Part 19

Jos tekisin sen -- jos hänen täytyisi ajatella, että olin kuunnellut tuollaisen heittiön sanoja, epäillyt hänen kunniallisuuttaan silmänräpäyksenkään ajan -- niin, silloin kai olisi kaikki lopussa.

Lopussa yhtä varmasti, kuin kaiken täytyisi olla lopussa, jos Rose olisi pettänyt minut.

Ei siis mitään pääsyä tästä.

Mutta --. Minä en usko häneen siis _täydellisesti_, kun voin kärsiä siitä niin kauheasti. Jos olisin saanut sellaisen kirjeen kaksi vuotta sitten, tai vain vuosi sitten -- olisin tullut yhtä kuohuksiin, mutta en olisi tuntenut sellaista kauheaa tuskaa ja voimattomuutta kuin nyt --.

-- Varmasti hän uskoi Roseen. -- Tuo Rose, jonka hän oli tuntenut, jota hän oli rakastanut siitä saakka kun tuli täysikasvuiseksi -- hän voisi yhtä hyvin epäillä auringon kirkkautta kuin Rosen rehellisyyttä ja tahrattomuutta --.

-- Mutta hän ei tuntenut Rosea nyt enää niin hyvin kuin silloin. Tuo nainen, jonka luo hän saattoi mennä ja ottaa hänet syliinsä tänä yönä, jos tahtoi -- häntä hän ei tuntenut. Rose oli muuttunut heidän yhdyselämänsä varrella -- eikä hän tiennyt millaiseksi. Nyt kun Rose antoi hänelle ihanaa ruumistaan niin paljon kuin hän tahtoi, nyt oli kuin hänen mielensä olisi ollut häneltä suljettu, hänestä tuntui, että Rose oli sulkenut häneltä olemuksensa, ovi ovelta, kunnes hän oli jäänyt aivan ulkopuolelle eikä tiennyt millaiselta hänen sielussaan näytti -- paitsi että hän vain silloin tällöin aavisti, että siellä oli käynyt hävitys. Joten häntä nyt huimasi --.

Rose -- hänen rakastettunsa, jonka hän oli tuntenut -- hän olisi uskaltanut henkensä ja sielunsa pantiksi siitä, että hän oli puhdas ja hyvä kuin aamuhetki. Rose tuolla sisällä, hänen vaimonsa -- oi, varmasti hän uskoi häneen. Oli vain tuo pieni, kiusaava, kalvava ajatus, jonka alla hän vaikeroi.

Hän luotti Roseen. Mutta ei niinkuin entisinä aikoina, jolloin jokainen epäilyksen varjokin olisi tuntunut hänestä inhoittavalta ja naurettavalta mielettömyydeltä. -- Minä uskon häneen kyllä. Mutta minä en tunne häntä enää --.

Hänen ovelleen koputettiin hiljaa. Rose avasi sen ja tuli sisään. Hän jäi seisomaan hetkeksi kuin kahdenvaiheilla ja katsoi Torkildiin, joka oli noussut seisomaan, mutta ei liikahtanutkaan tullakseen häntä vastaan.

Sitten Rose meni nopeasti hänen luokseen.

"Sinä et sanonut minulle kunnollisesti hyvää yötä, Torkild". Hänen poskensa lehahtivat punaisiksi ja hän pani kätensä Torkildin olkapäille. "Luulin, että aioit tulla minun luokseni. -- Siitä on niin kauan, kun viimeksi olit", sanoi hän hiljaa taivuttaen päänsä alas.

Torkild näki hänen olevan yövaatteisillaan, aamunuttu yllä, ja hiukset olivat palmikoilla pitkin selkää.

"Torkild -- oletko vihainen minulle jostakin?" kuiskasi hän, kun ei saanut vastausta.

"En", sanoi Torkild hiljaa kuten toinenkin. "Minkätähden olisin vihainen sinulle?"

Hän laski kätensä Rosen käsivarsille, ja he seisoivat siten hetken aikaa -- ikäänkuin toinen olisi pitänyt toista ulohtaalla itsestään, ja katsoivat tutkivasti toisiinsa.

"Voisihan sinulla olla montakin syytä olla tyytymätön minuun", sanoi Rose painaen päänsä alas.

"Minä en tiedä yhtään."

"Oi -- minä ymmärrän kyllä itsekin, etten ole ollut läheskään sellainen sinua kohtaan kuin sinä toivoisit. Tiedän kyllä, ettei meidän suhteemme ole tullut sellaiseksi kuin sinä odotit naimisiin mennessämme."

"Luuletko sitten minun soimaavan sinua, ettet ole voinut olla minua kohtaan sellainen kuin minä toivoin?" Torkild nosti hänen kätensä alas olkapäiltään. "Oikeastaan en tiedä, olenko koskaan _odottanut_, että tulisi olemaan toisin kuin on --."

"Tarkoitatko", sanoi Rose hitaasti, "-- että olet tyytyväinen elämäämme sellaisena kuin se on? Tarkoitatko, että kun on tultu naimisiin, ei elämä ylipäänsä enää koskaan ole -- täydellistä? Tai oletko mielestäsi -- kaikesta huolimatta -- niin onnellinen kuin ylimalkaan voi olla?"

Torkild hymyili heikosti:

"Jos _me_ olisimme onnelliset -- niin emme kai seisoisi ja kyselisi toisiltamme tällä tavoin. Mutta kun kerran ollaan naimisissa, niin ovat kai joko molemmat onnellisia tai ei kumpikaan --."

"Sinä siis et _ole_ onnellinen?"

Torkild odotti vähän ennenkuin vastasi:

"En siis kai ole. -- En ainakaan uskottele itselleni, että _sinä_ pitäisit itseäsi niin kovin onnellisena --." Hän katsoi alas puhuessaan.

"Sitäkö tarkoitat odottaneesi edeltäkäsin -- että niin tulisi käymään?" Ja kun Torkild ei vastannut: "Silloin en ymmärrä, miksi tahdoit mennä naimisiin kanssani."

Torkild naurahti:

"Etkö ymmärrä sitä? -- Luulin, että sinun täytyisi voida ymmärtää se nyt, -- kun olet ollut naimisissa yli kaksi vuotta."

Rose tuli hehkuvan punaiseksi, ja hänen silmänsä kävivät epävarmoiksi. Torkildin kasvoilla kulki kuin väristys, kun hän katsoi Roseen.

Rose kääntyi poispäin hänestä, meni ja istuutui Torkildin sängyn luona olevaan korituoliin.

"Jos pikkupoju olisi saanut elää", virkkoi Rose hetken perästä hieman epäselvällä äänellä, "silloin olisi kaikki käynyt toisin --."

"Niin, silloin olisi kai ollut toisenlaista."

"Mutta", kysyi Rose aivan hiljaa, "-- minkätähden et sitten ole tahtonut, että minä saisin vielä toisia lapsia?"

"Lapsi", sanoi hän hetken perästä, kun Torkild ei vastannut, "se olisi ollut luja side meidän välillämme --."

"Niin, sitä se olisi ollut. Etkö voi ymmärtää?" sanoi Torkild raskaasti ja hitaasti. "Minä olin rakastanut sinua niin monet vuodet voimatta saada sinua. Sitten vihdoin näytti siltä kuin saisin sinut -- me menimme naimisiin. Mutta minä huomasin sen melkein heti. Minulla ei ollut kykyä pitää sinua tai voittaa sinua kokonaan itselleni. Se side, jota minä toivoin välillemme -- tunne siitä, että me kaksi kuuluisimme erottamattomasti toisillemme, että sinä rakastaisit minua niin, että tahtoisit olla vain minun luonani etkä missään muualla maailmassa -- olipa meillä lapsia tai ei -- se puuttui. Tiedän, ettei se ole suurin onni maailmassa, mitä sinä voit kuvitella -- se että me kaksi olemme aina yhdessä -- se ei ole sitä koskaan ollut. Etkö voi ymmärtää, että silloin en tahtonut sitä toista sidettä sinulle. En tahtonut saada kanssasi lasta, josta olisin tehnyt laskelmia, keinottelusuunnitelmia jo ennen sen syntymää -- josta minun täytyisi ajatella joka kerta kun sen näen, ettei se ole olemassa siksi, että me kaksi rakastamme toisiamme, vaan siksi, että se auttaisi minua pitämään sinusta kiinni. -- Ymmärrätkö mitä tarkoitan?"

"Ymmärrän mitä tarkoitat. Mutta en ymmärrä, että sinä -- otit sitä lukuun todellisuudessa. Minähän en voinut aavistaakaan sinun ajatelleen siten -- minun ei olisi koskaan tarvinnut tulla sitä tietämään. Ja silloin minä en voi ymmärtää sen voivan merkitä sinulle niin paljon, että sinä johdonmukaisesti tahdoit ehkäistä --."

"Etkö ymmärrä sitä", sanoi Torkild hillityn kiihkeästi, "että minulle saattoi merkitä jotakin se, millä silmällä minä katselisin omaa lastani? Oliko minun tunnettava häpeäväni sitä sydämessäni joka kerta kun se tulisi luottavaisena ja kauniina ja hellisi isäänsä? -- Oliko minun ajateltava nähdessäni sinun hoitavan sitä -- ei, että sinä ja lapsi olitte maailman kaunein näky ja minä onnellinen mies -- vaan että laskuni piti paikkansa --"

"Oi, Torkild. Voit olla varma siitä, että olisit unohtanut kaikki nuo ajatuksesi, sitten kun olisimme saaneet lapsen --"

"Ehkä. Mutta sen olen ainakin oppinut lopulta -- ettei pidä järjestää toimintaansa sen mukaan mitä tuntee eikä sen mukaan mitä arvelee itsensä tai jonkun toisen mahdollisesti tulevan tuntemaan joskus vastaisuudessa --

"Muuten --" hän naurahti lyhyeen ja koleasti. "Johdonmukaisempi en sentään ole ollut kuin että jos kohtalo olisi tahtonut --. Ja silloin minä varmaan olisin ollut kohtalolle sangen kiitollinen --"

Rose oli noussut seisomaan:

"Entä minä sitten? Etkö koskaan ajatellut minua --? Sinä, joka tiedät, kuinka minä iloitsin, kuinka kaivaten odotin pienen lapsemme tuloa. Kuinka äärettömän epätoivoinen olin sen kuolemasta! Onko sinulla mielestäsi oikeus riistää minulta paras, mitä elämä voi tarjota naiselle? Minä en ole luotu olemaan naimisissa ilman lapsia, minä -- niin paljon sinun ainakin täytynee tuntea minua. Minun olisi pitänyt saada kokonainen pienokaisparvi ympärilleni --"

"Tietänethän kai", sanoi Torkild heikosti, "aina viime aikoihin asti --. Olen kyllä ajatellut -- tai toivonut -- väliemme muuttuvan toisenlaisiksi --"

"Oliko mielestäsi jotakin, joka viittasi siihen?" kysyi Rose ivallisesti.

Torkildin kasvot tulivat valkeiksi:

"Ei."

Jälleen he seisoivat ja tuijottivat toisiaan silmiin.

"Niin, Rose. Myönnän, että sinulla on oikeus soimata minua -- loppumattomasti, loppumattomasti."

"En tullut tänne soimatakseni sinua", sanoi Rose äkkiä aivan toisella äänellä. "Ehkä on oikeutettua, että olet ajatellut ja tuntenut sillä tavoin. Vaikka minä en sitä ymmärräkään. Ymmärrän kuitenkin, että sinulla olisi voinut olla syytä muistuttaa minulle, että sinunkin tunteesi merkitsivät jotakin --. Sen minä juuri olenkin tullut käsittämään -- sitä minä juuri aioin sanoakin sinulle -- että minä olen ollut itsekäs naimisissa olomme aikana.

"Minä ymmärrän sen nyt, ettet sinä ole voinut olla onnellinen minun kanssani. Minun olisi tullut muistaa, että sinä olet niin herkkätunteinen -- minä olen kai ikäänkuin tukevampaa tekoa. Minä olen ollut niin itseeni keskittynyt -- sentähden ovat asiat menneet niin huonolle tolalle. Minun olisi pitänyt ajatella sensijaan sinua, koettaa ymmärtää, miten sinä katsot asioita, millä tavoin sinä tunnet --.

"Mutta minä luulen, etten ole enää sellainen. Olen varma, että meidän välimme muuttuvat nyt aivan toisenlaisiksi --"

Hän meni ja pani kätensä Torkildin kaulaan.

"Eikö totta -- etkö sinäkin usko niin? Minä _tahdon_ sitä nyt -- kaikesta voimastani tahdon pyrkiä siihen, että sinä ja minä tulemme onnellisiksi."

Torkild irroitti hellävaroin Rosen kädet kaulastaan, mutta piti ne omissaan kysyessään hiukan surumielisesti hymyillen:

"Uskotko sen auttavan jotakin, että _tahdot_ sitä?"

"Uskon kyllä." Rose puhui lujasti ja vakavasti. "Sillä minä uskon, että ihminen voi mitä tahtoo. Enkä minä usko, että yksikään avioliitto voi sujua hyvin, jolleivät molemmat ihmiset _tahdo_ sitä ja pyri siihen kaikin voimin. Vaikka rakastaisivat toisiaan kuinka paljon --"

"Ei", sanoi Torkild samoin kuin äsken. "Siinä olet kai oikeassa. Ei suinkaan mikään rakkaus voi kestää avioliitossa, jollei tahdota tehdä työtä sen hyväksi ja hoivata sitä. Ja enimmästi kai ihminen voi, mitä tahtoo. Ainoastaan ei rakastaa, Rose. Jollet rakasta minua, niin ei se kai suuria auta, jos nyt _tahdot_ rakastaa minua --.

"Katsohan, miten minä näen asiat -- ah ei, sitä sinä et kai voi käsittää, vaikka tahtoisitkin.

"Voi olla uskollinen aviokumppanilleen, kun tahtoo. Kun _tahtoo_, niin voi pysyttää epätotuuden ja pettämisen ja halpamaisuuden poissa kodistaan. Voi estää rumien, alentavien kohtausten ja katkerien, pahojen sanojen esiintymisen -- jos _tahtoo_ sitä. Rakastaa vain ei voi tahtomalla --"

Rose vetäytyi erilleen Torkildista pienellä viluisella liikkeellä.

"Tiedän kyllä, Rose -- jos sinä kerran olet sen päättänyt -- niin ei maailmassa olisi mitään, mitä sinä et voisi tehdä puolestani. Ja etkö usko minun olevan siitä kiitollinen --.

"-- En tiedä, teetkö olon minulle helpommaksi -- vai vaikeammaksi sillä --.

"Mutta sinä et voi pakottaa itseäsi rakastamaan minua."

"Torkild -- tiedäthän, että minä pidän sinusta hirveästi."

"Tiedän kyllä, että olet pitänyt minusta sangen paljon tavallasi."

"Mutta pidänhän minä vieläkin. En ole koskaan pitänyt kenestäkään muusta -- sen sinä tiedät niin erinomaisen hyvin --"

Torkild veti syvän, vavahtelevan henkäyksen:

"Etkö myös voi ajatella, että koskaan voisit tulla pitämään jostakin muusta -- toisella tavalla?"

"En." Rose heitti päätään hiukan taaksepäin. "Kun kerran olen naimisissa sinun kanssasi. Kuten sanoit, uskollinen miehelleen voi kuitenkin olla, kun _tahtoo_."

"Niinpä niin. Minä tiedän." Torkild nyökäytti itsekseen. "Uskottomaksi et sinä kyllä koskaan tulisi. Sillä siksi sinä et _tahdo_ tulla. Jos ei sinulla olisi mitään muuta syytä uskollisuuteesi -- niin olisit sitä oman itsesi takia."

"Minun mielestäni se ei ole mikään huono syy", sanoi Rose ylpeästi.

"Ei minunkaan mielestäni. Ehkä se on paraskin, kun kaikki lukuun otetaan. -- Minä vain toivon, että sinulla olisi ollut muukin syy --."

"Niin, niin. Minä tiedän, että sinä olisit tahtonut minun sanovan, etten koskaan voisi tulla sinulle uskottomaksi, koska rakastan sinua niin hirmuisesti ja äärettömästi, etten voisi kuvitellakaan kenenkään muun ja niin edespäin --."

"Mutta sitä sinä et sano."

"Oh, kuinka voin tietää --. Mitä sinä tällä oikein tahdot?", Rose kääntyi äkkiä kiivaasti Torkildiin päin. "Minkätähden sinä revit ja raastat kaikkea tällä tavoin! Alati ja alati sinä olet sitä tehnyt, purkanut ja hajoittanut, kulkenut vaanien todistuksia siitä, etten minä rakasta sinua niinkuin sinä väität rakastavasi minua --. Kuinka me kaksi voimme elää rauhassa keskenämme, kun sinä olet aina tuollainen! Sinähän olet suorastaan mielenvikaisen manian vallassa!

"-- Minä tulen sinun luoksesi puhumaan kanssasi, tulen tunnustamaan, etten ole ollut sellainen kuin pitäisi -- lupaan parantaa itseni --."

"Oi Rose! Etkö sitten ymmärrä, etten minä sitä vaadi, että sinä parantaisit itsesi --."

"Minä en usko, että sinä rakastat minua enää", sanoi Rose äkkiä.

"Oi herra jumala, Rose!" Torkild hymyili hiukan.

"Ei, en usko. Jos niin tekisit, niin et kai niin pelkäisi saada välillemme sidettä, jota ei voitaisi katkaista. Silloin sinun kai täytyisi toivoa sitä enemmän kuin mitään muuta, joka voisi tehdä kotimme todelliseksi kodiksi. -- Mutta sinä et olekaan tahtonut saada mitään kotia --."

Rose hillitsi itsensä, puhuen nyt melkoisen maltillisesti:

"Tunnevaikutuksia sinä olet tahtonut saada. Taivaan nimessä, minä luulen, että sellaiset kohtaukset kuin tämäniltainen antavat sinulle jonkinlaista sairaalloista tyydytystä. Sinä asetat meidät lavalle kuin teatterikappaleen henkilöt ja tarkkaat meidän molempien näyttelemistä --. Ja kun et saa asioita menemään niinkuin olet ajatellut edeltäpäin, niin soimaat minua --.

"-- Ja nyt olet väsynyt --."

"Minä olen väsynyt", kuiskasi Torkild kuin tahdottomasti.

"-- Mutta sinun täytyy tuntea minua kyllin paljon tietääksesi, että sellaista olemassaoloa minun on mahdoton kestää. Minä olen terve, elävä ihminen, etkä sinä voi vetää minua käyntiin kuin leikkikalua, enkä minä halua antaa repiä itseäni rikki, jotta sinä saisit nähdä, mitä minun sisälläni on --."

Tuokion ajan seisoivat molemmat vaiti.

"Mihin sinä sitten olet ajatellut sen loppuvan", kysyi Rose äkkiä, "-- koko sen ajan, jolloin et ole tahtonut sidettä välillemme. Eroonko?"

Torkild hätkähti vavisten. Nyt se oli siis vihdoinkin tullut -- oli sanottu tuo sana, jota hän ei ollut koskaan ajatuksissaan rohjennut lausua.

"En tahtonut", sanoi Torkild hiljaa, kasvot poispäin käännettyinä. "Kun ajattelin itsekseni, että se päivä voisi tulla, jolloin sinä ehkä katuisit -- jolloin tuntisit itsesi niin vähän onnelliseksi minun luonani, että kaivaten ajattelisit poispääsyä kodistamme -- silloin en tahtonut, että sinun täytyisi jäädä sen vuoksi, että täällä olisi muitakin kuin me -- sellaisia, joita et voisi jättää --."

"Luuletko sitten, että olisin joutunut kaipaamaan pois täältä, jos täällä olisi ollut useampia kuin sinä ja minä --?

"Sinä olet siis todellisuudessa jo kauan pitänyt yhteiselämäämme -- väliaikaisena liittona? Sinä olet siis kaikessa hiljaisuudessa olettanut, että jonakin päivänä minä haluaisin lähteä tieheni. Ja kuitenkin olet antanut minun elää kanssasi kuin mies ja vaimo --."

Torkild katsoi häneen sekunnin ajan -- hänen kasvonsa värähtelivät.

"Mutta nyt sinä olet väsynyt leluusi -- ja tahdot kernaasti, että juttu loppuisi --."

"Rose", kuiskasi Torkild miltei kuulumattomasti. "Rose, niin. Sinä olet saanut kylliksesi minusta. Tahdotko uskotella minulle, että jos vielä rakastit minua, niin otit minut vastaan siten, kun eräänä iltana tulin luoksesi ja annoin sinun huomata -- ooh! Vähänpä minä olen oppinut ymmärtämään niinä vuosina, jotka olen ollut naimisissa kanssasi --. Että sinä rauhallisena kuljit punniten mahdollisuutta, että minä ehkä halusin lähteä luotasi -- jonkun toisen luo --."

"Sinä menet liian pitkälle", mutisi Torkild epäselvästi. "Mutta sinä tiedustelet hyvin osaaottavasti, enkö voisi ajatella tulevani pitämään jostakin muusta toisella tavalla --. Sinä voit siis aivan rauhallisena ajatella minua toisen sylissä -- niin kylliksesi sinä olet saanut minusta!"

"Mene omaan huoneeseesi --. Sinä et tiedä millä leikittelet."

"En se ole minä, joka on leikitellyt --." Rose pysähtyi, tunsi tukahduttavan itkunkouristuksen pyrkivän esiin eikä tahtonut antaa sille perään. Hurjassa uhmassa hän viskasi päänsä taaksepäin ja koetti nauraa:

"Vai niin, että minä siis saan mennä nyt --?" Hän repäisi tahdottomasti aamunuttuaan, niin että se solahti hiukan sivulle alla olevan valkoisen yöpaidan päältä --.

"Silläkö tavalla tahdot?" sanoi Torkild hampaittensa välistä,

"Oh, älä rupea mihinkään vaivannäköön koettaaksesi todistaa minulle rakkauttasi -- -- Torkild!" Viimeinen sana tuli vain pelästyneenä hengähdyksenä, kun Torkild puristi hänet rintaansa vasten.

Hän nosti Rosen kohoksi syliinsä ja taittoi hänet kokoon kuin pienen mitättömän olennon. Rose ei tullut edes tehneeksi vastarintaa -- säikähtyneenä tuosta hurjuudesta, jollaista hän ei ollut tiennyt olevankaan, hän vain ummisti silmänsä lujasti ja makasi liikkumatta Torkildin raivoisain hyväilyjen alla --.

* * * * *

Kun hän vihdoin pitkän ajan kuluttua uskalsi katsoa, makasi Torkild liikkumatonna hänen vieressään, suullaan, kasvot tyynyä vasten. Rose kuuli hänen vetävän raskaan, oihkaisevan henkäyksen silloin tällöin.

Torkildin lukulamppu vihreine lasivarjostimineen valaisi huonetta nurkasta piirongin päältä. Roseen vaikutti valtavasti, kuinka äärettömän rauhalliselta tuo pieni säästeliäästi kalustettu makuuhuone näytti --. Torkild ei liikahtanut, kun hän varovasti irtautui hänen käsivarrestaan, pujahti pois sängystä ja hiipi ovelle.

* * * * *

Omaan huoneeseensa tultuaan hän jäi seisomaan hetkiseksi käsi avaimessa. Hän vapisi pelosta, ja hänen ensimmäinen ajatuksensa oli lukita ovi. Mutta samalla kertaa oli jossakin hänen myllertyneen, hämmentyneen sydämensä sopukassa epäselvä tunne -- jos Torkild nyt tulisi hänen jälkeensä ja tapaisi oven lukittuna. Hämärästi hän käsitti, että Torkild tuntisi sen loukkaukseksi -- eikä hän tahtonut loukata häntä. Epäselvänä muistona häämötti hänen mielessään -- että hän oli ollut katkeroitunut Torkildiin, tahtonut haavoittaa häntä niin kipeästi kuin voi. Mutta nyt hän ei ollut hänelle katkera eikä hänellä ollut enää minkäänlaista halua tehdä hänelle pahaa.

Hän haparoi sänkyynsä sytyttämättä kynttilää. Ojentautuessaan viileiden lakanain väliin hän tajusi, että hänen ruumiinsa oli hellä kuin pahoinpitelyn jäljeltä. Ja häntä ihmetytti heikosti se, ettei vihan varjoakaan Torkildia kohtaan ollut hänen mielessään --.

Hänellä ei ollut ainoatakaan selkeää ajatusta aivoissaan. Ja hän tunsi, että oli ihanaa, ettei voinut ajatella tänä yönä.

Kyyneleet puhkesivat virtaamaan, hiljaa ja taukoamatta. Oli niin sanomattoman hyvä maata ja itkeä niin. Hän puristi hyvän, kylmän tyynyn poskeaan vasten ja itki itsensä nukuksiin.

XI.

Kun hän aamulla heräsi ja kaiken tapahtuneen muistot palasivat, tunsi hän ylivoimaista pelkoa ja ahdistusta. Tuokion ajan hänellä oli miltei vastustamaton halu paneutua maata, koettaa paeta takaisin uneen ja yöhön tuon päivän tieltä, jonka kohtaaminen häntä peloitti.

Huoneen valaistus vaikutti niin tavattomalta, omituisen häikäisevältä -- oli tullut selkeä sää pitkän sadekauden jälkeen. Hän nousi ylös ja meni verannan ovelle -- ilmassa oli sumua, mutta se oli himmeänkellertävää, ja taivas kuulsi vaaleansinisenä läpi; pienet omenapuut seisoivat ulkona kuin varjot, mutta niiden viimeiset repaleiset lehtien jäännökset näyttivät niin keltaisilta ja nurmikko niin viheriältä aamusumun läpi.

Torkild oli jo mennyt konttoriin, kun Rose tuli ruokasaliin. Hän istuutui pöydän ääreen ja kaatoi itselleen kahvia. Torkildin tyhjennetty kuppi oli pöydällä, hänen veitsessään oli vähän voita, ja lautasliina virui tuolilla hänen paikkansa vieressä.

Arkihuone oli nyt täynnä auringonpaistetta; Rose saattoi nähdä kokonaisen rivin kukkivia chrysantemumeja sen ikkunoissa, ja hän kuvitteli tuntevansa toiseen huoneeseen asti niiden hienon, eksoottisen tuoksun.

Tällä hetkellä tuntui hänestä niin kumman epätodelliselta kaikki se, mitä viime päivinä oli tapahtunut. Oli kuin hänen olisi pitänyt voida ravistaa se yltään -- se ei ollut totta. Todellisuutta olivat rauhalliset huoneet, ne monet pienet velvollisuudet, joita hänellä oli edessään kaikiksi päivän tunneiksi, hiljaiset pienet tehtävät, joista hän piti ja jotka olivat häntä odottamassa määrätyssä järjestyksessään joka päivä --.

Mutta syvällä hänen sisässään oli tietoisuus, joka pusersi hänen sydäntään kokoon. Todellisuus oli jotakin toista. Oli tapahtunut jotakin, josta hän ei voinut päästä irti. Ihmiset, jotka olivat hänelle yhdentekeviä ja vieraita, olivat sattuneet lausumaan sanoja, jotka olivat uponneet häneen, pakottaneet hänet katsomaan toisin koko elämäänsä. Ei hyödyttänyt, jos hän tahtoikin työntää ne pois nyt -- ne olivat menneet, mutta ne olivat tehneet tekonsa --.

Ja Torkild. He voivat koettaa elää edelleen toistensa kanssa niinkuin ennenkin -- se olisi mahdotonta. Viime yö oli muuttanut kaiken. He olivat kulkeneet toistensa rinnalla täällä kotonaan ja olleet vaiti -- he eivät voineet enää tehdä niin, sittenkuin he viime yönä olivat kääntyneet toisiaan vastaan, katsoneet toisiaan silmiin niinkuin viime yönä, puhuneet suunsa puhtaaksi toisilleen niinkuin viime yönä --.

Ja kuitenkin hän kaipasi Torkildia nyt -- toisin kuin koskaan ennen. Oli kuin hän olisi puolittain pelännyt häntä -- ja kuitenkin häntä veti hänen puoleensa ennen tuntemattomalla tavalla. Hänestä oli ikäänkuin hänelle tuttujen kasvojen takaa, joita hän luuli miehensä kasvoiksi, olisivat vilahtaneet toiset kasvot -- sellaiset, joita Torkild ei ollut koskaan hänelle näyttänyt, ja oli viiltävän tuskallista ajatella, että noita kasvoja hän ei koskaan saisi tulla tuntemaan. Hän tunsi, että oli niin sanomattoman paljon sellaista, mikä olisi _voinut_ olla. Ja nyt se oli myöhäistä.

Pian tulisi se päivä, jolloin nuo monet pienet tehtävät eivät enää odottaisi häntä. Eikä hän luovuttaisi niitä toisellekaan. Ne lakkaisivat olemasta kerrassaan. Tämä heidän kotinsa lakkaisi olemasta -- niinkuin epätodellinen lumekuva se hajoaisi ja häviäisi tyhjiin.

Hän meni arkihuoneeseen ja katseli chrysantemumkukkiaan, haisteli niitä ja otti käteensä kukkatertun toisensa jälkeen. Vaaleanpunaisia, ruskeita, keltaisia ja valkoisia -- hänellä oli kaikkiaan kuusitoista ruukkua, pistokkaita, jotka hän itse oli kasvattanut kukista, jotka Torkild oli tuonut kaupungista viime syksynä ja toissa syksynä. Ja alhaalla suuressa valoisassa mankelikellarissa olivat hänen ruusunsa ja pelargoniansa hyllyillä, hyasintinsipulit lattialla suulleen käännettyjen laatikoiden alla; pienet pariisilaissipulit hän oli aikonut ottaa ylös hyödettäviksi ensi viikolla. Krookus- ja sinililjaruukut olivat kaivetut puutarhaan ja peitetyt lehdillä, ne olisivat pian tulleet muutettavaksi kellariin. Yläkerrassa hänen makuuhuoneessaan olivat mukulabegoniat sängyn alla kuivassa ja leppoisassa odottamassa omaa aikaansa. Hänellä oli varmaan lähemmäs sata kukkaruukkua, ja näinä vuosina hän oli hoitanut niitä, muuttanut niitä ikkunoista puutarhaan, puutarhasta kellariin ja ottanut ne jälleen esille hyödettäviksi --.