Part 14

Kesti vähän aikaa ennenkuin Torkild uskalsi luottaa niin paljon itseensä, että sai vastatuksi:

"Olen soittanut ja kysynyt. Hänet pannaan äitisi hautaan. Minä ajattelin, että sinulle ehkä olisi mieleen --"

Hetken perästä Rose virkkoi hiukan tyynemmin:

"Tiedätkö, mihin se vaate on joutunut, jonka panin esille, kun aloin tulla sairaaksi? Katso, onko se vielä tuolla sohvalla? Se oli kääritty lakanaan -- tahdotko olla kiltti ja tuoda sen tänne --"

"Rose --" vaikeroi Torkild.

Mutta Rose alkoi vetää paitaa lapsen ylle makuullaan.

"Rose -- rakas, rakas, sinä et saa liikkua niin paljon --"

"Tahdotko auttaa minua vähän", pyysi Rose. -- "Äiti pukee itse pikku ystävän -- äiti ja isä --" silloin puhkesi itku jälleen valloilleen tukahdutettuna valitushuutona, ja Rose painoi kasvonsa tyynyyn ja nyyhkytti.

Mutta hetken perästä hän jatkoi lapsen pukemista, ja Torkild auttoi vapisevin käsin, samalla kuin hän mielessään rukoili Rosea Jumalan tähden säästämään heitä molempia tältä kidutukselta --.

"Kiitos nyt. -- Tahdotko aukaista lähinnä alimman piironginlaatikon -- tahdotko olla niin kiltti ja antaa minulle sen valkoisen, sinikielekkeisen koltun, joka on ylimmäisenä --"

Torkild toi sen ja auttoi häntä pukemaan sen kuolleen lapsen ylle. -- Hän repii haavaa, ajatteli Torkild, hän repii tahallaan sekä omaansa että minun sydäntäni. Enkä minä uskalla estää häntä. En uskalla, koska tiedän, että hän _tahtoo_ kiduttaa -- myöskin minua.

"Minun pieni sievä suloinen pojuni --. Oi Torkild --" Rose nyyhkytti jälleen hillittömästi. "Etkös sinäkin olisi toivonut, että hän olisi elänyt -- edes jonkun tunnin, edes jonkun päivän -- elänyt edes vähän, vaikka meidän sitten olisikin pitänyt menettää hänet --"

Torkild puri itkun sisäänsä. Hänen _täytyi_ hillitä itsensä Rosen tähden, ja hän vain nyökkäsi --.

-- Oi kyllä, kyllä. Jospa Rose olisi saanut pitää heidän lastaan lämpimänä ja elävänä povellaan edes yhden ainoan kerran -- jospa se olisi saanut imeä hänen rintojaan, niin että hän olisi tuntenut sen imemisen sydämessään asti -- siellä, minne Torkildin rakkaus ei ollut koskaan voinut ulottua. Jospa heidän kätensä olisivat saaneet yhtyä pienen, lämpöisen, elävän lapsen ylitse, jospa heidän sielunsa olisivat saaneet yhtyä sen kuolinvuoteen ylitse --.

-- Kaikki mitä hän oli nähnyt ja ymmärtänyt -- ja surrut ja ottanut alistuen vastaan. Ja hän olisi tahtonut pitää hyvänään, olisi vannoutunut olemaan iloinen sittenkin. Kun Rose antaisi lapselle kaiken sen, mitä hän, Torkild, ei ollut voinut saavuttaa, ja hänkin rakastaisi heidän lastaan koko sydämestään, vuodattaisi sen yli kaiken sen hellyyden, jota kukaan muu ei ollut tarvinnut, rakastaisi sitä ja suojelisi sitä niinkuin vain sellainen isä voi, joka itse on kasvanut turvattomana --. Hän oli luottanut siihen, että kun hän sitä tahtoisi kaikesta sielustaan, niin voitaisiin elämä elää tämänkin varassa -- siten että siitä kasvaisi onni sekä Roselle että lapselle -- ja hänelle itselleenkin, vaikka hänen mieleensä jäisikin ainaiseksi kaipaus ja kipeä kohta. --

Ja nyt hän tiesi, että hänet oli työnnetty pois viimeisestä asemastaan, ja että hänen oli jouduttava häviölle --.

Vain pieni vainaja oli syntynyt heidän yhdyselämästään. Pieni vainaja, joka makasi kylmänä ja hiljaa heidän hellivien käsiensä alla.

Kun hän otti ja vei lapsen pois, lysähti hän sen kanssa oman huoneensa vuoteelle. Hän puri tyynyä, jotta ei kukaan kuulisi hänen itkuaan. Ja hän puristi lapsensa elottomia käsiä kourissaan:

"Herra Jeesus. Minä en voi --. Minä en voi. Rukoile äitiäsi, ettei hän menisi minun luotani --"

IV.

Näennäisesti palautui Rose verrattain pian voimiinsa vaikean synnytyksen jälkeen. Vasta sitten kuin hän jälleen oli ylhäällä, kävi ilmi, kuinka kaukana hyvästä hänen vointinsa oli. Ja viikot kuluivat ja hän pysyi yhtä voimattomana ja lamautuneena. Lääkäri määräsi vahvistavia lääkkeitä ja kehoitti pontevasti Torkildia reipastuttamaan vaimoaan ja koettamaan houkutella hänen ajatuksiaan pois pettymyksestä ja kaipauksesta. Ensiksikin olisi hänen matkustettava vaimonsa kanssa jonnekin --.

Torkild hymyili vähän lääkärin mentyä. "Eihän tämä sentään ole samaa kuin jos lapsi olisi elänyt ja te olisitte sitten menettäneet sen", oli hän sanonut. Matkustaa jonnekin -- niin, hän muisti kyllä kuulleensa useammastakin nuoresta rouvasta, joka oli saanut kuolleenasyntyneen lapsen ja joka oli lähetetty ulkomaille tai sanatorioon -- se oli kai tavallinen hoitotapa. Luonnollisesti hän tahtoisi koettaa sitä. Mutta hän ei uskonut suuresti, että se auttaisi. Tai oikeammin, hän tiesi, ettei se auttaisi. -- Ja kuinka herran nimessä hänen oli rohkaistava Rosea -- hänen, jolla itselläänkään ei ollut enää hitustakaan elämänrohkeutta --.

* * * * *

Aksel oli lähettänyt kukkia Roselle useita kertoja hänen maatessaan sairaana. Senjälkeen kun hän oli ollut heillä tuona iltana joulun aikaan, oli hän alkanut itsestäänkin tulla heille verrattain usein.

Torkild ei voinut vapautua merkillisestä vastenmielisyydestään sitä kohtaan, että Aksel kävi heillä Rosen ollessa tuossa tilassa. Ei silti, että hän olisi ajatellut -- tai epäillyt -- mitään. Se oli vain epämääräinen tunne, jota hän ei saanut järkeilemällä karkoitetuksi.

Aksel tuli jälleen eräänä iltapäivänä, kun Rose oli ollut ylhäällä parin viikon ajan. Oli kaunis ilta lopulla kesäkuuta, ja he joivat teetä verannalla. Illallisen jälkeen oli Rose mennyt sisälle noutamaan puutarhamansikoita, joita hän aikoi tarjota -- ne olivat vuoden ensimmäisiä. Aksel ja Torkild jäivät istumaan verannalle ja puhuivat politiikasta. Aksel mainitsi eräästä artikkelista, joka oli ollut saman päivän Aftenpostenissa. Torkildille ei tullut Aftenpostenia, mutta Aksel oli ottanut numeron mukaansa ja lukenut sitä junassa, hän arveli sen olevan eteisessä ja meni sitä noutamaan.

Torkild nousi myös, hän aikoi katsoa voisiko hän auttaa Rosea tarjoiluvehkeiden kantamisessa. Kun hän tuli ruokasaliin, näki hän Rosen olevan polvillaan nurkkakaapin edessä. Joitakin lautasia ja laseja, jotka hän oli ottanut ulos, oli hänen edessään, mutta tällä hetkellä hän oli vain ihan liikkumattomana polvillaan, ja kyynelet virtasivat hänen poskiaan pitkin.

Aksel seisoi sivummalla kukkapöydän vieressä selin Torkildiin. Hän kääntyi ympäri ja meni verannalle katsomatta veljeensä.

Torkild nosti hellävaroin vaimonsa pystyyn ja painalsi häntä hetken verran itseään vasten. Rose päästi pienen väsyneen nikotuksen ja kallisti päänsä hänen olkapäälleen tuokioksi. Sitten Torkild asetti lautaset ja viinilasit tarjottimelle ja kantoi sen ulos Rosen sijasta. Aksel oli istuutunut entiselle paikalleen ja ojensi veljelleen sanomalehden, sitten Torkild silmäili läpi artikkelin, tajuamatta mitä luki.

-- Nuo Rosen kauheat kyynelvirrat tulvahtivat esiin satunnaisen pienen sanan johdosta tai ilman minkäänlaista ulkonaista aihetta -- ilman itkun kamppailua ja ponnistusta. Oli kuin hänen sielunsa olisi ollut kyynelmeri, joka valui yli äyräittensä silloin tällöin, sitä mukaa kuin kaipauksen ja surun mainingit liikkuivat hänessä. Sitä oli niin sanomattoman tuskallista nähdä -- ja Torkild tunsi itsensä täysin voimattomaksi.

Hän tunsi myös, että Akselkin oli kiusaantunut, oli ollut jo tullessaan. Ei silti että veli olisi sanonut vähintäkään -- hänen oma läpikiusaantunut mielensä se vain vainusi salaisen haavan, jota toinen piiloitti. Ja se lisäsi hänen omien liikaherkkien hermojensa kärsimyksiä.

Kun Aksel teki lähtöä, otti Torkild lakkinsa tullakseen mukaan asemalle saakka. Rose saattoi heitä puutarhanveräjälle asti. Kun hän sanoi hyvästiä, näki Torkild hänen silmiensä olevan jälleen täynnä kyyneliä.

Torkild ja Aksel kävelivät metsäpolkua puhelematta. Valoisa kesäyö oli aivan äänetön, lukuunottamatta ruisrääkän narskutusta niityllä metsän laidassa ja koiran haukuntaa jossakin talossa kauempana maalla päin.

"On aivan kauheata, kuinka se on koskenut häneen", sanoi Aksel yhtäkkiä. Hänen äänessään oli jonkinlainen hillitty kiivaus, joka aiheutti hämärää levottomuutta Torkildissa.

"Niin, se on koskenut häneen kovasti. Itse asiahan oli jo kauhea -- en ollut ikinä aavistanut sen olevan niin hirveää. Ei suinkaan voi odottaakaan, että hän niin pian siitä toipuisi. Ja kun hän sitten kulkee kotona ja luonnollisesti lakkaamatta tuntee tyhjyyden kaikkien odotusten ja toivon jälkeen, jotka raukenivat tyhjiin --. Kyllä kai se siitä vähän paranee, kunhan pääsemme joksikin aikaa pois täältä --."

Aksel vetäisi henkeään terävään ja kiivaasti:

"Oliko se sinulle aivan arvaamatonta, että siinä voisi käydä niin --?"

Torkild seisahtui äkkiä. Hän katsoi veljeensä -- Akselin silmät kipunoivat vihasta:

"Tarkoitan, oliko sinulla oikeastaan oikeutta -- sinulla -- mennä naimisiin terveen, viattoman nuoren tytön kanssa --"

Torkild horjui kuin iskun saaneena. Silmänräpäyksen molemmat miehet seisoivat ja tuijottivat toisiaan silmiin. Sitten Torkild löi takaisin -- löi veljeään nyrkillä kasvoihin.

Aksel hoiperteli joitakin askelia takaperin. Hän teki liikkeen kuin olisi aikonut syöksyä Torkildin kimppuun. Mutta hän pysähtyi. Ja he seisoivat samoin kuin äsken ja tuijottivat toisiinsa.

"-- En tiedä", sanoi Torkild vapisevin äänin, "-- _tarvitseeko_ minun sanoa sinulle, ettet näyttäydy talossani enää --"

Aksel ei vastannut mitään. Hän meni veljensä ohi ja lähti kulkemaan tietä pitkin. Torkild jäi seisomaan samalle paikalle. Hän tunsi äkkiä silmissään mustenevan, ja hänestä tuntui kuin sydän olisi pullistunut suuhun. Kun hän tuli tajuihinsa, seisoi hän pitäen kiinni puhelinpylväästä. Hänelle selveni, että hän oli ollut pyörtymäisillään.

Se mahdollisuus, johon Aksel oli viitannut, oli todellakin kummitellut hänen omassakin mielessään jonkun kerran näihin aikoihin. Mutta hänen oli onnistunut pitää se jotakuinkin ulohtaalla. Sehän oli ehdottomasti epätodennäköistä. Hän oli tutkituttanut itsensä arvossapidetyllä spesialistilla jo vuosia sitten -- siinä kaukaisessa muinaisuudessa, jolloin hän oli kihloissa Betzyn kanssa. Rauhoittaakseen omaatuntoaan edes yhdessä tai toisessa suhteessa, missä se oli mahdollista. Ja hän oli puhutellut lääkäriä jälleen ennen naimisiinmenoaan.

Ja lapsi oli ollut täysiaikuinen ja varsin iso ja vankka. Ja kätilö oli varoittanut häntä -- tosin liian myöhään -- että saattoi käydä vaaralliseksi, enemmän lapselle kuin äidille, jollei lääkäriä kutsuttaisi. Mutta niin kauan kuin Rose yleensä oli kyennyt jotakin sanomaan, oli hän rukoillut, ettei tuotaisi tohtori Meyeriä. Ja Torkildin oli niin vaikea tehdä vastoin hänen mieltään. Niin oli hän tuhlannut aikaa telefonoimalla useammille Kristianian lääkäreille, jotka eivät olleet tavattavissa, ennenkuin soitti Meyerille.

Rosella oli ollut ankara vastenmielisyys sikäläistä lääkäriä kohtaan, ja Torkild oli muuten jossakin määrin tullut samanlaisiin tunteisiin. Aikaisemmin hän oli pitänyt hänestä melkoisesti -- he olivat metsästystovereita ja heillä oli niin ollen yhteisiä harrastuksia.

Nyt hän kuitenkin lähti seuraavana päivänä tohtorin luo.

Mutta Meyer pudisti pontevasti päätään Torkildin pelokkaalle kysymykselle.

"Luonnollisesti. On vaikea mennä takaamaan, etteikö sellainen vanha juttu voisi tehdä miehelle kepposta -- vielä niinkin monen vuoden jälkeen kuin mistä tässä on kysymys. Mutta mikäli lääkärille on mahdollista sanoa mitään varmaa, niin olette te päässyt onnellisesti, _hyvin_ onnellisesti jutustanne, hyvä mies. _Se_ on ainakin varmaa, ettei pojan kuolemalla ole mitään tekemistä sen asian kanssa.

"-- Mutta seikka, josta teillä on syytä soimata itseänne -- ja jota en halua säästää teitä kuulemasta suoraan, on se, että te suhtauduitte aivan järjettömän arkaluontoisesti vaimonne -- tuota -- kainouteen tai miksi sitä sanoisin -- sangen onneton päähänpisto, sitä vain en ymmärrä, että hän jaksoi pitää siitä kiinni niin kauan -- hänen täytyy olla hemmetin kovasisuinen, no, onhan hän kylläkin reipas, voimakas nainen --.

"Ja sentähden väitän todellakin, että se on hänen taholtaan vain vikuroimista, kun hän kulkee noin ja _tahtoo_ olla niin epätoivoinen. Herra Jumala, onhan sellainen luonnollisesti kipeää alussa, kun lapsenvaatteet on pantava piiloon ja kehto nostettava ullakolle ja niin edespäin. Mutta se on niitä suruja, jotka unohtuvat ajan mukana. Te voitte nyt ilman tunnonvaivoja pitää huolta siitä, että se suru tulee sammumaan --.

"Ja te ette _saa_ sallia vaimonne kulkea hautoen kaipaustaan ja suruaan ja sen sellaista. -- Te ette _saa_ antaa perään kaikille hänen päähänpistoilleen, niinkuin olen nähnyt teidän tekevän. Sanon teille suoraan, sekä lääkärinä että vanhana naineena miehenä -- ettei _saa_ myöntyä kaikkiin naisväen päähänpistoihin, varsinkaan jos tekee sillä heille jonkun palveluksen. Ei pidä _sietää_ liian paljon sitä lajia --.

"Tehän olette, sikäli kuin lääkäri yleensä voi asiaa ratkaista, terve ja voimakas mies itse -- kun vain pidätte vaarin noista viheliäisistä hermoistanne. Siinä suhteessa teidän jukoliste täytyy jarruttaa ajoissa, täytyy tosiaankin -- muuten käy hullusti. Minäpä otan ja kirjoitan jotakin teille itsellenne --"

Torkild istui ja selaili sillävälin Metsästyslehden numeroa, joka oli pöydällä. Hän näki, että siinä oli Meyerin pieni kyhäys. Merkillistä, että tuo sama mies kirjoitti noita viehättäviä, herkkiä kuvauksia metsistä ja vainioilta --.

"No niin." Meyer tuli ja läimäytti häntä olkapäälle. "Te olette liian rakastunut vaimoonne, Christiansen. Se ei ole hyvä. Se ei hittovie ole lainkaan hyvä avioliitossa. Luojankiitos ei suuri rakkaus ole niin tavallinen avioliitossa kuin sukupuolitaudit. Me lääkärit näemme yllinkyllin sitä surkeutta, jota ne aiheuttavat, jumalaparatkoon. Mutta sittenkin sanon, että kun se suuri Eros esiintyy, niin eipä paljon puutu, jukoliste, ettei se tuhoa yhtä paljon onnea ja terveyttä -- jos tekin teette hermostuneita, mahdottomia jälkeläisiä --.

"-- Meidät on nyt kerran luotu elämään maan päällä, ja siihen meidän on mukauduttava --.

"Katsokaa nyt ensinnäkin, että matkustatte tuntureille te molemmat. Ja sittenkun hän on reilassa jälleen ja te myös -- ei ennen kuitenkaan, muistakaa se -- niin toimittakaa hänelle se lapsi, koska hän nyt välttämättä tahtoo sitä. Minä pidän hänestä sentakia -- ja luonnollisesti on myönnettävä, että se on ankkuri -- vaikka joskus näkyy kyllä, ettei sekään hittovie aina pidä -- nykyaikana --."

* * * * *

Torkild puri hampaansa yhteen mennessään takaisin konttoriinsa. Ei, Rose _ei_ tulisi saamaan enää lasta, sen hän vakuutti, ei hänen tietoisella suostumuksellaan ainakaan. Olihan sentään jonkinlainen ylpeyden kipene hänelläkin, kaikesta huolimatta --.

Mutta mitä tuo ajatus sisälsi -- se kaiken loppu, mitä se edellytti -- sitä hän ei uskaltanut selvittää itselleen.

V.

Oli päätetty, että he matkustaisivat yhdessä johonkin tunturisanatorioon lähestyvässä heinäkuussa. Mutta sitten kävikin ilmi, että Torkildin oli mahdotonta saada vapautta silloin. Hän esitti silloin Roselle, että tämä matkustaisi yksin sanatorioon ja olisi siellä ne kuusi viikkoa, jotka vielä puuttuivat metsästysajan alusta. Sitten Torkild tulisi noutamaan häntä ja he viettäisivät hänen loma-aikansa sillä pienellä Foldalin karjatalolla, jossa hän ja Helsing olivat olleet kaksi vuotta sitten.

Torkild saattoi Rosea Lillehammeriin eräänä lauantai-iltapäivänä ja palasi yksin kotiin sunnuntai-iltana. Torkild ymmärsi itsekin olevan aivan varmaan parasta, että Rose sai olla yksinään ensin jonkun aikaa. Mutta häntä peloitti tunnustaa huomanneensa, että Rose oli samaa mieltä.

Kotona Torkild yhtenään pohti heidän keskinäistä suhdettaan. Aika ajoin hän koetti kyllä riistäytyä irti noista ajatuksista. Silloin hän oli taipuvainen myöntämään Meyerin olleen oikeassa: hän oli liian rakastunut vaimoonsa -- ja se ei ollut hyvä. Mutta hänen rakkautensa Roseen oli kerta kaikkiaan tullut hänen olemuksensa sisimmäksi ytimeksi.

Jo lyhyenä kihlausaikanaan -- tietenkään hän ei ollut koskaan myöntänyt itselleen silloin, ettei hän oikein uskonut ihmeeseen. Se on, hän juuri uskoi siihen, hänhän kulki enimmäkseen siinä ihanassa ylimielisessä tunnelmassa, joka seuraa uskon uhkayritystä. Mutta hänellä ei ollut koskaan ollut sitä hiljaista tyyntä vakaumusta, että hänen onnensa olisi itsestään selvä, luonnollinen, vailla jännitystä, koska siinä ei ollut epäilystä.

Jos niin olisi ollut, olisi tietysti kihlausaikakin kulunut hieman toisin. Hän muisti kaikkia niitä kevätiltapäiviä, joina he olivat yhdessä kulkeneet tässä talossa, josta oli tuleva heidän kotinsa -- useimmiten ihan kahden. Tuota hilpeätä, onnellista puuhailua, joka oli kuin leikkiä. Ja sitä hermostunutta kiihtymystä, jonka valtaan hän joutui kulkiessaan siten yhdessä Rosen kanssa -- ja jota hän kaikin voimin koetti salata Roselta. Yhden ainoan kerran hän antoi itsensä ilmi -- eikä Rose ollut tehnyt vastarintaa, hän oli kietonut käsivartensa Torkildin kaulaan, kun tämä kantoi hänet sohvalle, ja oli koettanut hyväillä häntä kiihkeästi -- mutta Torkild huomasi, että nyt teki Rose väkivaltaa itselleen salatakseen, mitä hän tunsi. Ja rajulla ponnistuksella hän oli saanut takaisin itsehillintänsä, joka oli tullut osaksi hänen luonnostaan hänen suhteessaan Roseen.

Hän oli sanonut itselleen ja Roselle -- ei, niin ei heidän pitäisi alkaa. Mutta jos he olisivat tulleet mieheksi ja vaimoksi siinä kodissa, jota he parhaallaan yhdessä rakensivat itselleen, hetkellä, josta vain he kaksi tiesivät -- se olisi kai ollut yhtä kaunista kuin että he tulivat siksi myöhemmin kristianialaisessa hotellihuoneessa vietettynä yönä -- käytyään poliisituomarin luona aamupäivällä ja syötyään päivällistä Continentalissa todistajien, Lundin ja Helsingin, seurassa. Jos he olisivat rakastaneet toisiaan. Itsehillintä oli tullut hänen toiseksi luonnokseen -- sen oli määrännyt Rosen luonto; jos se olisi muuttunut, olisi hänenkin luontonsa muuttunut. Mutta Rosen luonto ei ollutkaan muuttunut. Sinä iltana, jolloin he seisoivat suudellen toisiaan joululumen sataessa, olivat he kuiskanneet toisilleen: "Se on rakkaus, joka on uutta --"

Mutta nytpä olikin niin, että se, mikä oli uutta Rosen elämässä, ei ollut rakkautta. Uutta oli se, että hän oli väsynyt rakkauteen -- omaan umpimähkäiseen, esineettömään rakkauteensa, ja että hän tyytyi Torkildin rakkauteen, sellaisena kuin hän sen tunsi, ja iloiseen puuhailuun siinä talossa, jota hän tulisi kutsumaan omakseen.

Torkild muisti heidän hääyönsä -- kun Rose makasi nukkuen hänen käsivarrellaan ja hän tunsi hänen tasaisen, terveen hengityksensä olkaansa vasten. Nyt oli Rose hänen -- ja hän tunsi mielessään nöyryytystä ja häpeää ja pettymystä. Vaikka tiesikin, ettei voinut olla toisin. Se oli uusi maailma nuorelle tytölle -- ja Rose, vaikka olikin kaivannut sitä, ei ollut koskaan epäkainona ja uteliaana hiiviskellyt sen rajamailla vakoilemassa ja nuuskimassa. Ja kun hän nyt oli eksynyt siihen -- mutta sehän siinä juuri olikin, että Torkildista tuntui siltä kuin Rose olisi eksynyt hänen syliinsä --.

Mutta sitten oli ollut niin ihmeellisen ihanaa herätä Rosen vieressä. Ja Rose oli ollut niin rakastettavan kaino ja niin vastustamattoman viattomasti vakuutettu siitä, että nythän Torkildin täytyi olla ehdottoman ja täysin onnellinen. Ja Torkild oli omastakin mielestään ollut -- sinä Kööpenhaminassa vietettynä viikkona. Rose oli kaino ja pidättyvä ja samalla kertaa niin lapsellisen ylpeä siitä, että saattoi antaa Torkildille sen, mitä hän oli halannut kaikkina näinä vuosina -- ja Torkild oli nöyrä ja kiitollinen ja pelkäsi sanomattomasti loukkaavansa tai peloittavansa häntä --.

Sitten tuli se ihmeellinen yö Berliinissä -- heidän oikea hääyönsä.

Jo ensi illasta lähtien oli tuntunut siltä kuin Rose suurkaupungin kuohuvan elämän ja melun, sen valtavan ja kauneuttapuuttuvan suuruuden vaikutuksen alaisena olisi liittynyt likeisemmin häneen.

He olivat olleet siellä joitakin päiviä, kun heidän eräänä iltana piti syödä illallista muutamassa suuressa, hienossa ravintolassa. Rose oli saanut uuden silkkileningin, jotakin kirkkaan hopeanharmaata ruusunvärisen alushameen päällä; hän seisoi vaatekaapin peilioven edessä, ja Torkild suuteli hänen niskaansa ja olkapäitään sillävälin kuin koetti saada selkoa siitä, mitkä kuuluivat yhteen alavuorin ja silkkivuorin ja päällysleningin hakasista ja silmukoista ja painonapeista ja lemmonlaitteista. Kunnes Rose äkkiä tyrkkäsi hänen kasvonsa pois ja sanoi vilpittömän harmistuneella äänellä: "Uh, etkö voi jättää tuota tuhmaa suutelemista ja joutua kerrankaan valmiiksi!"

Heidän silmänsä kohtasivat toisensa peilissä. Ja silloin Rose kääntyi ympäri ja kietaisi käsivartensa hänen kaulaansa nauraen pientä naurua, joka oli hellä ja katuvainen ja kiusaantunut samalla haavaa:

"Minun kenkäni, hyvä mies!"

"Kengät --?" Niin, ne uudet kengät, jotka Rose oli ostanut Wertheimilta aamupäivällä. Sillävälin kuin Torkild seisoi loruillen ja suudellen ja kiinnittäen ja aukoen nappeja tulematta koskaan valmiiksi -- oli Rose seisonut kuin hehkuvat rautakengät jalassa -- häneen koski niin että hän olisi voinut ulvoa! Ja hän heittäytyi lähimpään nojatuoliin. Torkild totesi, että hänen jalkansa olivat suoraan sanoen hyvän joukon kenkiä suuremmat kaikin päin.

Rosella ei ollut mitään muitakaan käytettäväksi sopivia. Silloin Torkild keksi, että he tilaisivat illallisen samppanjoineen ja kukkineen huoneeseensa. Seuraavana päivänä Rose saisi uudet kengät; sitten he voisivat mennä kaupungille --.

He tekivät kierroksen kaupungilla, Rose pitkässä kapassa ja järkevä kenkäpari jalassa, sillävälin kuin heidän huoneessaan katettiin. He kävelivät liki toisiaan painautuneina katuja pitkin, jotka olivat pelkkää kiehuvaa valon ja melun myllerrystä -- korkealle heikosti kuumottavaa kevättaivasta vasten kirjoitti näkymätön voima punaisella ja valkoisella ja vihreällä tulella kaakaoiden ja savukkeiden ja polkupyörien ja viinimerkkien nimiä, ja pyyhki ne taas pois --.

Kun he palasivat huoneeseensa, oli siellä kaikki pimeää, lukuunottamatta hohtavan valkoista pöytää kukkineen ja hopeineen ja välkkyvine laseineen kahden punaverhoisen kynttilän alla. Sitten he söivät yksinäisen juhla-ateriansa ja joivat samppanjaa. Rose oli puettuna vaaleaan silkkileninkiinsä, jalassa vain ihonväriset silkkisukat, ja Torkild frakkipukuun ja valkoiseen, minkä hän tiesi pukevan itseään kaikkein parhaiten -- ja oli hurmaavaa olla juhlapuvussa vain toisiaan varten --.

Sinä yönä tuli Rosesta hänen rakastajattarensa -- hänen oma siunattu, ihana, armas rakastajattarensa --.

* * * * *

Ja ensi aika heidän omassa kodissaan oli ollut onnellinen. Rose oli ollut hänen omansa mielihalulla -- ja Torkild oli kuvitellut, että nyt oli ihme tapahtunut ja hän omisti Rosen, koska tämä koko sielustaan tahtoi olla hänen --.

Toisinaan, oleksiessaan nyt yksin kotona, hän ajatteli, että se oli ehkä ollut pelkkää sairaalloista kuvittelua, kun hänestä oli tuntunut, että tuli päiviä, jolloin Rose oli ikäänkuin pitkien matkojen päässä hänestä. Lienee ollut mahdottomuus se, mitä hän vaati tahtoessaan tuntea aina ja ikuisesti, kaikissa ja kaikessa, arkipäiväisimmässäkin keskustelussa, intohimottomimmassakin sanassa ja katseessa, että he kaksi kuuluivat toisilleen. Hänellä oli tosin yllinkyllin muistoja heidän yhdyselämästään, joiden olisi pitänyt tehdä hänelle mahdottomaksi epäillä sitä, että Rose rakasti häntä. Eikä hän epäillytkään, ettei Rose ollut rakastanut. Mutta oli niin lukemattomia pieniä seikkoja, jotka jäätivät häneen pelon, että Rosen rakkaus kaikkoisi hänestä jälleen. Oli hänen tietoisuutensa siitä, että niin monet pienet satunnaisuudet olivat olleet johtamassa Rosea hänen syliinsä. Ja oli hänen oma epäluottamuksensa itseensä, joka oli syntynyt hänen vuosikausia ajaessaan takaa sitä, mikä aina jäi häneltä saavuttamatta Roseen nähden. Nyt hän ei uskaltanut luottaa siihen, että hän voisi pysyttää Rosen omanaan. -- Ja silloin hän kai oli jo tuomittu menettämään hänet --.