Part 12

"-- On muuten rumaa viettää joulua sellaisin ajatuksin", virkkoi Rose surumielisesti. "Rumaa. Ja ikävää. Oi Torkild --.

"-- Minut oli ensin kutsuttu Hansenille, konduktöörin perheeseen, jonka luona asun. Hekin tosin kutsuivat minut sen vuoksi, että he säälivät minua. Mutta se oli toisenlaista. He eivät olisi voineet syödä puuroa ja livekalaa ja tanssia joulukuusen ympärillä iloisin mielin, jos he olisivat tienneet minun istuvan yksin huoneessani sinä iltana. Mutta he ovat ehkä yhtä mielellään ilman minua, ja he luulevat tietysti, että minusta on paljon erinomaisempaa mennä setäni luo -- hienoon taloon Incognitokadun varrelle. -- Mutta kun rouva Hansen kutsui minua pitämään hyvänäni mitä heillä olisi jouluiltana, silloin olin sekä iloinen että kiitollinen, sen saat uskoa. Ja minä iloitsin siitä, että antaisin lapsille oikein sieviä lahjoja, sellaisia, joita tiesin heidän toivovan itselleen."

"Niin, nehän ovat kai hyvin miellyttävää väkeä, joiden luona sinä nyt asut?"

"Kyllä he ovat miellyttäviä. Tosi kyllä, sellaisten pieneläjien parissa minä aina olen hyvin hämilläni. Mutta minä olen hyvissä väleissä lasten kanssa, näetkös. Kun rouva on kaupungilla, pidän minä niitä silmällä hänen puolestaan. Meillä on iso nukkehuone, pikkutytöillä ja minulla, jolla me leikimme; minä opetan heitä laittamaan sellaisia sieviä huonekaluja tulitikkulaatikoista ja pahvista, jollaisia Doris ja minä laitoimme, muistatko, ja me liisteröimme ja leikkelemme ja maalaamme ja ompelemme minun huoneessani. Luulen, että siitä on minulle miltei vielä suurempi huvi kuin pikkutytöille. Ja sitten minä olin aikonut ostaa huomiseksi kaikkia mahdollisia pikkuesineitä nukkehuoneeseen mitä vain voisin löytää -- kahvikupit ja kynttiläkruunun ja kynttiläjalkoja ja lintuhäkin ja pianon ja kukkaruukkuja ja silitysraudan ja joukon muuta. Mutta nyt en minä saakaan olla katsomassa, kun Inga ja Gyda ja Helene aukaisevat paketit ja asettavat esineet tupaan --."

He kulkivat Suurkatua pitkin. Rose seisahtui joka hetki matalien talojen ikkunanäyttelyjen eteen.

"Minusta tuntuu niinkuin kuuluisi asiaan tehdä jouluostoksia Suurkadun varrella. Kävin aina täällä mamman kanssa lapsena ollessani. Se johtui luonnollisesti ensi sijassa siitä, että täällä oli halvempaa, tai mamma luuli olevan halvempaa. Mutta hän sanoi syyksi sen, että täällä oli oikea joulutunnelma. Pienet matalat vanhat talot muistuttivat hänestä Nyborgia. Ja sellaiset puodit, jossa katto oli matalalla ja porrasaskeleet veivät ylemmäksi sisähuoneisiin. Me kävimme kurkistamassa vanhoihin pihoihin, joissa oli kuistikäytävät ympärillä ja kaikenlaisia nurkkauksia ja pimeitä sopukoita; minä ajattelin silloin aina Asbjørnsenin satuja. Eikö ollut oikeastaan omituista, että mamma, joka oli vieras täällä, tunsi vanhan Kristianian paljon paremmin kuin kukaan muu, jonka olen tavannut. Alhaalla linnoituksen luona ja sielläpäin hän tiesi kaikkien vanhojen talojen rakentajat ja asukkaat, heidän historiansa ja hyvin paljon kaikenlaista mitä oli tapahtunut missäkin --.

"Kun muistelen noita mamman ja minun joulukäyntejä Suurkadulla, tuntuu minusta muuten aina niinkuin olisi ollut lumipyry --.

"Sellainen, että lumi tuprusi valaistujen puodinikkunoiden editse, ja sitten nuo pimeät kojumyymälät kirkon edustalla ja kirkko itse, joka näytti niin suurelta ja valtavalta, koska kaikki talot täällä ovat niin matalia, ja tornikello loistamassa ylhäällä ilmassa -- se _olikin_ todella kaunista ja joulumaista --."

Torkild kääntyi ja katsoi taakseen. Hän ei ollut koskaan ennen pannut sitä merkille. Täältä, noiden matalien talojen yli katsottuna, vaikutti kirkko kauniilta kohotessaan siinä pimeänä ja jykevänä, valaistu tornikello korkealla taivaalla.

"Ja nyt tulee lumikin", virkkoi Torkild iloisella äänellä. Hän näytti Roselle ensimmäistä hiutaletta palttoonhihallaan.

"Niin, ajattele! Oi kunpa tulisikin lunta!" Rose piti puuhkaa edessään tavoittaen kiinni harvakseen tippuvia pikku tähtiä.

Se oli suurenmoista. Kun he tulivat ulos eräästä matalasta myymälästä, jossa oli sisähuoneisiin vievät porrasaskelmat, purjehtivat raskaat lumihöytyvät ikkunoiden ja kaasulyhtyjen valovirrassa, ja pitkin ajotien laitoja oli jo ohut valkoinen peite mutaisella, likaisella kadulla.

* * * * *

Lunta tuli taivaan täydeltä, kun he kulkivat ylöspäin kaupungin läpi. Vaunujen räminä kovaksi jäätyneellä kadulla oli jo vaimentunut hupaiseksi, hiljaiseksi jouluhyörinän ääneksi; puodinikkunain valot eivät enää törröttäneet parrujen tavoin kirpeässä ja raa'assa pakkassumussa, ne loistivat hilpeästi kieppuvissa lumipyörteissä. Teki hyvää tuntea hiutaleita kasvoillaan, nähdä kuinka ne valkaisivat vaatteet, puhdas, raikas ilma oli hyvää hengittää.

"Miten kummalla saamme selvitetyksi, mitkä paketit ovat sinun ja mitkä minun", nauroi Rose, sillä Torkild oli ottanut kaikki kantaakseen.

"Saamme avata ne ja katsoa. Muuten saa kohtalo ratkaista, mitä on lankeava Liedin ja mitä Hansenin lapsukaisille. Voimmehan katsella niitä syödessämme. Menisimmekö Ingebretille; siellä on niin ihanan rauhallista --."

He kulkivat Kuninkaankatua alaspäin, lumisten, paketeilla lastattujen ihmisten virtaa vastaan. Kaikki ihmiset menivät ylöspäin. Puoteja alettiin sulkea. Oli niin miellyttävää kulkea siten kaikkien hyöriväin ihmisten ohi keskuksen ulkopuolella olevia hiljaisia kortteleita kohti, missä valaistut ikkunat olivat verhoilla peitetyt ja ainoastaan harvat äänet rikkoivat lumituiskun hiljaisuutta.

"Ei kiitos, minä haluaisin mieluummin teetä ja voileipää. Minä todella kaipaan vähän hyvää lämmintä teetä. Paljon teetä --." Rose otti mustan plyyshihatun päästään ja ravisti siitä pois lumikinokset. Hiukset olivat hiukan märät hänen otsallaan, ja silloin ne kihartuivat pikku hiukkasen.

Matala hauska kahvila öljyttyine paneeleineen ja puukattoineen oli melkein tyhjä -- vain joitakin vanhoja kaljupäisiä liikemiehiä istui syömässä turskaa eräässä nurkassa. Rose ja Torkild istuutuivat sohvakulmaukseen lähelle ovea.

Rose alkoi heti aukoa paketteja ja lajitella joululahjoja. Sohva ja molemmat tuolit olivat tuossa tuokiossa paperin ja pahvirasioiden peitossa.

"Eivätkö ole viehättäviä?" sanoi hän ihastuksissaan nukkeleluistaan. "Inga saa nämä kullatut kahvikupit. Etkö usko hänen tulevan iloiseksi? Minä olisin hurmautunut aivan mielettömäksi sellaisista pienenä ollessani --."

Tee tuotiin, ja Rosen täytyi hiukan koota kaikkia lelujaan.

"Joulu on ihana sittenkin", sanoi hän hiljaa. "Minusta joulu on ihana. Vaikka minulle itselleni ei tulekaan mitään joulua."

"Me kaksi, joille ei tule joulua", sanoi Torkild. "Kuule -- vietetään yhdessä yksi päivä ja koetetaan laittaa joulu."

Rose nyökkäsi.

"Eikö kävisi päinsä, että minä koettaisin saada hankituksi pienen kuusen?" sanoi Torkild. "Sinä voisit koristaa sen? Minun luonani, tarkoitan."

Rose nyökkäsi jälleen. Torkild huomasi hänen välttävän katsoa häneen.

"Eikö se sinusta olisi oikein mieluista, Rose? Menisimmekö mieluummin yhdessä jonnekin muualle --."

"Ei, ei."

"Niin, minä en tiedä. Sinä olet ollut niin omituinen usein viime aikoina", sanoi Torkild hiljaa.

"Olenko _minä_", sanoi Rose heikosti. Ja hän jatkoi silmänräpäyksen epäröinnin jälkeen: "Minusta -- en oikein tiennyt --. Ajattelin, että ehkä sinä et välittänyt niin kovin paljon enää minun seurastani. Ja silloin minusta tuntui niin ikävältä aina vain ottaa vastaan kaikkea, mitä sinä teet ollaksesi minulle kiltti --."

"Minusta tuo oli hyvin merkillinen ajatus, Rose", sanoi Torkild hiljaa, mutta pannen painon joka sanalle. Ja hänen silmänsä eivät irtautuneet Rosen silmistä, ennenkuin tämä loi ne alas.

"Eihän se olisi muuta kuin ymmärrettävää, jos sinä olisit väsynyt minuun kerran", kuiskasi hän miltei itkemäisillään.

"Kun sinä olet voinut sellaista ajatella", sanoi Torkild äskeiseen tapaan. "Silloin sinä et ole tainnut koskaan ymmärtää, mitä minä olen sanonut sinulle niin monen monta kertaa. Ei ole mitään, mikä voisi muuttua, Rose, minun tunteissani sinua kohtaan. Minä en ole puhunut siitä pitkiin aikoihin. Sillä minä en tahtonut olla sinulle kiusanhenkenä -- enkä kerjäläisenäkään -- kun sinä olet minulle se mikä olet. Päinvastoin -- minä tahdoin koettaa, enkö voisi antaa edes pikkuruista murua sinulle kaiken sen vastineeksi, mitä sinä olet minulle ja olet ollut minulle ja aina tulet olemaan minulle."

Rose istui ja katsoi alas.

"Niin, mutta Torkild", sanoi hän hiljaa.

"No?"

"Ei se ollut mitään. Minä luulin, että sinä olit sittenkin väsynyt minuun. Olin kuullut, näet, että olisit ollut kihloissa Betzyn kanssa --."

"Kuka sitä on sanonut?" kysyi Torkild nopeasti.

"Betzy itse. Eikö se sitten ole totta?"

"Kyllä se on totta." Torkild naurahti. "No mutta eikös se Betzy olekin erinomainen kapine."

Rose katsoi häneen hämmentyneenä:

"Mutta. Kun sinä sanot -- tunteneesi sellaista -- -- minua kohtaan -- aina. Sitä minä en ymmärrä."

"Etpä kylläkään ymmärrä", sanoi Torkild hiljaa ja vakavasti kuten äskenkin. Rose odotti, että hän sanoisi vielä jotakin. Mutta Torkild oli vaiti. Käsi leuan alla hän istui ja katsoi eteensä. Kerran häivähti pieni kaukainen ja ohimenevä hymy hänen kasvoillaan.

"Muuten sanoi Betzy, ettei hän uskonut sinun välittäneen hänestä", sanoi Rose hämillään. "Hän sanoi luulevansa sinun tehneen sen uhmalla."

"Siinä Betzy erehtyi." Torkild hymyili jälleen pientä omituista hymyään. "Minä _välitin_ hänestä. Toisella tavalla."

"Voisitko mennä kihloihin jonkun muun kanssa vieläkin? Josta voisit ruveta pitämään -- sillä toisella tavalla?" kysyi Rose.

"En." Torkild naurahti hiukan itsekseen.

Rose istui polttavan punaisena alasluoduin silmin. Hän ei yrittänytkään selvittää omia hämmentyneitä tunteitaan. Hän ei tiennyt mille Torkild oli hymyillyt. Hän tiesi vain, että sellaisena kuin hän oli Torkildin nähnyt, sellainen ei hän ollut. Hän oli luullut tuntevansa Torkildin ulkoa ja sisältä -- ja nyt hänelle selvisi, ettei hän tainnut tunteakaan. Ja se sai hänestä tuntumaan siltä kuin Torkild olisi tullut paljon suuremmaksi, ja hän tunsi itsensä hämmentyneeksi ja araksi hänen edessään.

Kerran hän nosti katseensa Torkildiin, mutta veti samassa silmänsä takaisin ja punastui jälleen. Torkild istui ja katsoi hellittämättä häneen äskeinen pieni hymy huulillaan.

Torkild kaatoi lisää hänen kuppiinsa. He söivät ja joivat puhumatta. Rose kyyristyi kokoon sohvassa; tuo uusi hämmentävä tunne, että hän oli pieni olento, jolle Torkild hymyili, sai hänen sydämensä tykyttämään. Hänen poskensa paloivat yhä; jalat olivat jääkylmät, sillä kengät olivat läpimärät. Kun he olivat lopettaneet syönnin ja Torkild tarjosi hänelle savukekoteloaan, näki Rose hämmästyen käsiensä vapisevan hiukan.

Äkkiä Torkild otti pienen neliskulmaisen käärön taskustaan ja ojensi hänelle.

"Olen ostanut sinulle joululahjan. Tahdotko katsoa sitä nyt, vai haluatko antaa sen odottaa huomiseen?"

Rose tunsi, että käärössä oli kotelo:

"Tahdon mieluummin katsoa nyt. Oi Torkild, minä pelkään, että se on jotakin, joka on aivan liian hienoa minulle."

Hän aukaisi käärön ja avasi vanhan kuluneen nahkarasian. Se sisälsi vanhanaikaisen kaulanauhan, se oli hienoa kultatyötä, tummansinipunervilla ametisteilla koristettu.

"Oi mutta Torkild. Oletko hullu, kun ostat tällaisia minulle --."

"Pidätkö siitä?"

"En ole koskaan nähnyt kauniimpaa", sanoi Rose hiljaa.

"Niin, minustakin se oli oikein kaunis. Näin sen kesällä eräällä muinaisesineiden kauppiaalla ja ostin sen silloin. Ajattelin, että ottaisin itselleni kerran oikeuden antaa sinulle lahjan, joka mielestäni olisi kyllin kaunis sinulle."

"Kiitos", kuiskasi Rose.

"Pane se päällesi", pyysi Torkild hetken kuluttua.

"Oi, minä en voi, Torkild. Tämän puseron kanssa -- se olisi synti." Hän katsoi monesti pestyyn vaatimattomaan puseroonsa.

"Pane nyt sentään. Vain koetteeksi."

"En tahtoisi sitä tehdä. Tahtoisin mieluummin pitää sitä päälläni ensi kerran, kun tulen sinun luoksesi viettämään jouluiltaa."

* * * * *

Vähän myöhemmin he seisoivat yhdessä kahvilan edustalla. Lumituisku oli lakannut -- korkealla valkoisen maan ja puiden yllä, jotka kohosivat ilmavien valkoisten kupujen tavoin kaasulyhtyjen keltaisten liekkien välillä, oli taivas pohjattomana ja mustana.

Kumpikaan heistä ei puhunut, kun he, sen sijaan että olisivat kääntyneet ylöspäin kaupunkia kohti, astelivat hiljaa Pankkitorin lumipeitteen poikki ja lähtivät menemään hiljaista pimeää katua pitkin linnoitukseen päin.

Rose ei ajatellut mitään. Koko hänen mielensä oli pelkkää odotusta; hän pelkäsi, mutta hän oli täynnä kaipausta. Se on Torkild, ajatteli hän -- sehän on Torkild. Mutta hänestä tuntui kuin hänen rinnallaan olisi kävellyt vieras ja tuntematon mies. Jännityksissään hän puristi kädessään kaulanauharasiaa; oli kuin hän olisi antautunut kaiken tuntemattoman valtoihin ottaessaan sen vastaan.

He kuulivat tuskin omia askeleitaan syvässä, pehmeässä lumessa. Ratsastusmaneesin muurin juurella oli pimeää, lyhtyjen valopiirien väliä pitkälti. Puistossa hohtivat pensaat valkoisten kinosten näköisinä.

Kun Torkild pysähtyi ja taivutti kasvonsa Rosen kasvojen yli, kohotti Rose päänsä ja otti vastaan hänen suudelmansa. Hän seisoi hiljaa ja antoi Torkildin suudella niin paljon kuin tahtoi, ja kun Torkild otti ja painoi hänet lujasti itseään vasten, pani hän kätensä hänen kaulaansa.

"Rose -- onko se totta?" kuiskasi Torkild aivan hiljaa ihan hänen korvansa juuressa, ja hänen äänensä sai väreet kulkemaan Rosen selkää pitkin.

Rose nyökkäsi ja kohotti kasvonsa jälleen suudeltaviksi. Niille varisi joku jääkylmä lumihitunen heidän yläpuolellaan olevasta puusta, ennenkuin Torkild peitti ne omilla kasvoillaan.

"Rakastatko minua?" kuiskasi Torkild jokaisen suudelman välillä. "Rakastatko minua?"

"Kyllä." Rose olisi tahtonut sanoa: minä rakastan sinua, mutta ei voinut. Oli kuin hän ei olisi kyennyt saamaan esille täyttä sanaa -- hämmentyneestä, yllätetystä sydämestään. Ja hän kuiskasi sen sijaan:

"Sinäkö se olet, Torkild? Onko se totta, että se olet sinä? Minusta tuntuu kuin sinä et olisi sinä. On niinkuin olisit tullut joksikin toiseksi --."

"Minä en ole tullut toiseksi", kuiskasi Torkild vastaukseksi.

"Olet sinä. On niinkuin en olisi tuntenut sinua koskaan ennen."

"Rakkaus se on, jota sinä et ole tuntenut ennen", sanoi Torkild hiljaa.

Rose toisti sen. "Rakkaus se on, jota minä en ole tuntenut ennen." Se kuului niin ihmeellisen ihanalta. Se oli rakkaus. Se oli rakkaus. Hän otti äkkiä kiihkeästi Torkildin kasvot molempien käsiensä väliin ja katsoi niihin. Niin, se oli rakkaus, sen näköinen se oli. Hän veti Torkildin puoleensa, ja nyt suuteli Rose vuorostaan heidän seisoessaan siinä luntaan varistelevien puiden alla öisellä, hiljaisella, autiolla kadulla.

II.

I.

Torkild meni ruokasalin läpi, nyökäytti hyvänhuomenen palvelustytölle, joka oli kattamassa aamiaispöytää, ja seisahtui hetkiseksi arkihuoneeseen.

Pitkät valkoiset verhot verannan oven edessä liehuivat hiukan vedossa. Koko talossa tuoksui vielä vastamaalatulta. Lattia, joka kiilsi tuoreena ja keltaisena aamuauringon paisteessa, antoi huoneelle uuden kodin leiman, vaikka huonekalut olivatkin erilaatuisia ja enimmäkseen vanhoja.

Ihmeellinen kevätilma oli kestänyt koko tämän viikon heidän kotiintulonsa jälkeen. Nämä ihanat aamut --.

Hän löysi Rosen savukkeet hänen kirjoituslippaaltaan, otti yhden ja sytytti. Ulosvedetyllä levyllä oli ihka uusi "Emännän tilikirja" vanhan posliinisen kirjoitustelineen edessä. Valokuvan Torkildista pikkulapsena äitinsä sylissä oli Rose pannut kehyksiin ja asettanut pöydälle. Torkild otti sen ja hiveli poskeaan äitinsä kuvaan. Ja sitten hän kumartui ja suuteli Rosen pientä tilikirjaa, siihen kohtaan mihin Rose oli kirjoittanut uuden nimensä, Rose Christiansen.

Hän laskeutui alas puutarhaan Rosea odotellessaan polttelemaan.

Huvila oli kummulla, kolmelta taholta kuusimetsän ympäröimänä. Mutta rakennuksen edustalle oli laitettu puutarha, suuri puolipyöreä kukkapenkki ympäröi koko somerolla peitettyä verannan pengertä. Siinä ei ollut vielä mitään muuta kuin sanomalehtipaperisia tötteröitä, jotka Rose oli pannut pienten vastaistutettujen taimiensa suojaksi. Mutta kukkapenkin ja keltaisiksi paahtuneiden tötteröiden takana vietti vaaleanvihreä mäki pienine uusine hedelmäpuineen jokeen päin, joka juoksi kirkkaana ja hiljaisena talon ohi; juuri puutarhan alapuolella se oli laajentunut pieneksi järveksi, joka kimalteli päivänpaisteessa; vesi seisoi korkealla vihreän niityn rinnassa, ja pienet pajupensaat pilkistelivät vedestä.

Joen toisella puolen oli vain niittyä ja peltomaata sinne saakka, missä metsä piirsi tumman juovansa valoisan taivaan alle. -- Torkild seisoi siristellen silmiään vasten aurinkoa. Hän tunsi oman onnensa suloisena, rauhallisena väsymyksenä, ja hän imi itseensä auringonlämpöä koko ruumiillaan; mäeltä henkäili kevääntuoksua, joku hyönteinen surisi, musta kovakuoriainen kiipesi kortta pitkin ruohikossa hänen jalkansa juuressa, ja kun se tipahti maahan ja jäi maata sätkyttelemään selälleen, kumartui hän ja auttoi sen jälleen kohdalleen.

Pienet pilvet taivaalla ja kukkivat kirsikkapuut hänen alapuolellaan viettävällä mäellä hohtivat yhtä hopeanvalkoisina. Ne olivat aivan pieniä, nuoria puita, koko kukkiva latvus ei ollut morsiuskukkavihkoa suurempi.

Verannalta kuului askelia. Rose tuli ulos, alushameessa ja heleässä kampausröijyssä, ja ripusti pari pyyhinliinaa kaiteelle.

"Etkö ole pukeutunut vielä?" huusi Torkild hänelle.

"Heti. Otan vain hameen ylleni." Rose seisahtui ovelle, kirkkaiden, punaruutuisten verhojen väliin. "Voithan tulla sisään ja alkaa syödä, jos sinun on nälkä. Minä tulen ihan tuokiossa."

"Lorua. Joudu ja tule tänne. Niin saat nähdä kaunista."

Hetkistä myöhemmin Rose tuli alas verannanportaita vaaleassa kesäpuvussa. Hän meni Torkildin luo ja pisti kätensä hänen kainaloonsa.

"No? Mitä sinä oikein tahdoit? Oliko se jotakin erikoista?"

"Ei." Torkild veti Rosen itseään vasten. "Se ei ollut -- mitään -- erikoista."

Rose hieroi otsaansa Torkildin kasvoihin:

"Mikä se sitten oli niin kaunista -- poju?"

"Sinä."

"No senhän minä tiedän. Mutta se, jota aioit näyttää minulle?"

"Eikö tämä sitten ole kaunis?" sanoi Torkild ja kosketti heidän edessään olevaa pientä kirsikkapuuta.

"Kyllä, se on kaunis", sanoi Rose iloisesti. Ja hän irroittautui lempeästi Torkildin sylistä ja astui muutamia askelia alemmaksi omenapuita kohti. "Nyt nämäkin pian tulevat kukkaan."

"Oletko tyytyväinen taloomme", kysyi Torkild kahdennenkymmenennen kerran. Ja Rose vastasi, kääntyen takaisin hänen syliinsä: "Olen, olen kyllä!"

Käsikoukussa he menivät pienen välkkyvän aamiaispöydän ääreen, ja Rose istuutui, otti myssyn kiiltävän kuparisen kahvipannun päältä ja alkoi kaataa kuppeihin.

"Seis, seis. Ei enää minulle." Torkild tarttui hänen ranteeseensa ja pysähdytti hänet.

"Etkö tahdo _enempää_ kahvia? Mikä sinun on -- etkö voi hyvin tänään, Torkild?"

"Kyllä." Torkild nauroi. "Kaada vain täysi kuppi. Minä sanoin sen vain saadakseni tekosyyn ottaa sinua kädestä."

"Uh!" Rosekin nauroi. "Sitä sinä teet tosiaan ilman tekosyytäkin mielin määrin, minun nähdäkseni. -- Sinun täytyy nyt joutua syömään, Torkild, muuten myöhästyt konttorista."

"En enempää kuin tavallisesti", sanoi Torkild huolettomasti, ja Rose hymyili ja pudisti hänelle päätään.

-- Sitten Torkild sanoi hyvästi, ja sitten Rose sanoi, niinkuin oli sanonut joka aamu, että hän tulisi saattamaan tielle asti, ja käsivarret toistensa ympärillä he astelivat verkalleen metsikön läpi.

* * * * *

Kun Rose palasi taloon, oli palvelustyttö korjaamassa pöytää.

"Kuinka on, Agnes, tarvitseeko meidän tuottaa mitään kauppiaalta? Leipää ei taida olla riittävästi --."

Hän kulki huoneissa ja katseli ikkunoissa olevia kukkiaan, ja hän meni puutarhaan ja kurkisti paperihattujen alla olevia taimia. Kentän yli hän oikaisi keittiökasvitarhaan. Penkit päilyivät hienoina ja mullanharmaina päivänpaisteessa; Torkild oli lapioinut ja haravoinut ja tallannut käytävät edellisenä iltana; tänä iltana he kylväisivät niihin. Hän ryhtyi ottamaan raparperia; senpä hän voikin tehdä nyt aamupäivällä, ennenkuin tuli aika ruveta ajattelemaan päivällistä, -- leikellä raparperia pulloihin pantavaksi.

Ei _ollut_ järkeä siinä, että heidän oli pidettävä aikuista palvelijatarta, mutta Torkild tahtoi niin välttämättä. Ensiksikin, koska hänen mielestään talo oli liian iso Roselle; heidän oli ollut pakko vuokrata tämä pikku huvila, koska se oli ainoa kelvollinen asunto, mikä oli saatavissa. Sitäpaitsi Torkild ei tahtonut, että Rose olisi yksin koko aamupäivän, kun talo oli niin yksinäisellä paikalla. -- Mutta Rosella oli kovin vähän tekemistä kaikkina niinä tunteina ennen puoliviittä, jolloin Torkild tuli kotiin.

-- Hän istuutui raparpereineen huoneeseen.

Kun palvelijatar tuli tuomaan hänelle teetä kello puoli yksi, oli hän leikellyt ison vadillisen.

Miten ilkeiksi sormet tulevat raparperin leikkelemisestä --.

Päivälliseksi tulisi vain eilistä lientä uudelleenlämmitettynä ynnä turskaa, joten hänellä ei ollut mitään tekemistä keittiössä.

Tosin oli hänellä vielä koko joukko ompelemista kapioissaan. -- Mutta kädet olivat niin inhottavat ja kurttuiset. Hän penkoi vähän kirjahyllyä, mutta ei ollut lukutuulella.

Oikeastaan hän oli väsynyt. Hän hymyili hieman hämillään itsekseen --. Hän _oli_ väsynyt. Paneutua pitkäkseen sohvalle keskellä päivää -- sitä hän ei ollut koskaan tehnyt; hän oli aina pitänyt sitä hyvin halveksittavana.

Mutta hän teki sen hiukan vitkastellen, veti jalat sohvalle alleen ja sovitti tyynyn poskensa alle. Hän hymyili vaivihkaa itsekseen pari kertaa siinä maatessaan. Ja sitten, hetken perästä, hän oli vaipunut uneen.

II.

Juuri kun Rosen piti lähteä ulos -- hän oli jo ripustanut kappansa uunin viereen -- tuli palvelustyttö tuoden kaksi isoa pahvirasiaa. Eräs poika tehtaalta oli ne tuonut, sanoi hän.

Rose pani laatikot pöydälle pienen joulukuusen viereen, joka vielä oli vihreä ja paljas. Hän arvasi mitä niissä oli -- kukkia Torkildilta aatonaatto-illan johdosta.

Minkä ikinä Torkild saattoi ajatella ilahduttavan Rosea, sen hän toimitti hänelle -- ennenkuin Rose ehti toivoakaan. Oli kuin ei Torkildilla olisi ollut mitään muuta ajatusta kuin osoittaa Roselle kuinka paljon hän piti hänestä -- nyt tähän aikaan.

Muuten, olihan Torkild ollut sellainen aina. Aina oli syy ollut Rosen, milloin oli ollut jotakin särähtävää heidän välillään näinä ensi kuukausina. Rose ymmärsi sen nyt. Se johtui siitä, että hänen rakkautensa oli ollut pintapuolista ja itsekästä Torkildin rakkauden rinnalla. Juuri siitä, että hän sisimmässään tiesi tunteensa vähemmän arvokkaaksi kuin Torkildin tunne, aiheutui se, että hän toisinaan oli tuntenut itsensä tyytymättömäksi avioliittoonsa -- herrajumala, siinäkö se oli kaikki! Niin, se oli ollut siinä kaikki _hänen_ puoleltaan -- toisinaan hänestä kyllä tuntui ihanalta olla siten rakastettuna ja hyväiltynä ja himoittuna ja ihailtuna -- ja kun hän silloin tällöin äkkiä saattoi tuntea jotakin vastenmielisyyden-tapaista heidän kiihkeässä yhdyselämässään, niin johtui se siitä nöyryyttävästä alitajuisesta tietoisuudesta, ettei hänellä ollut mitään ehjää ja voimakasta intohimoa Torkildin intohimon vastineeksi. Nyt kun lapsi hänen kohdussaan kutsui esiin kaiken hänen rakastamiskykynsä, nyt hän ymmärsi. Oi, nyt hän ymmärsi myös Torkildin äärettömän herkkätuntoisuuden, sen, joka kesällä oli herättänyt hänessä pientä umpeaa ärtymystä -- se johtui siitä, että se todisti heidän yhdyselämänsä olevan Torkildille äärettömän paljon merkitsevämpää kuin hänelle.