Part 24

"Eikö olekin todella kerrassaan kuvaamattoman kauheaa, että kaksi sellaista ihmistä kuin Mogens ja minä olemme laittaneet lapsen maailmaan. Me, jotka olemme juuri samasta paholaisen puusta veistetyt -- Mogensillakin on keuhkotauti, eikä taida olla pitkiä aikoja siihen, kun hänkin kutjahtaa. On meitä serkukset -- tottavie pahinta laatua mistä olen koskaan kuullut!

"-- Herra Jumala, mitähän sellaisestakin lapsesta tulee, Torkild!

"Ja minä pidän niin mielettömästi tuosta pikkuisestani. Voit uskoa, että hän on suloinen -- ja hän näyttää itse terveydeltä, on pyöreä ja kiltti ja vankka ja siivo. Nukkuu yöt läpeensä, sanoo rouva Jespersen, on ahnas kuin pieni leijonanpentu. Yksitoista naulaa hän painaa nyt -- ja painoi tuskin kuutta, kun syntyi --. Kun ajattelen, mitä hänestä mahtaa tulla, niin on kuin sydämeni seisahtuisi --.

"Tahdotko ottaa poikani luoksesi, Torkild?"

"Kyllä, Doris, teen sen mielelläni."

"Mutta sinun täytyy itse pitää hänet luonasi, ymmärräthän. Et saa laittaa häntä vieraisiin ihmisiin -- vaikka ne olisivat kuinka hyvää ja kilttiä väkeä. Sinun täytyy kasvattaa hänet itse omassa talossasi ja sinun on koetettava, isänä hänelle --."

"Sen tahdon tehdä, Doris. Tahdon koettaa hyvittää pojallesi jonkun verran kaikesta siitä, mitä olen -- laiminlyönyt -- sinua kohtaan."

"Etkö luule, että Rose ja sinä voisitte jälleen sopia? Minusta tuntuisi niin turvalliselta tietää, että pikku poikani olisi Rosen hoivissa --."

"Kas sitä en voi tietää. Oikeastaan en luule sitä." Viime kuukausien ylimieliset toivot ja unelmat tuntuivat hänestä niin äärettömän kauas puhalletuilta ja ohi menneiltä -- nyt tässä katumuksen ja epätoivon puuskassa.

"Ei sinun pidä soimata itseäsi mistään minun tähteni, Torkild", sanoi Doris lempeästi. "Herra jumala -- minun silmälläpitämiseni, se olisi totisesti ollut tehtävä, joka käy paljon yli sinun voimiesi -- ymmärryksesi, olin vähällä sanoa. Muistatko, kun asuimme kotona isän luona Fredrikshaldissa -- sinä paimensit minua todellakin uskollisesti ja koetit kasvattaa minua -- etkä aavistakaan kuinka narrasin sinua ja vedin sinua nenästä -- olin jokseenkin pahalla alulla jo silloin, sen sanon sinulle. Niin niin, paljon ennenkin sitä aikaa, silloin jo, kun asuimme Teresenkadulla. Sinä viihdyit parhaiten Wegnerillä -- sinä ja äiti ette aavistaneetkaan, kuka oli minun paras ystäväni: Olga Paulsen, Signoran sisar, tiedäthän hänet. Kun sanoin meneväni Dagnyn luo läksyjä kysymään, niin menin useimmiten Paulsenille -- ja hauskinta mitä tiesin oli se, kun tapasin Signoran tai jonkun hänen ystävättäriään ja sain salaa kuunnelluksi heidän jutteluaan. Olga oli alkanut jo ennenkuin me lähdimme kaupungista, ja minä sain udelluksi häneltä kaikki mahdolliset siitä. Siellä oli eräs vanha saksalainen asiamies Heinrichs -- ja eräänä iltana ollessani kävelemässä Olgan kanssa tapasimme hänet, ja silloin hän kävi lähenteleväksi minuakin kohtaan, mutta silloin minä rupesin pelkäämään, ja hän oli minusta niin inhoittava, että se säikytti minut takaisin hyveen tielle pitkäksi aikaa. Mutta juuri tuon inhottavuuden ajatteleminen jäi yllyttämään ja kiihoittamaan minua myös -- ja minä olen etsinyt sitä kaikkein vastenmielisintä kerran toisensa jälkeen -- ikäänkuin saadakseni tietää, eikö sitä koskaan voisi tulla minulle liikaa -- niin että nyt täytyisi sielun ja ruumiin revetä toisistaan minussa --."

"Doris, Doris", Torkild silitti hänen tukkaansa ja poskiansa. "Sinä et saa puhua niin paljon --."

"Pyh, nyt ei siinä enää ole mitään säästämistä. Minä tahdon, että sinä tietäisit niitä otat hartioillesi, näetkös, kun otat minun lapseni luoksesi. Sinun tulee tietää, millainen Ivarin äiti on."

Torkild kumartui ja suuteli sisartaan.

"Sinä olet aina ollut niin huonoissa oloissa, Doris. Minä koetan laittaa niin, että pikku poikasi on hyvä olla niin kauan kuin hän on lapsena. Että hänellä on rauhallinen ja hyvä ja terve olo."

"Niin, se on kyllä totta", sanoi Doris hiljaa. "Muistan kun asuimme Teresenkadulla. Iltapäivät, jolloin kuljin ja hiiviskelin yksinäni rumissa pimeissä puolityhjissä huoneissamme. Ypö yksin. Sinä olit Akerissa, ja äiti virui vuoteella toisessa huoneessa. Tai tuhersi keittiössä. Sinun tulee muistaa, ettei hän ollut koskaan minulle sellainen kuin sinulle -- hänhän ei milloinkaan puhunut minulle, kulki vain katsoa luimautellen minuun niinkuin olisi pelännyt --. Ja niinä seisoin ikkunassa ja tähystelin likaista katua ja vastapäätä olevia rumia harmaita tiilitaloja. Minusta se oli koko maailma, ja kaikki ihmiset maailmassa näyttivät köyhiltä ja kuluneilta ja ilottomilta --.

"Ja minulla oli sellainen tunne, että minut oli salvattu noihin huoneisiin ja tuohon yksinäisyyteen koko eliniäkseni. Se oli ainoa, mikä minulle oli todellista. -- Minähän en lainkaan sopinut yhteen Rosen kanssa -- kaikki hänen kotonaan oli minulle oikeastaan ihan vierasta ja luonnotonta -- koko heidän tapansa suhtautua elämään. Ainoa, minkä vuoksi välitin mennä Wegnerille, oli se, että hänen äitinsä oli poissa koko iltapäivän ja minä voin leikkiä teatteria siellä kaikessa rauhassa näytellen kaikkea, mitä haaveilin ja sepitin, ja Rose mukautui näyttelemään niinkuin minä vaadin. -- Mutta itsekseni sepitin loppumattomia juttuja, joista kyllä varoin kertomasta hänelle hisahdustakaan. Ja kun väsyin omiin kuvitteluihini, laittauduin jollakin viekkaudella Olgan seuraan. Se oli todellisuutta, jossa tapahtui jotakin, ja se, että se oli niin raakaa ja rumaa, teki minulle ikäänkuin hyvää -- olihan se kuin punainen säie kaikessa harmaudessa --.

"Ja kun makaan täällä nyt, Torkild, ja ajattelen kaikkea mitä olen kokenut -- kaikkea alhaista ja inhoittavaa, jossa olen kahlannut omasta vapaasta tahdostani -- niin tiedätkö, minusta on niinkuin se ei olisi totta, että se on todella tapahtunut minulle -- vaan niinkuin se olisi jotakin mielikuvitukseni sommitelmaa. Ainoa, minkä varmasti tiedän eläneeni, on kotona äidin huoneissa Teresenkadulla vietetyt iltapäivät --.

"Ja sitten se, että minulla on lapsi. Joka ei koskaan ole tuleva tuntemaan minua. Jota en uskalla painaa rintaani vasten enkä suudella, jotta en tartuttaisi siihen tautia --."

Torkild istui valkeana ja jäykistyneenä ja tuijotti sisaren pieniin kuihtuneisiin kasvoihin. Nenän tienoilta ja siitä alaspäin suun ympäriltä hän oli tullut niin laihaksi, että koko yläleuan kaari näkyi. Ja musta tukka oli suorittu pois otsalta kahdella suurella keltaisella nauharuusukkeella ja tuo kurja kuoleva ruumis kiedottu kirjavaan karnevaalipukuun.

"Minä en ymmärrä sitä", kuiskasi Torkild syvän kammon vallassa. "Että se on mahdollista. Oma pikku sisareni -- me olemme olleet yhdessä vuodet pitkät -- lapsina -- ja nuorina ollessamme -- enkä ole tiennyt rahtuakaan!"

"Sinähän olet aina pitänyt jostakin. Sinä pidit äidistä ja rouva Wegneristä ja Rosesta -- sinä et ollut sellainen kuin minä. Minäkin tahdoin kyllä mielelläni pitää -- mutta oli kuin sydämeni olisi pysähtynyt kasvussaan silloin, koska se sai liian vähän ravintoa. Minä olisin myöskin mielelläni pitänyt -- mutta minä en ikäänkuin voinut, ennenkuin joku olisi tullut ensin ja sanonut pitävänsä minusta. -- Mutta sitä ei ole kukaan tehnyt paitsi Jens. Ja se ei voinut, auttaa minua yhtään. Jos hän olisi ottanut minua oikein lujasti yhdenkään kerran -- jos hän olisi ollut voimakas ja terve, mutta hänhän on viallinen, raukka, niin ettei hän uskaltanut. Ja jos hän olisi ollut terve, voimakas mies, joka olisi tiennyt kykenevänsä valloittamaan itselleen onnen maailmassa, niin ei hän olisikaan rakastanut minua näin kauan. Minä olen kiduttanut hänet miltei kuoliaaksi. Mutta terveet, elinkelpoiset miehet eivät otakaan kuollakseen minunlaiseni vuoksi. He ottavat toisen, ja sillä hyvä." Hän nauroi hiljaa. "Tai oikeastaan, ottavathan he minunlaisianikin -- niin pitkäksi aikaa kuin heille sopii. Se on ihan samanlaista kuin meidän naisten on laita, kun tavarataloissa on alennusmyynti; me emme voi olla raahaamatta mukaamme kaiken maailman rojua, jota emme vähääkään tarvitse -- kun voimme saada sen niin halvalla. Useimmat miehetkään eivät voi olla ottamatta minun laisiani, kun tapaavat meidät, vaikka he tarkoin ottaen eivät tarvitsekaan meitä -- kun voivat saada meidät melkein ilmaiseksi --.

"Jensille ja minulle tämä oli kai paras, mitä voi tapahtua. Minähän en ole koskaan kuulunut hänelle, ymmärrätkös. Mutta tällä tavoin hänestä tuntuu kuin omistaisi hän minut sittenkin. Hänhän ei voi valloittaa taistelemalla itselleen osaa maailmassa -- hänen on tyytyminen poimimaan sitä, minkä muut ovat viskanneet katuojaan. Sentähden en voinut koskaan tyytyä elämään elämääni hänen rakkautensa turvin. Mutta minä voin kuolla sen turvin --.

"Oletko nähnyt sitä rumaa kuvaa minusta, joka riippuu tuolla toisessa huoneessa?" kysyi hän äkkiä nauraen.

Torkild nyökäytti kiusaantuneena.

"Minä olen lahjoittanut sen Jensille -- muistoksi minusta --."

"Doris", pyysi veli kammostuneena. "Sinä et saa -- anna minulle lupa ottaa ja polttaa se --."

"Oletko hullu --", Doris nauroi kaameaa tytönheilakan kummitus-naurua. "Jensin _täytyy_ saada pitää se. Etkö ymmärrä, että se merkitsisi hänelle elävänä kuolemista, jos naulanreiät hänessä menisivät joskus umpeen --.

"Torkild", kysyi hän äkkiä huolestuneena. "Voisitko kuvitella mielessäsi, ettet joskus maailmassa pitäisi Rosesta enää?"

"En, sitä en voi."

"Sinun pitää kaikella muotoa rakastaa häntä aina -- tapahtukoon mitä hyvänsä. Se olisi niin hyvä pikku Ivarille, kun hän on sinun luonasi."

* * * * *

He kuulivat Lihmen avaavan samassa eteisen oven, ja kun hän tuli sisään ja laski suuren ruusukimpun Doriksen vuoteelle, kietoi Doris käsivartensa hänen kaulaansa ja suuteli häntä:

"Oletko nyt tehnyt kunnollisen kävelyretken? Minusta sinä näytät vähemmän väsyneeltä, eikö hän näytäkin, Torkild? Sitten voit pyytää Ellenin tuomaan päivällisen sisään -- me syömme tavallisesti täällä yhdessä, Jens ja minä -- et kai sinä pelkää tartuntaa, Torkild?"

Doris oli säteilevällä tuulella aterian aikana, joi punaviiniä ja tahtoi lakkaamatta jutella vihlovalla kuiskausäänellään molempien miesten kanssa, jotka istuivat ja koettivat syödä. Ja kun palvelijatar oli korjannut pöydän ja tuonut kahvin sisään, vaati hän heitä polttamaan.

"Minä lakkasin polttamasta jo talvella", valehteli Torkild.

"No silloin saat tottavie aloittaa uudelleen. Voittehan istuutua tuonne ikkunan luo. Kas minä en _saa_ yskiä -- ja herra ties muuten mitä _se_ tekisi nyt. Luuletteko minun haluavan maata tässä ja katsoa, kun kaksi isoa miestä juo kahvia kuin pikkutytöt vetämättä savuja päälle -- mitä muuten eivät pikkutytötkään tee enää nykyaikana. Niin, ole hyvä, Jens, anna minulle vain kauniisti kahvia tänään -- tiedätkös. --"

Ovikello soi. Ja Doris kuiskasi aivan eri äänellä:

"Se on pikkupoju --"

* * * * *

Jens Lihme meni piirongin luo ja otti eräästä laatikosta vastapestyn valkoisen villavaipan, jonka levitti vuoteelle Doriksen eteen. Ja ovelle ilmestyi paksu, punaposkinen nainen, joka kantoi sylissään kirkuvaa, valkoista vaatekääröä.

"Kas niin -- kas niin, pikku poju, ei itketä nyt, nythän tullaan sanomaan hyvää päivää mammalle. Kas, kuinka reippaalta neiti näyttää tänään!" Hän laski käärön poikittain vuoteelle Doriksen eteen ja vilkaisi uteliaasti huoneessa olevaan vieraaseen mieheen.

"Se on minun veljeni Norjasta, rouva Jespersen. Ottakaapa myssy ja nuttu pois Ivarilta, olkaa hyvä, että hänen setänsä saa nähdä hänet oikein. Ettekö tahtoisi kupin kahvia -- Jens, tahdotko olla kiltti ja pitää huolta, että rouva Jespersen saa kupin kahvia -- arkihuoneessa --."

Torkild ja Doris olivat jälleen kahden -- sylilapsen kanssa, joka makasi poikittain äidin vuoteella; sen pää oli tulipunainen ja kasvot itkusta tuhansissa kurtuissa.

"No vauvani, vauvani, ei pidä itkeä noin -- oi Torkild, näytäpä hänelle kelloasi -- näetkös, hän kurkottaa ottaakseen sitä. Se on aikaista se, tiedätkös! Oletko nähnyt mitään suloisempaa -- tuitui, äidin pikku kultu -- näetkös, hän hymyilee. Eikö hän ole kerrassaan hurmaava! Niin, katsopas sitä miestä, se on pikku Ivar-pojun setä, ja hän pitää niin kovasti pojusta ja hoitaa häntä niin kauniisti, sittenkun äitiä ei enää ole. -- Voi, Torkild, etkö usko että voit ruveta pitämään hänestä hirveästi?"

"Kyllä, Doris. Uskon kyllä sen."

"Eikö hän sinustakin ole kaunis?"

"On. Eikö hänellä ole aika paljon tukkaa ikäisekseen?" yritti Torkild kehua.

"Onpa aika lailla." Doris silitti sormenpäillään pientä mustauntuvaista päätä. "Jens olisi tahtonut mennä naimisiin kanssani -- sekä syksyllä silloin kun sanoin meidän olevan kihloissa, kuten muistat, että nyt keväällä juuri ennen kuin Ivar syntyi. Ja ottanut lapsen omiin nimiinsä, ymmärräthän. Teinkö mielestäsi väärin, kun en suostunut siihen? -- Silloinhan Ivar ei olisi ollut avioton lapsi."

"Ei, teit mielestäni oikein", sanoi Torkild kiusaantuneena. Eikö Doris sitten koskaan ajatellutkaan Lihmeä --.

"Niin, sillä minulla oli sellainen tunne, että lapseen ei Jens voisi suostua. Hän _ei_ pidä Ivarista. En tiedä, hän oli kai ajatellut, että tänä viimeisenä aikana ainakaan hänen ei olisi tarvinnut jakaa minua kenenkään kanssa. Ei silti, että uskoisin hänen juuri tulevan kohtelemaan pojua huonosti. Mutta hän ei kelpaa kasvattamaan minun ja Mogensin lasta. -- Kuinka pitkä loma sinulla on, Torkild?"

"Kolme viikkoa."

"Se on hyvä. Niin pitkää aikaa minä en kyllä enää elä. Silloin sinä voit ottaa mukaasi pojun, kun matkustat kotiin. Otat sairaanhoitajattaren täältä mukaan hoitamaan häntä matkalla --."

Doris oli tällä välin maannut kopeloiden lapsen pitkän koltun alustaa, riisuen siltä tossut ja sukat.

"Nosta hänet minun lähelleni", kuiskasi hän, ja hänen silmiinsä tuli kuumeinen kiilto. "Hänen käsiään minä en uskalla suudella, sillä hän on niin paha imeskelemään niitä. Mutta minä suutelen toisinaan hänen jalkojaan."

Torkild otti pienokaisen. Hänen mieleensä johtui samalla, että tämä oli ensi kerta, kun hän piti elävää pikkulasta sylissään. Ja hän ojensi pienet alastomat jalat Dorista kohti.

Doris siveli suutaan niihin ynnä sääriin ja pani ne poskeaan vasten. Ja hän käänsi hurjan, nälkiintyneen silmäparin veljeensä päin.

"Ymmärrätkö -- jos minä olen ansainnut helvetin synneistäni -- niin tämä on kyllin kuuma! Minä antaisin kaikki, mitä minulla maailmassa ei ole, saadakseni ottaa poikani rinnoilleni ja puristaa ja likistää häntä, ja suudella jokaista pikku kohtaa hänen ruumiissaan edes yhden ainoan kerran -- enkä saa sitä tehdä!"

Hän päästi lapsen jalat käsistään ja ikäänkuin lyyhistyi kokoon.

"Suutele sinä häntä -- niin että näen sen."

Torkild totteli ja painoi varovasti huulensa pientä pehmeää päätä vasten.

"Suulle", käski Doris. Ja Torkild piti hetkisen suutaan lapsen suun lähellä.

"Pane hänet nyt pois -- tuonne jalkopäähän", kuiskasi Doris kiihtyneesti --"ja tule tänne minun lähelleni --."

Hän heitti käsivartensa Torkildin kaulaan, veti hänet likelleen, puri hampaansa hänen huuliinsa ja mutisi suudellessaan häntä raivokkaasti:

"Se on pikkupojun suudelma -- pikkupojun suudelma, ymmärrätkö -- jonka minä otan sinulta --."

* * * * *

Viikkoa myöhemmin hän kuoli. -- Torkild oli ollut Holsteininkadulla koko ajan, valvoen vuorotellen Jens Lihmen kanssa ja istuen yön toisensa jälkeen kuunnellen Doriksen kertomia kamalia juttuja, jotka tämä väitti kokeneensa -- osa oli kai totta ja osa mielikuvitusta. -- Ja sitten siirtyi Doris puhumaan lapsestaan --.

Hän tiesi itse, kun loppu oli lähellä. Hänen viimeinen sanansa Torkildille oli:

"Sinä et saa luulla, että sinulla on mitään kaduttavaa minun suhteeni. Mutta muista, että olet luvannut hoitaa Ivaria minun puolestani."

Sitten hän pyysi Torkildia ja lääkäriä poistumaan toiseen huoneeseen:

"Olen luvannut Jensille, että viimeinen hetki on oleva vain hänen ja minun kesken."

Ja he menivät, ja Doris kuoli, seuranaan vain se suuri rakkaus, jota hän ei ollut koskaan ymmärtänyt.

* * * * *

Viikkoa myöhemmin Torkild matkusti kotiin pienen sisarenpoikansa kanssa. Tanskalainen punaisenristin sisar seurasi mukana hoitaen pienokaista matkalla ja siihen saakka, kunnes Torkild sai järjestetyksi asiat toisin.

XVI.

Eräänä lauantaina toukokuun alkupuolella oli Torkild ollut Kristianiassa jossakin liikekokouksessa. Hän söi päivällistä kaupungissa, mutta hänen aikomuksensa oli palata kotiin puoliviiden junalla; hän aikoi mennä metsästämään ja halusi mielellään päästä varhain lähtemään, koska hänen oli lainattava koira matkalla. Oli hurmaava ilma, lienteän harmaaharsoinen taivas, mutta keveä ja tyven, niin että sadetta ei tarvinnut pelätä. Kun hän meni Eidsvoldintorin poikki, näki hän tuomen olevan jo vihreänä nuorista lehdistä, ja poppelit olivat punaruskeita ja sireenipensaat keltaisia puhkeamaisillaan olevista silmikoista. Ja hän iloitsi mielessään retkestä harjuilla -- sielläkin jo orasti ja versoi varmaan hiukkasen vettyneiden lumiläikkien reunoilla.

Ehdittyään Vapahtajan-kirkon luo hän näki, ettei hän voinut ennättää junalle. Seuraavan junan lähtöön oli runsas tunti. Silloin hän kääntyi ympäri aikoen pistäytyä Grandiin siksi aikaa.

Samassa kuin hän kulki Güntherin ikkunan ohi, koputettiin ruutuun kovasti, ja kun hän käännähti katsomaan, näki hän Betzy Løkken kasvot valtavan keväthatun alla. Tämä viittoi hänelle innokkaasti.

Tultuaan sisälle konditoriaan näki hän, että Betzy istui toisella sohvalla pienimmän tyttönsä kanssa ja toisella Rose vanhemman tytön kanssa.

Betzy huusi äänekkäästi: "päivää, päivää" ja ojensi kätensä häntä kohti. Hän tarttui siihen, ja sitten hän ojensi kätensä Roselle, mutta ei uskaltanut katsoa häneen sen lyhyen sekunnin aikana, jona hän piti tämän kättä. "Niin, sehän on totta, onneksi olkoon", sanoi Betzy huolettomasti, ja Torkild tuijotti tyhmistyneenä.

"No, avioerosi johdosta, luonnollisesti. Ajattelin oikein, että minun pitäisi pitää pienet kutsut teille molemmille sen johdosta, tiedäthän että sellainen on nykyään tapana, mutta kuten näet, olen olosuhteiden vuoksi estetty pitämästä suurempia seurakutsuja. Mutta jos te kaksi tahtoisitte tulla jonakin iltana kaikessa vaatimattomuudessa --."

"Ei", sanoi Torkild. Hänen sisässään kiehui raivo -- oli eri asia istua jonakin kesäpäivänä Myran kuistilla ja kuunnella Betzyn rupatusta, ja aivan toinen asia seisoa täällä sietäen hänen lörpötystään -- Rosen istuessa vastapäätä sohvalla.

"Torkild, millainen karhu sinusta on tullut", sanoi Betzy kylmäverisesti. "Ole hyvä, ota tuoli ja istu tuohon. Onhan sinun toki näytettävä, että olet sivistynyt ihminen ja voit seurustella eronneen rouvasi kanssa luontevasti ja vaivattomasti, kun tapaatte toisenne seuraelämässä. Tervehtikää kauniisti Torkild-setää, pikkutytöt -- näinkö minä jonkun pikku tytön, joka ei niiannut -- kas niin, Kaja. Tahdotko kahvia --?"

"Kiitos, olen juuri juonut. Minun on jouduttava junalle."

"No, sinne sinun puoleesihan menee junia koko päivän, muistelen Rosen sanoneen. Muuten, sinähän olitkin menossa katua ylöspäin, mies. Sinä aioit mennä jonnekin grogille, _minä_ luulen. No istu nyt. Ei suinkaan sinulla sellainen hoppu ole --."

"Aiotko metsästämään?" virkkoi Rose hillitysti, katsomatta Torkildiin -- hän korjasi vähän Ingeborgin otsarusettia samalla. Nämä olivat hänen ensimmäiset sanansa.

"Aion. Ja minun olisi jouduttava viiden ja kolmenkymmenenkuuden junalle -- ja toimitettava pari asiaa ensin." Torkild katui samassa, mitä oli sanonut. Hän oli tavannut nyt sattumalta Rosen, ja hänen teki palavasti mieli jäädä puhelemaan hänen kanssaan. Kuinka sanomattoman viehkeältä ja tyttömäiseltä hän näytti istuessaan siinä sileässä hiirenharmaassa puvussaan, pieni valkoinen huopahattu kultaisella tukallaan.

"No, ei suinkaan se nyt niin tärkeää ole, millä junalla menet. Yöhän on pitkä tähän aikaan. Paitsi jos sinulla olisi jokin erikoinen syy olla hukkaamatta siitä hetkeäkään. Onko siellä jonkun paimentytön sunnuntai sulostutettavana, noilla sinun metsästysmaillasi?"

Torkild ei suvainnut vastata hänelle.

"Onko siellä, Rose -- tiedätkö onko joku sievä tyttö siellä, mihin Torkild aikoo?"

"Ei kuules, Betzy, nyt sinun on jumaliste jarrutettava. Määränsä täytyy olla hölpötykselläkin -- sinullakin."

"Mutta Torkild", sanoi Rose säikähtyneenä.

Torkildin läpi läikähti kuin polttavan riemun aalto. Rosen säikähtynyt pikku huudahdus hänen tulistuneen käytöksensä johdosta -- se ikäänkuin ilmaisi, kuinka läheisesti he olivat sidotut toisiinsa. Ikäänkuin Rose tahtomattaan olisi pitänyt häntä miehenään sillä hetkellä, kun hän pelästyi hänen käyttäytyvän sopimattomasti. Ikäänkuin kaikki se, mitä oli tapahtunut sen jälkeen kun hän viimeksi näki Rosen seisoessaan huiskuttamassa Lillestramin asemalla, olisi ollut vain pahaa unta.

Torkild tiesi, ettei hän menisi. -- Mutta ikäänkuin voittaakseen aikaa hän meni myymäpöydän luo. Hän kuuli Betzyn nauravan jälkeensä. Torkild osti konvehtirasian kummallekin lapselle ja palasi takaisin tuomaan niitä.

"Minun täytyy sanoa, ettet sinä totisesti ota suuresti huomioon pikku patojasi, Betzy. Näyttää siltä, että nämä lapsukaiset saavat kuulla yhtä ja toista merkillistä ajan mittaan."

"Pyh kaikkea, ne ovat vielä niin pieniä, etteivät ymmärrä mitään. Ei, lapsukaiset, te olette syöneet niin monta kakkua, että äidin täytyy panna konvehdit talteen teille. Ingeborg! Kuulitko mitä äiti sanoi! Korea käsi, Kaja! Kas niin. -- Ja kun ne tulevat niin suuriksi että ymmärtävät, niin tiedätkös, ne kuulevat sellaista kuitenkin, niin että --. Ei, nyt meidän on laittauduttava kotiin --."

Rose meni myymäpöydän luo ja maksoi.

"Rose tarjoaa, ymmärräthän."

Betzy nousi seisomaan koko sinisessä valtavuudessaan. Hän oli ylen siunatussa tilassa, ja tänä loistavien taftikappojen keväänä oli hänen kappansa varmaankin valtavin ja sinisin ja loistavin, mitä todennäköisesti oli koko kaupungissa.

* * * * *

Torkild oli nostanut lapset raitiovaunuun Betzyn luo. Ja nyt seisoivat hän ja Rose jälleen kahden keskellä Egertoria. He katsoivat katuun kumpainenkin, ja Torkild toivoi hartaasti, että Rose sanoisi jotakin. Mutta kun Rose ei sitä tehnyt, täytyi hänen avata suunsa:

"Minne päin aiot -- millä suunnalla asut?"

"Alaspäin katua. Minä asun Bogstadveienin varrella."

"Onko se sinusta alaspäin?" Torkild takertui tähän ohueen keskustelun lankaan. "Sehän on oikeastaan Carl Johania ylöspäin -- numerot alkavat kai alhaalta Rautatientorilta, luullakseni -- eikö ole niin?"

"En tiedä oikein -- niin kai. Tarkoitin vain alaspäin, kun tässä on alamäki sinnepäin --."

"Niin kyllä, mutta sitten on ylämäki linnaan päin --" Heidän katseensa yhtyivät, ja heidän täytyi molempien nauraa. Ja sen jälkeen he katsoivat toisiinsa hiukan epävarmasti, hämillään hymyillen, ja punastuivat kumpainenkin.

"No niin, ylös- tai alaspäin -- onko sinulla mitään sitä vastaan, että saatan sinua kappaleen matkaa?"

"Ei", sanoi Rose hillitysti. "Mutta -- onko sinulla aikaa?"

"Voin matkustaa toisella junalla. -- Ei, minä olin vain harmistunut Betzyn tahdittomuudesta, ei minulla ole mitään kiireellistä asiaa --."

He kävelivät hiljakseen Carl Johania ylöspäin, jalkakäytävällä puiden alla.

"Eikö sinun tarvitse enää mennä konttoriin tänään?" tiedusti Torkild.

"Olen jättänyt konttorin", sanoi Rose hiljaa. "Olen käynyt keittokoulua huhtikuun alusta lähtien. -- Tiedäthän, etten koskaan ole pitänyt konttorityöstä. -- Minulla olisi oikeastaan ollut halu oppia sairaanhoitoa -- päästäkseni joskus, jos mahdollista, johtajattareksi vanhainkotiin tai lastenkotiin tai sellaiseen. Mutta minä olin liian vanha -- se olisi vaatinut liian pitkän ajan, ja olihan varsin epävarmaa, voisinko koskaan saada sellaista paikkaa kuin toivoin. Mutta olin lujasti päättänyt hankkia joka tapauksessa sellaista työtä, johon voisin tuntea mielenkiintoa. Niinpä valitsin tämän. Suoritan näet sellaisen tutkinnon, että voin päästä julkisiin toimiin -- keittokoulun opettajaksi tai johonkin tyttökouluun. Tai ehkä myös jonkinlaisiin emännöitsijän toimiin --."