Part 8

Hän katsoi jälleen ylös ilmaan -- majankaton yläpuolella oli ikäänkuin hopeista valoa olisi kasteena tihkunut taivaankannelle.

"Nyt nousee kuu --"

"Niin -- sen pitäisi kai huomenna olla täysillään", sanoi Helsing liikahtamatta. "Menisitkö vettä hakemaan --?"

Torkild nousi ja otti sangot kuistilta.

Hän jäi seisomaan hetkeksi pienelle laiturille alhaalla lammen rannalla ja kuunteli veden pienenpientä lirinää hiljaisuudessa, kun se täysinäisistä sangoista sillalle läikkyen norui hiljaa sen lankkujen välitse takaisin lampeen. Se nukkui pois, tippuminen kävi heikommaksi ja heikommaksi -- veden loiske ja sinkkisankojen kirahtelu oli ikäänkuin repinyt aukon hiljaisuuteen, mutta nyt se sulkeutui jälleen vähitellen rastaansävelten ja pienten risahtelevien yön äänien tuudittamana.

Lampi oli peilityyni kuvastaen kalpeaa taivasta ja ympärillä olevaa mustaa metsää. Kuusenlatvat piirtyivät ilmaa vasten terävinä kuin keihäät, mutta yö oli niin valoisa, että pajut ja koivut vedenpartaalla häämöttivät harmahtavina metsän tummaa seinää vasten. Ja kuutamo solutti kostean huntunsa yhä pitemmälle ja pitemmälle sitä mukaa kuin sen keltainen kehrä nousi ylemmäksi -- louhikkorinne hänen takanaan väikkyi jo sen kalpeassa, epävarmassa valossa.

"Etkö _sinä_ tule herkkätunteiseksi tällaisella ilmalla?" kysyi Helsing, kun Torkild tuli sankoineen. Hän istui portailla niinkuin äskenkin.

"Tulen minä. Niin kai kaikki ihmiset tulevat."

"Minä tulen niin naurettavan herkkätunteiseksi -- toisinaan saan sellaisen halun ottaa itseni hengiltä, tiedätkö." Helsing oli hetkisen vaiti. "Tai sitten pitäisi olla joku, johon on hirmuisesti rakastunut. Ja sitten pitäisi olla syvällä, syvällä metsässä. Ja puristaa ja rutistaa hänet ihan kuoliaaksi. Ja sitten olisi tullut loppu minustakin luonnollisesti --"

Torkild kumartui ulospäin kaiteen yli. Ruohikosta alapuolelta lemahti viileä ja kirpeä orastamisen haju.

"Niin", sanoi hän hiljaa. "Niinpä niin. Saa halun johonkin väkivaltaiseen, raakaan -- johonkin, mikä voi nylkeä ja viskata pois kaiken tämän hennon ja valoisan, mikä ikäänkuin kiertyy ihmisen ympärille ja takertuu häneen imusäikeillään ja kalvaa tyhjiin --"

Helsing nyökkäsi. Ja he olivat jälleen kauan vaiti. Kunnes Helsing äkkiä huomautti:

"Kuule -- meillä ei ole enää perunoita -- meidän pitää mennä hakemaan Myrasta huomenna --"

"Niin kai --"

"Kukahan se on, joka nuotioi tuolla lammen päässä?" virkkoi Helsing hetken perästä.

"Eriksenin pojat ehkä --?"

Nuotio leimahti lammen takaista pimeää seinämää vasten. Ja se loi kirkkaan, punaisen valoviuhkan sysimustaa vedenkalvoa pitkin. Oli kuin yön pimeys olisi tihentynyt tuon räikeän loisteen ympärillä pimentoloukossa. Mutta mäellä majan luona vallitsi kuutamo valaen hopeavaloaan louhikkorinteen ja metsän ja rakennuksen yli.

* * * * *

Sammuneen nuotion savu vaappui vielä sumukatoksen tavoin aamunkirkkaan lammen yllä, kun he lähtivät perunain hakuun.

"Kuulepas käkeä", sanoi Helsing, ja he seisahtuivat kuuntelemaan sen kaukaista helkytystä. "Itäkäkihän on itkukäki."

-- "Minä olen kerran poikavekarana ampunut käkeä", sanoi hän jälleen kävelemään lähdettäessä. "Sanotaan, että silloin joutuu itse päättämään päivänsä --"

"Eihän tuo sentään niin vaarallista liene. Vaikka eipä silti että minä tahtoisin ampua käkeä, mutta --"

"Meidän kotipuolessamme oli paljon taikauskoa", virkkoi Helsing jälleen. "Muistan, kun pienenä ollessani kerran seisoin pihalla ja osoitin vesikaarta. Silloin karjakko sanoi minulle, ettei saa tehdä niin, sillä silloin joku lintu vuotaa verensä kuiviin ja kuole -- mahtoikohan se muuten olla juuri käki --"

"Sitä minä en ole ennen kuullut."

"Etkö! Se sama karjapiika kertoi, että juhannusyönä tulee joku ja taittaa latvat kaikista puista -- tiedäthän, etteivät ne kasva enää juhannuksen jälkeen. Jos istui sinä yönä pihlajan alle, sai nähdä kuka se oli -- mutta ne, jotka tekivät niin, tulivat sekapäisiksi, niin kamalaa se oli. Minä mietin monena vuonna, että tekisin sen. Mutta Ingeborg makasi peiton alla koko juhannusyön. Minä olin karjamajallamme kerran eräänä juhannusyönä rengin kanssa. Ja hänen täytyi maata Ingeborgin vieressä koko yö, kun tämä niin pelkäsi, sanoi renki --"

He naurahtivat molemmat.

Mäenrinteillä oli vielä mustia lumikinoksia, ja sammalen alta tirskui vettä. Maanpinta metsissä oli limaista ja kuivien oksien väliin kutoutuneen hienon verkon peittämää. Alhaalla keltaisissa rämeiköissä seisoivat koivut vielä harmaina ja alastomina juuret happamassa kylmässä vedessä, mutta missä ne olivat tarrautuneet kiinni vuoren rinteeseen, missä aurinko paahtoi kalliota, siellä ne olivat vaaleanvihreitä kirkkaista, kiiltävistä hiirenkorvista.

He istuivat kauan harjun laella katselemassa. Metsäinen seutu levisi toukokuisen kirkkaana harju harjun takana, kuusimetsä joi auringonpaistetta, ja neulaset olivat saaneet kuihtuneen kellertävän värin kaikista talven lumikylvyistä. Oli niin kirkasta, että joka ainoa lehtipuu kaukaisilla rinteillä erottui silmään hopeankiiltävänä, ja niin hiljaista, että kun tuulenhenkäys tuli, niin kuului kuinka kuusten suhina kulki mäeltä mäelle kantaen mukanaan kirkonkellojen kaikua Sorkedalenista. Silloin avautui jonkun matkan päässä harjulla olevan majan lippu veripunaisena, ja teräksenharmaita kareita värehti lampien pinnalla, jotka taivaansinisinä päilyivät heidän alapuolellaan. Mutta mustat varjoläikät liukuivat harjulta harjulle sitä mukaa kuin keveät, kosteankiiltävät pilvet siirtyivät korkealla kesäisen kirkkaalla taivaalla.

Etempänä Myrenin päivänpuolisella rinteellä oli jo täysi kesä -- puronvarsilla leventelivät päivännoudot keltaisina ja kiiltävinä, ja pikkupensaat kiviraunioilla olivat aivan vihreät. Mutta siellä oli vain muutamia ihmisiä -- ladonsillalla istui seurue pikkupoikia syöden kovaksikeitettyjä munia limonaadin kanssa, ja karviaismarjapensaiden alla talon seinustalla loikoi kaksi nuorta tyttöä, jotka paahtoivat seltterillä kasteltuja kasvojaan auringonpaisteessa tullakseen ruskeiksi. Mutta kun Torkild ja Helsing tulivat keittiöön, sanoi emäntä:

"Neiti Helsing ja hänen ystävättärensä ovat täällä erään pojan kanssa -- ne istuvat pellon takana. Hän kysyi teitä --"

Betzy tervehti heitä riemuhuudolla ja huiskutti likööripulloa, "vihreää täytettä, jonka hän itse oli valmistanut". Ja hän tarjosi heille leivoksia ja esitteli luutnantti Løkken -- pienen, hoikan, englantilaiseen urheilupukuun puetun miehen -- yhdessä henkäyksessä. He istuivat keskellä ruoka-, paperi-, leivospussi-, appelsiininkuori- ja munankuorikasaa.

"Voi Finn, olepa kiltti poika ja juokse noutamaan sisältä muutamia laseja lisää, Lorensille ja Torkildille -- meidän on mentävä Løkken majalle tänään, mutta oli niin kaunis ilma, ettemme raskineet lähteä heti sinne istua mököttämään toisten poikien kanssa --."

Sitten Betzy keksi joitakin suuria virnankukkia peltotilkan toisella puolen. Ja Torkild sai määräyksen lähteä mukaan sinne niitä poimimaan.

"Mutta tiedäthän, että ne kuihtuvat paljon ennen kuin ehdit kotiin --."

"Ei suinkaan -- minä panen sammalia ympärille ja sullon ne jahtilaukkuun --."

Hän raahasi Torkildin mukanaan kiviraunioiden taakse. Siellä oli punaisenaan purppuranvioletteja virnankukkia, ja pienellä, jyrkällä, kirkkaaseen lampeen päin viettävällä mäenrinteellä oli viljalti esikkoja ja orvokkeja.

"Minun _täytyy_ näet kertoa sinulle", touhusi Betzy, "mutta älä sano sitä kenellekään, sillä se on pidettävä salassa, ja luoja armahtakoon sinua, jos hiiskut siitä -- ajattele, Aagot ja Fjeld ovat kihloissa, eikö se ole ihanaa -- minä olen niin iloissani Aagot-raukan puolesta. Hänen on määrä matkustaa Fjeldin luo syyskuussa mennäkseen naimisiin. Voit uskoa, että Fjeldin kosimakirje oli ihastuttava, minä en antanut perään ennenkuin sain nähdä sen, ajattele että hän pitää Aagotista niin kovin -- äh sentään, etten voi päästä morsiusneidoksi, se on sitten ilkeää -- oi, minusta on niin ihanaa, että Aagot pääsee naimisiin -- mutta eikö ole kummallista, että joku kutsuu Aagotia rakkaaksi reippaaksi uljaaksi tyttösekseen -- ja sitten se, että hän menee kihloihin ensimmäisenä meistä kahdesta --?"

"Aagot _on_ reipas, uljas tyttö", sanoi Torkild. "Fjeld voi minun mielestäni olla iloinen, kun saa hänet --."

"No se on varma", sanoi Betzy huoaten päivänpaisteeseen. "Mutta herra nähköön, kuinka rakastunut se mies on ollut minuun, tiedätkö --."

"Nythän sinulla on Løkke. Ja te olette tulleet sinuiksi --" Torkild nauroi.

"Uh, niin, se poloinen kerjäsi sitä niin kovin --"

"No sehän on ymmärrettävää kyllä --"

"Aasi -- hyi, kuinka häpeämätön sinä olet!" Betzy nauroi myös ja sitten tuuppasi häntä. Torkild seisoi vähän häntä alempana mäen rinteellä, ja kun hän horjahti, tarttui hän Betzyn käsivarteen. He menettivät kumpikin tasapainonsa ja vierivät yhdessä rysyssä alas.

He päätyivät jonnekin kirkkaaseen, pitkään ruohikkoon mäen alla, ja Torkild makasi pitäen kiinni Betzystä, kummankin hiljaa nauraessa.

"Torkild -- oletko sinä hullaantunut -- päästä irti heti --."

Torkild suuteli häntä, mutta hän käänsi päänsä sivulle, niin että suudelma sattui kaulaan korvan alle.

"Oletko siivolla -- sinä hävytön poika -- sinä olet sitten kerrassa hävyttömin --."

"Tilaisuus tekee varkaan, Betzy -- olenko minä hävyttömämpi kuin esimerkiksi Løkke --"

"Päästä irti, kuuletko, pöllö --". Betzy sai toisen kätensä vapaaksi ja antoi häntä korvalle. Mutta Torkild sieppasi sen jälleen ja piti kiinni --.

"Eikö hän ole suudellut sinua --?"

"Minä luulen, että sinä olet ihan hullu." Betzy sai tuskin puhutuksi naurulta. "Mitä vietävää se muuten sinulle kuuluu --"

"Kuuluu kyllä. Sinun on nyt pakko tunnustaa -- kun kerran olet minun vankini --"

"Vai niin --" Betzy viskautui äkkiä irti hänen otteestaan, oli samassa jaloillaan ja lähti juoksemaan ylös mäkeä. "Oi, ota minun lakkini, Torkild --."

Torkild sieppasi sen ja juoksi jälkeen, saavutti hänet ja läimäytti sen päähän. Sitten hän kävi taas syliksi Betzyyn.

"En totisesti ymmärrä, mikä sinuun on mennyt, Torkild --."

"Ethän ole vihainen, Betzy, vaikka suutelen sinua? --"

"Olen kyllä, sen luoja tietää", vastasi Betzy; hän nauroi niin että vedet olivat silmissä.

Torkild käveli vihellellen, kun he palasivat kotiin päin perunasankoa kantaen. Helsing kääntyi äkkiä juuri kun he olivat aukaisemassa majan ovea.

"Eivätkö nuo ole sinun veljesi ja Rose, jotka menevät tuolla puron varrella --"

Torkild kääntyi:

"Ovat --" ja hän jäi seisomaan.

"Huudammeko heitä?"

"Ei."

"Ehkä he ovat käyneet täällä sillaikaa kun me olimme poissa", arveli Helsing.

"Ei. He tulivat Grattumin-polkua." Torkild tunsi itsekin, että hänen äänensä oli pettämäisillään. Ja hän kääntyi ja meni sisään.

Hetkistä myöhemmin tuli Helsing keittiön kautta. Torkild seisoi ja kuori perunoita. Mutta hänen kätensä vapisivat, ja Helsingistä tuntui, ettei hän tuntenut ystävänsä kasvoja. Hän seisahtui epävarmana.

"Hyvä ihminen --"

Torkild pudotti käsistään mitä niissä oli ja jäi seisomaan silmänräpäykseksi. Sitten hän meni sisään ja heittäytyi kamarin vuoteelle.

Helsing kuori perunat. Torkild kuuli veitsen raaputuksen ja se ikäänkuin riipoi lievittävästi kivistäviä hermoja jossakin syvällä hänen sisässään. Ja hän mulskautti ne soikkoon, ja hän rämisytti hellan renkaita, ja hän pani siankyljykset tulelle, niin että ne rätisivät ja tunkivat paistinkäryään Torkildin sieraimiin asti. Mutta avonaisen ikkunan ulkopuolella humisivat kuuset, ja kimalainen lensi sisälle ja kopsahti kattoon. Torkild makasi liikkumatta tuijottaen kädet niskan takana.

Helsing tuli sisään ja seisoi hetken epävarmana.

"Tuota -- tahdotko syödä nyt?"

"Tänä iltana --" Torkild vetäisi jalkansa koukkuun ja iski nyrkkinsä sängynreunaan. "Tänä iltana minä tahdon juoda itseni juovuksiin, tiedä se. Juoda itseni juovuksiin, ja vielä enemmänkin." Hän kääntyi kiivaasti poispäin. "Minä en jaksa --."

Helsing tuli hänen luokseen. Ja vitkastellen, arasti, hän laski kätensä hetkiseksi Torkildin käsivarrelle:

"No, poikani -- ei pidä nyt ottaa sitä noin sydämelleen --."

* * * * *

Kuu nousi kuusenlatvojen yläpuolelle ja rastaat liversivät joka taholla metsässä, kun he palasivat kotiin.

"Menisimmekö karjamajan kautta?" kysyi Helsing.

Torkild seurasi tahdottomana. Kun he astuivat Frognerin karjamajan tupaan, seisahtui Helsing hieman säikähtäen ovelle; hän oli huomannut Aksel Christiansenin ja Rose Wegnerin erään pöydän luona uuninnurkassa. Mutta Rose viittasi heille ja siirsi syrjään koivunlehvä- ja kukkasylyksen, joka oli hänen edessään.

"Siitä on kauan kun olen sinua nähnyt", sanoi Aksel. "Tuletteko majalta?"

Rosen kaula oli paahtunut helakanpunaiseksi avokauluksisen valkoisen puseron yläpuolelta. Hän oli kevätilman huumaamana, nauroi ja säteili ja elehti noille kolmelle nuorelle miehelle. Hän ja Aksel eivät olleet olleet missään; he olivat keittäneet kahvia nuotiolla ja kuljeksineet ympäriinsä umpimähkään syrjässä poluilta ja teiltä, syöneet paleltuneita karpaloilta soilta ja heillä oli ollut niin ihmeellistä, kertoi Rose. Väliin hän hymyili hiljaa ja säteilevästi itsekseen ja upotti kasvonsa kukkiin, jotka olivat puoleksi kuihtuneet ja tuoksuivat kirpeältä ja tuoreelta pöydän yli.

"Aksel, mihin sinä panit orvokit -- ajatelkaa, minä löysin sellaisen määrän tuoksuvia orvokkeja --."

Aksel otti ne selkälaukussa olevasta peltirasiasta. Ja Rose jakoi niistä kaikille kolmelle miehelle:

"Teidän on jokaisen saatava muutamia -- sillä minä olen niin iloinen tänään --."

Pöydän alla Torkild rutisti Rosen kukat pieneksi palloksi, mutta antoi niiden jäädä kokoonpuserrettuina kuumaan käteensä.

"Te olette niin mukavia ja kilttejä minulle kaikki kolme -- maljanne, kaikki te!" Hän taivutti päänsä taaksepäin, ja paljas valkoinen kurkku loisti. "Sellainen kevät -- Aksel, onko maailmassa missään sellaista kevättä kuin täällä Norjassa?"

"Ei ole", sanoi Aksel innokkaasti.

* * * * *

He menivät raitiotielle yhtä matkaa kaikki neljä. Kevätyö oli niin valoisa, että varjot näyttivät miltei aivan vaaleilta, vaikka kuu paistoi valkoiselle maantielle ja kuusikkoon. Mutta se täytti koko laakson valonhohteellaan, niin että kaupungin tuhannet valot syvällä alhaalla tuikkivat himmeinä ja uneliaina. Vuonon vaalean pinnan poikki kulki leveä hopeajuova, ranta ja saaret häämöttivät valoisina ja utuisina. Ainoastaan kaakossa, Bundevuonon puolella, missä taivas vielä rusotti heikosti auringonlaskun jäljeltä, oli matalalle painunut pilvenreuna, ja sen alapuolella oli pimeää, ikäänkuin yön synkkyys olisi ollut siellä piilossa.

Rose hiljensi käyntiään. Ja kun Aksel ja Helsing olivat ehtineet vähän edelle, meni hän Torkildin luo.

"Mikä sinun on -- sinä olet niin omituinen tänä iltana --. Etkö sinä ole terve?" Hän pani kätensä kevyesti Torkildin käsivarrelle. Torkild vavahti, kun Rose kosketti häneen.

"Ei mikään. Päätäni vain vähän kivistää", vastasi hän heikosti.

"Nyt taaskin -- voi, Torkild, sinun pitäisi puhua siitä lääkärille. Luulen, että sinun hermojesi laita on hullusti."

"Ei suinkaan -- se tulee vain keväästä." Mutta sitten hän lisäsi hiljemmin: "Entä sinun laitasi, Rose? Sinäkin olet omituinen tänä iltana."

Rose nauroi hämillään. "Sekin tulee vain keväästä." Ja hetkisen perästä hän lisäsi vakavana: "Sellainen päivä kuin tämä -- se on kerrassaan hurmaavan ihanaa. Se ei tee rauhalliseksi -- niin huolettoman tyytyväiseksi kuin muuten tunteekin itsensä täällä metsässä. Siitä voi tulla ihan hurjaksi --." Hän käveli vähän matkaa ja katsoi valoisaan yöhön. Kunnes hän äkkiä kuiskasi hiljaa ja surullisena:

"Oi Torkild -- toivoisin että _voisin_ -- olla sellainen kuin tahtoisit."

Hän silitti äkkiä Torkildin poskea -- aivan kevyesti sipaisten, niinkuin ohikulkiessa taputetaan lasta. Torkild hätkähti taaskin, väristen.

-- Nyt minä otan ja suutelen häntä, ajatteli hän. Samassa toiset kaksi seisahtuivat heitä odottamaan.

* * * * *

"Minä kävelen mieluummin kaupunkiin", sanoi Torkild. "Päätäni kivistää." Ja hän ja Helsing odottivat kunnes Aksel ja Rose olivat nousseet valaistuun raitiovaunuun ja ajaneet pois. Mitään puhumatta he jatkoivat kulkuaan Greveveieniä pitkin. Silloin tällöin he sivuuttivat parin, joka käveli hitaasti ja toisiinsa painautuneena varjossa. Ja metsässäkin oli ihmisiä.

"Hän oli keimaileva tänä iltana", sanoi Torkild äkkiä hiljaa. "Hän oli minun mielestäni suloinen silloin. Se ei ole hänelle luontaista. Hän tekee sen niinkuin ihan pieni tyttö leipoa taputtaa kakkua näyttääkseen kuinka iso hän on -- huvittelee itseään apinoimalla toisia."

"Luuletko" -- Helsing miltei kuiskasi -- "luuletko sitten, että hän välittää veljestäsi? Minä en sittenkään saanut sitä vaikutusta, tiedätkö --."

"Aksel välittää hänestä." Torkild puhkesi puhumaan: "Jonakin päivänä hän sanoo sen. Ehkä nyt tänä iltana. Ja Rose ei ole kuullut sitä ennen. Ei häneltä. Hän on vieras mies -- ja on kevät, ja Rose kaipaa uutta --. Minä olen ollut hänellä aina. Olen sanonut sen hänelle lukemattomat kerrat. Minun kanssani hän on kulkenut kaikkina lapsuusaikansa keväinä --." Torkild viittasi äkkiä Akerin-puoleen kuutamossa hohtaville kentille päin -- "En jumaliste usko, että tuolla on ainoatakaan polkua, jota en olisi kulkenut hänen kanssaan --."

* * * * *

Hän aukaisi huoneensa oven. Siellä oli painostavaa ja kuumaa, vanhaa sikarinsavua ja narsissien tuoksua -- emäntä oli sulkenut ikkunan. Torkild meni ja aukaisi sen -- hän seisoi hetken aikaa tuijottaen vastapäätä olevaan puutarhaan, missä kukkivat kirsikkapuut hohtivat kuutamossa.

Hän istuutui pianon ääreen: "Auf Flügeln des Gesanges --" hän hyräili hiljaa mukana. Kunnes alapuolella jyskytettiin luudanvarrella kattoon. Sitten hän meni jälleen ikkunan luo --.

-- Oli mahdoton kestää sitä enää kauempaa. Se imi ja imi, oli niinkuin lukemattomat hoikat imulonkerot olisivat jäytäneet ytimen hänen ruumiistaan ja sielustaan, kunnes hän tunsi sairasta, ruumiillista halua riistäytyä siitä irti --.

Ja sitten -- mitä se sitten oikeastaan oli --. Mitä se oli se Rosen puhe seikkailun odottamisesta --. Vika oli kai vain siinä, että hän, Torkild, kulki hänen nöyränä orjanaan. Jos hän ottaisi hänet rajusti ja kysyisi -- mitä sinä oikein tahdot -- onko minun mentävä vai jäätävä --. En tahdo pitkittää tällä tavoin enää --. Jos hän äkkiä jonakin päivänä yllättäisi hänet kovakouraisin hyväilyin ja miehensuudelmin --. Minä _tahdon_ sinut, ymmärrätkö sen --. Sinä olet minun omaisuuttani, minun saaliini --.

Torkild heittäytyi vuoteeseen ja vaikeroi hiljaa -- mutta minä en vain tee sitä koskaan. En vain tee sitä -- en _voi_ tehdä -- en hänelle --.

VIII.

Torkild oli kiivennyt majan katolle ja istui siellä savupiippuun nojaten ja paistattaen päivää.

Vallitsi keskipäivän hiljaisuus ja keskipäivän helle. Lepikko lammen ympärillä oli nyt tiheä ja tummalehväinen, niin että vain kaistale vettä näkyi niiden yli, valkeankimmeltävänä auringonsäteistä. Takana seisoi kuusimetsä juoden päivänpaahdetta, uudet vaaleat kerkät oksissa, ja pitkin louhikkorinnettä kukkivat keskikesän voimakkaat ja hehkeäväriset kasvit, horsmat ja harmaansiniset vuohenkellot.

Ei kuulunut äännähdystäkään, paitsi heikkoa havinaa puiden latvoissa ja lisäksi hyönteisten surinaa -- alhaalla lepikkoa vasten näkyi sääskipilvi, mielettömänä se tanssi ylös ja alas, meni näkymättömäksi varjoon ja sitten ilmestyi jälleen kullankarvaisena auringonpaisteeseen.

Kello läheni yhtä. Ehkä ei tullutkaan ketään. Ehkä ei Betzy tulisi sittenkään.

Torkild sytytti nysänsä -- pisti leikillään tulitikun majankaton auringonkärventämään ruohoon. Tuli luikersi eteenpäin, melkein näkymättömänä auringonpaisteessa, mutta korret mustuivat ja raukesivat tuhaksi. Hän taputti tulen sammuksiin kädellään. Ei saa leikkiä tulella -- eipä-ei.

-- Hänen olisi pitänyt olla yksin Betzyn kanssa täällä majalla tänään. Yksin kihlattunsa kanssa. Ja se oli Betzy.

Hän oli väsynyt ajattelemaan yhä uudelleen ja uudelleen, mistä oli johtunut, että hän nyt oli kihloissa Betzy Helsingin kanssa.

Toissapäivänä oli neljä viikkoa siitä illasta, jolloin se tapahtui. Ja kun hän aikaisemmin samana iltana oli mennyt Rammsiin, oli hän ajatellut Betzyä tuskin sekuntiakaan.

Yleensäkään ei hän ollut koskaan muistanut tätä, milloin ei ollut hänen seurassaan. Jos hänen ajatuksensa sattumoisin hipaisivat Betzyä, hymähti hän vähän niinkuin jonkun hupaisen pikkuseikan mieleen johtuessa. No niin -- muuten, olihan hän toisinaan, ollessaan väsynyt omaan raskasmielisyyteensä ja kuollakseen väsynyt tuohon Rosea koskevaan juttuun, hiukan kaivannut Betzyä ja hänen hymyään ja lörpötystään. Tuo heidän suutelemisensakin oli vain jonkinlaista lörpöttelyä --.

Torkild oli ollut väsynyt ja epävireessä sinä iltana, jolloin hänen piti mennä tanssiaisiin Rammsiin -- ne oli pantu toimeen hollantilaisten meriupseerien kunniaksi. Mutta hän oli mennyt, koska hän äkkiä tunsi, ettei jaksanut olla kauempaa yksin itsensä kanssa. -- Useampiin viikkoihin hän ei ollut halunnut nähdä ketään -- ei edes Rosea. --

-- Rosen kanssa hän oli ollut teatterissa eräänä iltana juuri ennen Kansallisteatterin näytäntökauden loppua. Hän oli kysynyt Akselia, ja Rose oli punastunut vastatessaan, ettei hän ollut nähnyt Akselia sen illan jälkeen, jolloin he olivat olleet yhdessä Frognerin karjamajalla. -- Torkild oli kyllä ymmärtänyt syyn. -- Mutta se ei ollut rauhoittanut häntä -- päinvastoin. Rose tuntui hänestä sulkeutuneelta ja mietteliäältä. Ja Torkild tuumi, mahtoiko hän katua? Oliko tuo Akselin tapa suhtautua asioihin -- tuo joko-tahi -- tehnyt vaikutuksen Roseen -- saanut Akselin kasvamaan hänen mielikuvituksessaan? Olihan se vastakohta Torkildin nöyrälle kiinniriippuvaisuudelle --. Mutta eihän Akselin suhde ollutkaan sama kuin hänen -- Akselhan oli uusi tuttavuus, ja hän -- ja niin edespäin, ja niin edespäin, iankaikkista kehää kiersivät hänen ajatuksensa tuon suhteen ympärillä, ilman alkua ja loppua --.

-- Tanssiaisissa hän oli tullut mustasukkaiseksi eräälle pienelle hollantilaiselle luutnantille. Kieltämättä hän oli tottunut siihen, että Betzy hakkaili häntä, eikä hän pitänyt siitä, että tämä liehitteli muita. Sitäpaitsi oli Betzy ollut tavattoman kaunis sinä iltana. Hänellä oli ollut otsan ympärillä jonkinlainen ruususeppele, jossa korvuksilla oli nauharuusukkeet, ja yllään vaaleansininen hihaton leninki, jota vain olkapäiden yli kulkevat korallinyörit kannattivat. Se näytti erittäin kauniilta. -- Sitten oli syntynyt väärinkäsitystä jonkun tanssin johdosta. Ja kun hänen valssinsa tuli, oli Torkild noutanut hänet ja lähtenyt tanssiin sen näköisin ilmein, kuin olisi tämä ollut hänelle ikävä velvollisuus. Mutta sitten oli Betzy kuiskannut heidän tanssiessaan:

"Se oli _kolmas_ valssi, Torkild. Minä _sanoin_ todella, että olin luvannut pois toisen. Minä _sanoin_ kolmas."

"Niin-niin. Tietysti sanoit niin. Eihän siitä kannata puhua. Minä kuulin kai väärin --"

"Voithan toki ymmärtää, että tahtoisin paljon mieluummin tanssia sinun kanssasi. Paljon, paljon mieluummin. Minä _rakastan_ tanssia valssia sinun kanssasi, senhän olen sanonut sinulle."

Betzy hymyili niin että suupieliin syntyi syvät kuopat. Torkild oli sanonut hänelle usein, että kun Betzy hymyili sillä tavalla, ei hän voinut olla tätä suutelematta. Ja Betzy hymyili koko ajan kun he tanssivat. He olivat tanssineet aika kauan.

"Tiedät kai, että olisin paljon mieluummin tanssinut sinun kanssasi", toisti Betzy, kun he jälkeenpäin kävelivät puutarhan läpi.

"Ei, kuinkas olisin sen voinut tietää --"

"Tiedätkö mitä!" Betzy lausui tämän vakavasti. Heti kun he olivat tulleet jonkun matkan päähän puutarhakäytävälle, oli Torkild pannut käsivartensa Betzyn hartiain ympäri -- pujahduttaen pari sormea saaliin alle, hänen paljasta, lämmintä ihoaan vasten. Betzy vastusti heikosti. Ja hän sanoi:

"Luuletko todella minun sietävän ehkä muiltakin ystäviltäni kaikkea sitä, minkä tyhmyydessäni sallin sinulle. Kaikkea tuota suutelemista ja sellaista --"