Hetkisen aikaa katsoivat pikku pojat toisiaan silmiin sanaakaan sanomatta. Sitten Charlie äkkiä otti vanteen ja ojensi sen Kallelle, katsellen äitiinsä.

-- Saat sen, -- sanoi äiti hymyillen, -- saat sen lahjaksi, se on tästä lähtien _sinun_. Charlie antaa sen, ja sinä saat sillä tehdä, mitä tahdot.

Ei kukaan uskone Kallea kiittämättömäksi pojaksi, mutta hän oli niin ällistynyt ja hämillään, ettei voinut sanoa sanaakaan. Kun Charlie tarjosi vanteen, tarttui hän siihen kiireesti ja seisoi sitten aivan ääneti ja liikkumatta tuijottaen siihen. Ei, se ei voinut olla totta, oli vaan unta kaikki tyyni. Vanne ... vanne, jota hän niin paljon oli ajatellut, niin halusta tahtonut pyöritellä edes kerrankin, sekö olisi hänen ... hänen. Ei, se ei voinut olla mahdollista. Ei hän uskaltanut puhua, ei liikkua, peljäten ihanan unelman silloin häviävän.

-- Saat sen, Kalle kulta, -- toisti äiti, -- se on omasi, saat mennä ja pyöritellä sitä niin paljon kuin tahdot.

Silloin Kalle heräsi huumauksestaan ja käsitti, että vanne todellakin oli hänen. Mutta ilonsa oli niin valtaava, ettei hän nytkään voinut sanoa mitään, vaan purskahti remakkaan nauruun. Sitten hän kääntyi ja aikoi juosta ulos, mutta äiti pysähdytti hänet.

-- Nyt sinun ensin tulee kiittää sairasta poikaa, joka on sinulle tahtonut luovuttaa vanteensa.

-- Kiitos, -- sanoi Kalle heti ojentaen pienen likaisen, mielenliikutuksesta vapisevan kätensä Charlielle. Sitten riensi hän ulos minkä ennätti, palaen innosta saada pyöritellä uutta vannettaan.

Charlie katseli hämmästyneenä hänen jälkeensä.

-- Kuinka hän oli kummallinen, äiti, minkätähden hän noin nauroi?

-- Niin, poikaseni, sen hän teki, koska oli niin riemuissaan ja onnellinen, että oli aivan suunniltaan. Luulen, Charlieseni, ettei tällä hetkellä ole koko maailmassa niin iloista ja onnellista ihmistä kuin Kalle, kun hän nyt ensi kerran pyörittelee uutta vannettaan. Eikö mielestäsi ole hyvin hauskaa ajatella, että hän sinun kauttasi on näin onnelliseksi tullut?

Charlie mietti hetkisen.

-- On, -- vastasi hän, -- on kyllä hauskaa, äitiseni. Mutta mielestäni olisi hauskempaa, jos _minäkin_ olisin terve ja saisin nähdä, kuinka hupaista Kallella on.

-- Mutta jos niin olisi, poikani, et luultavasti koskaan olisi antanut Kallelle vannettasi. Jumala on pannut sinut tautivuoteelle opettaaksensa sinua käsittämään, että itse ollessamme murheellisia ja onnettomia meidän tulee etsiä onneamme tekemällä toisia iloisiksi. Käsitätkö sen, poikani?

-- Käsitän, -- vastasi Charlie miettien.

-- Ja olinhan oikeassa sanoessani olevan kaikkein hupaisinta unhottaa itsensä ja hankkia muille onnea?

-- O-olit, -- vastasi Charlie yhtä miettivästi ikäänkuin hän mielestänsä kumminkin kernaasti ajattelisi vähän itseänsäkin.

Mutta iltasella, kun Charlie oli lopettanut tavalliset rukouksensa, hän taas pani kädet ristiin ja rukoili hartaasti:

-- Hyvä Jumala, laita niin, etten ajattele omaa itseäni ja huviani, vaan ainoastaan sitä, kuinka tekisin muita iloisiksi ja onnellisiksi. Ja anna minun oikein, oikein sydämestäni suoda Kallelle vanteeni. Tee se, Jeesuksen tähden. Amen.

"ISÄ MEIDÄN."

Oi, kuinka ihana kesäpäivä! Kuinka kirkas ja korkea taivas, kuinka kirkkaana sinikukka loisti viljapellossa, kuinka apilas tuoksui, kuinka valkoiset, keltaset, punakirjavat pikku perhoset liitelivät lämpimässä, ihanassa kesäilmassa! Oi, kuinka hauskaa oli sellaisena päivänä kierrellä maita, metsiä, pyytää perhosia niityllä, poimia kukkia, loikoa metsässä pehmosella sammalvuoteella ja kuunnella, kuinka suhisee, kihisee kuusen oksilla! -- Kaikkihan on hupaista semmoisena päivänä. Hupaista oli nousta aikaseen aamulla, kun kaikki vielä luonnossa oli hiljaa, nukuksissa, ja sitten mennä Greetan kanssa niitylle katsomaan, kuinka lehmiä lypsettiin, ja kuulemaan heidän ammumistaan raittiissa aamuilmassa; hupaista oli äidin kanssa kävellä mökeissä väkeä tervehtimässä; hupaista istua venheessä auttamassa suurta veljeä, kun tämä meni kalastamaan. Mutta kaikkein hupaisinta oli käydä asioilla rovastissa, joka asui neljännespeninkulman päässä. Sillä tie sinne oli niin kaunis, niin kaunis metsän kautta, niittyjen poikki, ja kun tuli perille, niin rovastin rouvalla aivan varmasti oli jotakin hyvää tarjottavana.

Eipä sentähden ollut ihmeellistä, että pikku Ebba tänään heräsi sanomattoman hyvänvoinnin tunteella. Sillä ilma oli, kuten sanottu, loistavan ihana, ja isä oli edellisenä iltana sanonut: "Huomenna, lapseni, jos ei sada, saat mennä rovastinpappilaan suorittamaan sanomalehtitilauksen".

Nyt oli pikku Ebba, harjattuna, pestynä, puhtaassa esiliinassaan, isänsä edessä saamassa ohjekäskyä.

-- Kas tässä, pienoiseni, -- sanoi isä antaen Ebballe viiden markan setelin ja markan, -- tässä on rahat. Ne jätät nyt sedälle, sanot terveisiä isältä ja kiität kaikesta vaivasta, mitä sedällä on ollut. Ymmärrätkö, lapseni?

-- Ymmärrän, isäni, -- vastasi Ebba, otti rahat ja katsoi isään vakavin, huolellisin silmin.

-- Mutta kuinka nyt teemme, jott'et kadota rahoja, -- jatkoi isä, -- ehkä panemme ne johonkin? Jos otat pikku nenäliinasi, niin sidomme rahat siihen.

-- Ei, isäni, -- vastasi Ebba yhtä vakavana, -- ei käy päinsä. Sillä silloin saattaa tapahtua, että unhotan nenäliinassa olevat rahat, otan sen taskusta ja kadotan sen. Sillä tällä tavalla usein kadotan nenäliinoja.

-- Mutta, rakas lapseni, silloin en tiedä, uskallanko lähettää sinua, -- vastasi isä nauraen -- jos olet tuommoinen pikku hutilus, niin ehkä kadotat rahatkin.

-- En, isä, sitä en tee, -- vakuutti Ebba uskollisesti, -- rahoja en kadota koskaan, sillä niitä minulla on niin harvoin; kun niitä on, niin ajattelen aina minulla niitä olevan, ja silloin en voi kadottaa niitä. Pidän ne näin, isä, enkä avaa kättäni ainoatakaan kertaa.

Ja hän ojensi pikku kätensä, jossa piti rahat niin lujaan, ikäänkuin olisi peljännyt jonkun ryöstävän ne häneltä.

-- Niin, laita nyt, että oikein toimitat asiasi, -- sanoi isä hymyillen ja taputti Ebbaa poskelle, -- silloin isä näkee, että hänellä on jotain hyötyä pikku tytöstänsä. Hyvästi nyt, terveisiä sedälle, ja tule ajoissa kotiin päivälliseksi!

Pikku Ebba nousi varpailleen, kiersi kätensä isän kaulan ympäri, pani suunsa suppuun jäähyväis-suudelmaa varten ja juoksi sitten ulos innoissaan päästä niitylle kukkien luo ja kuulemaan linnunlaulua sekä toivoen saavansa pappilassa leikkiä ja muuta huvitusta sekä makeisia.

Ensi osan matkasta, s.o. maantiellä kulkiessaan, käveli Ebba tasaisin, vakavin askelin, otsa rypyssä ja yhä silmäillen käteensä, jossa lujasti säilytti hänelle uskotun aarteen. Mutta kun hän poikkesi niitylle, jonka poikki oikotie vei metsään, silloin vakavuus käynnissä ja katseessa hälvenemistään hälveni. Oi, kuinka hauska tuo niitty! Tuolla oli päivänkukkia niin tiheässä, että näyttivät valkoisilta lumentäpliltä vihantavalla kedolla. Tuolla, tuolla ojanreunalla kasvoi varmaankin mansikoita, olivatkohan jo kypsiä? Ebban täytyi välttämättömästi ottaa siitä selvä. Ja hän poikkesi polulta, astui ojaan ja sitten toiselle puolelle, sai esiliinansa kurttuiseksi ja pikku jalat mutaisiksi. Mutta se ei ollut mitään, sillä hän löysi kokonaista neljä mansikkaa, ensimmäiset tänä vuonna, ja vaikka täytyi tunnustaa, etteivät ne vielä olleet oikein kypsiä, ainoastaan noin puoleksi, niin ei hän voinut olla poimimatta niitä ja pistämättä heinän korteen.

Kumminkaan ei hän sill'aikaa unhottanut rahojaan; pannessaan mansikat korteen, hän piti rahat polvellaan ja puristi ne sitten taas tiukasti käteensä. Heinän kortta mansikkoineen hän piti toisessa kädessä; sen hän antaisi Malin-tädille ja ajattelepa, kuinka iloiseksi ja hämmästyneeksi tämä tulisi, kun saisi kypsiä tai kypsymäisillään olevia mansikoita!

Ebba riensi nyt eteenpäin, hyppäsi pienen ojan yli ja tuli polulle, joka vei metsään. Täällä metsässä oli vielä paljon hauskempaa. Täällä lauloivat linnut niin suloisesti, täällä auringon säteet niin kauniisti kimaltelivat kuusien välissä, ja, oi kuinka houkuttelevalta kuului tuo alituinen suhina ja rasahtaminen synkässä metsässä. Ebba ihmetteli aina, mitä syvimmässä metsässä olisi. Oliko siellä maahisia ja peikkoja, joista vanha Loviisa tiesi kertoa niin monta satua? Mutta äiti sanoi aina, ettei semmoisia ollut olemassakaan. Mutta mitä se sitten oli, joka oli niin kummallista tuolla metsässä? Olihan oikein kammottavaa, kävihän hän täällä niin yksinänsä, jospa kumminkin olisi maahisia ja peikkoja, ja jos äkkiä saisi kuulla taottavan tuolla suuren kiven sisässä, ja pikku kääpiö ilmestyisi ja houkuttelisi häntä vuoreen. Hui, kuinka kauheata oli ajatella semmoista! Pelokkaana hän katseli ympärilleen ja joudutti vielä enemmän askeleitaan. Mutta silloin muistui hänelle mieleen pieni virrenvärssy, jonka usein oli kuullut äitinsä lausuvan:

Korkeudesta taivahan Pimeimmälläkin polulla Silmä valpas Jumalan _Valon on loiste minulla_.

Hän toisti tuon pienen värssyn pari kertaa, ja vaikka sydän vielä levottomasti sykkieli, tyyntyi hän tyyntymistään ja vihdoin oli hänestä niin suloista, ikäänkuin ei kääpiöt ja peikot, vaan Jumalan enkelit olisivat olleet häntä saattamassa.

Metsästä tultuaan kulki hän ensin koivikon kautta, sitten jälleen niityn poikki. Hänen mielestään oli niin reipasta ja iloista täällä päiväpaisteisella niityllä. Äkkiä näki hän suuren perhosen lähtevän lentoon ojan reunalta. Se oli kaunihin perhonen, minkä hän koskaan oli nähnyt; siipensä säteilivät kaikenmoisissa komeissa värivivahduksissa. Oi, jos onnistuisi saada se kiinni! Eipähän se olisikaan niin vaikeata -- se lenteli niin alhaalla, aivan Ebban edessä! Ja pikku tyttö alkoi juosta oikeaan ja vasempaan, kaikenlaisissa mutkissa, miten vaan perhonen lensi. Mutta mahdotonta oli saada sitä kiinni; Ebba oli niin lähellä, niin lähellä, mutta juuri kun oli saamaisillaan sen käteensä, lensi perhonen pakoon. Pikku tyttö juoksi niin, että posket punottivat, silmät säihkyivät, mutta ei se auttanut. Kun hän tuli aidan luo, joka vähän viivähdytti häntä, lensi perhonen ketterästi aidan yli ja hävisi sinitaivaalle.

Ebba pysähtyi hetkeksi ja hengähti. Niin, sitä ei nyt voinut auttaa, perhonen lentäköön matkaansa, sitä ei voitu saavuttaa. Hän silmäili ympärilleen; tuolla ojan toisella puolella oli jalkaportaat, joita piti astua. Hän hyppäsi siis ojan yli, juoksi pitkin aitaa ja kiipesi portaille. Mutta juuri päästyään ylimmäiselle astuimelle, huomasi hän ettei enää pitänytkään vasenta kättään suljettuna, vaan että hän sillä oli tarttunut aidanseipääseen. Rahat! Hän säikähtyi niin, että heti hellitti kätensä ja tuijotti tuohon avonaiseen kädenpohjaan. Mutta siinä tietysti ei ollut mitään rahoja. Mansikkakorsi oli kyllä vielä tallessa, mutta rahat, ne olivat poissa, ne oli hän kokonaan unhottanut niin innokkaasti ajaessaan perhosta takaa.

Pikku Ebba-raukka oli aivan epätoivoissaan tämän huomatessaan, ettei voinut liikuttaa jäsentäkään, vaan itkeä nyyhkytteli seisoessaan tuossa aidan portailla.

Mutta kun ensimmäiset katkerimmat kyyneleet oli itketty, astui hän portaita alas ja alkoi etsiä rahoja maasta. Mutta vaikka kuinkakin etsiskeli ruohikossa, oli kumminkin mahdotonta löytää niitä; rahat olivat ja pysyivät poissa.

Hän istui kivelle, kätki kasvot käsiinsä ja alkoi ajatella onnettomuuttaan. Mitäs tekisi hän? Jatkaa matkaa rovastin luo, sitä hän ei voinut, kun ei ollut mitään rahoja jättää hänelle. Kotiin ei uskaltanut mennä, sillä isä varmaan tulisi hyvin, hyvin vihaiseksi, kun hän oli ollut niin huolimaton, hän, joka niin varmaan oli luvannut pitää vaarin rahoista. Ja Malin-tädin makeiset, niitäkään hän nyt ei voisi viedä! Oi, kuinka hyljätty, onneton tyttö hän oli! Kaikenmoiset surulliset, katkerat mietteet tulivat hänen mieleensä. Jospa pakenisi syvälle metsään, kauas, kauas, mihin ei kukaan ihminen vielä ollut tunkenut, ja mistä siis ei kukaan voisi löytää häntä! Hän alkoi ajatella, mitä kotona sanoisivat, jos hän ei ollenkaan palajaisi. Hän kuvitteli mielessään, kuinka isä ja äiti surisivat pikku tyttöään, kuinka siskot itkisivät ja leikeissään kaipaisivat häntä. Silloin he kyllä katuisivat, että monta kertaa olivat olleet hänelle ilkeitä. Silloin Frits katkerasti surisi, ettei eilisiltana tahtonut mennä soutelemaan hänen kanssansa, joka niin hartaasti pyysi häntä, ja Anna paheksuisi, että oli tehnyt pilkkaa Ebbasta, joka yöllä pimeässä pelkäsi. Oi, jos vain tietäisivät, ettei pikku sisarensa koskaan enää tulisi kotiin, kyllä silloin pyytäisivät anteeksi, ja aina, aina olisivat hyviä hänelle.

Ebbasta oli miltei suloista mielessään kuvitella, kuinka kotona surisivat häntä, mutta samalla niin surullista, että hän taas purskahti itkemään. Oi, mitä hänen pitäisi tehdä? Oli niin kauheata ajatella, ettei koskaan tulisi kotiin, mutta yhtä kauheata tulla isän luo tunnustamaan, että oli ollut huolimaton tyttöhutilus. Ei koskaan enää, sen hän tiesi, isä voisi luottaa häneen.

Mutta istuessaan tuossa itkien, sai hän yht'äkkiä kuulla sydämessään äänen, jonka selvästi erotti kaikista muista, joka kuiskasi hänelle, aivankuin hän muiden äänien joukosta heti olisi tuntenut äitinsä äänen. Ja ääni -- hän ymmärsi sitten, että se oli Jumalan -- kuiskasi hiljaa ja lempeästi, mutta kumminkin varmasti: "Rukoile!"

Pieni tyttö laskeusi polvilleen ja pani kätensä ristiin. Hän oli niin hämmentynyt, levoton ja tuskissaan, ettei voinut omintakeisesti rukoilla, vaan alkoi vapisevalla äänellä lausua: "Isä meidän!" Ja niin hän rukoili koko Herran rukouksen niin hartaasti ja sydämestään, ettei vielä koskaan niin ollut tehnyt, ja vähitellen hänen mielensä rauhoittui. Oli aivankuin Jumala olisi pannut kätensä hänen sydämelleen ja lauhduttanut sen levottomuutta, ja kun hän lopetti rukouksensa ja nousi ylös, oli hän aivan levollinen ja alkoi uudestaan etsiä rahojaan.

Hän etsi kauan väsymättä, lannistumatta, kävi takaisin samaa tietä kuin oli tullutkin, hyppäsi ojan yli, etsi niityllä, jossa oli ajellut perhosta. Sitten palasi hän aidan portaille ja sai silloin nähdä rahansa aivan aidan vieressä, vaikk'ei ennen kiihtymyksessään ollut huomannut niitä. Ilonhuudahduksella hän tarttui seteliin, johon markanraha vielä oli kääritty, juoksi portaita ylös, niin nopeaan kuin mahdollista ehtiäksensä pappilaan.

Mutta sitten hän muisti, ett'ei vielä ollut kiittänyt Jumalaa, ja kumminkin se oli hän, joka oli näyttänyt, missä rahat olivat.

Ei hän nytkään voinut lausua omaa rukoustaan. Sydän sykki kiihtymyksestä, ajatukset liitelivät sinne tänne, mutta hän tunsi että hänen tuli kiittää Jumalaa. Ja niin hän lankesi polvilleen ja alkoi taas lukea "Isä meidän".

Ja kun oli päättänyt vanhan, rakkaan rukouksen, joka kiitollisuuden huokauksena nousi hänen täyteläisestä, levottomasta lapsensydämestään, silloin hän tunsi itsensä niin sanomattoman onnelliseksi, että hänen mielestään oli ikäänkuin kaikki koko luonnossa olisi tullut entistään kauniimmaksi. Hänestä tuntui, kuin linnut laulaisivat, kukat tuoksuisivat ainoastaan yhtyäksensä hänen iloonsa.

Ja hän juoksi niin nopeasti ja ketterästi loppuosan matkaansa, että huolimatta viivytyksestä aidan luona, tavallistaan lyhyemmällä ajalla joutui perille pappilaan, jossa, aivan niinkuin hän oli arvellutkin, rovastin rouva tarjosi hänelle kahvia ja makeisia.

KAIKKEIN RAKKAHINTA.

Ei ollut koko kansakoulussa siivompaa, ahkerampaa poikaa kuin Janne Hallinen. Hän osasi aina läksynsä, oli hiljainen ja tarkkaavainen opetustunneilla, ja oli mahdotonta ajatellakaan sävyisämpää, ystävällisempää toveria kuin pikku Janne. Ei ihmettä siis, että sekä opettajat että oppilaat paljon pitivät hänestä.

Mutta Janne olikin kodissaan saanut oppia pelkäämään Jumalaa ja rakastamaan Vapahtajaansa. Koti oli hyvin, hyvin köyhä; isä oli kuollut pari vuotta sitten, ja äidin, joka sairasti keuhkotautia, täytyi yksin pitää huolta neljästä pienestä lapsestaan. Vaivaishoidolta sai hän kymmenen markkaa kuukaudessa, mutta ne menivät hyyryyn, ja sitten täytyi olla ruokaa, vaatteita ja puita, ja näitä ei ollut helppo hankkia, kun tauti teki sen, että hän vaan vähän voi tehdä työtä. Joskus Jumala tosin lähetti hänelle apua armeliaitten ihmisten kautta, mutta sattuipa niinkin, ettei ollut ruokapalastakaan kodissa ja että hän ja lapset saivat mennä levolle nälkäisempinä kuin aamulla olivat heränneet. Pikku Jannella oli vähän parempi; hän usein muiden köyhien kansakoululasten kanssa kävi ruokapaikassa, jossa sai hyvää ja runsasta ravintoa ja josta sai varata kotiin muutaman leipäpalasen ja pari potaattia äidille ja pikkusiskoille.

Mutta köyhällä vaimolla, joka ei omistanut niinkään paljon, että olisi voinut antaa lapsilleen leipää, hänellä oli suuri rikkaus varmassa uskossaan, sydämellisessä luottamuksessaan Jumalaan, ja tästä rikkaudestaan hän jakeli lapsilleenkin. Ja toinen aarre hänellä myöskin oli, nimittäin pikku Jannen lapsellinen rakkaus. Sillä Janne rakasti äitiään enemmän kuin mitään muuta maailmassa; hän ei tietänyt mitään parempaa kuin äiti oli; hän oli iloinen, kun tuli kotiin koulusta ja saattoi kertoa saaneensa kiitosta "neidiltä", ja kun äidillä oli yskänkohtauksensa ja hän kalpeana, menehtyneenä makasi vuoteellaan, silloin itki pikku poika, jotta sydän oli pakahtua ja rukoili niin hartaasti, että Jumala pian tekisi äidin terveeksi jälleen.

Eräänä päivänä uudella vuodella istuivat kansakoululapset, niinkuin joka keskiviikko oli tapana, järjestyksessä odottamassa opetusta raamatunhistoriassa. Pikku Janne oli kuten ainakin ensimmäinen paikallaan; kalpeana ja laihana hän istui siinä, kasvot kapeat, silmät surunvoittoiset, tarkasti kuunnellen, kuinka opettajatar selitti kertomusta Iisakin uhraamisesta ja mitä lapsilla siitä oli oppimista. Iisak, hänhän oli rakkahinta, mitä Abrahamilla oli; Iisakhan oli hänen vanhuutensa ilo, tulevaisuuden toivonsa. Ja kumminkin vaati Jumala Abrahamia uhraamaan Iisakin. Eikö tämä ollut kummallista, eikö Abraham syystä voinut nousta tuommoista kovuutta vastaan? Tosin, ellei hän olisi ymmärtänyt Herran tarkoitusta. Mutta Abraham ymmärsi sen, ymmärsi, että _juuri_ koska Iisak oli hänelle rakkahinta, niin Jumala vaati tämän ainoan pojan uhriksi. Hän ymmärsi, että Jumala tahtoi omistaa hänen rakkautensa kokonaan, niin ettei hän epäilisi Jumalalle uhrata rahkahinta, mitä hänellä oli. Ja samalla tapaa Jumala vielä tänä päivänä tulee meidän jokaisen luo ja kysyy: Rakastatko minua niin, että tahdot antaa minulle rakkahimman, mitä sinulla on?

Opettajatar vaikeni ja silmäili hetkisen lasten rivejä, kunnes katseensa kiintyi Janne Halliseen. Pikku poika oli koko selityksen aikana hartaasti katsellut opettajattareen, mutta vihdoin alkoi silmänsä sumeutua kyyneleistä, alahuuli värähteli ja, kun neiti lausui viimeisen sanansa, purskahti hän hiljaiseen, hillittyyn itkuun.

Kaikki lapset katsoivat uteliaina Janneen, joka istui pää kumarruksissa ja rinta hiljaa vavahdellen, mutta neiti kuiskasi pojille, että antaisivat hänen olla rauhassa, ja jatkoi opetustaan välittämättä pikku Jannesta, joka häiritsemättä sai itkeä tarpeeksensa.

Mutta kun tunti oli loppunut, otti neiti Jannea kädestä ja meni toiseen huoneesen.

-- Kuinka on laitasi, pikku Janne, -- sanoi hän ystävällisesti silitellen pojan vielä kosteita kasvoja, -- puhu minulle, mikä sinua niin pahoitti opetustunnilla?

Jannen alahuuli alkoi taas värähdellä.

-- Neiti, -- kuiskasi hän nyyhkien, -- en voi uhrata äitiä, niinkuin Abraham uhrasi Iisakin...

-- Pikku Janne-kulta, -- lausui neiti ja veti hänet luoksensa, -- eihän Jumala vielä ole vaatinutkaan sinua uhraamaan häntä. Ja sinun tulee muistaa, että Jumala on niin armelias, ettei vaadikaan sinua uhraamaan äitiäsi, ennenkuin näkee rakkautesi häneen niin voimalliseksi, että mielellään annat hänelle tämän uhrin.

Mutta Janne vaan nyyhkytti eikä antanut lohduttaa itseänsä.

-- En voi uhrata äitiä, neiti ... en _koskaan_ sitä voi, neiti ... sillä pidän enemmän äidistä kuin Jumalasta...

Neiti ei sanonut mitään enää; kuivasi vain pikku pojan kyyneleet, pyyhki hiukset hänen otsaltaan ja antoi hänelle vettä juoda, että tyyntyisi ensi tunniksi, joka nyt alkoi.

Mutta pikku Janne ei voinut unhottaa, mitä neiti oli sanonut Abrahamin uhrista. Talvi kului tavalliseen tapaan; Janne näki nälkää ja vilua, juoksi aamusilla vilusta väristen kouluun, istui iltapäivät lukemassa läksyjään ja kuuli, kuinka äidin yskä päivä päivältä tuli vaikeammaksi. Mutta Janne ei ymmärtänyt, että tuo yskä yhä selvemmin ennusti Jumalan pian vaativan häneltä suuren uhrin, -- hän oli niin tottunut kuulemaan äidin yskää, että miltei luuli tuon yskimisen olevan omansa köyhille leskille, joilla oli neljä lasta.

Mutta iltasilla, kun hän kyyristyi kokoon sängyssään pysyäkseen lämpimänä ja huolellisesti kääri siskojen ympäri vanhan peitteen suojaksi jääkylmää viimaa vastaan ikkunasta, silloin muistuivat opettajattaren sanat usein hänen mieleensä ja hän kuiskaili nyyhkien: "En voi uhrata äitiä, en voi uhrata äitiä"...

Näin kului talvi, ja Hallisen leski tuli yhä huonommaksi. Vielä hän kumminkin oli liikkeessä, saattoipa joskus olla apuna varakkaammissa kodeissa ja sillä ansaita jonkun rovon, ja, kun Janne vaan näki hänen puuhailevan huoneessa pesten lattiaa, keittäen potaattia, niin oli hänestä kuin olla piti, vaikka äiti oli niin kalpea, laiha ja köykkyselkäinen. Mutta eräänä aamuna jäi leskiraukka makaamaan sänkyyn eikä sitten noussutkaan ylös. Ja päivä päivältä tuli hän heikommaksi ja vaiteliaammaksi. Hän ei juuri koskaan puhunut, ja kun sen teki, oli ääni niin heikko ja käheä, että täytyi kallistaa korvansa hänen suulleen kuullakseen häntä. Ja kun pikku Janne seisoi äitinsä vuoteen luona ja katseli häntä, oli hänestä kuin jotakin kummallista, jotakin outoa olisi tullut äitiin; hän ei oikein tahtonut tuntea äitiään, silmänsä olivat niin kummalliset, ikäänkuin näkisivät jotakin kaukana, hyvin kaukana. Jannen pikku sydän supistui surusta, hän alkoi ymmärtää, mikä oli tulossa, aavistaa, että se oli tuo suuri uhri, jota Jumala nyt tuli pyytämään häneltä. Ja hän heittäytyi polvilleen, pani kädet ristiin ja rukoili palavalla hartaudella, ettei Jumala ottaisi häneltä äitiä, vaan tekisi terveeksi.

Mutta Jumala ei täyttänyt pikku Jannen rukousta; hän, tuo rakkaudesta rikas Isä, ymmärsi sen paremmin. Hän tiesi, että sairas, väsynyt vaimo tarvitsi tulla lepoon, tiesi hetken tulleeksi, jolloin uskollinen palvelijatar saisi maistaa levon suloisuutta ja mennä Herransa iloon.

Keväämmällä jäidenlähtö-aikana kuoli Hallisen leski. Hänet pantiin mustaan puu-arkkuun ja vietiin uudelle hautausmaalle, jossa laskettiin suureen hautaan, -- "köyhäin kuopaksi" kuuli Janne heidän nimittävän sitä, koska sinne pantiin semmoisia, joilla ei ollut varoja ostaa eri hautaa. Pikku Janne-raukka oli itkenyt niin paljon, että oli kuin kyynellähteet olisivat kuivuneet. Nyt vain seisoi tuossa väristen nyyhkytyksistä; mutta kun hauta luotiin umpeen eikä hän enää nähnyt arkkua, silloin alkoivat kyyneleet tulvia jälleen, ja hänestä oli, kuin tahtoisi hän hypätä hautaan kätkeytyäksensä äidin viereen.

Mutta Jannen täytyi jatkaa elämistään, sillä hänen hetkensä ei vielä ollut tullut, ja täytyi tehdä työtä voidakseen elää. Armeliaat ihmiset pitivät huolen hänestä ja siskoista, ja kun hän oli kymmenvuotias, arveltiin hänen olevan kyllin suuren hoitamaan itseään, ja niin hän pääsi suutarin luo juoksupojaksi.