Part 2

He seisoivat hiljaa hetken aikaa. Kunnes Aksel meni ikkunan luo. Pilvet kulkivat repaleisina itätuulen ajamina -- kalpeansinisellä taivaalla leijui valkoinen, ohut alakuun suikale.

"Sinä taisit olla oikeassa. Ilma kirkastuu huomiseksi."

"Siltä näyttää."

"Alkaa jo vaaleta", sanoi Aksel. "Yöt ovat vielä lyhyemmät täällä kuin Tanskassa."

Torkild katsoi kelloonsa.

"Niin. Kahden tunnin päästä nousee aurinko. Sinä menet kai nukkumaan nyt?"

"Menen. Sinun on sitäpaitsi mentävä noutamaan neiti Wegneriä kello kahdeksan --"

"Niin, minä arvelen, että menen Doriksen kanssa häntä noutamaan."

"Minä en kai ole nähnyt Rose Wegneriä sen jälkeen kun hän oli kymmenvuotias", virkkoi Aksel miettivästi. "No hyvää yötä sitten --"

"Hyvää yötä."

Torkild seurasi häntä ovelle. Aksel pani äkkiä kätensä hänen olalleen:

"Kiitos sinulle siitä, että kerroit minulle tämän -- äidistä."

He puristivat toistensa käsiä -- hieman hämillään.

"Hyvää yötä vain --"

"Hyvää yötä --"

Torkild sammutti lampun ja istuutui ikkunalaudalle. Aamuilma tulvahti häntä vastaan kuin merikylpy, viileänä ja raikkaana ja täynnä kuusamain tuoksua, jotka vihreän maton tavoin peittivät hänen ikkunansa alla olevaa kuistinkattoa. Hän istui ja antoi sen huuhdella yltään paljon whiskyn ja tupakan nauttimisen synnyttämää painostusta ja epämieluisuutta -- ja samalla omassa sisimmässä itsessään pyörivää ja surisevaa epämieluisuutta -- tunnetta, että hän myöhemmin ehkä mielessään arvelisi sanoneensa liian paljon.

Taivas oli jokseenkin kirkas nyt, ja melkein valkea. Korkealla taivaanlaella purjehtivat viimeiset tummansiniset pilvenriekaleet, ja idässä vuonon yläpuolella oli usvaharju, joka punoitti ruosteeseen vivahtavana sillä kohtaa, mistä aurinko tulisi nousemaan. Meri aaltoili vielä raskaana ja harmaana ja levottomana -- rannan kohina kuului pohjasävelenä puutarhan lehvistöjen suhinan ja aidan viereisten saarninlehtien lepatuksen ja kaikista oksista valuvien vesipisarain tipahtelun läpi.

Oli ikäänkuin kaikki värit olisivat nukkuneet nyt ennen auringon esiinpuhkeamista -- ulkona oli ihan valoisaa, mutta niityt olivat harmaanvihreät ja pensaikko mustanvihreä ja harjut harmaansiniset -- ja Rokken talojen punaiset ja keltaiset ja valkeat rakennukset vuonon toisella puolen olivat loistottomat.

Kun _hän_ nukkui, olivat varmaankin hänen kasvonsa yhtä hiljaiset ja viileän raikkaat kuin aamuinen maailma tuolla ulkona --.

Rose -- minä tahdon nukkua sinun sylissäsi, Rose, äänsi hän valittaen ulos aamunkoittoon.

-- Muutaman tunnin kuluttua hän saisi jälleen nähdä hänet. Tämä valvottu yö, jona hän oli penkonut muistoja, jotka aina saivat hänen hermonsa värisemään, tuntui hänestä kuin jälleennäkemisen valmistelulta. Ja koko hänen olemuksensa vapisi kaipauksesta häneen ja jännityksestä niitä kesäisiä vuorokausia kohti, joita hän nyt lähestyi.

Vaikka eihän hän odottanut, että mitään tapahtuisi. Kaikesta siitä huolimatta, mitä heillä oli ollut yhteistä, -- _heidän välillään_ ei ollut koskaan tapahtunut mitään. Ei mitään ollut tapahtunut, muuta kuin mitä tapahtui hänessä itsessään.

Ja jokainen nyt lähenevistä päivistä tulisi olemaan täynnä tapahtumia hänelle, mutta Roselta menisivät päivät ohi poutineen ja sateineen; uimassakäyntejä ja mustikkaretkiä ja kalamatkoja nuotioineen ja kahvinkeittoineen saarilla jäisi niistä hänen mieleensä. Ja Torkild muistaisi retkiltä, millaiselta Rose oli näyttänyt seisoessaan vyötäisiään myöten vaapukkapensaissa solakat käsivarret eteenpäin kurotettuina marjoja poimien, ja saarilla vietetyistä kesäöistä hän muistaisi Rosen levolliset silmät ja kaukaisen ilmeen hänen kasvoillaan, hänen tuijottaessaan tyynen meren yli, ja nuotion leimusta hän muistaisi, miten se oli punannut Rosen hohtavan tukan, ja hän muistaisi, kuinka Rose tuli kävellen puutarhan halki Doriksen kanssa, ja hänen vankka tukkansa riippui raskaana ja sitkaana ja tummana merivedestä solakkaa selkää pitkin. Ja hän muistaisi, kuinka hänen oma sydämensä oli takonut mykkänä hänen sisässään, aina, aina, aina, päivät ja yöt, että hänen pitäisi heittäytyä maahan ja anoa itselleen kotia Rosen helmassa.

Ja jokaisena unettomana, valvottuna yönä hän ajattelisi -- huomenna ehkä. Huomenna voin ehkä sanoa sen. Saattaisi tapahtua jotakin -- niin että minä voin sanoa hänelle kaikki. Mutta mitään ei tule tapahtumaan. Rose tulee olemaan lempeä ja raikas ja kuulas kuin kesäaamu, sisarellisen suloinen ja ystävällinen. Hän tietää, että minä rakastan häntä, koska en ole voinut olla sanomatta sitä -- niin monta, monta kertaa. Mutta kun hän ei aavastakaan, mitä rakastaminen merkitsee --.

Hän oli sanonut, minä rakastan sinua. Mutta kun Rose ei ymmärtänyt, mitä se oli, niin oli hänen sisäisen kainoutensa vastaista selittää sitä. Kaipuutaan häneen, joka oli sellainen kuin hän, Torkild, olisi tahtonut olla, mutta jollaiseksi hän ei ollut saanut rauhaa tulla. Niin kauan kuin hän oli tuntenut Rosen, Oli tämä omistanut kaiken, mitä hän, Torkild, hartaimmin ja toivottomimmin oli halunnut. Ja niin hän oli johtunut halajamaan Rosea -- hänestä tuntui, että sinä hetkenä, jona hän saisi ottaa syliinsä tämän, syleilisi hän kaikkea, mitä hän oli halannut niin epätoivoisesti, niin katkerasti, kaikkina lapsuutensa pitkinä kodittomuuden ja epätoivon ja häpeän vuosina.

* * * * *

Alhaalla löi kello kolme. Kolme tuntia oli hänellä aikaa nukkua. Hän nousi seisomaan.

Huone näytti vastenmieliseltä aamun valossa -- tahraisella pöydällä olevine tyhjine whiskypulloineen ja likaisine laseineen. Savukkeenpätkiä ja tuhkaa oli kaikkialla, pianon kynttiläjalustoille kasattuna ja lattialle viskeltynä --. Hän ei jaksanut mennä nukkumaan täällä --.

Hän otti lakkinsa. Tøsa, joka oli nukkunut keinutuolissa, kapsahti alas ja hyppäsi häntä vastaan. Torkild hiljensi koiraa ja hiipi hiljaa portaita alas, ulos talosta.

Peltojen välitse kulkevan polun vierillä oli sateen litistämiä sinikello- ja keltamataramättäitä. Ensimmäinen auringonjuova hohti kultaisena talon takana olevan harjun ylimmällä huipulla. Oli hiljaista ja viileää -- hiukan pikkulintujen piiskutusta, kun hän tuli metsään, missä sade oli huuhtonut havuneulaset pieniin kinoksiin polun poikki. Sammal ja kanerva kiilsivät kosteudesta paisuneina. Hän riipi kourallisen mustikoita -- ne maistuivat niin hyviltä ja raikkailta tupakan ja whiskyn jälkeen. Tøsa puikkelehti hänen ympärillään nuuskien sinne ja tänne. Kun hän saapui vanhalle miilunpohjalle, loisti aurinko kuusenlatvoissa.

Ja hän kutsui vanhaa iloaan, ylpeää ja alistunutta iloa jota hän oli kasvattanut kaikkina kuluneina vuosina --:

Eikö hänen pitäisi olla onnellinen sittenkin jo siitä mitä oli: että Rose oli sellainen kuin oli ja että hän voi nähdä; sen ja että hän rakasti Rosea. Ja muutaman tunnin kuluttua hän kohtaisi hänet jälleen, olisi lähellä häntä, kuulisi hänen äänensä, koskettaisi hänen käsiään, näkisi hänet, joka oli ihaninta maailmassa hänelle --.

Mitään ei tulisi tapahtumaan. Kyllä varmasti tulisi tapahtumaan jotakin. Kaikki maailmassa hänelle tulisi tapahtumaan -- joskaan ei se, mitä hän toivoi. Se mitä heidän välillään oli tapahtunut -- se oli ehkä liian vähän Roselle nyt -- jonakin päivänä se muuttuisi toiseksi. Ja hänelle, Torkildille, oli se hänen elämästään se, minkä hän muistaisi vielä kuolinhetkellään --.

Torkild sulki silmänsä hetkiseksi. Uhmaista riemua! tuntien hän imi vanhan muiston makeutta. Hän muisti kevätillan rouva Wegnerin pienessä arkihuoneessa Stensgatenin varrella. Viimeisen kullankeltaisen auringonsäteiden valelun ikkunan veripunaisilla pelargonioilla, pienillä valkoisilla empirehuonekaluilla, joiden risaiset ja haalistuneet päällykset olivat kerran olleet vihreäjuovaista silkkiä. Kirpeän raikkaan lemun, joka levisi kaikkialle huoneeseen maljakoissa ja laseissa olevista kevätlehvistä ja kukista. Suuren orvokeilla täytetyn kulhon ompelupöydällä ikkunan luona, missä Rose istuu äidin nojatuolissa. Niin, hän muisti lempeän, kellertävän ilta-auringon loisteen Rosen hohtavalla tukalla, hienossa untuvassa pitkin lapsellisesti pöyristyvän posken viivaa, huulet, jotka auringonpaisteessa kävivät läpikuultaviksi kuin helakat vaapukat, silmät, jotka imivät itseensä valonsäteitä kuin tyyni vesi. Sileässä tummassa kävelypuvussaan näytti Rosen ruumis niin äärettömän neitseelliseltä, hennolta ja vienolta, hiukan kulmikkaan tyttömäiseltä.

He olivat tehneet kävelyretken yhdessä iltapäivällä Gaustan puron varrelle ja poimineet kukkia. Silloin oli ilma ollut harmaa, joku yksityinen vesipisara tipahti silloin tällöin. Valkovuokot versoivat kalpeanvihreän, valkotähtisen maton kaltaisina harmaiden lepänrunkojen välissä pitkin puron rantamaa, kuihtuneenkeltaisten mäenkaltaiden juurella.

Rose oli puhellut heidän kävellessään -- siihen tapaan kuin hän joskus puheli -- ainoastaan hänelle, sen Torkild tiesi. Vain Torkild tunsi sen levottomuuden, sen kärsimättömyyden, joka kätkeytyi Rosen rauhallisen, lempeän olemuksen taakse. Kevät ja ilma, kalpeanharmaa taivas, kalpeat viluiset kevätkukat sateenpisartelussa, kaikesta versovasta ja kukkivasta nouseva raskas uho, ne ne varmaan houkuttelivat surumielen Rosesta esiin sinä päivänä. Se johtui hänen ikuisesta tuskastaan ajan kulumisen tähden, niistä nuorista voimista, jotka hän tunsi itsessään ja joita hän ei saanut käyttää. Se johtui kai yksinkertaisesti hänen terveestä ruumiistaan, joka kapinoi toimettomuutta vastaan -- niitä pitkiä työpäiviä vastaan, jolloin hänen sormensa hyppelivät kirjoituskoneen näppäimillä ja aivojen täytyi työskennellä lakkaamatta, sillä välin kuin lihakset olivat tuomitut lepäämään ja verenkierto kävi hitaaksi ja veltoksi hänen toimettomassa ruumiissaan.

Torkild oli tuntenut tämän -- että Rosen raskasmielisyys oli itse terveyden kapinoimista. Ja hänen omansa oli sairaan toivotonta raskasmielisyyttä. Niin hän oli kulkenut vaiti ja kuunnellut -- voimattomasti kaivaten, että voisi kaivata samoin kuin Rose. Heidän kulkiessaan kotiin liukui pilvipeitto taivaanrantaan, aurinko painui sen harmaan reunan alle, ja sen viistot kultaiset säteet näyttivät Torkildin mielestä valelevan Rosea kuin kaste. Kun he tulivat Rosen huoneeseen, oli se täynnä valoa, ja heidän istuessaan siellä Rose ikkunan luona auringonpaisteessa, Torkild varjossa nojasohvalla, oli Torkild äkillisen mielijohteen valtaamana kertonut Roselle saman, minkä oli kertonut veljelleen tänä yönä.

Hänen lopetettuaan olivat he istuneet hiljaa jonkun hetken. Avoimista ikkunoista leyhyi kevätilma huoneeseen tuoden mukanaan tuoreen pölyn hajua kadulta ynnä leikkivien ja huutelevien lasten ääniä. Äkkiä oli Rose noussut ylös. Hän tuli Torkildin luo, otti hänen päänsä molempien käsiensä väliin ja suuteli häntä, ensin otsalle ja sitten äkkiä suulle.

Hän ei puhunut mitään, eikä Torkildkaan. Torkild liukui lattialle Rosen eteen ja makasi siinä polvillaan pää painettuna Rosen lanteeseen.

Silloin hän kuuli rouva Wegnerin pistävän avaimen eteisen oveen, ja hän nousi nopeasti ylös.

Rosen äiti tuli sisään, sanoi hyvää iltaa ja kysyi, oliko hän tullut jäädäkseen juomaan teetä. Torkild sanoi ei kiitos, hänen täytyi mennä kotiin lukemaan. Mutta hän tiesi tuskin itse, mitä sanoja hänen huulensa lausuivat. Ajan ja paikan ulkopuolella olevalta näyltä, merkiltä koko hänen elämäänsä varten näyttivät hänestä nuo molemmat naiset, jotka seisoivat rinnakkain hämärtyvässä huoneessa -- toista hän oli rakastanut kautta koko lapsuutensa, ja toista hän tiesi tulevansa rakastamaan kautta koko täysi-ikäisyytensä --.

Tuo ilta -- tuo hetki tuntui hänestä siltä kuin kaikki, mitä hän oli elänyt, olisi kokoutunut siihen, ja kaikki, mitä hänen oli elettävä, olisi tullut nyt määrätyksi. Hän oli tiennyt sen silloin, ylpeänä kuin varhaisnuoruus on ylpeä siitä, minkä se tuntee kohtalokseen. Lapsellisesti hän oli silloin ajatellut tovereitaan -- hän kävi kauppaopistoa -- mitä he olisivat sanoneet, jos olisivat tienneet. Ei se olisi näyttänyt heidän mielestään miltään -- niin viatonta asiaa kuin lapsuudenystävättären sisarellista suudelmaa eivät he suinkaan pitäisi minään seikkailuna. -- Hän, hän oli kohdannut kohtalonsa, tuntenut sen ja hyväksynyt sen. Mutta nyt aikuisena -- tuo elämys oli vielä hänen edessään samassa kohtalon valossa. Jos Rose kerran tulisi hänen omakseen -- sisimmässään hän ei ollut koskaan epäillyt sitä, että tämän kerran piti tulla hänen omakseen -- niin se olisi vain kaiken sen täyttymys, mikä oli alkanut sinä iltana. Lopulta, sittenkuin hänen elämänsä olisi valmis, tulisi hänestä kai tuntumaan, että tuo päivä, jolloin hän tuli Rosen omaksi, merkitsi enemmän kuin se päivä, jona Rose tuli hänen omakseen.

* * * * *

Ehkäpä se seikka, että hän jo poikana oli häätynyt miettimään tuota ainaista aihetta vanhempien välisestä suhteesta, vaikutti sen, että Torkildin aistit olivat heränneet niin varhain -- liian varhain. Hän muisti poikuuspäivänsä ja poikuussyntinsä kuin hekuman ja katumuksen, kiusausten ja lankeemusten ja häpeän painajaisen. Ja äidin kuoleman edellisenä kesänä hän oli palatessaan jalkamatkalta joidenkin vanhempien toverien kanssa tullut Kristianian kautta. Eräänä iltana, juotuaan aika paljon, he olivat menneet tyttöjen luo.

Jo silloin oli hän itse nimittänyt tunnettaan Rosea kohtaan rakastumiseksi. Hän kulki uneksien Rosesta, sepitti keskusteluja ja tilanteita, mutta hänen kuvitelmansa olivat aivan ruumiittomia. Hänelle _oli_ rakkaus juuri kaikkea ruumiitonta -- kalpeansinisestä, surunvoittoisesta unelmamaailmastaan, jossa hän palvoi Rosea, sulki hän intohimoisesti pois sen vietin, joka oli luonut kurjuuden hänen lapsuusmaailmaansa ja hänen omaan ruumiiseensa. Tuntuipa hänestä, että tuo unelmien paratiisi, joka sisälsi kaiken mitä hän tiesi onnellista ja kaunista, toivottomasti katoaisi ja tallautuisi lokaan, jos hän vain kerrankaan ajatuksissaan kajoaisi Roseen muuten kuin kunnioittavin sormenpäin ja mitä hellävaraisimmin suudellen hänen käsiään ja poskeaan.

Hän oli sairastunut, oli luullut joutuneensa tuhon omaksi, ja hän oli ollut mielessään varma siitä, että hän tekisi lopun kurjuudestaan samoin kuin äiti oli tehnyt -- ennemmin tai myöhemmin. Mutta hänen suhdettaan Roseen se ei ollut lainkaan muuttanut. Hänen elämänsä, niin kauan kuin hän oli ollut tietoinen siitä, että hän eli, oli ollut jakso inhoittavia ja karkeita onnettomuuksia -- tämä viimeinen merkitsi hänelle loppua. Rose eli toisessa maailmassa, heidän välillään oli ammottava kuilu, ja Torkild saattoi vain uneksia itsensä Rosen puolelle.

Sitten oli Rose suudellut häntä. Sinä ainokaisena sekuntina, jona hän oli tuntenut Rosen suun omalla suullaan, oli käynyt kuin liekki hänen lävitseen. Heidän välillään ei ollut kuilua, Rose oli ottanut hänen päänsä käsiensä väliin, hän oli tuntenut Rosen ruumiin omaansa vasten, sinä hetkenä, jona hän oli polvillaan Rosen edessä, hän oli ymmärtänyt, että he elivät samassa maailmassa, että tuon olennon, joka oli itse kauneus ja puhtaus, terveys ja rauha, hän saattoi sulkea käsiinsä ja painaa syliinsä. Tuo lämmin, joustava tytönruumis oli se ihana, elävä todellisuus, johon sisältyi kaikki se, mitä hän oli kaivannut koko ikänsä.

Torkild ei mennyt kotiinsa sinä iltana -- hän palasi takaisin niille poluille, joilla hän oli päivällä kulkenut Rosen, kanssa. Yö oli kuulas ja kylmä; taivasta vasten, joka oli keltaisenvihertävä kuin reininviini, piirtyivät metsäiset harjut mustina terävin kuusenlatvoin, siellä täällä kohotti alaston lehtipuu latvakudoksensa ilmaa vasten. Torkild käveli alhaalla mäkien välissä, seuraten puron juoksua ylöspäin, ja kun hän työntyi tiheikön läpi, hipoivat nuoret, märät, kirpeän mahlanlemuiset lehvät hänen kasvojaan -- kastetta laskeutui runsaasti siellä puronlaaksossa. Märässä, kylmässä ilmassa oli pelloilta tulevan rydönpolton, mullan ja idun hajua, hän tunsi sen vaatteiden läpi, ihossaan asti kuin kylvyn, joka lupasi hänelle puhtauden ja terveyden jälleen. Ylhäällä mäenkaltaalla hän heittäytyi maahan, upotti kasvonsa valkovuokkomattoon, painoi huulensa kosteaa multaa vasten. Hänestä tuntui kuin ei hän olisi koskaan ennen sitä ajatellut -- että kaikki elämän kauneushan oli juuri ruumiin, aistein valloitettava. Ei mitään taivasunia voinut sielu luoda, jollei ruumis, aistit keränneet ainesta -- taivaan kukat oli luotava niiden mukaisiksi, jotka kasvoivat maan päällä, enkelien täytyi laulaa niiden sävelten mukaan, joita ihmiset maan päällä olivat luoneet, kaiken ilmestyskirjan loiston, katujen kullan ja porttien päärlyt, perustuksen ametistit ja krysoprasit ja kalliit kivet olivat ihmiset kantaneet taivaaseensa ruman, ihanan maansa pinnalta --.

Aisteillaanhan hän joi tämän kevätyön sanomattoman raikasta ja puhdasta kauneutta, ilman tuoksua, kukkien viileyttä, taivaan kaunista kuulautta, laulurastaan säveliä Gaustan metsästä ja puron solinaa ja pulpahtelua sen mäen juurelta, jolla hän makasi. Ja se, jota hän rakasti, hänen kauneutensa, hänen raikkautensa oli yhtä maallista ja todellista kuin kaikki rumakin hänen elämässään. Rinnakkain he kulkivat saman maan pinnalla, niin lähellä toisiaan, että heidän huulensa voivat yhtyä suudelmassa.

* * * * *

Auringonsilta kulki leveänä ja valkoisena vuonon yli, kun Torkild laskeutui rantaan. Hän riisti yltään vaatteet, ojenteli itseään hetken alastomana auringonpaisteessa ja liukui sitten hitaasti veteen selkä jyrkkää rantakalliota vasten. Levät hipoivat ryömien ylös hänen jalkojaan pitkin, hän antoi itsensä painua aivan niiden sekaan. Tässä juuri rantakallion juurella oli kuin kokonainen niitty kauniita kullanruskeita merikasveja. Hän oikaisihe niiden sekaan hetkiseksi, ennenkuin lähti uimaan ulommaksi päivänpaisteessa.

III.

Torkildin muistot Rosesta alkoivat eräästä kesäisestä sunnuntaista, jolloin hän ja Doris olivat olleet äidin kanssa vierailemassa Wegnerillä. Hän tiesi tosin olleensa Rosen seurassa ennemminkin. Hänen vanhempiensa yhdessäolon viimeisinä vuosina oli rouva Christiansen ollut yhden kesän Tanskassa kaikkien kolmen lapsensa kanssa. Torkild muisti hyvin, kuinka silloin Karen-täti oli tullut eräänä päivänä ja sanonut, että he saisivat lähteä mukaan ajelemaan Nyborgiin tervehtimään pientä norjalaista tyttöä, "niin suloista pikku tyttöä", sanoi hän. Torkild kuvitteli kuitenkin tältä matkalta muistavansa linnakaivannon vieressä olevan vanhan kauppiaskartanon -- mutkaisen, päivänpaahtaman kadun kanavan partaalla, minkä vihreään, tiiviiseen veteen vastapäätä olevan linnasaaren puut kastoivat oksiaan ja missä joutsenet liukuivat kukkivien kaislojen seassa, Vogeliuksen suuren pihan, missä ruohoa kasvoi kivityksen lomissa ja missä oli lukemattomia piiloja talleissa ja varastohuoneissa ja torikojuissa ja heinäylisillä ja kanakopissa. Mutta Rosea hän ei muistanut siltä kerralta, jolloin hän, Torkild, ajoi Hindevadgaardenista häntä tervehtimään -- kaksi lihavaa ruskeaa hevosta vaunujen edessä ja helyjä valjaissa.

Ensimmäinen muisto Rosesta oli siltä ajalta, jolloin hän ja Doris asuivat äitinsä kanssa Teresenkadulla.

Edellisenä syksynä he olivat lähteneet Hellerudista. Hän muisti sen kuin jonakin epäselvänä, unentapaisena kauhuna. Mitä heidän ympärillään tapahtui, sitä eivät kolme pientä sisarusta ymmärtäneet. Mutta Torkild oli sentään käsittänyt, että jotakin hirmuista se oli, ja häntä ahdisti kuolettava pelko, että hän saisi tietää, mitä se oli. "Voi niitä lapsiraukkoja sentään", oli hän kuullut karjapiian sanovan joillekin toisille pihalla -- hänen istuessaan lastenkamarin ikkunassa. "Oi voi sentään, että ihmiset voivat sillä lailla asiansa laittaa --" silloin hän juoksi pois ikkunasta ulos käytävään, peläten saavansa kuulla enemmän. Hän alkoi väristä ahdistuksesta, kun joku katsoi häneen siihen osaaottavaiseen tapaan, jolla kaikki katsoivat heihin lapsiin silloin -- tahi kun heidän äänensä kävi araksi ja miltei itkunsekaiseksi, niinkuin lapsenpiian, silloin kun tämän piti kutsua heitä sisälle syömään. Hän tunsi kauhua, samanlaista kuin silloin, kun hänen pimeinä iltoina oli mentävä yläkerrassa olevasta lastenhuoneesta alas ensi kerrokseen. Käsi seinähirsiä vasten hän haparoi eteenpäin sysipimeässä käytävässä, peläten, että lattia äkkiä loppuisi ja hän syöksyisi päällään portaita alas, niinkuin hän oli tehnyt kerran pienenä ollessaan.

Eräänä päivänä heille kerrottiin, että heidän isänsä oli matkustanut pois. Hän ei tullut takaisin, eikä kukaan vastannut, kun Doris kyseli häntä. Torkild tunsi, ettei hänen pitänyt kysellä. Ja eräänä aamuna jonkun aikaa sen jälkeen noudettiin heidät äkkiä alas ruokasaliin -- äidinisä oli tullut. Siinä hän istui lahjoineen, tuo satuhenkilö, jonka he muistivat juhlallisilta kesäisiltä Tanskan-matkoiltaan--mutta kuitenkin Torkild aavisti, että hänen tulonsa merkitsi jonkin olevan hullusti. Niin, kun äidinisä ja äiti istuivat kahdenkesken tuntikausia lukittujen ovien takana huoneessa ja kävelivät yhdessä edestakaisin ulkona hoitamattomassa syksyisessä puutarhassa ja lapset ajettiin pois, jos he tulivat jälkeen, tunsi Torkild peloittavaa kaameutta sen johdosta. Eräänä iltana istui Aksel ylhäällä lastenkamarissa kulmat rypyssä ja kiharatukan alla oleva leveä, matala otsa uhkamielisesti eteenpäin työnnettynä, niin että hän muistutti pientä vihaista sonnimullikkaa. "Minä en tahdo", toisti hän vain tuon tuostakin. "Minä en tahdo lähteä sen kanssa." Torkild sai tietää palvelijalta, että Akselin piti seurata äidinisänsä mukana takaisin Tanskaan. Ja seuraavana päivänä oli Aksel hyvin halukas lähtemään ja kerskui pikkuveljelle ja arentimiehen pojille ukin monista hevosista.

Niin riistettiin myöskin veli pois kodista. Ja lopuksi tultiin ja kerrottiin hänelle, että hän ja Doris ja äiti matkustaisivat Kristianiaan. Silloin hän tuli iloiseksi -- he matkustaisivat sinne junalla, ja se oli niin hurjan lystiä.

Mutta hän heräsi aamulla isossa huoneessa, missä huonekalut olivat sikinsokin röykkiöön pinottuina töryn ja pakkauspaperin seassa. Ikkunan eteen, joka oli lähinnä sitä sohvaa, missä hän oli nukkunut, oli ripustettu ruskea saali, mutta se ei ylettynyt kuin ikkunan puoliväliin, ja toinen verhoton ikkuna irvisti alastomana. Tympeä ja iloton harmaa valo valautui huoneeseen, jossa oli vaaleanharmaat seinät täynnä naulanreikiä ja läiskiä taulunkehysten jäljiltä. Kadulta kuuluva vaunujen räminä raastoi maalaislapsen korvia. Hän juoksi ikkunaan katsoakseen kaupunkia, johon saapumista hän oli niin jännittyneenä odottanut. Suoraan vastapäätään hän näki suuren, likaisenvalkoisen talon, jossa oli paljon ikkunoita; vaikka monissa niistä oli kukkia, oli talo hänestä kuitenkin vankilan näköinen, sellaiseksi kuin hän sitä kuvitteli; se oli työläisasunto.

Hän pujahti ulos huoneistosta, missä laatikoita ja säkkipakkauksessa olevia huonekaluja oli huiskin haiskin, alas kulunutta ja likaista porraskäytävää, missä oli inhoittava haju -- jokaisessa portaiden käänteessä oli käymälänovi. Vaaleanvihreät seinät olivat kirjoitetut täyteen nimiä ja rumia sanoja. Hän kurkisti alas pihamaalle; se oli kivetty, ja sen takana oli vielä harmaampi ja rumempi rakennus kuin se, jossa he asuivat. Ilma vaikutti häneen ahdistavasti -- ja nälkä hänellä myöskin oli; äiti vastasi, ettei hän ollut ehtinyt vielä ostaa ruokaa, kun hän pyysi syötävää. Hän pujahti portista kadulle.

Se näytti hänestä loppumattoman pitkältä, rakennusröykkiöt tekivät valtavan vaikutuksen, niin suuria ja raskaita ja harmaita ne olivat ja kaikki kivestä. Hän alkoi hiljakseen kulkea katua pitkin -- ja vähitellen hän unohti pelokkuutensa. Siellä oli maitopuoteja, joiden ikkunoissa oli enemmän suklaata ja makeisia kuin Torkild oli luullut maailmassa olevankaan. Siellä oli teollisuusliikkeitä, joissa oli huimaavan suuret määrät leikkikaluja, ja muuan tupakkaliike, jossa oli sieviä kortteja ja piippuja ja kävelykeppejä. Talot olivat paljon, paljon suurempia kuin Nyborgissa -- ja kaikkityynni mielenkiintoisempaa siksi, että hän tiesi _asuvansa_ täällä. Hän seisoi loppumattoman kauan töllistelemässä joka ruudun edessä -- kaikki huolet olivat hetkeksi unohtuneet.