Part 16

Kuitenkin vaikutti Torkildiin hieman apeuttavasti se, että Rose oli aina niin kiinni taloudenhoidossa. Päivällisen jälkeen hän kyllä tavallisesti pyysi Torkildia soittamaan vähän, mutta ei aikaakaan, kun hän pujahtikin kesken soiton keittiöön. Hän keitti säilykkeitä ja hilloja ja mehuja mittakaavassa, joka ei ollut missään suhteessa talon suuruuteen, hän leipoi kakkuja, joista hän itse söi vähän ja Torkild ei yhtään, ne menivät palvelijalle ja Liedin lapsille, jotka pistäysivät heillä tuon tuostakin. Ja sitten hän lähetti koko joukon lähiseudun sairaille ja köyhille. -- Jos hän jonkun kerran ihmeeksi jäikin Torkildin luo koko iltapäiväksi, istui hän käsityön ääressä tai parsi ja paikkasi -- oli kuin ei hän olisi jaksanut olla jouten hetkeäkään -- ja Torkildiin se teki sen vaikutuksen kuin olisi hänen herkeämättömän uutteruutensa tarkoituksena ollut syvän tyytymättömyyden turruttaminen.

Ja silloin tällöin oli kuin Rose itsekin olisi väsynyt ja kyllästynyt omaan uurastukseensa. -- Sitten tuli Torkild eräänä päivänä kotiin saaden tavanmukaisen vastaanottotervehdyksen, että tänään saataisiin niin hirmuisen hyvä päivällinen. Oli ranskalaista persiljalientä ja vihannestäytteistä lihavanukasta. Torkild kehui ruokaa minkä jaksoi ja otti toistamiseen vanukasta:

"Tämä on aivan erinomaista, se minun täytyy sanoa -- sinä olet tullut uskomattoman näppäräksi laittamaan ruokaa --"

"Minua ilahduttaa, että olet sitä mieltä", sanoi Rose, mutta ei erikoisen rakastettavaan sävyyn. Ja hetken perästä tulla tuiskahti:

"Ja sinä olet tullut myös uskomattomaksi herkkusuuksi --"

Torkild tunsi epämieluisaa hämmästystä. Mutta hän päätti säilyttää sovun, minkä vuoksi hän sanoi vain hyvin rauhallisesti:

"Enpä tiedä? Luonnollisesti minusta on mieluista elää hyvin. Ja sinähän pidät huolen siitä, että teenkin niin --"

"Minä teen kai parhaani -- koska se nyt kerran on tullut työkseni. Onneksi minulla on siihen harrastustakin. Mutta silti saattaa minua kyllä hiukan harmittaa väliin, kun sinä istut ja syödä popsit niinkuin ei mikään muu maailmassa kiinnittäisi mieltäsi kuin ruoka --"

Rose istui katsoen häneen taisteluvalmiina. Mutta Torkild ei vastannut mitään, söi loppuun, kiitti ruoasta ja meni arkihuoneeseen. Sitten tuli Rose perässä, kaatoi kahvin ja ojensi Torkildille kupin. Äkkiä hän meni ja istahti Torkildin tuolin käsinojalle, otti hänen kasvonsa ja käänsi ne itseensä päin:

"Anteeksi, Torkild. Olin häijy sinulle äsken -- suoraan sanoen häijy."

Torkild katsoi häneen.

"Minä kadun sitä", sanoi Rose.

Torkild veti hänet syliinsä.

"Mikä sinun sitten oikein oli", kysyi hän hiljaa.

No niin. Palvelija oli pessyt hänen kaitaliinansa, sen vihreällä kirjaillun, ja jättänyt sen sitten makaamaan huuhteluveteen, joten nyt oli kaikki väri levinnyt. Vaikka hän tietysti oli sanonut Agnekselle sata kertaa, ettei pitäisi koskaan jättää värillisiä vaatteita virumaan veteen --.

Torkild naurahti:

"Paras kaikesta on se, etten minä voi sietää lihavanukasta. Tämä oli luonnollisesti lajissaan erinomaista -- mutta minä en nyt kerta pidä etukäteen pureksitusta ruoasta --"

Rose istui hänen sylissään, lauhkeana ja kilttinä kuin pikku tyttö, joka on ollut häijy ja saanut anteeksiannon. Äkkiä hän virkkoi:

"Torkild -- jospa soittaisit ja kysyisit -- ehkä voisimme vielä saada pääsyliput --. Minä kadun, kun sanoin eilen, etten halunnut mennä. Me _voimme_ ehtiä, jos pidämme kiirettä --"

Se oli konsertti, johon Torkildin oli tehnyt mieli, mutta Rose ei ollut halunnut lähteä -- eikä Torkild tuntunut viitsivän mennä yksin. Kävi ilmi, että hän vielä voi saada pääsyliput ja he juoksivat pukeutumaan kiireesti.

Kaikkityynnihän on pelkkää tyhjänpäiväisyyttä, ajatteli Torkild ajaessaan partaansa huoneessaan. Typerää muistella sitä sen enempää. Rose oli ollut harmissaan rakkaan kaitaliinansa vuoksi, pikku raukka, ja hänen täytyi kai purkaa se jollekin. Sellaiseen saa mukautua, kun on naimisissa -- ja hän, Torkild, oli hölmö, kun otti pahastuakseen pelkästä tyhjänpäiväisyydestä, muutamasta ärtyneestä pikku sanasta --.

Rose tuli hänen luokseen vaaleanharmaassa ja punaisessa silkkipuvussaan pyytäen häntä napittamaan sen:

"Minulla ei ole koskaan ollut yhtään pukua, josta olisin pitänyt niinkuin tästä -- on niin hauskaa, kun sinäkin pidät siitä", sanoi hän ja suuteli Torkildia kiitokseksi, kun tämä oli suoriutunut hakasista.

Torkild oli hurmautunut italialaiseen naispianistiin, ja konsertin jälkeen he söivät illallista kaupungissa ja palasivat kotiin autolla. Ja niin seurasi jälleen aika, jolloin oli kuin vanhojen päivien hyvän toveruuden heijastus heidän yhdyselämänsä yllä --.

* * * * *

Tänä jouluna he yksimielisesti päättivät matkustaa pois kotoa, he menivät erääseen Gudbrandinlaakson sanatorioon Rose ei voinut helposti solmia tuttavuuksia, joten he pysyttäytyivät enimmäkseen itsekseen, tekivät pitkiä hiihtoretkiä kahden, tanssivat toistensa kanssa iltaisin ja tulivat samaan johtopäätökseen kuin sanatoriovieraatkin, että he oikeastaan olivat sangen onnellisia.

Että he niin suuressa määrin tulivat turvautuneeksi toistensa seuraan, saattoi kyllä olla sekä hyvä että päinvastoin Joka kerta kun he olivat olleet muiden ihmisten seurassa tunsivat he, kuinka he sittenkin kuuluivat toisilleen, juuri he kaksi. Mutta se, etteivät he koskaan tavanneet ketään, jonka kanssa he olisivat erikoisemmin välittäneet seurustella, ja istuivat aina kahden omassa huoneessaan, vaikutti sen, että heillä usein oli sangen vähän puhumista. Kirjat, sanomalehdet, puutarha ja talo eivät riittäneet täyttämään päivien loppumatonta jonoa, jota keskeyttivät ainoastaan Torkildin metsästysretket. Ja kaikkina pitkinä tunteina, jotka he viettivät yhdessä vaiti ollen, he ajattelivat molemmat samaa -- että eihän kai tarvinnut olla niin. Kaksi toistaan rakastavaa ei kai koskaan kyllästy olemaan yhdessä --.

He matkustivat silloin tällöin kaupunkiin käydäkseen teatterissa tai konsertissa. Mutta heillä ei siellä ollut juuri ketään tuttavia. Lund ja Helsing kävivät heillä joskus aniharvoin, mutta heillähän oli edelleen majansa, jossa he viettivät enimmät vapaa-aikansa, ja se oli kokonaan toisella suunnalla. Muuten he eivät sanottavasti seurustelleet muiden kuin insinööri Liedin perheen kanssa. Rose oli alinomaa yhdessä rouvan kanssa -- ei silti, että hän olisi tästä pitänyt, mutta Mary viljeli tuttavuutta innokkaasti, koska Rose antoi hänen puhua yhtämittaa eikä itse puhunut paljon ollenkaan --.

* * * * *

Eräänä iltana lopputalvella, kun Torkild istui Rosen huoneessa tämän riisuutuessa, virkkoi Rose äkkiä hiukan hymyillen:

"Mary-raukka on löytänyt sen yhden tuhannesta."

"Miten niin?"

"No -- etkö muista sitä iltaa Britenin täällä ollessa, kun hän oli meillä käymässä ja istui selitellen näkökantaansa rakkaudesta? Ja silloin hän sanoi, että vain yksi tuhannesta miehestä voi rakastaa --."

"Kyllä. Muistan kyllä tuon illan." Torkild oli vaiti hetkisen. "Niinpä niin. Onhan kirjoitettu, että ken etsii, hän löytää --."

"Mary ei sentään ole niin paha kuin sinä luulet", sanoi Rose vakavasti. "Onhan hän, poloinen, vähän narrimainen -- mutta jos jättää pois laskusta kaikki nuo fraasit ja hänen kauhean teatterimaisen esitystapansa, niin on tämä asia hänelle kylläkin vakava. Hän _pitää_ todellakin kauheasti tästä miekkosestaan, ja hänellä _on_ vaikeat olot tätä nykyä --."

Torkild ei puhunut mitään.

"Eräs puoli hänessä on, josta minä ehdottomasti pidän. Miestään hän ei _tahdo_ pettää. Hän tahtoo erota, ymmärrätkö. Eikä hän ole uskaltanut puhua siitä Liedille vielä -- ja ystävä on hyvin tulisesti rakastunut, niin että hän on varsin vaikeassa asemassa. Mutta hän vannoo, ettei hän tahdo ruveta hänen rakastajattarekseen, niin kauan kuin hän asuu Liedin katon alla -- ei silti, että hän mielestään olisi tälle mitään velkaa, mutta itsensä ja lasten vuoksi."

Torkild hymyili vähän tahtomattaankin. Hän oli tekeytynyt tyhmemmäksi kuin oli eikä ollut ymmärtävinään, kun Mary Lied ja hän olivat esittäneet pienen mukailun Potifarin emännän ja Josefin vanhasta komediasta sinä talvena, jolloin hän asui Fensalissa. Mutta hän virkkoi vain:

"Hän ei siis ole mielestään velvollinen uskollisuuteen Liedille?"

"Tiedäthän, että hän on jonkunverran yltiöpäinen, ja kun hän jo kauan sitten on lakannut rakastamasta miestään --. Sitäpaitsi, eihän Liedkään ole aina niin kovin miellyttävä ja hienotunteinen häntä kohtaan. Sinunkin täytynee myöntää, että hän on usein puhunut Marylle sangen epämiellyttävässä äänilajissa, meidänkin siellä ollessamme. -- Niin, ja tiedäthän, siihen aikaan kun he joutuivat naimisiin -- sehän tapahtui vähän noin niinkuin suinpäin, ja ensimmäisenä vuonna heidän täytyi asua Liedin vanhempien luona. Marylla oli siellä sangen tukalat päivät -- ja hän väittää itse, että silloin hänen rakkautensa Liediin kuoli, niinkuin hän sanoo --."

"Ei Kaiketi se liene ollut miellyttävämpää Liedille kuin hänellekään, minun luullakseni", sanoi Torkild kuivasti. "Mutta -- hänestä tuntui kai, että hänen on oman arvonsa vuoksi koettava vähän eroakin. -- Muutenhan en minäkään vastusta eroja kuin ainoastaan lasten vuoksi. Mutta tässä tapauksensa ovat kai Liedin lapset yhtä hyvässä korjuussa, vaikka äiti livistääkin heidän luotaan. Niin että olkoon menneeksi --"

"Niin-niin, Torkild. Maryssä on nyt kuitenkin hiven aitoakin, pieni kaipaus, joka ei ole pelkästään halveksittava, kaikkien hänen sulattamattomien lauseparsiensa ja hölynpölynsä takana. Ja sitä ei Lied ole koskaan ymmärtänyt, hän käsittää kaikkityynni loruksi --."

Sehän on hiton hyvä, ajatteli Torkild. Mutta hän ei sanonut sitä.

"Mary on pyytänyt", sanoi Rose, "että hän pois lähdettyään saisi tavata lapsiaan täällä meillä silloin tällöin. Ja minä olen sen luvannut -- edellyttäen, ettei sinulla ole mitään sitä vastaan?"

"Jos Liedillä ei ole mitään muistuttamista sellaisen järjestelyn suhteen, niin kernaasti minun puolestani. Mutta ilman hänen suostumustaan et sinä tietenkään saa ruveta järjestelemään mitään kohtauksia hänen lastensa ja heidän äitinsä välillä. -- Kesken kaiken, kuka se yksi tuhannesta muuten on?"

"Niin -- hänen nimensä on Petersen -- eräs 'Tulevaisuudenmaan' toimittajista -- tiedäthän, että Mary on saanut joitakin kyhäyksiään tuohon lehteen. Mies on kai vähän nuorempi Marya --."

"Voiko hän sitten elättää Maryn?" kysyi Torkild.

"Se ei taida olla kehuttavaa. Mutta Maryhän arvelee voivansa luoda itselleen omavaraisen toimeentulon --."

"Minä en tottavie usko, että hän lähtee miehensä luota, ennenkuin näen sen", sanoi Torkild.

* * * * *

Mutta Mary lähti todellakin. Seuraavien kahden kuukauden aikana oli Rose miltei joka päivä kutsuttuna neuvotteluun Fensaliin, tai tuli Mary hänen luokseen.

"Minä en vain käsitä, että sinä viitsit antaa hänen käyttää sinua uskottunaan --", sanoi Torkild eräänä päivänä.

"Oo -- Mary-raukka on vaikeassa asemassa, näetkös. Hän pitää hirmuisesti Halsteinistaan, ja hän pitää hirmuisesti lapsistaankin tavallaan -- eikä hän tahdo tehdä väärin miehelleenkään siltä kannalta, jolta hän näkee oikean ja väärän. Ja Petersen ahdistaa häntä antautumaan, mutta hän ei tahdo, ennenkuin hän on vapaa --. Ja jos minä voin auttaa häntä vähäisen -- pitämään kiinni siitä, mikä hänen mielestään on oikein, ja lohduttaa häntä hiukkasen --."

Torkild meni vaimonsa luo ja suuteli häntä. Suuri luoja, hänellä on vielä jokseenkin paljon viattomuuttaan jäljellä sittenkin, pikku raukalla, ajatteli hän --.

* * * * *

Huhtikuun lopulla Liedit sitten erosivat, ja rouva muutti Petersenin luo. Hän asui yhdessä hänen kanssaan, työskenteli hänen kanssaan sanomalehdessä ja söi hänen kanssaan kahvilassa joka päivä, ja he olivat todennäköisesti hyvin onnellisia, sillä Rose ei enää usein tavannut Marya. Kerran hän oli ollut kutsuttuna tämän luo tapaamaan Peterseniä. Rosen täytyi myöntää, että rouva Lied oli vähentänyt hyvän joukon mainitessaan ystävänsä "vähän nuoremmaksi" häntä itseään -- mies näytti korkeintaan kahdenkolmatta vanhalta.

Tuuma, että Mary tapaisi lapsiaan Christiansenien luona, jäi sikseen. Lied oli suhtautunut asiaan uudenaikaisen vapaamielisen aviomiehen tavoin, hän maksoi vaimolleen verrattain runsaan kuukausiavustuksen ja salli hänen käydä vapaasti tapaamassa lapsiaan vanhassa kodissa tai viedä heidät luoksensa kaupunkiin.

VIII.

Kevät ja kesä kuluivat Roselta ja Torkildilta hiljaa ja rauhallisesti. He olivat alkaneet jonkunverran seurustella erään toisen lapsettoman perheen kanssa, äskettäin paikalle perustetun apteekin hoitajan ja hänen rouvansa kanssa. Rose varsinkin näytti tulevan hyvin toimeen pienen hiljaisen rouva Vikin kanssa, joka surupuvussaan näytti äsken ripillelasketulta tytöltä -- Vikit olivat juuri ennen tänne tuloaan menettäneet pienen puolenvuoden vanhan tyttönsä. Apteekkari oli rauhallinen, vaitelias mies, innokas metsästäjä kuten Torkildkin, ja sitäpaitsi laulaja.

* * * * *

Lokakuun alkupuolella Torkild sai eräänä päivänä sähkösanoman, että hänen isänsä oli hyvin sairaana ja halusi nähdä häntä ja Rosea. Kun hän soitti sille tohtorille Fredrikshaldiin, jonka hän tiesi olleen isän lääkärinä viime vuosina, sai hän kuulla, että kysymyksessä oli vatsakalvontulehdus; oli toimitettava leikkaus samana iltapäivänä, mutta tohtori antoi hyvin vähän toivoa. Torkild sai järjestetyksi niin, että hän ja Rose pääsivät matkustamaan kotiin samana iltana. Kun he seuraavana aamuna tulivat perille, tapasivat he Akselin yksinään talossa. Tohtori Christiansen oli katolisessa sairaalassa; leikkaus oli onnistunut jokseenkin suotuisasti, mutta hän oli hyvin heikko, eivätkä pojat saaneet puhella hänen kanssaan käydessään seuraavana päivänä häntä katsomassa.

Oli sähkötetty myöskin Dorikselle Kööpenhaminaan, mutta hän ei ollut vastannut.

Kolme päivää kului, surullisina ja painostavina. Satoi ja myrskysi lakkaamatta, joten he sairaalakäyntejä lukuunottamatta joutuivat pysyttelemään enimmäkseen sisällä. Niin oleskelivat nuo kolme ihmistä yhdessä tässä talossa, joka ei ollut koskaan ollut koti. Torkild ja Aksel karttoivat toisiaan mahdollisimman paljon, ja tavatessaan toisensa aterioilla tai kulkiessaan yhtä matkaa sairaalaan he puhelivat vain isän tilasta, Doriksen vaitiolosta, kauheasta ilmasta ja muusta sellaisesta --.

Torkildille oli tämä vierailu sanomattoman painostava. Kaupungissa makasi hänen isänsä kuolemaisillaan -- lääkäri antoi hyvin vähän toiveita. Ja poika etsi turhaan sydämestään mitään kiintymyksentapaista tätä isää kohtaan. Vaikka Torkild uskoikin hänen pitäneen lapsistaan jollakin tavalla -- niin sittenkin oli kipeä, hiukan halveksiva säälin tunne ainoa, mitä Torkildilla oli hänelle annettavana: ei liene Ivar Christiansen saanut omasta kohdastaankaan suuria elämältä, joka hänen nyt oli jätettävä, ja vielä vähemmän hän oli osannut antaa lapsilleen.

Ja sitten tuo veli, jota hän ei ollut koskaan tuntenut veljeksi, joka nyt oli vieras mies, jonka kanssa hän oli tapellut. Akselille merkitsi isä kai vielä vähemmän kuin hänelle. Nyt oli tämä kuolinvuode tuonut heidät yhteen -- jonkinlainen säädyllisyydentunne johti heidät yhdessä olemaan läsnä tämän perheen irvikuvan hajoamistilaisuudessa.

Säädyllisyyden vuoksi he kumpikin puhuivat isän talosta kotinaan. Itse hän nukkui vanhassa huoneessaan -- siinä huoneessa, missä hänen äitinsä oli kuollut kerran äärettömän kauan sitten -- siinä nukkuivat nyt hän ja Rose. Ja soveliaisuussyistä hän kutsui Rosea vaimokseen -- soveliaisuussyistä ja muistakin syistä, jotka totisesti eivät olleet erikoisen soveliaita.

Koskaan ennen ei hän ollut tuntenut niin selvästi kuin nyt, että vaimokseen hän ei ollut onnistunut tekemään Rosea. Rakastajattarekseen hän oli saanut hänet voitetuksi vähäksi aikaa -- hän jäi sellaisena olemaan tottumuksesta ja koska ei kummallakaan heistä ollut rohkeutta rikkoa suhdetta. Vielä ei kumpikaan ollut puhunut siitä, vaikka he tiesivät, ettei se voinut kestää. Mutta että asia oli niin, sen Torkild tunsi nyt selvemmin kuin koskaan ennen. Sillä nämä päivät näyttivät hänelle entistä selvemmin, että hän itse ja hänen asiansa eivät liikuttaneet Rosea --.

* * * * *

He olivat vieraantuneet tavasta puhella keskenään, Torkild ja Rose, niin että heistä nyt olisi tuntunut ujostuttavan oudolta, jos he olisivat koettaneet puhella keskenään niinkuin muinoin ennen naimisiinmenoaan. Siitä se johtui, eikä välinpitämättömyydestä, että Rose karttoi häntä ja puhui muista asioista kuin siitä, mitä he molemmat ajattelivat, silloin kun he olivat yhdessä nykyään. Roseenkin teki tämä oleskelu hänen miehensä lapsuudenkodissa valtavan vaikutuksen, mutta hän oli etääntynyt liian kauas Torkildista voidakseen ruveta siitä puhumaan, sitäkin enemmän kun kaikessa tässä oli hänelle jotakin käsittämätöntä ja luonnottoman liikuttavaa. Hän näki, etteivät kuolevan miehen kaksi poikaa surreet isänsä menettämistä, vaan sitä, ettei heillä ollut isää menetettävänä; hän tunsi, että veljesten kesken vallitsi niin kireä ja katkera tunne, ettei edes suru siitä, mistä he kumpikin olivat jääneet osattomiksi, voinut lähentää heitä toisiinsa. -- Ja lisäksi täällä, missä kaikki muistutti hänen ja Torkildin nuoruudesta, heidän lapsuudenajoilta juontuvasta ystävyydestään, tuntui Rosesta Torkildin vaiteliaisuus ja umpimielinen käytös häntä kohtaan kaksinverroin loukkaavalta, ja katkerammalla mielellä kuin koskaan ennen hän ajatteli, mitä heidän avioliittonsa oli tuhonnut heiltä molemmilta, ja hänen käytöksensä Torkildia kohtaan tuli kylmemmäksi ja vieraammaksi kuin hän itse tiesi tai olisi tahtonutkaan --.

* * * * *

Neljännen päivän iltana ajoivat vaunut pihaan. Kun he tulivat käytävään, Rose keittiöstä, Torkild arkihuoneesta ja Aksel omasta huoneestaan yläkerrasta, tapasivat he siellä Doriksen. Tämä juoksi heti Torkildin luo, heittäytyi häntä vastaan ja purskahti rajuun itkuun.

Torkild sai viedyksi hänet huoneeseen, mutta kun hän aikoi lähteä ulos maksamaan ajurille, pani Doris vastaan -- ajurin piti odottaa; hän ajaisi samaa tietä kaupunkiin käydäkseen katsomassa isää. Vasta puhuttuaan telefonissa lääkärin kanssa sai Torkild hänet käsittämään, että sairaalassakäynti oli mahdotonta näin myöhään illalla, ja hän taipui vihdoinkin juomaan teetä ja haukkaamaan vähän illallista, jonka Rose oli hänelle laittanut.

Aksel siirtyi arkihuoneeseen; toiset istuivat Doriksen luona tämän syödessä. Hän oli lähtenyt Jyllannista edellisenä iltana -- oli ollut siellä vierailemassa joidenkin ystävien luona -- ei ollut nukkunut ollenkaan koko yönä ja oli aamulla jatkanut matkaansa edelleen Kööpenhaminasta -- kolmannessa luokassa koko matkan. Hän oli väsyneen ja kuluneen näköinen, vaikutti hirveän järkyttyneeltä, itki lakkaamatta ja puhui isästään intohimoisen hellin sanoin.

-- Niin. Ei edes sitäkään hän ollut muistanut, ajatteli Torkild. Dorishan piti heidän isästään, hän oli ainoa lapsista, joka koskaan oli kiintynyt isään. Torkild oli unohtanut senkin -- niinkuin oli puolittain unohtanut sisarensakin viime vuosina. -- Doris ei ollut koskaan vastannut hänen kirjeisiinsä -- joten hän oli lakannut kirjoittamasta, kunnes kirjeenvaihto supistui jokseenkin yksinomaan joulu- ja syntymäpäivätervehdyksiin, eikä Torkild ollut huolehtinut siitä sen enempää. Dorishan kirjoitti ansaitsevansa hyvin laulutunneillaan, Torkild tiesi hänellä olevan runsaasti sukulaisia Kööpenhaminassa ja paljon ystäviä -- ja siksi hän ei ollut välittänyt ottaa sen paremmin selvää siitä, miten sisaren asiat muuten olivat.

-- Nyt se oli myöhäistä. Torkild istui ja katseli tuota nuorta tyttöä, jonka puku oli perin avokaulainen ja perin uusmuotinen, tukka taidokkaasti laitettu, harjattu ja ikäänkuin tomutettu hiusverkon alla. Hipiä oli harmaa puuterin alta, suun piirteet kuluneet ja veltot, silmien alustat ruskeat ja ryppyiset. -- Torkild ei ollut nähnyt häntä sittenkuin häämatkallaan Kööpenhaminassa kaksi ja puoli vuotta sitten. Silloinkin hän oli kyllä pannut merkille, että Doris pukeutui silmiinpistävästi, ja hänen käytöksensä kaduilla ja kahviloissa harmitti häntä, se ei ollut lähimainkaan sopivaa. Mutta hän lohdutti itseään sillä, että nuo olivat sisaren puolelta vain kujeita, joita hän lapsellisuudessaan luuli hauskoiksi ja veikeiksi. Mutta olihan hänellä työtä yllinkyllin, sukulaisia joukoittain, eikähän hän enää mikään lapsikaan ollut -- kyllä hän pitäisi varansa. -- Nyt saattoi kuka hyvänsä nähdä -- ainakin jokainen mies -- ettei hän ollut sellainen, joka oli pitänyt varansa.

Niin pian kuin Doris oli saanut vähän teetä ja ruokaa, sanoi hän hyvää yötä veljilleen ja meni Rosen kanssa yläkertaan huoneeseensa.

Palvelijatar oli mennyt makuulle jo kauan sitten; Torkild korjasi pöydän vaimonsa puolesta ja otti myös Doriksen päällysvaatteet, jotka olivat jääneet virumaan sohvalle, ripustaakseen ne kuivamaan. Aksel tuli arkihuoneen ovelle, kun Torkild seisoi Doriksen hattu kädessään -- se oli pieni tulipunainen samettikypäri, josta valtava röyhy sinipunaisia märkiä strutsinsulkia riippui taaksepäin.

"Miltä hän sinusta näyttää?" kysäisi Aksel oltuaan hetken vaiti.

"No -- hän on luonnollisesti kovin rasittunut matkasta, poloinen."

Aksel oli vaiti hetken.

"En minä sitä muuten tarkoittanut", virkkoi hän sitten.

Torkild ei vastannut. Katkeruus Akselia kohtaan kuohahti hänessä. Tuoko oli ainoa, mitä hänellä oli sanottavana heidän sisarestaan -- nyt.

"Se juuri vielä puuttui", sanoi Aksel purevasti: "Perhepiirin viimeinen kaivattu jäsen tulee -- tuollaisena!"

"Tuollaisena tai tällaisena --" Torkild käännähti veljeensä päin. "Ei ainakaan _meille_ kenellekään Doris ole tilivelvollinen, olkoonpa hän käyttäytynyt niin tai näin. Ei isälle, ei sinulle, ei minulle. -- Sillä ei yksikään meistä ole pannut tikkua ristiin auttaakseen häntä milloinkaan. Me olemme antaneet hänen purjehtia omia vesiään kaikki -- jumala paratkoon!

"-- Ja muista olla sanomatta hänelle yhtään loukkaavaa sanaa, ajattelitpa hänestä mitä hyvänsä", sanoi Torkild ovelta mennessään.

"Oletko hullu -- tietänethän toki, ettei se johtuisi mieleenikään!"

"Vai niin. No, kuinkas sen olisin voinut tietää!" singautti Torkild hänelle mennessään. "Hyvää yötä."

* * * * *

Seuraavana aamuna menivät Doris ja Torkild yhdessä sairaalaan. Isä nukkui, ja heidän istuessaan hänen luonaan hän nukahti kuolemaan.

Torkild olisi tahtonut ottaa ajurin kotimatkalle, mutta Doris halusi kävellä. Ja niin he tarpoivat käsikynkässä vanhaa tuttua tietä syyssateessa ja liejussa. Doris itki herkeämättä.

"Hän _on_ kaivannut minua. Voit olla varma, että isä on kaivannut minua. Hän tiesi hyvin, että minä olin ainoa meistä, joka pidin hänestä. Oi kuinka minä kadun -- kuinka minä kadun, etten matkustanut kotiin ennemmin -- aina iltapäivään saakka toissapäivänä en tiennyt, lähtisinkö matkalle --. En uskaltanut --.

"-- Oi kuinka minä kadun. Isä -- hän olisi kyllä ymmärtänyt. Hän ei olisi sanonut mitään. Hän olisi kyllä ymmärtänyt sen, hän -- minulla on kai oikeus elää omaa elämääni niinkuin tahdon --"

Heidän täytyi pysähtyä ja mennä tiepuoleen. Maalaisrattaat ajoivat heidän ohitseen roiskuttaen liejua heidän päälleen.

"Minä rakastin isää -- senkin vuoksi, että hänellä oli rohkeutta elää elämäänsä oman mielensä mukaan -- piittaamatta muista. Onhan kai ihmisen pyhin oikeus elää omaa elämäänsä --."

"Ei", sanoi Torkild painavasti. "Siihen ei kenelläkään ihmisellä ole oikeutta. Sillä ei kukaan voi elää omaa elämäänsä kajoamatta toisten elämään."

"Minuako sinä ajattelet?" kysyi sisar sotaisesti.

"En." Torkild pisti hänen käsivartensa jälleen kainaloonsa. "Minä ajattelin itseäni --."

* * * * *

Torkild matkusti takaisin tehtaalle seuraavana päivänä ja palasi vasta hautajaisiin, Aksel samoin. He pitivät varansa, etteivät joutuneet menemään eikä tulemaan samassa junassa.

Hautajaispäivän iltana, kun Torkild tuli yläkertaan pannakseen maata, istui Rose sohvassa. Hän ei ollut alkanut vielä riisuutua; näytti siltä kuin hän olisi odottanut Torkildia.