Part 20

Hän tunsi kipeästi, kuinka tuskalliseksi kävisi jo heidän yhteiselämänsä pelkkien kehysten murtaminen. Ja hän muisti Mary Liedin sanoja -- ei hänelläkään ollut halua lähteä pois kotoaan, takaisin vuokrasopukkaan ja konttoriin, vain siksi, ettei hän rakastanut Torkildia enää. Nöyryytettynä ja surumielisenä hän myönsi sen itselleen -- Mary oli oikeassa.

* * * * *

Oli lauantai, joten Torkild pääsi konttorista jo kello kolme. Rose seisoi ruokasalin ikkunan luona, kun hän tuli, kääntyi ja vastasi, kun Torkild tervehti, mutta ei voinut katsoa häneen. Kun he olivat istuutuneet pöytään ja Rose ammensi lientä, huomasi hän kätensä olevan epävarman.

Torkild näytti ainakin siltä kuin ei olisi nähnyt sitä. Hän oli hirveän kalpea ja silmänalustat olivat tummat.

"Olen saanut kirjeen Dorikselta tänään", sanoi Torkild äkkiä hillitysti. "Voit lukea sen itse." Hän otti sen esiin ja ojensi Roselle.

"Siinähän on saksalainen postimerkki!"

"Niin, se on Hampurista, kuten näet."

Kirje oli kirjoitettu hotellin kirjepaperille ja oli näin kuuluva:

"Rakas Torkild,

vain muutama sana ilmoittaakseni teille, että olen muuttanut päätökseni. Kihlaukseni Jensin kanssa on lopussa, ja minä olen nyt matkalla Pariisiin. Olen nimittäin saanut kerrassaan loistavan tarjouksen itseltään madame Lappalaiselta ottaa valmistaakseni oppilaita, jotka tulevat laulamaan hänen johdollaan, ja voithan ymmärtää, ettei sellaista tarjousta työnnetä luotaan, mutta minun täytyi matkustaa heti. Toista tilaisuutta päästä ulos maailmaan minulle tuskin koskaan tarjoutuu, ja sillä tavalla sitten! Olen niin väsynyt matkasta, etten jaksa kirjoittaa enempää tänä iltana, mutta niin pian kuin olen turvallisesti ja onnellisesti Pariisissa, kirjoitan oikein kunnollisesti ja lähetän sinulle osoitteeni.

Monet terveiset Roselle ja itsellesi,

sinun hellältä Dorikseltasi.

P. S. M--me L, on antanut minulle suosituskirjeitä yhdelle ja toiselle, niin että voit olla aivan levollinen puolestani. Hänen kauttaan tulen kai tapaamaan hauskoja ihmisiä, pääsen taiteilijapiireihin ja niin poispäin. Ajattele kuinka olen iloinen! S--a.

P.S. Sinua minä saan kiittää tästä, ja voit uskoa että teen sen. Jos et sinä olisi ollut niin kiltti ja antanut minulle niitä rahoja, en olisi voinut matkustaa. Kiitos siis vielä kerran! S--a."

Rose ojensi kirjeen takaisin Torkildille.

"Tiedän hänen tutustuneen madame Lappalaiseen Kööpenhaminassa viime vuonna", sanoi hän. "Hän kertoi siitä paljonkin." -- Ja kun Torkild ei vastannut, jatkoi Rose: "Että tuo kihlaus on lopussa, lieneekin ehkä parasta. Minä en saanut sitä vaikutusta, että hän todellisuudessa olisi ollut kovinkaan mieltynyt sulhaseensa --."

"Ei kai hän ole voinut olla, koska kerran on hylännyt hänet Pariisin-matkan vuoksi. Mikäli --" Torkild vaikeni, ja heidän katseensa yhtyivät silmänräpäykseksi. Rose katsoi toisaalle lausuessaan:

"Eikö sinulla ole Pariisissa ketään tuttavia nykyään, joille voisit kirjoittaa ja pyytää heitä huolehtimaan hänestä vähän?"

"Ei." Hetken perästä Torkild sanoi: "Voisihan tietysti kääntyä konsuliviraston puoleen ja pyytää heitä ottamaan vähän selkoa siitä, millaisten ihmisten luo hän tulee asumaan -- pyytää heitä toimittamaan hänelle kunnollisen asunnon ja niin edespäin. Mutta ajattelen kuitenkin antaa sen olla, kunnes saan häneltä lähempiä tietoja --."

"Tiedätkö mitä minä ehdottaisin sinulle", sanoi Rose äkkiä. "Sinä, jolla ei ole ollut mitään kesälomaa tänä vuonna -- etkö voisi saada vähän vapaata, joulun tienoissa esimerkiksi, ja matkustaa sitten sinne itse?"

"Ensiksikään en voi saada lomaa", Torkild pudisti päätään. "On liian paljon tehtävää nykyään. Olinhan poissa koko paljon isän kuolemankin tähden. Toiseksi minulla ei ole rahoja. Annoin Dorikselle kuusisataa kruunua ennen hänen lähtöään -- avustukseksi morsiusvarustuksiin. Muuten olisin nimittäin ehdottanut, että sinä matkustaisit sinne --."

"Sinun olisi ollut hyvin hyvä päästä vähän lomalle, arvelen minä. Itsesikin vuoksi", sanoi Rose hiljaa.

* * * * *

He nousivat pöydästä ja menivät arkihuoneeseen, minne palvelijatar oli asettanut kahvitarjottimen.

Oli jälleen iltapäivä, ja heidän oli tavallisuuden mukaan istuttava arkihuoneessa. Torkild ei ottanut kirjaa, eikä Rose ollut tuonut ompelusta mukanaan.

He joivat kahvinsa ja polttelivat eivätkä puhuneet keskenään -- ja sitten Rose vei pois kahvitarjottimen kuten aina muulloinkin. Kun hän palasi, seisoi Torkild ikkunan luona.

Rose meni hänen luokseen, pani kasvonsa hänen olkapäälleen ja puhkesi itkuun.

Torkild pani käsivartensa hänen ympärilleen. Mutta kun Rosen nyyhkytys vähän vaimeni, sanoi hän hiljaa ja lujasti:

"Niin, Rose. Nyt sinä saat päättää meidän molempien puolesta."

"Minä en voi --" Roselta pääsi samassa nyyhkytys.

"Mitä on ollut, sehän ei voi jatkua", sanoi Torkild äskeiseen sävyyn. "Mitä sanottiin ja mitä tapahtui eilen illalla, sitä ei kai kumpikaan meistä voi unohtaa."

"En tiedä --."

"Minä en voi, Rose."

"Silloin sinä saat päättää", sanoi Rose hiljaa ja epätoivoisena. "Minä luulen, että se merkitsee enemmän sinulle kuin minulle."

"Niin tekee." Torkild tarttui häneen hellävaroin ja talutti hänet tuoliin. Sitten hän istuutui itse häntä vastapäätä.

"Sanonko sinulle miksi? Miksi kaikki aina naimisiinmenostamme asti on merkinnyt minulle enemmän kuin sinulle --."

"Koska sinä olet paljon tunteikkaampi kuin minä --", keskeytti Rose.

"Ei, ei se vain siitä tule, Rose. Taikka, minä olen ollut paljon tunteikkaampi, kuten sanot, koska olen tiennyt, että vastuu kaikesta oli minulla yksin. Sillä oikeastaan olin selvillä jo ennen kuin menimme naimisiin, kuinka hatarasti harkittu koko asia oli --.

"Kun sinä menit kihloihin minun kanssani, katsos, ymmärsin minä todellisuudessa hyvin, ettei sinun tunteissasi minua kohtaan ollut tapahtunut mitään äkillistä muutosta. Niin ei ollut -- sinä vain toivoit, että olisi ollut niin. Sillä sinä olit niin tyytymätön siihen, millaiseksi elämäsi oli muodostunut, ja kaipasit niin kiihkeästi muutosta, että lopulta kuvittelit sen tulleen --."

"Kun minä silloin sanoin rakastavani sinua -- ja minä uskoin sen itse -- sinä et siis silloin uskonut sitä? Tai tiesit minun pettävän itseäni --."

"Niin, katsos, enhän tiennyt sitä niin varmasti kuin nyt siitä puhun. Se oli vain vaistomaista -- minä en tuntenut onnea minään luonnollisena seuraamuksena, tunsin sen vain mahdollisuutena -- ainoana, mikä minulle oli tarjoutunut tai koskaan tarjoutuisi. Voittaakseni sinut kokonaan omakseni, tarkoitan. Minähän rakastin sinua niin äärettömästi, senhän tiedät. -- Ja minä uskoin, että ehkä sitten, kunhan tulimme naimisiin --.

"Jos olisin luottanut siihen, että sinä rakastit minua silloin, olisivat asiat ehkä menneet toisin. Sillä jos minulla ei olisi ollut tuota ikuista pientä epäilystä -- tai pelkoa -- sisimmässäni -- niin ei minusta ehkä olisi koskaan tullut sellaista, jota sinä sanot niin herkkätunteiseksi. Se on kai totta, mitä sinä illalla sanoit -- jonkunlainen sairaalloinen vietti on ajanut minua kerran toisensa jälkeen repimään ylös ja katsomaan, oliko se juurtunut. Vaikka tiesin hyvin, ettei mikään voi juurtua silloin --.

"Kaikki ne vuodet, joiden kuluessa olin rakastanut sinua turhaan, olivat näet tehneet vaikutuksensa minuun. Itse asiassa on minulta varmaan aina puuttunut itseluottamusta, milloin jotakin ratkaisevaa on ollut kysymyksessä. --"

"Mutta Torkild", sanoi Rose hiljaa. "Entä ne ajat, joita meillä sentään on ollut toisinaan -- jolloin kaikki oli ikäänkuin sopusointuista välillämme -- ja silloin oli ainakin minulla se vaikutelma, että sinä olit täysin onnellinen. Ja minusta tuntui itsestänikin sillä hetkellä, että minä myös olin onnellinen -- ja että rakastin sinua. Oletko unohtanut sen?"

"Ah en. En ole unohtanut. Niin, minä olin onnellinen väliin. Mutta en koskaan niin, että olisin itse tullut siitä vakuutetuksi. Siitä, että nyt omistin sinut kokonaan, ymmärräthän. Vastavaikutus seurasi sitten aina ennemmin tai myöhemmin. Tunsin otteeni sinusta heltiävän."

"Minä tiedän sen", sanoi Rose hiljaa. "Sitä minä juuri tarkoitin, kun sanoin _tahtovani_ tulla toisenlaiseksi. En tiedä -- luulen sen olleen jonkinlaista henkistä turtumusta -- velttoutta minun puoleltani. Joka kerta kun et _sinä_ tehnyt meidän yhteiselämäämme iloiseksi ja juhlavaksi minulle -- niin en minä tehnyt mitään sen säilyttämiseksi, mitä oli voitettu. Sitä minä tarkoitan, kun sanon, että nyt tahdon minäkin panna kaiken voimani liikkeelle, jotta sinä tulisit onnelliseksi minun kanssani --."

"Minä ymmärrän. Mutta sitä sinä et olisi voinut, Rose." Rose huomasi tuskan pistosta tuntien, että Torkild puhui siitä kuin sellaisesta mahdollisuudesta, jota ei koskaan tultaisi koettamaan. "Voi kyllä _tahtoa_ hoitaa sitä, mikä on hallussa, käyttää sitä ainesta, mikä on saatavilla. Mutta ethän voi luoda itsessäsi mitään tyhjästä. Ainoa, mistä minä välitän maailmassa, on se, että sinä rakastaisit minua -- ja sitä minä en ole voinut saada aikaan."

"Rakastatko _sinä_ minua vielä?" kysyi Rose hiljaa.

Torkild hymyili sairaasti:

"Voitko kysyä sellaista!"

"Mutta jos minä siis valitsen sen että jään luoksesi", sanoi Rose hitaasti, "-- niin sinä et tule onnelliseksi siitä? Sinä kiusaat itseäsi ja minua epäilyksillä ja kysymyksillä -- lausutuilla ja lausumattomilla. Sinulla ei ole mitään luottamusta meidän tulevaisuuteemme?"

"Minulla ei ole luottamusta itseeni. -- Kuten sanoin, Rose, sinä saat päättää. Minä en uskalla ottaa vastuulleni että jatkamme tällä tavalla. -- Toisinaan minusta tuntuu, että minä taidan olla vähän hullu", sanoi hän hiljaa. "Voisi luulla, että me olemme vähän hulluja koko minun sukuni --."

He istuivat vaiti jonkun hetken. Sitten Torkild virkkoi jälleen:

"Kaikki nuo pienet seikat, joiden ajattelin sitovan sinut kotiimme -- joista ajattelin sinun pitävän -- puutarha ja taloudenhoito ja sellainen. Minähän tiesin sinut sellaiseksi, että kaikki tuollainen tulisi sinulle rakkaaksi ja tuottaisi sinulle huvia. Mutta kun näin sinun niin kokonaan uppoutuvan siihen, kiusasi se minua -- ainakin toisin ajoin. Minusta tuntui kuin sinä olisit tahtonut täyttää sillä jonkun pohjattoman tyhjyyden. Minä näin kyllä, kuinka kauniiksi koti kasvoi ympärilläsi. Mutta minä en tuntenut meidän kahden kasvavan yhdeksi. Ja silloin --."

"Oliko sinulla sellainen tunne silloinkin, kun minä odotin pikkupojua?" kuiskasi Rose.

"Ei", sanoi Torkild hiljaa.

Kauan istuivat molemmat hiljaa. Sitten Rose virkkoi äkkiä:

"Minä matkustan luotasi joksikin ajaksi, Torkild. Matkustan Britenin luo -- hän on kutsunut minua niin usein. Ja jos sinä lähetät minulle sanan, niin palaan takaisin luoksesi. Muista se. Ja muista, että minä pidän sinusta, oman luontoni tapaan. Ja että minä olen täysikasvuisempi nyt kuin naimisiin mennessämme. Minä tiedän ehkä nyt hiukan siitä, mikä on vaarallista sekä minun että sinun luonteessasi. Ja jos pyydät minua tulemaan takaisin, niin tulen vilpittömästi haluten tehdä parhaani -- viimeisestä mahdollisuudesta, kuten sinä sanot."

Rose nousi seisomaan, Torkild samoin, ja Torkild tarttui hänen käsiinsä ja suuteli niitä. Rose tarttui Torkildin päähän, veti sen alas puoleensa ja suuteli hänen kasvojaan, mutta ne olivat kuin surusta ja väsymyksestä lakastuneet, ja ne pysyivät elottomina hänen suudellessaan.

Sitten Rose poistui.

Torkild harhaili alakerran huoneissa. Oli kuin hänen aivonsa olisivat olleet tyhjät ja sydän halvautunut.

Kerran hän tajusi, että hän seisoi ruokasalin ikkunan luona ja katsoi ulos. Aurinko oli juuri laskemassa pihamaan takaisen kummun taakse, voimakas keltaisenpunainen valo virtasi hänen kasvojaan vasten. Se näytti suurelta tuliroviolta. Pienet, harvat kuuset häipyivät näkymättömiin tulenhehkuun, ikäänkuin nekin olisivat palaneet roviossa. Ja heikossa iltatuulessa läpätti lippunuora tankoaan vasten kumpareella. Pieni ääni, johon hän ei tavallisesti kiinnittänyt huomiota, koska se kuului melkein aina, voimakkaampana tai heikompana, niinkuin nuoran oli ollut tapana rapsahdella yötä ja päivää niin kauan kuin he olivat täällä asuneet.

"Nyt se on lopussa", kuiskasi hän hiljaa itsekseen. Ja hän ihmetteli, ettei hän kärsinyt enemmän. Mutta oli kuin hän ei olisi jaksanut tuntea mitään enää.

XII.

Sama turtunut, kohmettunut tunne pysyi Torkildilla yhä edelleenkin. Kun Rose matkusti Ruotsiin ja he sanoivat toisilleen jäähyväiset kotona, ei se tuntunut hyvästijättämiseltä ainaiseksi. He olivat rauhallisia molemmat; Rose näytti miltei iloiselta ja luottavaiselta. Ja samanlaisena hän seisoi vaununikkunassa Lillestramin asemalla nyökyttäen hänelle, ja Torkild tervehti hatullaan ja huiskutti nenäliinallaan, kun juna vieri pois, ja kaikki tuntui niin epätodelliselta -- tai oli niinkuin hän olisi ollut puoleksi huumautunut eikä voinut tuntea kipua.

Vasta kotiin ajaessaan hänelle selkeni. Rose oli todellakin poissa, hän ei ollut kotona talossa, ehkä ei tulisi sinne koskaan enää. Ja hän oli itse lähettänyt hänet luotaan --.

Nyt se kävi äkkiä järjettömäksi, mielettömäksi. Hänhän oli menetellyt hullun tavoin. Hän kirjoittaisi ja kutsuisi hänet takaisin -- kirjoittaisi heti tänä iltana. Tulevaisuus -- hän työnsi luotaan kaikki ajatukset siitä -- hän tiesi vain, että hänen täytyi saada Rose takaisin. Kotiin tultuaan hän meni suoraan ylös Rosen huoneeseen, haparoi pimeässä hänen vuoteensa luo ja heittäytyi sille. Peitteellä oli pieni kokoontaitettu vaatekappale, ohut ja pehmeä, joka tuoksui heikosti Rosen ruumiilta -- se oli hänen yöpaitansa. Torkild upotti kasvonsa siihen:

"Sinä saat kyllä tulla takaisin pojusi luo, Rose hyvä -- hän ei voi olla ilman sinua --."

Mutta kun hän oli mennyt makuulle, alkoivat hänen ajatuksensa kiertää ikuista erämaavaellustaan läpi heidän entisyytensä ja tulevaisuutensa --.

* * * * *

Päivät kuluivat. He kirjoittivat toisilleen koskettelematta eron kysymystä; molemmat kirjoittivat kuin olisi Rose ollut vain tavallisella vierailulla. Torkild kertoi Doriksesta, jolta hän oli saanut useampia pitkiä kirjeitä; Doris oli hyvin ihastunut Pariisissa-oloonsa, asui erään professorinlesken luona, hänellä oli paljon tehtävää, mutta hän sai myöskin paljon kutsuja; hän oli tutustunut useihin rakastettaviin ihmisiin, sekä ranskalaisiin, suomalaisiin että muihin ulkomaalaisiin.

-- Olivathan he molemmat ajatelleet samaa, tokko Doriksen Pariisin-matkan laita oli niinkuin hän kertoi, vai eikö se ollut enemmän tai vähemmän sepitettyä. Olipa Torkild ajatellut sellaistakin mahdollisuutta, ettei Doris ollut lainkaan matkustanut Pariisiin. Mutta kun hänen kirjeensä nyt saapuivat niin tiheään, oli hän mielelläänkin taipuvainen uskomaan kaiken mitä Doris kertoi. Tuntien itsensä kuolemanväsyneeksi ja painautuneeksi ei hän jaksanut ajatella, että hänen pitäisi saada vielä lisää kuormaa kannettavakseen tai ottaa sisarensa asiat hoidettavakseen.

Hän kirjoitti myös siitä, kuinka näppärä Agnes, palvelijatar, oli, ynnä Rosen kasveista, joita hän, Torkild, hoiti. Ja yhden ainoan kerran hän, tykyttävin sydämin ja polttavin poskin, rohkeni kirjoittaa: "pariisilaishyasinttejasi en ole vielä ottanut ylös; tahtoisin mielelläni niiden olevan kukassa, jos tulet kotiin jouluksi."

* * * * *

Sitten tapahtui se, mikä ratkaisi asian.

Eräänä aamuna pukeutuessaan näki hän ankaran yskänkohtauksen jälkeen, että hänen sylkemässään limassa oli verta. Ei paljoa, ainoastaan joku pieni punainen viiru. Mutta kun hän tahdottomasti vei nenäliinan suulleen ja katsoi siihen jälkeenpäin, oli siinä pari pientä heleänpunaista täplää.

Hän pani sen vesivatiin, nouti karboolivettä lääkekaapista Rosen huoneesta ja kaatoi sitä nenäliinalle ja toalettiämpäriin -- varovaisuudesta palvelijattaren vuoksi. Sitten hän pukeutui valmiiksi, meni alas ja joi kahvinsa ja lähti sitten konttoriin.

Hän tunsi omituista karmivaa tunnetta ruumiissaan. Nuo pienet veripilkut -- eihän niiden tarvinnut merkitä mitään. Ja ne voivat merkitä kuolemaakin.

Hän tunsi kummallisen henkäyksen käyvän lävitseen -- ikäänkuin hän olisi tullut lähelle suunnatonta kylmyyttä. Hänen täytyi ajatella metsässä olevaa suurta jäähuonetta, jonka ohi hän oli usein kävellyt Rosen kanssa kesällä. Kylmää henkäystä, joka siitä lehahti heitä vastaan. Torkild hymyili itsekseen tuolle ajatukselle.

Kuolema -- hän ei sitä pelännyt, sen hän tiesi nyt, kun se äkkiä tuli hänelle todellisuudeksi. Se oli vain kovin kummallista.

Hän muisti epätoivoisten nuoruusvuosiensa kuolemankuvitelmia. Hänelle selveni äkkiä, ettei hän kai ollut koskaan tarkoittanut totta haaveksiessaan päiviensä päättämistä --. Noissa hentomielisissä, alakuloisissa unelmissa ei ollut jälkeäkään kuoleman todellisesta vakavuudesta. Mieli pehmeästi tuuditettuna tunnelmoivaan itsesääliin ei varmaan kukaan ihminen voinut mennä kuolemaan.

Hän muisti niitä kertoja, jolloin oli nähnyt sen. Silloin kun hänen äitinsä ampui itsensä. Siinä oli se kauhu -- se hirvittävyys, että ihminen tuomitsi oman elämänsä menetetyksi. Hän muisti rouva Wegnerin kuoleman -- hänen surunsa siitä, että täytyi jättää elämä. Hän oli ymmärtänyt koota aarteita maan päällä, ja hänen sydämensä oli kiintynyt niihin. Mutta hän oli kuollut rohkeana ja toivorikkaana. Sillä jokaisen ihmisen jälkeen jäävät hänen tekonsa elämään, ne eivät koskaan häviä, vaikkakaan ei kenenkään olisi suotu tutkia, miten ne jatkuvat edelleen, kunnes kohtaavat toisten tekoja, yhtyvät niihin, muuttuvat siitä, mutta eivät koskaan lakkaa vaikuttamasta. Ja rouva Wegner saattoi teoistaan tuntea kuolevansa Herrassa -- rakkaudessa ja kauneudessa ja kunniassa -- siinä, jolle useimmat ihmiset tahtoisivat herruuden elämässä, mutta johon vain voimakkaimmat kykenevät. -- Ja hän muisti isänsä kuoleman -- kuinka hän armeliaasti sai nukahtaa pois elämästään. Hänen teoilleen oli parempi, mitä pikemmin ne painuivat pohjaan ihmisten tekojen virrassa, huuhtoutuen, sekoittuen tuntemattomiksi.

Ja nyt oli ehkä hänen oma vuoronsa kuolla. Hänen tekonsa -- niiden ajatteleminen se hyydytti häntä. Suurta jälkeä ei kai hänen elämästään jäisi elämään. Kuolema peittäisi hänet niinkuin jäävirta liukuessaan peittää hedelmättömän paaden. Jos se oli välttämättömyys --, no niin, hän tiesi tunnossaan kykenevänsä kohtaamaan sen ilman pelkoa, näkihän hän nyt itsekin alistuvan surumielisesti, että oikeastaan oli kaikki elämässä ollut hänelle yhdentekevää, paitsi yhtä ainokaista naista. Ja sentähden oli vain oikeudenmukaista, että hän oli tarpeeton ihminen.

Alati, kautta vuosien oli hänellä ollut vain yksi ainoa päämäärä elämälleen -- voittaa omakseen se nainen, joka merkitsi onnea hänelle. Merkitsikö hän onnea tuolle naiselle -- hänen täytyi nyt tunnustaa, ettei hän ollut sitä koskaan kysynyt. Luonnollisesti olisi hän mielellään halunnut tehdä toisenkin onnelliseksi, sillä sehän oli yhtenä edellytyksenä hänen omalle rauhalleen. Mutta hänhän tiesi tahtoneensa Rosen omakseen; vaikka he olisivat tulleet siitä onnettomiksikin, olisi hän halunnut hänet omakseen silläkin hinnalla. Niin, todellisuudessa hänen oli aina täytynyt tietää, ettei toisin voinut käydä kuin oli käynyt -- Rosen vastarinta kautta vuosien todisti sen; hänessä ei ollut mitään, mikä olisi vaikuttanut kutsuvasti itse Rosen elämänvaistoon. Hän ei ollut se mies, jonka rinnalla Rosen oli tultava naiseksi ja äidiksi. Kun hän siis vihdoinkin sai hänet, niin oli kai vain luonnon järjestyksen mukaista, että Rose näivettyi eläessään hänen kanssaan ja he molemmat tunsivat itsensä onnettomiksi --.

Hän oli tajunnut sen kauan sitten tavallaan. Ja kuitenkin hän tiesi, että jollei tätä olisi tullut, olisi hän pian pyytänyt Rosea palaamaan luokseen. Hänellä ei olisi ollut enempää uskoa tulevaisuuteen, hän ei olisi tosi mielessä odottanut heidän yhteiselämänsä tulevan syvemmäksi, rikkaammaksi -- mutta hän olisi tahtonut jatkaa sitä. Hän olisi ajatellut: saakaamme lapsia, katsokaamme, eikö silloin käy paremmin, ehkä lapset voivat rakentaa sillan sen kuilun yli, jota ei voida täyttää. Hän olisi tiennyt, että hänen rinnallaan ei Rose tulisi koskaan kokemaan puolison onnea, ja hän olisi ajatellut -- hän on tuntenut hiukan rakastajattaren onnea, ja kun hän saa tuntea äidin onnea, niin ehkäpä hän on tyytyväinen siihen.

Niin, hän oli mielessään lujasti päättänyt kutsua Rosen takaisin, aina siitä saakka kun tämä lähti matkalle --.

* * * * *

Nyt oli kohtalo tehnyt ratkaisun hänen puolestaan. Nyt hänen täytyi päästää Rose vapaaksi. Ja siinä uudessa, jäätävässä ilmassa, jota hän tulisi hengittämään, täytyi hänen löytää voimaa sen jaksamiseen.

-- Hän ei voinut estää hentomielisiä, hekumallisen surunvoittoisuuden täyttämiä näkyjä kohoamasta esiin. -- Rose tuli hänen kuolinvuoteensa luo --. Vielä kerran hän saisi luvan puhua Roselle äärettömästä rakkaudestaan. Ja silloin Rose ehkä vihdoin ymmärtäisi, kuinka hän oli pitänyt koko hänen sieluaan alati omissa pienissä, kovissa käsissään.

Hän ravisti tämän kuvan vastenmielisesti pois.

Miehen oli pidettävä sielunsa omissa käsissään. Hänen oli tehtävä itselleen tili siitä, miten hän sen käytti. Elikö hän niin, että hänen sielustaan jäisi jäljelle elävää voimaa, kun hänen oli kuoltava. Vai peittäisikö vain jää hänen elämänsä, kun se sammui.

Se hänen oli nyt koetettava oppia, tultuaan lähelle ikuista kylmyyttä. Hän sai oppia luopumaan Rosesta -- niinkuin hänen oli luovuttava kaikesta, josta hän ei voinut tehdä mitään kaunista ja hyvää. Hänen täytyi oppia elämään elämäänsä nuhteettomasti ja oikeamielisesti, koska nuhteettoman ja oikeamielisen ihmisen elämä ei ole koskaan eletty turhaan -- jotta hän kerran voisi kuolla niinkuin Rosen äiti oli kuollut, jos elämä tällä kertaa annettaisiin hänelle takaisin -- lyhyemmäksi tai pitemmäksi ajaksi.

* * * * *

Konttorista hän meni tohtori Meyerin luo. Lääkäri kutsui vikaa kärkikatarriksi; sitä oli molemmissa keuhkoissa, mutta ei pahasti, ja hän neuvoi Torkildia laittautumaan parantolaan niin pian kuin suinkin.

-- Torkild palasi kotiin päin kuulakkaassa, huurrevalkoisessa talvi-illassa. Ohuen valkoisen pakkas-usvan ikuinen savu leijui kuihtuneenkeltaisten niittyjen yllä pitkin joen rantoja. Taivas oli vielä vaaleanpunainen auringonlaskun jäljeltä.

Hän ihmetteli itsekseen sitä kuulakkaa hiljaisuutta, jota hän tunsi mielessään, kävellessään autiota kotiaan kohti.

* * * * *

Illalla hän kirjoitti Roselle. Monta kirjettä, jotka hän repi. Se, jonka hän vihdoin lähetti, oli näin kuuluva:

"Rakas Rose!

Minä olen nyt lopultakin johtunut sellaiseen vakaumukseen -- minä olen kai vajaamittainen ihminen; luulen, että se oli sinun oma terve luontosi, joka alati varoitti sinua minusta -- minä en kelvannut olemaan miehenäsi, minun ei tullut saattaa lapsia maailmaan.

Minä valehtelisin, jos sanoisin toivovani, ettemme olisi koskaan menneet naimisiin. Tiedän, että se olisi ollut parempi sinulle, _ehkä_ minullekin -- mutta olkoon kuinka hyvänsä, en voi sanoa sitä edes nytkään totuudessa pysyen. Minulla on loppumattoman paljon anteeksipyydettävää sinulta -- ehkä tulee se päivä, jolloin katsot suhdettamme sellaisella silmällä, ettet voi antaa minulle anteeksi, vaikka tiedänkin että teet sen nyt. Olisi ainoastaan oikeudenmukaista, jos sinä jonakin päivänä ajattelisit minua katkerin mielin.