Part 4

Varhaisesta aamusta myöhään yöhön rouva Wegner teki työtä, siivosi, laittoi ruokaa, juoksenteli halvoissa myymälöissä ostoksilla, ompeli ja parsi ja paikkasi; kahdeksan tuntia hän istui joka päivä konttorissa. Ja hänen kodissaan ja kaikessa hänelle kuuluvassa oli hienostuksen, älyllisen ylellisyyden leima, jonka hän kokonaan loihti esiin mielensä rikkaudesta, loisteliaasta mielikuvituksestaan ja olemuksensa uhkuvasta voimasta. Mutta hän, jonka päivät olivat yhtämittaista köyhyyden raadantaa, ei koskaan maininnut köyhyyttään, ei koskaan valittanut menneitä huolettomia päiviään, vaan jos hän niitä mainitsi, teki hän sen vain iloitakseen ja hymyilläkseen niille hilpeille ja onnekkaille muistoille, joita hänellä oli siltä ajalta. Ei milloinkaan hän surkutellut päivien ikuista uurastusta -- mutta vähimmänkin vapaahetken, minkä hän saattoi itselleen ottaa, hän teki juhlaksi, hän juhli vähäpätöisintäkin, minkä kykeni hankkimaan yli kaikkein välttämättömimmän.

Torkildin mielestä oli ilma noissa kahdessa pienessä huoneessa täynnä epäaineellista rikkautta ja loistoa, jota hän ahnaasti imi itseensä. Siellä oli ainoa paikka, missä hän voi tyydyttää lapsuutensa onnellisuuden-tarvetta. Niitä olosuhteita vastaan, joissa hän kohtalonsa määräämänä joutui kasvamaan, hän ei kyennyt kamppailemaan; hän saattoi vain suoriutua niihin tuhoutumatta lasten ja heikkojen ihmisten ainoalla tavalla -- unohtamalla ne silloin tällöin. Rouva Wegner avusti tätä hänen tarvettaan runoilla itsensä pois kaikesta siitä sietämättömästä, jonka alaisena hän eli, rouva Wegnerin oman olemuksensa terveydestä hänelle jakama annos, se se oli tehnyt hänet elinkuntoiseksi.

Kotonaan elivät hän ja Doris ikuisessa ikävässä. Kun äidillä oli kohtauksensa ja hän virui makuuhuoneessa ikkunaverhot alaslaskettuina, tylsänä ja puhumattomana, täytyi lasten hoitaa itsensä niin hyvin kuin taisivat. Torkildin sydäntä poltti katkeruus ja häpeä, kun hänen hankkiakseen ruokaa itselleen ja Dorikselle täytyi etsiä äidin kukkaro ja ottaa rahaa tai koettaa saada jotakin velaksi jostakin kadun myymälästä, jos äidillä ei ollut rahaa. Ja sitten ahdisti häntä kuolettava pelko, ettei vain kukaan pojista, -- koulutovereista, jotka tekisivät pilkkaa, tai rouva Wegner, joka surkuttelisi häntä -- saisi tietää, kuinka hän pesi lattiaa, laittoi ruokaa, kuroi kiinni pahimpia rikkeimiä vaatteissaan, vieläpä pesi pyykkiäkin keittiössä, kun ei koko talossa ollut puhdasta vaatekappaletta. Rajattomassa epätoivossaan ja kyllästyksessään hän toisinaan haukkui Doriksen perinpohjin -- Doriksesta ei ollut mitään apua, hän oli yhtä mahdoton kaikkeen taloustyöhön kuin äitikin ja muuten hänestä oli samantekevä, vaikka koko talo olisi ollut tulvillaan roskia ja likaa.

Kun sitten kohtaus oli mennyt ohi ja äiti tuli jälleen ennalleen, saattoi hän kehua Torkildin kunnollisuutta, kuinka hän oli näppärä, kuinka hän oli tehnyt kaikki sieväksi äidilleen -- aralla, hiljaisella äänellä ja häpeilevästi alasluoduin silmin. Torkildilla oli itku kurkussa, hänen teki mieli heittäytyä maahan äidin eteen -- oi äiti, oi äiti, äiti! Hänen teki mieli pyytää ja rukoilla äitiään -- mutta hän ei tehnyt sitä. Jos Regitze-rouva olisi kuullut lastensa valittavan, syyttävän, rukoilevan tai uhkailevan häntä, niin, jos hän olisi nähnyt heidän kärsivän ruumiillista hätää silloin kuin hän oli sulkeutuneena pois heidän näkyvistään onnettomuutensa ja häpeänsä vuoksi, olisi hän kukaties voinut korjautua. Mutta hänen lapsensa olivat vaiti ja katsoivat hänen jälkeensä, kunnes hän pyrki piiloon ja unhoon heidän silmiltäänkin.

Niin kauan kuin he asuivat Kristianiassa, olivat äidin kohtaukset muuten olleet jokseenkin harvinaisia. Mutta ikävä vallitsi kodissa silloinkin, kun hän oli terveenä -- lapset tunsivat sen huokuvan äidin epätoivoisesta, poltetusta sielusta, ja he liikkuivat hänen seurassaan arkoina ja mykkinä, aina peläten hänen tulevan uudelleen "sairaaksi". Huono hoito ja epäjärjestys vallitsi myöskin kaikissa asioissa, vaikka Regitze koettikin terveenä ollessaan parhaansa mukaan huolehtia lastensa hyvästä olosta. Mutta hänellä ei ollut kätevyyttä missään; rumia ja kolkkoja olivat huoneet kauniine vanhoine huonekaluineen, kukat kuolivat ikkunoissa, ruoka maistui kumman sitkeältä ja mauttomalta ja ravitsemattomalta; usein se oli myös huonoa ja sitä oli niukasti, kun hän ei saanut rahoja riittämään. Ja hän tunsi alistuvaa epätoivoa nähdessään, miten hänen molemmat suloiset palleroiset lapsensa täällä kaupungissa tulivat kelmeiksi, laihoiksi ja hinteliksi, niinkuin kellarissa pidetyt kasvit.

Isän olosuhteista oli Torkild myös saanut selon asuessaan ensi vuotta kaupungissa. Se tapahtui näin:

Hän oli viihtynyt oikein hyvin Teresenkadulla ensimmäisenä talvena, oli saanut ystäviä joukoittain ja vietti iloisia ja huolettomia päiviä läheisellä maaseudulla, tappeli ja hiihteli ja löi palloa kevään tultua, eikä suuresti surrut siitä millaista kotona oli. Hän oli varsin iso ja vahva ikäisekseen, yhdeksänvuotiaaksi, siihen aikaan. Hänen paras ystävänsä oli muuan piharakennuksessa asuva poika, Arne Sevaldsen.

Arne oli vähän vanhempi kuin Torkild, iso ja vaalea ja kaunis, reipas ja siivo, ja Torkild rakasti ja ihaili häntä, nöyrän kiitollisena siitä, että sai olla yhdessä hänen kanssaan. Arnen isä oli samanlainen kuin Arnekin, ainoastaan täydellisempi ja merkillisempi siksi, että oli aikuinen. Hän oli pianotyöläinen. Hän oli hirmuisen kiltti lapsille; kerran hän oli vienyt heidät mukanaan Nordmarkeniin ja kerran Troldvandiin. Mutta Arnen äitiä inhosi Torkild yhtä ajattelematta kuin hän ihaili ja rakasti Arnea ja Arnen isää. Hän inhosi rouva Sevaldsenin tunkeilevaa ystävällisyyttä, hänen yrityksiään päästä puhelemaan "hänen mammastaan", hänen ikuista jankutustaan ja marinaansa miehelleen ja lapsilleen. Kun nainen huomasi, ettei Torkild pitänyt hänestä, tuli hän epämiellyttäväksi ja ilkeäksi tätä kohtaan, ja hän se antoi Torkildin tietää, että hänen isänsä oli potkittu pois papinvirasta, koska hän oli vietellyt erään rippikouluoppilaansa, ja nyt hän eli yhdessä naikkosen kanssa kuin sika -- ja hänen äitinsä joi; niin että kyllä Torkildilla oli syytä ylpeillä.

* * * * *

Rosen äiti ja hänen äitinsä eivät olleet usein yhdessä. Rouva Wegner ei käynyt juuri koskaan heillä, ja siitä Torkild oli iloinen. Mutta rouva Christiansen tuli silloin tällöin lapsineen teelle toisen luokse. Ja silloin he molemmat suosivat ja vaalivat lastensa ystävyyttä -- oikeastaan johtuikin Doriksen ja Rosen välinen ystävyys enemmän äitien toimenpiteistä kuin siitä, että he olisivat sopineet yhteen. Doriksella ainakin oli joukko muita ystävättäriä koulusta ja kadulta, vaikkakin tuttavuuksien edelleen kehittymistä jossakin määrin ehkäisi se, että Doris ja Torkild tiesivät, etteivät he voineet tuoda tovereitaan kotiinsa. Mitä Roseen tuli, oli rouva Wegnerillä oma kykynsä tehdä tyhjäksi kaikki seurustelu, jota hän ei halunnut -- ja siten jäivät jäljelle melkein pelkästään vain Christiansenin lapset.

Oli melkein kuin olisi ollut salainen lohdutus noille molemmille tanskalaisille naisille, jotka olivat päätyneet tähän vieraan kaupungin köyhään kolkkaan yksinäisinä ja ystävättöminä -- niin erilaiset kuin heidän mielenlaatunsa ja kohtalonsa muuten olivatkin -- että heidän lapsensa olivat yksissä. Jouluksi ja syntymäpäiviksi saivat Rose ja Doris antaa toisilleen pieniä lahjoja -- useimmiten ohkaisia hopeisia rannerenkaita. Kun ne kalisivat Rosen hoikassa ruskeassa ranteessa, herättivät ne Torkildissa unelmia Gangeksesta ja hindulaistytöistä:

-- Aina muistan ma sen kauniin yön, -- -- -- telttahain kun arkana hän saapui Äitini ei sitä tietää saa, siksi irroitin ma nilkastani kultarenkaan, ettei kavaltaa kilinällään vois se tuloani.

Tämän runon oli rouva Wegner lukenut heille ääneen eräänä iltana. Sen hämäränpehmoinen poljento oli tarttunut Torkildin korvaan. Kun rouva Wegner oli lukenut jonkun runon, muisti Torkild tavallisesti pitkiä kappaleita ulkoa ja makasi toistellen niitä itsekseen iltasella maata pantuaan. Kun rouva Wegner puhui, oli hänen tanskansa Torkildin mielestä maailman kauneinta kieltä -- vaikka hän muuten ei tiennyt mitään niin rumaa kuin esimerkiksi Karen-tädin tai Niels Ove-sedän puhuma tanska.

* * * * *

Toisinaan saattoi tapahtua, että hänen äitinsä soitti, kun he olivat iltasella rouva Wegnerin luona. Rouva Christianseniinkin näytti näiden huoneiden tunnelma vaikuttavan; Torkildista ainakin tuntui, ettei äiti soittanut siten kotona; Torkild istui lattialla pimeimmässä nurkassa ja kuunteli, äidin soitto huuhteli häntä valtavien merenaaltojen tavoin, hänen silmänsä eivät irtautuneet äidin sammuneista, kelmeistä kasvoista -- nyt ne elivät; vaaleissa silmissä tuikki tumma hehku, ruskeat kuivettuneet huulet värähtelivät ja vääntyivät. Istuttuaan kerran pianon ääreen soitti äiti usein tuntikausia.

Kun he lähtivät pois, otti Torkild äitiänsä käsipuolesta niin pian kuin ovi oli suljettu heidän takanaan. Ja kun hän oli päässyt vuoteeseensa kotona huoneessaan ja lamppu oli sammutettu eikä ollut muuta valoa kuin kaasulyhdyn hohde kadulta, huusi hän äitiään. Tule sanomaan minulle hyvää yötä, äiti! Sitten hän kietoi käsivartensa äidin kaulaan ja suuteli kiihkeästi sanomatta sanaakaan. Silloin saattoi tapahtua, että äiti istahti sohvasängyn reunalle, veti pitkän pojan puoleksi helmaansa ja suuteli häntä kuin aivan lasta, kuiskien hyväilysanoja, joita Torkild muisti vanhoilta, vanhoilta ajoilta. Ja äiti mutisi itkunsortamalla äänellä: "Sinä pikku raukka -- minun pienet lapsi-raukkani --"

Aina, kun he olivat olleet yhdessä rouva Wegnerin luona, tunsi Torkild niin voimakkaasti, kuinka hän piti äidistään, hellästi ja säälivästi ja surumielisesti. Mutta kun äiti jonakin iltana oli soittanut siten, nousi Torkildissa intohimoinen ja synkkä ylpeys. Äiti ja he, he olivat karkoitettuja, hylättyjä, vääryyttäkärsineitä ja kirottuja -- mutta kirous kääntyisi hänen isäänsä, valapattoon pappiin. Hän haaveili kohtauksesta isän kanssa -- kun hän itse olisi kasvanut isoksi ja ansaitsisi paljon rahaa ja äidillä ja siskolla olisi hyvä olla hänen luonaan; he asuisivat huvilassa siellä missä Wegnerien huvila oli ollut, Doris kulkisi aina valkoisissa vaatteissa ja äiti mustassa sametissa niinkuin rouva Gundersen teatterissa. Ja hänen rakkautensa olisi voittanut äidin onnettoman sairauden. Silloin isä tulisi, harmaapäisenä ja kumarana -- mutta hän, Torkild, tulisi häntä vastaan puutarhankäytävällä: Minä en tunne sinua! Sinä hylkäsit äitini, sinä hylkäsit lapsesi porton tähden. Nyt hylkäämme me sinut. Mene -- mene porttosi luo! Niin hän sanoisi.

Sellaisen illan jälkeen Torkild suoritti pitkät ajat fanaattisen innokkaasti niitä palvelijantöitä, joita hän muuten vihasi ja häpesi tehdä. Ja seisoessaan keittiössä pesemässä sekä omia että Doriksen alusvaatteita rukoili hän sydämessään äitiään palavin sanoin, joita hän ei koskaan saanut sanotuksi ääneen.

* * * * *

Eräänä iltana rouva Wegner vei kaikki kolme lasta teatteriin. Kukaan heistä ei ollut ollut teatterissa ennen. Vietettiin Tordenskjoldin muistojuhlaa. Jälkeenpäin muisti Torkild tästä tilaisuudesta rouva Gundersenin, joka seisoi sorjana ja mustapukuisena valoisalla näyttämöllä. Hän lausui Bergljotia. Hänen äänensä ihanuus ja säestävä musiikki värisyttivät Torkildia -- ja vieressään pimeässä erotti poika, uskaltaessaan vilkaista ylös, rouva Wegnerin kasvot, hiukan taaksepäin taivutettuina, valkoisina ja liikkumattomina, kyynelten huuhtelemina, jotka virtasivat keskeymättä hänen puoleksi ummistetuista silmistään. Miten se oli tapahtunut, sitä ei Torkild tiennyt, mutta pimeässä hän oli pannut kätensä rouva Wegnerin helmaan -- ja sitten se pujahti hiljaa tämän käteen. Kun esirippu laski ja sali äkkiä tuli jälleen valoisaksi, tuntui kaikki pyörivän hänen ympärillään. Rouva Wegner katsoi hetkisen alas lapsen liikutettuihin kasvoihin ja sitten hän silitti hellästi hänen hiuksiaan pari kertaa. Torkild tunsi onnesta kylmien väreiden kulkevan pitkin selkäänsä --.

Pikkutytöt eivät olleet ymmärtäneet vähääkään Bergljotista; he puhelivat vain neiti Juellista, joka oli lausunut prologin valkoisessa puvussa, olallaan maahan asti ulottuva kansallisvärinen vyöhyt. Kaikki nuket saivat olkavyöhyet, ja lopputalven Rose ja Doris joka iltapäivä seisoivat vuorotellen makuuhuoneen oviaukossa lausuen kaikkia osaamiansa runoja, yllään valkoiset yöpaidat selästä varmuusneuloilla vartalonmukaiseksi kiristettyinä ynnä pitkät silkkipaperiset olkavyöhyet. Torkild surkutteli ja halveksi heitä rajattomasti --.

IV.

Torkild ei tiennyt oikein itsekään, milloin Rose oli alkanut merkitä jotakin hänen elämässään. Ensi alussa Rose oli hänelle vain rouva Wegnerin tytär, osa rouva Wegnerin kaunista maailmaa. Sentähden hän oli Torkildin silmissä erilainen kuin kaikki muut pikkutytöt, hienompi ja onnellisempi. Aluksi Torkild hämmästyi sanomattomasti huomatessaan, että Rose kulki tuossa maailmassa pienen yksinäisen ihmisen lailla -- niin, vielä yksinäisempänä kuin hän, joka sokeasti ja arvostelematta jumaloi rouva Wegneriä. Mutta maailmassa ei näyttänyt olevan mitään, mihin Rose olisi suhtautunut arvostelematta.

Aluksi Torkild huomasi vain joistakin vähäpätöisistä seikoista, että Rose oli tyytymätön äidin toimenpiteisiin. Kuten esimerkiksi siihen, että Rosen piti kantaa laukkua; niin eivät tehneet kutkaan muut pikkutytöt koulussa. Mutta "se antaa sinulle suoran ryhdin", sanoi hänen äitinsä. Eikä Rose sanonut siihen sen enempää. Häntä kyllästytti myöskin se, että hänen piti kulkea hiukset hajallaan. Kaikilla muilla koko luokalla oli palmikko -- mutta rouva Wegner oli niin ylpeä lapsen kultaharjasta, "ja minkätähden pitäisi _meidän_ olla niinkuin muut", sanoi rouva Wegner hymyillen ylpeätä hymyään. "Tuntuvatko sinun mielestäsi muut olevan parempia kuin me?" Lapsi istui ja mietti hetken. "Eivät tunnu", virkkoi hän hitaasti. "Mutta he ovat toistensa kanssa. Eikä minulla ole ketään, jonka kanssa olisin yhdessä." "Onhan sinulla Torkild ja Doris", vastasi äiti. "Niin", virkkoi Rose miettivästi. "Doris sopisikin muuten yhteen muiden pikkutyttöjen kanssa koulussa. Mutta Torkild on sellainen kuin mekin."

Rose oli myös tyytymätön vaatteisiin, joita hänen täytyi pitää. Torkildin mielestä oli aina ollut luonnollista, että Rose oli toisen näköinen kuin muut pikkutytöt -- hän ei voinut kuvitellakaan tätä kävelypuvussa, englantilaishatussa ja nahkahansikkaissa. Mutta juuri näitä Rose toivoi itselleen. Sitä hän ei sanonut äidilleen; hän taipui siihen tosiasiaan, että hänen oli tyydyttävä uudestilaitettuihin ja halvasta kankaasta kotona ommeltuihin vaatteisiin: "mutta mamma voisi sentään hyvin olla tekemättä niistä niin eriskummallisia", sanoi hän Torkildille. Hän oli kyllä aina jokseenkin eriskummallisesti puettu.

Rose sanoi: "kun me olemme niin köyhiä, niin --." Rouva Wegner ei koskaan maininnut sitä, että he olivat köyhiä. Ja Rose se sanoi: "mamma ahertaa liian paljon." Rouva Wegner ei puhunut aherruksestaan. Hän uurasti hiljaisuudessa hankkiakseen ylläpitoa ja eli elämäänsä niinä tunteina, jolloin lamppu oli sytytetty ja kauneimmat kukat siirretty valoon -- ja hän itse esitti itseään ihaileville lapsille. Mutta äitinsä ihailemisessakaan ei Rose ollut lähestulkoonkaan arvostelematon.

Rouva Wegnerin elämäänsuhtautumistapaan kuului nimittäin se, ettei oltu huomaavinaan niitä lukemattomia kiusallisuuksia, jotka ovat jokapäiväistä leipää kaikille köyhille ihmisille. Piti koettaa olla niitä huomaamatta, ja varsin olla niistä puhumatta. Tämä sopi juuri yhteen sen tavan kanssa, jolla Torkild koetti selviytyä niistä vaikeista oloista, joissa hän kasvoi. Mutta Rose ei ollut sellainen -- hän ei halunnut jättää mitään huomaamatta; kaikkia oman pienen maailmansa asioita hän koetti ajatella ja tutkistella, ja varsinkin siitä, mikä ei häntä tyydyttänyt, tahtoi hän mielellään puhua. Ei äidille, "sillä mitäpä se hyödyttäisi", sanoi hän itse, "mamma ei sitten kuitenkaan tahdo sanoa minulle, mitä hän ajattelee." Torkildin kanssa hän joutui puhelemaan.

-- Rouva Wegner ja rouva Christiansen olivat kerran puhelleet Torkildin kuullen jostakin Rosen koulutoverista, jonka kanssa hän erääseen aikaan oli usein yhdessä. Ja rouva Christiansen, joka oli kasvatettu hienostelevassa hengessä, mikä silloin tällöin itsestään purkautui esiin, oli huomauttanut jotakin siitä, että Ellenin isähän oli vain leipuri. "Ellen on _hieno_ pikku nainen", sanoi rouva Wegner. "Hän ei koskaan puhu ajattelemattomasti." "No-jaa", sanoi rouva Christiansen. "Riittääkö nyt hienouteen se, ettei koskaan puhu ajattelemattomasti?" "Rakas ystävä", sanoi Rosen äiti. "Sehän se juuri erottaa hienon naisen muista -- ettei hän koskaan sano mitään, mistä ei voi vastata, sekä itselleen että muille. Ei valehtele, mitä hyvänsä voisi voittaakin valheella. Ja aina hallitsee itsensä, jotta ei tulisi sanoneeksi sellaista, minkä myöhemmin joutuu peruuttamaan."

Tämä hienon naisen määritelmä ei muuten läheskään soveltunut rouva Wegneriin itseensä. Tosin hän kyllä aina sillä hetkellä tarkoitti mitä sanoi, mutta hänen mielipiteensä vaihtelivat hänen tunnelmiensa mukaan, ja hän oli kipenöivän kiivas. Mutta Roseen se soveltui.

Mikäli Torkildilla yleensä oli ollut jotakin vaikutelmaa Rosesta, oli se se, että tämä oli intohimoisen totuudessapysyvä. Ja ettei hän koskaan puhunut mistään asiasta ennenkuin hän oli sitä ajatellut omin päin, perusteellisesti ja innokkaasti pyrkien ymmärtämään, katsomatta omiin olosuhteisiinsa.

Varsinkin Torkildin viimeisenä Kristianiassa-olon vuonna, vuotta ennen kuin heidän kummankin piti päästä keskikoulusta, olivat he paljon yhdessä. Koulusta päästyään oli Rosen määrä mennä kauppaopistoon.

"Tekeekö sinun mielesi sitten konttorineidiksi?" tiedusteli Torkild.

"Ei, mutta minä voin siten pian päästä ansaitsemaan hiukan itse", sanoi Rose. "Jos voisin sitten maksaa vähän puolestani kotiini. Silloin voisi mamma ottaa palvelijattaren avukseen ja pääsisi ahertamasta niin kovasti. Ja sitten minulla voisi olla oma huone eikä minun tarvitsisi aina olla yhdessä hänen kanssaan."

"Etkö sinä sitten pidä äidistäsi?" kysyi Torkild hämmästyneenä.

Rose hymyili suvaitsevasti:

"Oletko sinä hullu? Kyllähän toki ymmärrät, että minä _rakastan_ mammaa. En usko, että on ketään hänen veroistaan. Mutta hyvänen aika, minähän olen nyt todellisuudessa melkein aikuinen, ja kuitenkin on yhä aivan kuin hän makaisi hautomassa minua. Minä en saa hengittääkään noilta hänen siiviltään."

Torkildin täytyi nauraa, ja Rose nauroi myös.

"Niin -- tiedätkö, mikä minusta on kauheaa? Se tietysti merkitsisi, että mamman silloin olisi täytynyt raataa vielä enemmän, niin että minun luonnollisesti täytyy olla siitä iloinen tavallani. Mutta mammalla olisi pitänyt olla liuta lapsia, näetkös. Kaikilla ihmisillä pitäisi olla varaa elättää liuta lapsia. Ainakin mamman laisilla, jotka riippuvat niin kauheasti kiinni lapsissaan. Uh -- nyt minusta tuntuu, niinkuin olisin olemassa vain sitä varten, että hänellä olisi jotakin minkä vuoksi elää. Enkä sitten mitään saa tehdä hänen puolestaan. En mitään -- hän ei vaadi minulta kerrassaan mitään muuta, kuin että olen olemassa ja annan hänen palvoa ja hoitaa ja hallita itseäni. Toisinaan on niinkuin en voisi tuntea kuinka paljon pidän hänestä pohjaltani, kun en saa mitään tehdä. En edes kastella kukkia hänen puolestaan. En edes korjata itse omia vaatteitani. Jos teen sen hänen ollessaan konttorissa, niin moittii hän kotiin palattuaan ja sanoo minun tehneen sen hullusti. Toissapäivänä, kun hänen täytyi juosta takaisin heti kun olimme syöneet, otin minä ja pesin astiat, mutta tiedätkö mitä hän väitti? Että minä olin kolhaissut särön lasimaljaan, vaikka olen tuon särön nähnyt siinä kauemmin kuin viikon. Ja sitten hän sanoi, että se oli syynä, minkä vuoksi olin saanut nelosen matematiikassa -- aivan niinkuin ei muutenkin olisi melkein tavallista, että saan siinä nelosen. Mutta hän _tahtoo_ asiain olevan niin, että minä olen riippuvainen hänestä kaikessa.

"Toisinaan, kun alan puhua siitä, mitä tulen tekemään sitten kuin itse ansaitsen -- että silloin menemme yhdessä teatteriin ja että otamme kotiin apulaisen, niin että voimme mennä kuuntelemaan yhdessä soittoa tultuamme konttorista päivälliselle ja niin edespäin -- rupeaa hän itkemään sitä, ettei voi ostaa teatterilippuja minulle ja muuta sellaista. Minä en voi saada häntä käsittämään, etten minä ikävöi sitä, mitä hän ei voi minulle antaa, vaan ikävöin sitä, etten itse voi hankkia mitään hänelle tai itselleni. Minähän en kelpaa kerrassaan mihinkään."

"Olethan sinä hyvin näppärä koulussa -- kielissä ja sellaisissa."

"Koulussa, niin", sanoi Rose nelitoistavuotiaan halveksumisella _sitä_ kohtaan. "Minä vihaan koulua, ettäs sen tiedät. Jollemme olisi niin köyhiä, niin lopettaisin tuon typerän koulun huomispäivänä ja menisin oppiin jollekin puutarhurille. Niin, sen tekisin."

"Tahtoisitko sinä puutarhuriksi!" Torkild oli suunniltaan hämmästyksestä. "Et suinkaan tahtoisi tavalliseksi puutarhuriksi -- sellaiseksi, jolla on likaiset kädet ja risaiset vaatteet." Ja hän lisäsi vakavasti: "Siihen et saisi koskaan lupaa äidiltäsi."

"Se saisi olla samantekevä", sanoi Rose nuorekkaan armottomana. "Kun olisin saanut oman puutarhani, niin tulisi hän kyllä siihen mieltymään. Mamma, joka rakastaa kukkia niin kovasti -- ja pitää niin paljon vihanneksista ja hedelmistä. Minä vuokraisin jonkun noista vanhoista tiluksista kaupungin ulkopuolelta, ymmärrätkö, ja meillä olisi sellaiset isot vanhanaikaiset huoneet, joissa mamma voisi pitää niin paljon ruusuja ja pelargonioita kuin jaksaisi ja sittenkin jäisi vielä tilaa kääntyä. Ja minä saisin pitää kasoittain aikakauslehtiä ja minulla olisi puutarhakirjoja ja näytteitä ja luetteloita katseltavaksi iltaisin kaikkien mamman kirjojen sijasta. Ja käteni olisivat karkeat ja kuluneet -- ei niinkuin mamman, jotka ovat kuluneet sellaisessa työssä, jota hän pohjaltaan vihaa, vaan minun käteni ja vaatteeni ja kaikki olisivat kuluneet minun omassa, omassa työssäni. Mutta siitä ei kuitenkaan voi mitään tulla, ymmärräthän", jatkoi hän huoahtaen vanhamaisen viisaasti. "Sillä minun pitäisi olla opissa monta vuotta, ja silloin minä en voisi auttaa mammaa. Ja minulla täytyisi olla rahoja päästäkseni alkuun."

Se, että oli jotakin, joksi Rose tahtoi tulla, hämmästytti Torkildila enemmän kuin mikään muu seikka Rosen suhteen. Itse ei hän enempää kuin rouva Wegnerkään ollut koskaan ajatellut, että työ voisi olla muuta kuin valitettava välttämättömyys. Työtä täytyi tehdä elämän ylläpidoksi, elämän sisällykseksi täytyi olla jotakin aivan muuta. Arkoina ja epämääräisinä olivat hänen ajatuksensa tähän aikaan alkaneet lähestyä Rosea. Mutta Rosen mielessä ei ollut kaipuun varjoakaan Torkildia kohtaan. Tiedottomasti luki Rose kai hänet joksikin puolittain kuuluvaksi siihen kotiin, josta hän ikävöi päästä kasvamaan irti.

Tänä viimeisenä vuonna, jolloin he molemmat asuivat Kristianiassa, oleskelivat Torkild ja Rose vapaa-aikanaan enimmästi ylhäällä Vestre Akerissa.

Torkild oli varhain mieltynyt "maahan"; siihen, joka ensi tapaamalla oli vaikuttanut häneen vieroittavasta. Näiden laitakaupungin kadunpätkien välillä, joiden uudet rakennukset jo näyttivät rumentuneilta ja rappeutuneilta, oli laajoja aukeita palstoja, joilla oli lyhyttä, kulunutta ruohikkoa ja jyrkkiä, kuivia mäkiä, jotka alkukesällä kasvoivat metsänään keltaista peltonarskua; se versoi rehevänä kuivassa, kuumassa maassa, kasvoi korkealle yli lasten päiden, jotka tekivät sen sisään itselleen leikkitupia, tuoksui kuumalta ja väkevältä hyönteisten suristessa pilvenä sen latvoissa.