Part 5

Ympäri vuoden vilisi palstoilla nuorta väkeä; laskettiin mäkeä ja hiihdettiin talvella, pojat löivät palloa keväällä, ensimmäisestä lämpimästä päivästä alkaen lojui työpukuisia ihmisiä nukkumassa päivärinteillä. Kesällä tuli äitejä iltapäivisin pikkulapsineen ja koreineen; palstojen äänet olivat vallitsevina tässä kaupunginosassa: Pikkulapset, jotka parhaiksi osasivat taapertaa, lankeilivat ja parkuivat täyttä kurkkua, isot lapset kirkuivat toisilleen leikkiessään, kimakat mammain-äänet huutelivat keittiönikkunoista -- ja jossakin, lähempänä tai kauempana, itkettiin ääneen ja hellittämättä, kun taas siellä täällä joku leikissä vähän liian kovakouraisesti kohdeltu jurpotteli kotiinpäin sanomaan mammalle --.

Kun Torkild ei enää ollut yhdessä Arne Sevaldsenin kanssa, ei hänellä ollut oikeastaan ketään ystäviä. Hän ei viihtynyt kadun poikien parissa eikä hän sopeutunut sen paremmin yhteen katedraalikoulun poikienkaan kanssa. Se, etteivät he piinanneet häntä, niinkuin lapsilla on tapana piinata niitä, jotka ovat erilaisia kuin lauma, johtui siitä, että pojalla oli nyrkit, joilla hän kykeni pitämään arvoaan yllä. Hän tuli kalpeaksi ja laihaksi niinä vuosina, jotka hän asui kaupungissa, mutta hän oli notkea ja rohkea, oli hyvä tappelemaan ja hiihtämään, ja pitkässäpallossa tahtoivat kaikki mielellään hänet puolelleen.

Mutta Torkildillekin oli sijaa palstoilla. Hän saattoi loikoa koko kesäisen päivän vetelehtien lyhyessä, kuluneessa ruohikossa. Hänen yllään oli taivas kirkkaana ja sinisenä ja valkoiset pilvet purjehtivat, kärpäset, jotka surisivat kaiken likapuron varrella olevan saastan ympärillä, loistivat kullalle kirmaillessaan kuin kipinät edestakaisin lehtien varjossa karsittujen ja silvottujen puiden alla; pullonsirpale kaukana mäenrinteellä lähetti sateenkaarelta läikkyviä valokimppuja päivää vasten. Kun kevät tuli palstoille, tarjosi se lapsille kuminakaalia ja kalpeita orvokkeja, vähän ja pieniä, mutta ne tulivat uudelleen vuosi vuodelta; kesä toi orjanruusuja, vaaleanvihreitä koiranputkipilviä ja keltaisia peltonarskumetsiä mäenrinteille. Syksyllä riippui happomarjapensaiden kellanpunaisten lehvien alla uhkuva paljous punaisia marjoja; kirkaspaisteisina talvipäivinä kimmelsi lumi valkoisena, siniset varjot lasten pienten suksien lukemattomissa laduissa.

Vähän suuremmaksi tultuaan Torkild alkoi retkeillä Bygdøhön, Vestre Akeriin ja Nordmarkeniin. Hän sai myöskin pari toveria, joiden kanssa hän teki retkiä; muuten he eivät koskaan olleet yhdessä. Erittäinkin oli muuan Lorens Helsing-niminen; hän vaikutti melkein yhtä yksinäiseltä kuin Torkildkin, ja nämä molemmat liittyivät keskenään jonkinlaiseen harvapuheiseen ystävyyteen.

Mutta ei missään paikassa, missä hän sittemmin joutui vaeltamaan, ei kesäöinä, merellä, kun hän makasi veneessä vain meri ja taivas ympärillään, ei ylätunturilla syyspäivinä, kun aukeat tienoot olivat punaiset ja huiput ja tunturinpykälät hohtivat kylmänsinisin lumihangin ilmaa vasten tai kun usva vyöryi ylle kietoen hänet sisäänsä, ei jylhässä metsässä lehtokurpanpyynnissä kevätöinä tahi jäniksenajossa, Torkild ollut tuntenut sitä, mitä kutsutaan luonnon rauhaksi -- sitä mielen jännityksen syvää laukeamista, kaiken sen unohdusta, mitä ihminen tietää itsestään -- niin kuin täällä palstoilla. Tämä kaistale luontoa, jota kaupunkielämän aallot jo olivat jäytäneet ja joka pian oli hukkuva katujen tulvaan, missä jätkät ja lutkat joivat ja hoilasivat öisin ja jättivät jälkeensä saastaa ja pullonsirpaleita, oli hyvä ja antelias kaupungin lapsille, kunnes rakennuskivet hautasivat sen, antoi heidän elää vuodenaikojen sadut ja soi heille lapsuuden parhaat hetket.

* * * * *

Rouva Wegnerin huoneet olivat Blaasenille, kaupungin keskellä olevalle kauniille pikku tunturille päin. Rose näki sen vuoteeltaan herätessään, se oli aamuauringon kultaama. Hän rakasti palstoja ja hän rakasti Blaasenia, siellä oli hänellä ja Doriksella leikkitupa erään happomarjapensaan alla, hän rakensi karjamajan -- hän, joka tuskin oli nähnyt elävää lehmää -- kivien väliin Blaaseninlammen luo, ja hän tiesi kaikki orvokkipaikat; kun kultametsä kukki, kätkeytyi hän sinne nukkehoitoineen. Mutta hänen äitinsä ei oikein pitänyt siitä, että hän meni palstoille, ainakin pitäisi hänen olla siellä yhdessä Doriksen ja mieluimmin myös Torkildin kanssa. Palstojen seikkailut eivät olleet yksinomaan kauniita ja viehättäviä, vain lasten leikkejä ja äitien huolenpitoa; sinne tuli väkeä, joka joi ja tappeli, huusi ja hoilasi ja säikytti lapsia, siellä oli miehiä, jotka makasivat pensaiden alla ja koettivat houkutella pikkutyttöjä luokseen sanoakseen heille rumia sanoja tai "näyttääkseen heille jotakin". Löyhkäävissä porraskäytävissä kuhisi pikkutyttöjen kesken rumia juttuja kuin myrkyllisiä raatokärpäsiä. Kerrottiin lapsia kohdanneista pahanteoista, jotka ehkä olivat tapahtuneet aivan toisessa laidassa kaupunkia, vuosia sitten; mies, joka ne oli tehnyt, oli aikoja sitten joutunut maksamaan omaa osaansa seurauksista, pahoinpidellyn lapsen oli ehkä kuolema jo aikoja sitten armahtanut. Mutta teko jäi elämään; kaikkialla, missä köyhää väkeä asuu tiheään sullottuna, missä äitien täytyy laskea pienokaisensa yksinään ulos kaduille ja kentille, porttikäytäviin ja portaisiin, siellä se elää; siellä asuvat ihmiset eivät koskaan vapaudu sen seurauksista. Jos lapset tulevat myöhään kotiin jonakin iltana, on pelko läsnä ja hyökkää kiduttaen äitien kimppuun -- he ovat varoittaneet lapsia, mutta he eivät ole voineet sanoa miltä. Ja pikkutytöt tietävät sen kuitenkin, toinen kertoo sen toiselle; joka kerta kun lapsi on raiskattu, kokevat sadat muut sen mielikuvituksessaan, siltä eivät köyhät äidit voi koskaan varjella lapsiaan.

* * * * *

Sinä kesänä, jolloin Torkild ja Rose olivat kumpikin neljätoistavuotiaat, oli rouva Wegner ensi kerran leskeksijoutumisensa jälkeen saanut varoja matkustaa maalle Rosen kanssa niiksi kahdeksi viikoksi, jotka hänellä oli lomaa konttorista. Torkild kuljeksi yksinään kaupungissa. Erään tukahduttavan kuuman elokuunpäivän iltana tuli hänen äitinsä ja sanoi hänelle, että isä ja hän olivat sopineet, että muuttaisivat jälleen yhteen.

Torkild kuunteli ensin sanattomana hämmästyksestä. Sitten hän puhkesi raivoon. Poika, joka ei koskaan ollut sanonut äidilleen katkeraa sanaa, syyti isästään pahimmat kiroukset ja haukkumasanat, mitä hän koskaan oli kuullut. Hänen äitinsä ei saanut suunvuoroa, Torkild riehui, kunnes ei jaksanut enää mitään; silloin hän viskautui suinpäin sohvaan ja itkeä ulisi.

Vihdoin viimein sai äiti sananvuoron. Arkana ja alakuloisena hän koetti selittää, että isä ja hän tekivät sen heidän, lasten vuoksi.

Torkild kimmahti ylös jälleen:

"Vai niin? Luuliko äiti häntä sellaiseksi täiksi, että hän tahtoi ryömiä takaisin isänsä luo nyt -- saako hän kysyä, tulisiko se isän hutsu myöskin asumaan heidän luonaan, häh? Otetaanko se ehkä perheenjäseneksi?"

Säyseästi vastasi äiti, että hän ajatteli Dorista. Eikö Torkild voinut nähdä, että Dorikselle ei kaupungissa asuminen ollut hyväksi. Hän oli surkeannäköinen. Eikä heillä ollut mitään selkoa hänestä, hän juoksenteli ulkona niin monien omituisten epämiellyttävien tyttösten kanssa. Hän tarvitsi isän suojelijakseen. "Täytyyhän sinun voida käsittää, poikani, että sellainen äiti kuin hänellä on -- minähän olen melkein huonompi kuin jos ei olisi minkäänlaista --"

Se, että äiti näin ensi kerran suoraan mainitsi oman mahdottomuutensa, koski Torkildiin niin, että hän alkoi jälleen itkeä, nyt aivan lapsellisesti ja avuttomasti. Silloin äiti sanoi, että hän ajatteli myöskin Akselia. Samassa kuin hän mainitsi vanhimman poikansa, jota hän ei ollut nähnyt neljään vuoteen, puhkesi hänkin nyyhkyttämään; oli kuin valitus, jota hän vuoden toisensa jälkeen oli kantanut rintaansa suljettuna, nyt olisi räjähdyttänyt sen rikki ja tulvinut esiin. Oi, kuinka hän kaipasi vanhimpaansa, -- ehkä hän nyt voisi saada hänet takaisin.

Mutta käydessään jälleen puhumaan virkkoi Torkild vain hiljaisesti ja ankarasti: no niin, äiti sai sitten matkustaa isän luo Doriksen ja Akselin kanssa. Hän, Torkild, ei tulisi mukaan, hän tulisi kyllä toimeen. Hän voisi mennä merille tai hän voisi etsiä itselleen juoksupojan tai oppipojan toimen. Mutta hän ei lähtisi mukaan isän luo.

Silloin äiti tarttui häntä kaulasta ja rukoili. Torkildhan oli hänen lempilapsensa, häntä ei äiti voisi menettää, ja jollei hän tahtonut tulla mukaan, täytyisi äidin jättää sikseen koko asia. Mutta se oli ainoa neuvo, minkä hän tiesi; mihin he, lapset, joutuisivat, jos hänestä aika jättäisi! Sisarustensa vuoksi Torkildin pitäisi mukautua.

Ja koska hän ei voinut nähdä muuta neuvoa lastensa menestymiseksi kuin yrittää solmia uudelleen sidettä heidän ja isän välille, koetti hän selittää pojalle, miten kaikki oli johtunut, puolustellen miestään ja syyttäen itseään. Tultuaan vanhemmaksi Torkild ymmärsi, että se, mitä äiti kertoi hänelle, oli vain totuus, sentähden olikin sen sanominen varmaan ollut äidille kymmenkertaisesti kovempaa, ja silloin hävisi kaikki hänen äitiä kohtaan tuntemansa katkeruuden häivekin, ja Torkild ajatteli vain, kuinka paljon äiti-poloinen sittenkin oli pitänyt lapsistaan.

Torkildin isä oli tullut Kööpenhaminaan johonkin kristilliseen kokoukseen, ja siellä hän oli tutustunut vanhaan rouva Hammerichiin, joka oli vahvasti uskonnollismielinen. Hän oli syntyään kreivitär, oli aikoinaan ollut kaunotar, ja ihmiset sanoivat hänen palvoneen maallista rakkautta ennenkuin suuntasi mielensä taivaalliseen. Nyt hän hoivasi nuoria teologeja äidillisellä hellyydellä, ja hän kutsui vastaleivotun norjalaisen papin mukanaan kotiinsa Hindevadgaardeniin. Ivar Christiansen oli neljänkolmatta vuoden vanha, kookas, pulska talonpoikaisnuorukainen, jolla oli kömpelö ja luotettava käytös; hän viehättyi kovin kutsusta tanskalaiseen herraskartanoon -- joka muuten oli varsin pieni sikäläiseksi herraskartanoksi -- ja hän oli ihastunut ja kiitollinen kaikesta rakastettavuudesta, jota hän siellä kohtasi.

Siellä oli Regitze-neiti, nuorin kolmesta naimattomasta tyttärestä; hän oli silloin kolmenkymmenenneljän vuoden vanha, tyytymätön, kiusaantunut ihmislapsi, täynnä katkeruutta äitiä kohtaan, jonka tarkoitukset hän älysi, halveksivaa sääliä isää kohtaan, joka ei koskaan ollut nähnyt miten häntä petettiin, katkeroitunut kaikesta luonteessaan olevasta käyttämättömästä erotiikasta, jota vastaan hän, äitinsä esimerkki silmissään, kapinoi ja joka ei ollut koskaan löytänyt itselleen kohdetta. Hän oli jäykkä ja kömpelö olennoltaan ja jokseenkin vailla viehätystä, vaikka hänen kalpeat kasvonsa oikeastaan olivat läpeensä harvinaisen hienopiirteiset, tukka runsas ja sysimusta. Hänen suuret siniset silmänsä olivat useimpien mielestä liian vaaleat ollakseen kauniit.

Silloin hän rakastui mielettömästi äidin norjalaiseen suojattiin, joka oli kymmenen vuotta nuorempi häntä itseään. Ja hän näytti sen niin avoimesti, seurasi häntä rakastuneena joka askeleella, toi sen niin häikäilemättä näkyviin, että koko seutu puhui ja nauroi, ja Ivar Christiansenista tuntui lopulta, että hänen kunnianmiehenä oli kosittava neitoa. Muuten ei tuo herraskartanonneidin jumalointi ollut tekemättä häneen koko lailla mairittelevaa vaikutusta, ja tämän intohimo tarttui jossakin määrin häneenkin, niin että hän ainakin jonkun aikaa kuvitteli olevansa neitiin rakastunut.

Että se oli kuvittelua, selvisi papille ennenkuin he olivat olleet varsin kauankaan naimisissa. Toisin ajoin hän tunsi suorastaan vastenmielisyyttä vaimoaan kohtaan. Mutta avioliiton ensi vuosina hän piti kaikkea Jumalan koettelemuksena, ja hän koetti parhaansa mukaan sietää vaimonsa oikkuja ja vastata rakkaudella siihen intohimoon, joka tympäisi häntä. He saivat kolme lasta, joita äiti rakasti fanaattisesti eikä osannut hoitaa kunnollisesti, niin kovasti kuin sitä yrittikin. Regitze-rouva sopi norjalaisen seurakunnan papinrouvaksi niin huonosti kuin suinkin mahdollista, oli epäpätö emäntä, ei osannut seurustella seurakuntalaisten kanssa ja oli aivan vailla uskonnollisuutta.

Tämä avioliitto pani kovalle koetukselle Ivar Christiansenin luottavaisuuden ja uskon. Hän alkoi sulkeutua huoneeseensa lukien ja tutkistellen, mutta hän ei löytänyt sitä rauhaa ja varmuutta, jota etsi. Loppu tuli, kun Clara Bertelsen ilmestyi näyttämölle.

Asianlaita ei ollut aivan niin kuin Torkild oli kuullut lapsena. Tosin oli Christiansen laskenut ripille Clara Bertelsenin, pitäjän kruununvoudin tyttärentyttären, mutta heidän välillään oli tuskin ollut mitään suhdetta ennenkuin vuotta myöhemmin, kun neito kulki hänen luonaan saamassa yksityisopetusta. Ja Christiansen oli itse hakenut eroa papinvirastaan. Niinkuin hän oli siitä kirjoittanut, "kirkon muurit olivat vaipuneet soraksi hänen ympärillään, ja hän oli joutunut seisomaan paljaan taivaan alla."

Vilpittömänä pysyi Ivar Christiansen kuolinpäiväänsä asti; väkivaltaisella totuudeninnolla hän teki tiettäväksi ja perusteli kirkostaluopumisensa ja ilmoitti vaimolleen ja kruununvoudille hänen ja Claran välisen suhteen. Vanhus ei pienentänyt häväistystä sillä, että koetti saada lapsenlapsensa viettelijän rangaistukseen. Siitä ei nyt tullut mitään, ja Clara, joka oli lähetetty ulkomaille, karkasi takaisin Norjaan ja asettui asumaan rakastajansa luo. Christiansen asui jonkun aikaa Kristianiassa ja sitten Bergenissä, hän oli antautunut sanomalehti- ja käännöstyöhön, kirjoitti myös pari romaania, jotka olivat perin huonoja, mutta toinen niistä sai kunnian joutua takavarikoitavaksi, joten hän saavutti jonkinmoisen kirjallisen maineen.

Isän suuri vilpittömyys ja horjumaton usko siihen, että hän oli toiminut oikein, saivat Torkildin myöhemmin täysikasvuisena tavallaan antamaan hänelle anteeksi ja vieläpä tuntemaan jonkinlaista suvaitsevaista sääliä häntä kohtaan -- halveksivaa sääliä, joka kohosi voimakkaimmilleen joka kerta kun poika ajatteli sitä naista, jonka vuoksi hänen isänsä oli uhrannut kaikki. Valokuva Clara Bertelsenistä ripillepääsypuvussa oli aina isän kirjoituspöydällä -- se kuvasi täyteläistä, varhaiskypsää lasta, joka näytti jo syntyneen kokeneena.

Senjälkeen kun Christiansen oli eronnut vaimostaan, matkusti Clara Hampuriin; hän oli ottanut toimen ja hänen oli määrä olla siellä eroajan loppuun. Vuoden kuluttua hän meni naimisiin saksalaisen asioitsija Ritterin kanssa. Tämä oli tapahtunut joitakin kuukausia ennemmin kuin Christiansen ja hänen vaimonsa olivat päättäneet muuttaa jälleen yhteen. Ivar Christiansenin isä oli silloin juuri kuollut, ja hän oli asettunut syntymätaloonsa Fredrikshaldin lähelle; maan hän antoi vuokralle ja askarteli itse käännöstyössään. Hän oli myös hankkinut tohtorinarvon kirjallisuushistoriassa.

Koe onnistui huonosti. Kun tosi tuli eteen, oli yhteiselämä miehen kanssa, josta hän kai vieläkin piti, näissä olosuhteissa enemmän kuin rouva Christiansen jaksoi kestää; lyhyen ajan kuluttua hän joi yhtämittaa ja osasi myös mielisairaan oveluudella hankkia itselleen morfiinia. Ja sitten tuli Clara Ritter, joka oli jättänyt miehensä Saksassa, takaisin Kristianiaan, teki sovinnon Ivar Christiansenin kanssa, ja Regitze tiesi miehensä olevan yhdessä tuon naisen kanssa, kun hän matkusti Kristianiaan asioilleen. Vasta hänen itsemurhansa jälkeen suhde lakkasi.

* * * * *

Palattuaan isänsä luo oli Torkild mukautunut kohtaloonsa jonkunlaisella tylsällä, epätoivoisella alistuvaisuudella. Äidin kuoleman jälkeen ei hänen mieleensäkään juolahtanut erota isästä; päinvastoin, saatuaan konttoripaikan kaupungissa, hän jäi asumaan kotiin, maksoi puolestaan ja tunsi jonkinlaista vastuunalaisuutta sisareensa ja hiukan myöskin isäänsä nähden. Jonkun ajan kuluttua hän päätti mennä kauppaopistoon, lainasi rahaa omin päin ja sai myöskin vähän apua äidinisältään Tanskasta, ja niin matkusti takaisin Kristianiaan.

Siellähän hänellä oli rouva Wegner ja Rose. Hän katsoi heitä nyt vähän toisin silmin, nyt hän näki, että rouva Wegner oli kulunut ja väsynyt, koti oli kulunut ja olo köyhää, Rose oli juuri alkanut työskennellä konttorissa, jossa työpäivä oli kahdeksan tuntia ja palkka neljäkymmentä kruunua. Rouva Wegner lumosi hänet yhtä täydelleen kuin ennenkin, hän löysi yhä vielä saman sulon hänestä ja hänen kodistaan -- mutta nyt tuntui tuo lumo hänestä niin sanomattoman surunvoittoiselta ja liikuttavalta, ja lisäksi oli Rosekin, nuori, kaunis ja vakava Rose, jo seitsentoistavuotiaana vihitty samaan raadannan ilottomaan elämään. Rouva Wegnerin koti tuli Torkildille jälleen hänen olemassaolonsa rauhalliseksi pyhätöksi -- mutta vähitellen liukui äidin haahmo taka-alalle, ja tyttärestä tuli keskipiste.

Torkildin oli käytävä kaksi vuotta kauppaopistossa. Toisen vuoden alkupuolella kävi ilmi, että rouva Wegner, joka oli jo jonkun aikaa ollut raihnainen, sairasti sokeritautia. Ja hän huononi nopeasti.

Rose oli jo kauan ennen saanut tahtonsa läpi, että hän sai auttaa äitiä kotona. Ja kun rouva Wegner ensin oli tottunut siihen, että tytär hoiti taloutta, mieltyi hän siihen kovasti. Rose oli näppärä -- hän oli kaikessa hiljaisuudessa seurannut äidin kankeaa, epäkäytännöllistä työskentelytapaa ja miettinyt, miten hän tekisi minkin asian; nyt kävi ilmi, että hän oli hyvin kätevä kaikissa taloustoimissa, ja hänestä näytti olevan sula virkistys käydä käsiksi pesuun ja siistimiseen ja keittämiseen ja paistamiseen konttorityönsä jälkeen, joka kidutti häntä, kun siinä täytyi istua paikoillaan. Ja rouva Wegner oli onnellinen; hänelle ei merkinnyt paljoa, tuliko talous hoidetuksi vähän paremmin vai huonommin, hän otti vastaan tyttärensä työn ja hänen pienet lahjansa, teatteriliput, kukat ja makeispussit, samalla mielellä, jolla hän itse oli uurastanut ja antanut lapselleen; hänelle oli kaikki, mitä hän ilomielin oli antanut ja mitä hän ihastuneena otti vastaan, vain pantteja siitä, että hän ja hänen lapsensa olivat toisilleen kaikki kaikessa -- siten oli kaikki, mitä Rose teki, hyvää, ja pieninkin häneltä saatu esine loppumattoman kallis aarre.

Ja sitten tuli se aika, jolloin molemmat ymmärsivät, että kuolema oli läsnä tuossa pienessä kodissa ja odotti saadakseen viedä äidin.

Kumpikaan ei maininnut toiselle, että ymmärsi sen. Molemmat osoittivat sen vain sillä, että ikäänkuin koettivat täyttää rakkaudellaan pienimmänkin hetken siitä ajasta, mikä heidän oli vielä suotu olla yhdessä. Mutta Torkildille he uskoivat epätoivonsa.

Torkild toi rouva Wegnerille kallisarvoisia kukkia, kaikkea hyvää, mitä hänen oli lupa syödä, sellaista viiniä, jota hän sai juoda. Torkild näki nälkää rouva Wegnerin viimeisinä elinkuukausina voidakseen tuoda tälle jotakin joka päivä. Rose teki samoin -- ja Torkildin täytti ihmeellisellä, juovuttavalla, surumielisellä riemulla tunne siitä, kuinka hän ja Rose kuuluivat yhteen tässä surussa. Se oli hänelle niin suunnattoman toisenlaista kuin kaikki ennen koetut vastenmieliset surut, hyvää ja laupiasta surua, joka vihki hänen ja Rosen elämän yhteen -- ja hän uskoi myös, että Rosen äiti ajatteli samaa.

Rosen äiti otti vastaan kaikki lastenrakkaudenlahjat hiljaisella säteilevällä riemulla; hän ei koskaan maininnut tietävänsä, että heidän täytyi kärsiä puutetta voidakseen tuoda niitä hänelle. Sillä hän ymmärsi niin hyvin, että juuri tuo pakko kieltäytyä itse niin paljosta voidakseen ilahduttaa häntä, ilahdutti ja lohdutti heitä itseään ja tuolloin tällöin sai heidät unohtamaan, että hän pian olisi lähtevä heidän luotaan.

Rosen suru oli kuitenkin lohduton -- ja hänellä oli pitkät konttorituntinsa ja pitkät yöt äidin nukkuessa, jolloin hän oli yksin epätoivoineen. Äidillä oli salaperäinen varmuutensa siitä, että hänen rakkautensa lapseensa oli kuolemaakin voimakkaampi, Torkildin nuori hurmaantunut rakkaus kykeni imemään ravintoa ja voimaa kaikesta, myöskin kuoleman läheisyydestä ja eron katkeruudesta. Mutta lapsen surulle ei isän tai äidin kuolemasta löydy mitään lohdutusta. Äiti voi säilyttää rakkautensa kuolleeseen lapseensa tuoreena ja elävänä päiviensä loppuun asti, rakastajan sydän voi elää kuolleen rakastettunsa muistosta läpi pitkän, pitkän elämän. Sillä äidinrakkaus ja lempijän rakkaus ovat tunteneet alkamispäivänsä, ovat valloittaneet sijansa elämässämme, ovat mitanneet voimaansa muiden rakkauksien kanssa -- mutta lapsen rakkaus vanhempiinsa on ollut aina lapsen olemuksen osana, kasvanut sen itsensä mukana, tuomatta koskaan mielelle uudistumisen onnea. Sentähden on lapsen suru isän ja äidin tähden turvaton ja lohduton, kappale sen omaa olemusta riistetään silloin pois. Kun aika parantaa haavan tai uusi rakkaus täyttää tyhjän tilan sydämessä, silloin ei ole kysymyksessä lohdutus, vaan unohdus.

* * * * *

Rose ja Torkild olivat kahden Rosen kodissa äidin hautajaispäivän iltana.

Rose istui rouva Wegnerin nojatuolissa ompelupöydän luona. Viime kuukausina hän oli tullut kalpeaksi ja laihaksi, musta puku teki hänet vielä kapeammaksi ja valkeammaksi. Leima, jonka suru oli antanut hänen nuorille kasvoilleen, muistutti katkeruutta ja uhmaa.

Torkild seisoi ikkunan edessä ja katseli Blaasenin takaiselle iltataivaalle. Pieni vuorenkumpu oli kuloruohosta harmaankelmeä, ja pensaat sen rinteillä olivat mustat ja paljaat. Hän tunsi kummallista heikkoutta ja huimausta, mutta tieto siitä, että hänen väsymyksensä johtui kunnollisen ruoan puutteesta, oli omituisen haltioiva -- hän oli tuhlannut niin paljon kuin voi kukkia siihen hautaan, joka tulisi kätkemään sen ihmisen, joka oli auttanut hänet lapsuutensa pahimman ajan läpi. Ja hän oli nukkunut vähän -- oli kuin hänen sielunsa olisi värissyt tulevaisuuden kaipauksesta, sisimmässään, sen surun takana, jonka rakastetun vainajan poismeno aiheutti, ja se tunsi varmaan uuden rakkauden ihmemaailman riemukasta odotusta. Ja hän puhui katsomatta Roseen:

"Mutta eihän hän ole poissa, vaikka onkin kuollut. Sinä ja minä -- eikö sinusta tunnu, että hän on jäljellä meissä? Mehän olemme toisenlaisia kuin kaikki muut ihmiset -- eikö sinustakin tunnu, että olemme toisenlaisia, kun ajattelet sitä? Ja sehän johtuu siitä, että hän on kasvattanut meidät --. Tarkoitan, että hän on opettanut meitä löytämään ilomme niistä ihmisistä, joista pidämme. Niin, juuri _iloitsemista_ hän on opettanut meille -- ei semmoisesta mitä voidaan ostaa tai voittaa muulla kuin rakkaudella, iloitsemista vain niistä, joita rakastaa --"

Rose puhkesi hiljaa vaikeroivaan nyyhkytykseen: "Mutta mammahan oli ainoa, josta minä voin iloita! Minullahan ei ollut koko maailmassa muuta kuin hän! Kenestä minun olisi iloittava nyt?"

Torkild kumartui hänen ylitseen ja silitti hänen tukkaansa. Mutta hän sanoi vain hiljaa:

"Sinähän voit iloita itsestäsi. Senhän hän on myöskin meille opettanut -- ja se hänessä ehkä olikin suloisinta -- että ihminen voi saada iloa itsestään. _Hän_ saattoi aina olla iloinen katsoessaan itseensä -- koska hänen ympärillään oli vain rakkautta ja urhoollisuutta ja oikeamielisyyttä ja kaikkea mikä oli kaunista, eikä mitään, ei mitään alhaista tai rumaa tai likaista, kun hän oli yksinään itsensä kanssa. Oi Rose, Rose -- minusta tuntuu, että kun vain elämme niinkuin arvelemme olevan oikein emmekä koskaan anna valtaa millekään huonolle tai tee mitään, jonka vuoksi emme voi itseämme kunnioittaa -- silloin on äitisi meidän luonamme, niin, silloin hän on täällä maan päällä meidän luonamme --"

Mutta Rose ravisti kärsimättömänä hänen kätensä pois:

"Oh, sinä puhut ja puhut. Mutta minä en välitä siitä --. Minä tahdon puhua äidille, enkä sitä voi koskaan enää. Minä tahdon taputtaa hänen hienoja pehmeitä poskiaan ja hänen pieniä, suloisia, kuluneita käsiään -- enkä sitä voi koskaan enää. Minä tahdon, että hän hymyilisi minulle ja suutelisi minua -- eikä hän voi sitä koskaan enää. Oi, minä kaipaan ja kaipaan ja kaipaan, eikä hän koskaan enää palaa luokseni. Oi äiti, äitikultani, suloinen suloinen pikku äitini --"

V.

Torkild oli menossa konttoriinsa marraskuun aamuna. Oli sakea sumu, niin että kosteus laskeutui kasteena talvipalttoon nukalle.