Part 23

"Ja sinä itsekin olet kauhean suloinen, pikku Betzy. Maljasi!"

"Terveydeksi. Ota vielä lasi -- oletko maistanut mitään niin hurmaavaa kuin tämä minun kiulukkajuomani -- se tulee syksyllä kahden vuoden vanhaksi. Juo sitä siis hartaasti!

"Ja kuitenkin tiedän niin erinomaisen hyvin, ettet sinä toivo, että sinä olisit saanut minut. Enkä toden totta toivo sitä minäkään. Vaikka pidänkin sinusta hirmuisesti. Minun tekisi miltei mieli antaa sinulle pikku suukkonen -- no mutta herra isä varjelkoon, eikös hän tosiaan punastu!"

Torkild nauroi hieman nolona. Mutta hetken perästä hän virkkoi, kaivellen tulitikulla pöytää:

"Millä tavoin Rose suhtautuu siihen, kun sinä puhut hänelle tällaista -- meidän suhteistamme, tarkoitan?"

"Ihan samoin kuin sinäkin." Betzy tuikki veitikkamaisuutta. "Hänestä minä olen epähieno ja tunkeileva enkä ymmärrä teitä kahta tuulikannelta. Eikö se merkitse jotakin sellaista hienoa? Mutta sisimmässään hänestä tuntuu ihanalta kuulla sinun nimeäsi mainittavan ja saada lausua sitä itse -- vaikkapa vain minullekin!"

Betzy hypähti pystyyn, tuli pöydän ympäri Torkildin luo ja otti hänen kasvonsa käsiensä väliin. Sitten hän suuteli häntä suulle. Ja hänen suunsa oli yhtä pehmeä ja raikas kuin entisaikaankin.

"Kas niin -- se ei tehnyt pahaa, eihän? Suukkonen, tarkoitan. Mieli reippaaksi vain, poikaseni! Tämä oli äidillinen suukko, ymmärräthän kai. Mutta jos sinun joskus mielestäsi täytyy kertoa se Roselle, niin voit kernaasti sanoa sen maistuneen anopilliselta --"

"Betzy, Betzy -- sinä olet entisesi kaltainen -- luojankiitos!"

"Paljon paksumpi vain", huusi Betzy nauraen; hän juoksi portaita alas katsomaan, mihin lapset olivat joutuneet.

Torkild hymyili kävellessään illalla kotiin päin ja ajatellessaan Betzyn suudelmia -- tämänpäiväistä äidillistä ja kaikkia entisiä toisenlaisia. Varmasti hän oli oikeassa, tuo pieni suloinen järkevä Betzy -- hän olisi kyllä tullut onnelliseksi hänen kanssaan jollakin tavalla --.

-- Hän ajatteli Akselia ja Agdaa --.

-- Jollei voi saada yhtä, niin tyytyy toiseen -- tai toisiin -- se käy yksiin -- ensi alussa. Varovainen mies puolustaa polygamista vaistoaan. Kaiken paneminen yhdelle kortille on uhkapeliä --.

Mutta hänen rientäessään metsän läpi valoisassa kesäyössä oli hänen mielessään ikäänkuin hurjaa ja teiskuvaa ylimielisyyttä. Niin ihmeellistä kuin se oli kaikesta huolimatta ollutkin -- tuo uhkapeli -- niin polttavan suloista onnea kuin hän oli kokenutkin -- olihan niitä ollut sellaisia päiviä ja öitä -- kun hän ajatteli niitä, saattoi miltei olla sama, vaikka hän oli lopulta joutunutkin häviölle. Vaikka se nyt olikin lopussa --.

Mitä hän oli kirjoittanutkaan Roselle -- ettei hän voinut sanoa totuudessa pysyen toivovansa tapahtumattomaksi sitä, mitä heidän välillään oli ollut, mutta että hän toivoi voivansa toivoa. -- Lörpötystä, lörpötystä. Oh, hän oli ollut sairas sielultaan ja ruumiiltaan sitä kirjoittaessaan. Ei yksikään mies maailmassa voinut täydellä, terveellä järjellään ollen toivoa sellaista. Sehän oli samaa kuin toivoa olevansa toinen kuin oli --

Armas, armas, kuiski hän itsekseen tummille kuusille ja kalpeansiniselle yötaivaalle.

Hän aavisti tuskin itsekään, mitä hänen sydämensä oli saanut kuulluksi Betzyn rupattelusta --.

XV.

Torkild oli jo pääsiäisenä, saadessaan Doriksen kirjeestä tietää tämän olevan jälleen Kööpenhaminassa, päättänyt matkustaa kesälomallaan sinne ja käydä tervehtimässä sisartaan. Mutta hän ei kirjoittanut siitä mitään tälle.

Minkätähden hän juuri tahtoi tulla yllättämällä, sitä hän ei saanut itselleenkään selväksi. Hän koetti uskotella syyksi sen, että hän mahdollisesti muuttaisikin päätöksensä ja menisi metsästelemään tänäkin vuonna -- tai ehkä Doris itse ajatteli matkustaa kotiin.

Vasta elokuussa hän sai lomaa ja lähti höyrylaivalla Kööpenhaminaan. Ja samana aamuna, jona oli saapunut perille, hän etsittyään itselleen hotellin, muutettuaan vaatteet ja syötyään aamiaista lähti Doriksen osoitteen mainitsemaan paikkaan Holsteininkadun varrelle.

Oli säteilevä kesäpäivä. Matka salmea pitkin oli ollut hurmaava -- höyrylaivan ympärillä tuo iänikuinen valkoisten, auringonvalaisemien lokkien vilinä; ne kirkuivat ja risteilivät ja pudottautuivat valoisaan, kimmeltävään mereen. Ikuinen helmiäishohtoinen auer hunnutti matalaa rantaa kummuilla seisovine tuulimyllyineen ja vedenreunassa pilkoittavine huviloineen -- keltaisia ja vihreitä peltoruutuja tummanpuhuvien lehvistöjen välillä ja siellä täällä hoikka tehtaanpiippu viitaten ylös hopeankarvaiselle taivaalle. Ja Torkildin korviin lauloi merituuli ikivanhaa tanskalaista lauluaan.

Ja niinkuin joka kerta hänen Tanskassa käydessään vaikutti häneen valtavasti kaupungin vaaleus, kun hän seisoi raitiovaunussa ja ajoi Østerbrota kohden. Sen vaalea väri ja sen vihanta- ja kukkakoristeet, vihantaa puistoissa ja istutuksilla ja etupuutarhoissa, kukkaparvekkeita ja kukkalaatikoita pitkin vuokrakasarmien harmaita pintoja. Østerbron pienet järvet hohtivat kuin peilitarjottimet loistaen valkoisina auringonpaisteessa, ympärillään kuin pöydällä taloja ja puita.

Hän laskeutui alas Kolmikulmassa ja kulki kysellen eteenpäin, kunnes eräs nuori tyttö, joka seisoi polkupyöräänsä pumppuamassa -- hento, laiha tyttönen, päässään tummansininen pyöräilylakki ja yllään ruusunpunainen kesäleninki, joka näytti olleen tanssiaispukuna talvella -- ilmoitti hänen tiedusteluunsa, että Holsteininkatu oli "ensimmäinen katu oikealla kädellä".

Hän kulki pitkin loppumattoman pitkää, pölynväristen, korkeiden talojen reunustamaa katua -- ne olivat kööpenhaminalaisia vuokrakasarmeja, rappaamattomista tiilikivistä, jotka alkuaan ovat olleet keltaisia, mutta kaupunki-ilmassa nopeasti tulevat laavanharmaiksi. Tällä kadulla ei ollut vihreitä puita eikä etupuutarhoja, kaikkityynni oli vain pientä nelikulmaista harmaata kiveä, kaksi loppumatonta taloriviä muurattuina miljoonista pienistä harmaista rumista kivistä, pieniä harmaita kiviä katukivityksenä jalkain alla. Kun reipas tuuli suurilta liikeväyliltä puhalsi näitä katuja pitkin, ei se voinut leikkien leyhytellä muuta kuin pölyä ja katuojien roskia.

Torkild löysi etsimänsä talon ja nousi ylös viidet portaat käytävässä, joka haisi kaasulle, neljänteen kerrokseen, missä Doriksen piti asua. Siellä oli kaksi eteisen-ovea, pieni messinkilevy kummassakin. Toisessa seisoi Holter Jergensen, Ryytikauppias. Toisessa Maisteri Jens Lihme.

Torkild seisoi siinä hetkisen. Hänen sydäntään värisytti kummallisesti -- sikinsokin myllertävien tunteiden läpi, joita oli huoli siitä, millaisena hän tapaisi sisarensa, ynnä pelko siitä, mitä hän saisi tietää, raivautui pieni, kirpeä, naurettava pelko -- sen tilanteen pelko, mihin hän itse joutuisi, pelko siitä, että joutuisi esittämään koomillista osaa.

Tuokion hän ajatteli pyörtää takaisin -- palata hotelliin ja lähettää Dorikselle ensin kirjeen, että hän oli kaupungissa. -- Mutta sitten hän äkkiä soitti rivakasti kelloa.

Jokseenkin homssuisen näköinen palvelustyttö avasi oven.

"Anteeksi, voitteko sanoa minulle, asuuko täällä eräs neiti Christiansen?"

"Kyllä täällä asuu."

"Onko neiti kotona nyt?"

"Kyllä, mutta hän nukkuu --"

Torkild seisoi hetkisen. Kello oli ollut melkein kaksitoista Kolmikulman tornissa.

"Ettekö ehkä tahtoisi olla kiltti ja mennä sanomaan hänelle, että hänen veljensä Kristianiasta on täällä?"

Nyt näytti palvelustyttö miettiväiseltä.

"Jos herra tahtoo tulla tätä tietä --"

Hän johti Torkildin pieneen arkihuoneeseen.

"Neidillä on ollut niin huono yö", sanoi tyttö epävarmasti. "Maisteri on hänen luonaan. Minä luulen, että hänkin nukkuu. Mutta voisin ehkä sanoa hänelle --?"

"Kiitos, jos tahtoisitte tehdä niin --"

* * * * *

Torkild tunsi kurkkuansa kuivaavan hermostumisesta. Mutta tahtomattaan hän tajusi, että pitkänkapea yksi-ikkunainen huone oli miellyttävä -- Tanskalle ominaiseen vanhanaikaiseen tapaan. Kukkia oli ikkunalla suuren kirjoituspöydän takana, jolla oli monta valokuvaa hänen sisarestaan -- suurimman vieressä oli maljakko valkoisia köynnösruusuja, joiden varret oli kierretty kehyksen ympäri Huoneessa oli vanhanaikaiset leikkauskoristeiset mahonkihuonekalut, ja muratin haarat suikertelivat eräällä seinällä, jolle oli ripustettu joitakin jäljennöksiä Agnes Slott-Møllerin kansanlaulukuvista ja Lorens Frölichin kuparipiirroksia Tanskan historiasta.

Erään sivuhuoneen ovi avautui ja sulkeutui hyvin hiljaa. Ja Torkildin edessä seisoi nuori mies, jonka kasvot vaikuttivat miltei kaamean valkeilta takana olevaa tummaa oviverhoa vasten.

"Te olette Doriksen veli", sanoi mies sangen hillityllä äänellä. "Minä olen Jens Lihme."

Hän astui joitakin askelia huoneeseen, ja Torkild näki, että hän oli, ei juuri kyttyräselkäinen, vaan melkein -- pyöreäselkäinen, korkeahartiainen ja hyvin vino. Kasvot olivat epäsäännölliset, ylen laihat ja luisevat, nenä litteä ja poskipäät ulkonevat, leuassa vanha keltainen parransänki. Mutta sisäänvajonneista silmäkuopista loistivat luonnottoman suuret ja säteilevät tummansiniset silmät.

"Teidän täytyy suoda minulle anteeksi", sanoi Lihme katsoen alaspäin itseensä. Hän oli puettu vanhaan lopen nukkavieruun vaaleaan kesäpukuun ja jaloissa oli punaiset tohvelit. "Hän oli hyvin huonona yöllä; en ole ollut riisuutuneena --"

Seinällä juuri Lihmen kalpean, laihan pään takana huomasi Torkild pienen maalauksen -- se esitti Dorista jonkinlaisessa veripunaisessa karnevaalipuvussa. Hän istui pöydänkulmalla, toinen sääri näkyvissä miltei polveen asti, jalassa mustat silkkisukat ja kullatut kengät; toinen käsi kohotti samppanjalasia, toinen, helmassa oleva, piteli suurta naamiota. Taidoton, raaka töherrys -- ja ylhäällä kehyksen alla seisoi suurilla punaisilla kirjaimilla: "Pikku Dotille hänen hellältä Laps'iltaan!"

Ahdistavan tuskan ja häpeän valtaamana Torkild näki vilahduksia ja katkelmia sisarensa elämästä -- samoin kuin edessään seisovan miehenkin elämästä, kysyessään hiljaa:

"Onko sisareni sairas?"

"Arvelin teidän mahdollisesti saaneen tietää sen -- toiselta taholta. Ja että olitte tullut siitä syystä --"

"Ei. Olen lomamatkalla. Minulle tuli sellainen äkillinen päähänpisto, että matkustaisin tänne tällä kertaa --. Onko se -- jotakin vakavaa?"

"On", sanoi Lihme tyynesti.

"Ettekö tahtoisi -- ettekö tahtoisi kertoa minulle kaikki?"

"Kyllä, täytyyhän teidän saada tietää se, ennenkuin tapaatte hänet. Minusta tuntuikin koko ajan, että hänen olisi pitänyt ilmoittaa teille -- tai sallia minun tehdä se. Jo keväällä, kun me molemmat -- kun kävi selväksi, miten hänen laitansa oli. Mutta hän oli niin jyrkästi sitä vastaan. Olin myöskin sitä mieltä, että hänet olisi kuitenkin pitänyt lähettää parantolaan -- ehkä Norjaan. Arvelin, että olisi sentään pitänyt koettaa kaikki. Mutta hän pyysi niin hartaasti saada olla täällä -- rauhassa. Siksi en voinut kieltää sitä häneltä --". Lihme vaikeni hetkeksi.

"Se on hänen rintansa, nähkääs. Siinähän on ollut vikaa jo useita vuosia -- eikä hän ole koskaan tahtonut välittää siitä. Minä olen -- mutta minulla ei ole koskaan ollut vaikutusvaltaa häneen -- päinvastoin. Tiedän hyvin, että on kauheaa, etteivät hänen omaisensa ole koskaan saaneet tietää -- olisi ollut minun velvollisuuteni ilmoittaa teille. Hänellä ei olisi pitänyt koskaan olla lupaa elää omin valloin -- mutta minä en ole koskaan uskaltanut tehdä hänen mieltään vastaan --.

"Ja nyt on kysymys korkeintaan muutamista viikoista --"

Hetkisen seisoivat molemmat miehet katsoen toisiinsa. Torkild toivoi, että hän olisi uskaltanut mennä puristamaan Lihmen kättä -- mutta hän loi vain katseensa alas ja sanoi epäselvästi:

"Hän on ollut siis kaikkien hylkäämänä -- paitsi teidän?"

Lihme loi katseensa häneen -- omituisen haltioituneesti hymyillen:

"Sehän on ollut sanomaton onni minulle, ymmärrättehän -- tavallaan. Enhän voinut koskaan toivoa hänen tulevan omakseni muulla tavoin, vai mitä? Nythän minusta tuntuu, että hän kuuluu minulle eikä kellekään, kellekään muulle --"

"Hän ei siis voi jäädä elämään?" kysyi Torkild katsoen yhä edelleen alas.

Lihme pudisti päätään:

"Viime yönä -- luulin lopun tulleen. -- Nyt hän nukkuu ja voi suhteellisen hyvin. Mutta se voi tulla milloin tahansa --"

"Kuinka kauan hän on ollut täällä teidän luonanne?" kysyi Torkild hetken vaitiolon jälkeen.

"Toukokuun lopulta. Kun hän tuli Hampurista, oli hän ensin jonkun aikaa eräiden ihmisten luona Nyholtessa. Mutta kun hän sitten itsekin ymmärsi, ettei hänellä ollut pitkää aikaa elettävänä, -- silloin hän pyysi minua tuomaan hänet tänne --. Nyt hän on maannut vuoteen omana viimeiset viisi viikkoa --"

* * * * *

"Saanko mennä sisälle katsomaan häntä?" kysyi Torkild hetkistä myöhemmin.

"Hän nukkuu niin herkästi", sanoi Lihme vitkastellen. "Hän tuntee, jos häneen vain katsotaankin -- silloin hän herää. Ja minä luulen kyllä, että on parasta valmistaa häntä ensin -- antaa hänen tietää teidän olevan täällä --"

Torkild nyökkäsi.

"Mutta jos tahdotte pistäytyä tänne -- esimerkiksi neljän tienoissa --."

"Kyllä, kiitos. Tekin tahdotte kai nukkua. Mutta ettekö tahdo, että jään tänne -- valvomaan teidän puolestanne hänen luonaan --."

"Ei, suuri kiitos." Lihme hymyili. "Jos hän heräisi ja näkisi teidät, vaikuttaisi se tietysti häneen. -- Hänhän on hiukkasen omituinen --" Lihme sanoi tämän hyväilevästi -- "ja hänestä on mieluista nähdä minut herätessään --."

"Eikö teillä ole sairaanhoitajaa?"

Lihme punastui:

"Meillä on ollut useampiakin. Mutta Doris ei tullut toimeen heidän kanssaan. -- Palvelijatar, jonka näitte, on oikein kiltti ja näppärä, hän on kotoisin isäni seurakunnasta ja on ollut meillä pappilassa aikaisemmin. -- Ja nyt loma-aikana ei minun ole lainkaan vaikeata selviytyä hänen avullaan --."

Torkild ojensi Lihmelle kätensä:

"Minä tulen sitten uudelleen kello neljä. Eikö ole mitään, millä voin auttaa teitä?"

"Ei, kiitoksia paljon." Lihme hymyili heikosti. Hän saattoi Torkildia eteiseen. Ja siellä Torkild seisahtui ja kysyi jälleen:

"Onko hän koskaan _sanonut_ mitään siitä, minkä vuoksi hän ei tahtonut minun saavan tietää, että hän on sairaana?"

"Niin -- hän kai pelkäsi --."

"Hm. Enhän voi kyllä väittää olleeni milloinkaan mikään -- hyvä veli hänelle. Mutta sittenkin. En olisi uskonut, että hän olisi odottanut minulta mitään sellaista, että hänen olisi pitänyt pelätä minua --."

"Hänhän on ollut kuin pieni takaa-ajettu eläin, poloinen --." Lihmen ääni vavahti. "Niinkuin takaa-ajettu eläin viime aikoina. Ehkäpä hän ei lainkaan pelännytkään -- oli vain väsynyt. Kun noudin hänet Hampurista keväällä --." Hän keskeytti. "Hän on kirjoittanut teille kirjeen ja antanut sen minulle, kieltäen kuitenkin lähettämästä sitä -- toistaiseksi."

Torkild kääntyi lähteäkseen. Mutta sitten hän kysyi vielä:

"Onko totta, että hän oli Pariisissa talvella?"

Lihme pudisti päätään:

"Hän on ollut Hampurissa koko ajan. Eräs hänen ystävättärensä, joka oli siellä, toimitti hänen lähettämänsä ja hänelle lähetetyt kirjeet."

"Minulla oli siitä jonkinlainen aavistus", sanoi Torkild hiljaa. "Tunsin, että minun olisi pitänyt -- ottaa siitä kunnollisesti selvä. Mutta minä en jaksanut -- tai en tohtinut. Ja kun hän kirjoitti niin yksityiskohtaisesti, kertoen niin paljon ja niin vakuuttavalla tavalla -- uskoin häntä hyvinkin mielelläni --."

Lihmen kasvoilla kävi sanomattoman kärsimyksen värähdys:

"Se tulee siitä, että hän on niin --. Kaikki liikuttava ja hauska ja kamala, mitä hän mielessään kuvittelee -- se tulee hänelle kuin todelliseksi. Hän uskoo tavallaan itse, kertoessaan mielikuvituksensa luomia seikkailuja, että ne ovat hänelle tapahtuneet." Lihme pysähtyi hetkiseksi ja veti henkeään, ja siinä silmänräpäyksessä tuntui Torkildista, että hän näki pohjaan asti, mitä se mies oli kärsinyt, joka rakasti Dorista.

"Luulen sen auttaneen häntä viime talven läpi, hänen oleskellessaan siellä kauheassa hoitolassa -- kun hän sai kirjoittaa noita kirjeitä teille ja toiselle veljelleen, huviretkistä ja ateljeejuhlista ja konserteista, joissa hän kävi Pariisissa. Hän on kertonut minulle siitä -- noista korteista, joita hän lähetti Regencesta ja muista kahviloista ja antoi hoitolassa olevien tyttöjen kirjoittaa niihin hänen keksimiään nimiä. Ja samalla kertaa -- vastakohta hänen teille kertomiensa asioiden ja niiden olosuhteiden välillä, joissa hän todellisuudessa eli -- luulen että juuri sen kaameus tuotti hänelle jonkinlaista sairaalloista tyydytystä --."

"Minkälainen hoitola se oli?" kysyi Torkild vihdoin väkinäisellä ponnistuksella.

Kohdatessaan Lihmen katseen Torkild ymmärsi tämän arvanneen hänen ajatuksensa. Lihmen herkkä, tunteikas suu vetäytyi jonkinlaiseen hymyyn. Mutta sitten hän virkkoi rauhallisesti:

"Se oli yksityinen synnytyskoti -- missä maksu oli halpa ja olosuhteet kaikinpuolin hirveät. Se nyt on samantekevä -- minä tiedän, että Doris on kirjoittanut siitä kaikki tyynni teille kirjeessään, mutta lienee parempi, että kerron sen teille, ennenkuin tapaatte hänet. Hänellä on pieni kolmen kuukauden vanha poika. Minulle hän kirjoitti sangen peittelemättömästi, millaista siellä oli -- aina maaliskuuhun saakka. Mutta sitten ymmärsin, että oli varmaankin tapahtunut jotakin, mikä oli pahentanut hänen asemaansa -- hänen kirjeissään esiintyi niin paljon sellaista, minkä ymmärsin täytyvän olla -- kuvitteluja. Minä olen nähkääs vähitellen oppinut jossakin määrin erottamaan, mikä hänessä on mitäkin. Silloin minä matkustin hänen luokseen pääsiäislomalla; kävi ilmi, että hänen rahansa olivat ihan lopussa -- kuukautta ennen kuin hän odotti synnytystä. Silloin toin hänet mukanani takaisin ja toimitin hänet erään kätilön luo Nyholteen; siellä hänen poikansa tuli maailmaan -- ja silloin lääkäri antoi minun tietää, ettei hän voinut jäädä eloon --."

"Lapsi elää siis?"

"Elää. Merkillistä kyllä, se näyttää olevan oikein reipas pikku mies. Se on täällä kaupungissa nyt, sitä käytetään täällä äitinsä luona joka päivä. Hän pitää sanomattoman paljon pienokaisestaan --."

Torkild seisoi hetken hiljaa.

"Niin -- nyt teidän on päästävä rauhaan minusta. Hyvästi -- ja kiitos."

"Kiitos itsellenne. Näkemiin -- iltapäivällä."

* * * * *

Torkild istui puiston penkillä, kunnes tuli aika mennä sinne uudelleen.

Tällä kertaa Lihme itse avasi hänelle oven.

"On todellakin hyvä, että olette tullut", sanoi hän iloisella äänellä. "Hän tuli aivan ihastuksiinsa, kun kuuli sen." Ja Lihme hymyili hellästi: "Hän yllättää alinomaa, hän ottaa kaiken toisin kuin odottaisi --."

Hän johti Torkildin pienen arkihuoneen läpi ja avasi oven viereiseen huoneeseen, jokseenkin suureen, valoisaan kulmahuoneeseen, johon aurinko paistoi avoimista ikkunoista. Siellä oli puhdistettua ja kiiltävää ja huonekaluja tuskin lainkaan, joten se muistutti sairaalahuonetta. Lattialla oli suuri rautasänky villapeitteineen, jotka olivat keltaisia pesusta -- ja keskellä hohtava läikkä tumman sinipunaista silkkiä. Se oli Doris, joka makasi kultakirjainen japanilainen silkkikimono yöpaitansa yllä.

"Hyvää päivää, hyvää päivää, Torkild!" Doris koetti huutaa ääneen ja iloisesti, mutta ääni ei totellut; siitä tuli vain läpitunkeva kuiskaus.

Kun Torkild tuli sängyn luo ja kumartui Doriksen yli, kietoi tämä käsivartensa hänen kaulaansa ja veti hänet itseään vasten. Sitten hän painoi päänsä hänen rintaansa ja puhkesi sydäntäsärkevään itkuun.

Äkkiä hän päästi irti Torkildin ja vaipui takaisin tyynyille.

"Mihin Jens joutui?"

Torkild nielaisi muutaman kerran ennenkuin kykeni vastaamaan:

"Hän meni kai toiseen huoneeseen."

"Oi, pyydä häntä tulemaan tänne vähän --.

"-- Voi Jens, etkö viitsisi mennä ulos tunnin ajaksi. Torkild ja minä tahtoisimme mielellämme puhella vähän kahden kesken, ymmärräthän. Sitten voimme syödä, kun palaat. Poloinen --", hän silitti Lihmen poskea -- "sinähän et ole ollut ulkona vähääkään, et eilen etkä tänään. Ja käväise sitten rouva Jespersenillä, ole niin kiltti, ja sano että hän tulisi tänne Ivarin kanssa kello kuuden tienoissa. Kiitos vain --."

Torkild kuunteli omituinen kipeä tunne mielessään, kuinka sisar puhui -- huolettoman komentavasti -- sille miehelle, joka oli korjannut hänet kuin pienen ihmishylyn ja kantanut hänet kotiinsa, jotta hän saisi kuolla rauhassa. Ja Jens Lihme myöntyi ja lähti niinkuin olisi tottunut tottelemaan häntä.

"Millaiselta hän sinusta tuntuu?" kysyi Doris.

"Ah, voit kai kyllä arvata, mitä minä pidän hänestä", sanoi Torkild. Hänen äänensä oli vielä raskas niellystä itkusta.

"Niin --. Minun on tapana kutsua häntä Jumalan pieneksi ystäväksi -- tiedäthän Fiorettin, oletko lukenut sitä? Jens on lukenut sitä ääneen minulle -- hän lukee minulle öisin, kun en saa unta. Ja niityn munkiksi kutsun häntä, kun hän tuo minulle kukkia. Kun olin Holtessa, toi hän aina pyökinlehviä ja valkovuokkoja ja esikkoja ja sellaista mukanaan minulle. Mutta nythän hän ei koskaan enää pääse ulos, poloinen --.

"Mutta oletko huomannut, miten kauniit silmät hänellä on?"

Torkild nyökkäsi.

"Doris -- voit kai ymmärtää, että sellaisen miehen edessä tunnen itse tulevani surkean pieneksi --."

"Niin kai meidän kaikkien täytyy tuntea", sanoi Doris, mutta hänen kuluneessa äänessään oli omituinen huoleton sointu. "Hän on muuten katolilainen", huomautti hän.

Torkild oli ottanut Doriksen toisen käden molempiin omiinsa. Se oli tahmea ja kylmä. Ja Doriksen kasvot olivat keltaiset ja iho laihuudesta kiiltävä kuin norsunluu, punainen täplä kummassakin poskipäässä. Leuan alla oli kurkku painunut sisään, niin että siinä oli syvä kuoppa.

"Doris", sanoi Torkild hiljaa ja hellästi, "minkätähden et antanut minun koskaan tulla tietämään, miten laitasi todellisuudessa oli --?"

"Kas niin". Doris hymyili vähän. "Minä olen nyt kerta sellaiseksi luotu -- en voi mitään sille, että minulla on aina ollut sellainen voittamaton vastenmielisyys sanoa totuutta julki -- mikäli vain olen jollakin tavoin pystynyt keksimään valheen. Ja niin on aina ollut. En tiedä mistä se tulee -- aina minä keksin juttuja, joita en voi olla kertomatta --.

"Sitäpaitsi -- tiesinhän, kuinka kauheaa sinusta olisi ollut, jos olisin sanonut sinulle viime vuonna, ollessani kotona isän kuoleman aikana, että olin raskaana. Sinusta se olisi ollut hirmuista, eikö niin --?

"Tässä talvella kerran, kun olin kerrassaan epätoivoisessa asemassa, ajattelin todella kirjoittaa sinulle ja pyytää sinulta apua. Mutta silloin tiesin sinun juuri eronneen Rosesta -- enkä tahtonut lisätä kuormaasi. Minä olen näet pitänyt sinusta aina tavallani, Torkild --."

"Voi, Doris, kunpa vain olisit sen tehnyt!"

Doris pudisti päätään tyynyn varassa:

"En voinut. -- Ja sitten tulikin Jens juuri parhaaseen aikaan." Hän nauroi. "Jos olisin tehnyt asiasta totta ja hypännyt mereen, niin olen varma, että jonkin salaperäisen kaukovaikutuksen kautta Jens olisi saanut siitä tiedon etukäteen ja tullut paikalle juuri parhaaseen aikaan onkiakseen minut ylös --.

"Tiedät kai, että minulla on pieni lapsi", virkkoi hän äkkiä aivan toisella äänellä.

"Tiedän. Lihme kertoi siitä minulle."

"Niin, ei se hänen ole", sanoi Doris kiireesti. Ja jälleen tunsi Torkild tuota omituista kipeyttä -- ei hetkeksikään ollut hänen mieleensä tullut se mahdollisuus, että Jens Lihme voisi olla Doriksen lapsen isä.

"Se on Mogensin", sanoi Doris tylysti. "Hän ei saa tietää mitään. Ja sinun pitää vannoa minulle, ettet kerro hänelle sanaakaan, jos tapaat hänet. Ja ettet etsi häntä käsiisi. Eikä hänen pidä saada nähdä poikaa, vaikka hän tulisi polvillaan ryömien sitä pyytämään. Ja ettet koskaan ota vastaan häneltä mitään lapselle. Lupaatko minulle sen?"

"Lupaan."

"Hän tietää nimittäin hyvin", -- Doris nauroi hiljaa --. "Että minulla on hänen kanssaan lapsi ja että minä makaan kuolemaisillani täällä. Hän on käynyt täällä ovella, mutta Jens on ajanut hänet pois. Ja hän on kirjoittanut mitä surkeimpia kirjeitä minulle -- ja minä olen vastannut, että olen parhaassa voinnissa, iloinen ja tyytyväinen, ja että toivon hänen ja Lisen ja pienokaisten voivan hyvin --."

Äkkiä hänen äänensä muuttui kokonaan: