Part 11

"Lorua -- minä olen materialistinen eläin", sanoi Torkild ja nauroi, "joka viihdyn rouva Strandenin lihapatojen ääressä. Kunpa voisimme löytää sinullekin jonkun rouva Strandenin, katsos, tytöntypykkä --"

Päivällinen oli uhkuva, uusia juureksia ja sokeriherneitä liemen ohella, kermakastiketta vasikanpaistille ja iso kasa mansikoita kerman kanssa jälkiruoaksi. Rose myönsi kernaasti, ettei hän ollut syönyt sellaista ruokaa vuosikausiin. Sitten hän alkoi nauraa:

"Todellisuudessa en koskaan. Oikeastaan en ole koskaan syönyt hyvää ruokaa, näetkös, Torkild. Mamman vahva puolihan ei ollut ruoanlaitto. Ja sittemmin olen aina asunut vieraissa ihmisissä --. Tämä on minulle kuin satua."

Torkild hymyili vähän. Hän ei antanut sitä huomata, mutta häntä liikutti todellakin tuo, mitä Rose sanoi. Eihän häntä nyt oikeastaan kannattanut niin suuresti surkutella sen vuoksi, ettei hän ollut koskaan syönyt hyvää ruokaa. Mutta se osoitti Torkildille ikäänkuin havainnollisesti, kuinka yksinäinen Rose todella oli. Äidin kuoleman jälkeen ei ollut ketään ihmistä, joka olisi tarjonnut hänelle sijaa pöydässään; hänen oli ollut pakko tyytyä istumaan siellä, missä paikka on avoinna jokaiselle, joka voi maksaa puolestaan. Hän kulki konttorin ja täysihoitolan väliä, pelkkien vieraiden ihmisten joukossa. Ystäviä hänellä ei ollut; hänelle ei johtunut mieleenkään liittyä ihmisiin. Torkild näki, milloin Rose oli hänen majatoveriensa ja heidän tuttaviensa seurassa, kuinka mahdotonta hänen oli liittyä sellaisiin ihmisiin, joita nuorille, yksinäisille täysihoitolassa asuville tytöille on seuraksi tarjona. Rose ei ollut nirppanenä eikä morkkailija -- se johtui vain siitä, ettei hänellä ollut heidän kanssaan mitään yhteistä. Ja aivan harkitsematta oli Torkild tyytynyt siihen asiaintilaan, että Rose joutui turvautumaan häneen ainoana seuranaan. Koskaan ennen ei Torkild ollut tullut ajatelleeksi, kuinka säälittävä Rosen asema oli, kun hänen oli elettävä nuoruutensa kaikkein kolkoimmassa yksinäisyydessä -- yksinäisyydessä, jossa ei koskaan saa olla yksin. Vieraita ihmisiä oli samassa huoneessa hänen kanssaan, kun hän työskenteli ja kun hän söi aterioitaan; vapaahetkinään oli hänellä valittavana joko istua "salissa" vieraiden ihmisten kanssa tai yksinään pimeälle pihalle antavassa täysihoitolahuoneessa -- tai kuljeksia yksinään ympärinsä kaupungissa, jossa hän ei tuntenut ketään -- sillä nuori nainen ei saa edes mennä suuren kaupungin lähellä oleviin metsiin ja maille, jos hän on yksin.

Ei, Torkild ei ollut ennen ajatellut, millaista Rosen olemassaolo todellisuudessa oli. Hän, joka oli ollut Rosen ainoa ystävä, oli kiusannut häntä rakkaudenkerjuullaan myöhään ja varhain. Ja hän, Torkild, oli mielestään muka yksinäisin --. Tosin oli hän yksinäinen, tosin oli Rose ainoa maailmassa, jonka kanssa hänellä tuntui olevan jotakin sisällistä yhteisyyttä. Se ei ollut kuitenkaan estänyt häntä solmimasta pinnallisia, mutta varsin miellyttäviä muunlaatuisia ystävyyssuhteita. Hänen olennossaan oli sellaista, joka kuului yksinomaan Roselle -- mutta siinä oli muutakin -- oli hänen toveruutensa Lundin ja varsinkin Helsingin kanssa, pidättyväinen, mutta vilpitön ja harras ystävyys, jonka arvon hän hyvin tunsi. Ja sitten oli hänen ystävyytensä Betzyn kanssa -- ystävyys, joka kaikkine "lörpötyksineen", suuteluineen ja hyväilyineen ei hänen huolettomassa mielessään ollut koskaan esiintynyt minään uskottomuutena Rosea, hänen ainoata rakastettuaan kohtaan, -- aina siihen saakka kunnes hän vähällä oli ollut lörpötellä itsensä auttamattomasti kiikkiin --.

* * * * *

He joivat kahvin verannalla. Torkild istui kaiteella ruusujen keskellä ja katseli kukkivaan puutarhaan:

"Eihän täälläkään aina ole tällaista, kuten ymmärrät", virkkoi hän äkkiä hiljaa. "Tämähän on ihanin aika. -- Tänään on täällä sellaista kuin _tuleekin_ olla, kun sinä kerran olet vieraanani."

Torkild näki Rosen punastuvan. Mutta hän luuli sen johtuvan pelosta, että hän alkaisi jälleen entiseen tapaansa. Ja hän nousi, meni sisään ja istuutui pianon ääreen.

Hänellä oli esillä Rosen äidin vanhat nuotit. Rose oli lahjoittanut enimmät niistä hänelle, sillä itse hän ei soittanut paljonkaan.

Rose jäi istumaan verannalle. Mehiläiset surisivat unettavasti ruusupensaissa, ja ilma oli täynnään lämmintä, voimakasta kesäntuoksua. Silmät puoliummessa hän kuunteli, kun Torkild lauloi ja soitti niitä säveliä, joiden kaiussa hän oli kasvanut.

Kerran Torkild tuli ovelle. Hän seisoi siinä katsoen kesäiseen puutarhaan.

"Tiedätkö, Rose -- minusta on koko ajan tuntunut, että tässä paikassa on jotakin, mikä muistuttaa sinun äidistäsi. En tiedä, mistä se tulee. Ehkä siitä, että kaikkialla missä tunnen sitä suloa ja sopusointua, joka voi vallita yksinkertaisten, vaatimattomien kotien yllä, täytyy minun ajatella häntä. En tosin ole sitä tähän saakka tuntenut muualla kuin hänen luonaan -- ennenkuin tulin tänne. Eikö sinustakin tunnu, että täällä on jotakin, mikä muistuttaa omaa kotiasi?"

"Tuntuu", sanoi Rose hiljaa. "Toisinsanoen, -- tämä _on_ koti. Enkä minä ole koskaan nähnyt muita koteja kuin mamman --."

Hän oli vaiti hetkisen. Kunnes äkkiä virkkoi:

"Minä muistan, kuinka väsynyt olin siihen usein -- kodin hiljaisuuteen, vaikka se johtui sulosta ja sopusoinnusta, kuten sanot. Mutta minusta tuntui, ettei sopusointu sittenkään ollut niin kovin paljon arvoinen -- kun se sisältyi siihen, että kaikki häiritsevä oli suljettu pois. Mutta minä kaipasin päästä oppimaan ja tuntemaan ja ymmärtämään kaikkea sitä, minkä mamma sulki pois meidän elämästämme --. Kaipasin itselleni työtä, jossa tarvittaisiin jännitystä, ponnistusta, työtä, jossa voisin tulla oikein kyvykkääksi. Ja kaikkia ihmisiä, noita tavallisia, jokapäiväisiä ihmisiä, joille mamma nyrpisti nenäänsä. Minä kaipasin niitä -- uskoin, että voisin löytää kaikista heistä jotakin arvokasta ja merkillistä. Tahdoin oppia pitämään heistä, tahdoin tehdä heille palveluksia, auttaa heitä, voittaa heidän rakkautensa. Olen koettanut sitä, mutta en voi. Minä _pidän_ ihmisistä, he ovat kilttejä minulle, minä en ole vihoissa kenenkään kanssa, joita tapaan -- mutta minä huomaan vain aina heidän sanovan sisässään minulle: tähän asti, ei etemmäksi. Ja pahinta on, että minulla on samanlainen tunne itsellänikin -- että tähän asti, mutta en etemmäksi välitä heitä tuntea --."

Torkild tuli ja istuutui jälleen kaiteelle. Hän otti Rosen toisen käden ja pani sen polvelleen, silittäen sitä kahdella sormella kerta toisensa jälkeen. Äkkiä hän taittoi ruusun takanaan olevasta pensaasta ja pisti sen hänen sormiensa väliin, puristaen ne kukan ympäri. Rose ei liikahtanut; ei katsonut Torkildiin tämän sitä tehdessä. Torkild taittoi toisen ruusun ja vielä toisen ja heitti hänen syliinsä.

"Minkätähden teet noin?" kuiskasi Rose lopulta.

"Minkäkötähden? No." Torkild heitti jälleen kukan hänen päälleen. "Minä toivotan sinulle hyvää, Rose. Toivotan, että saisit kaikki mitä toivot."

"Torkild -- tiedäthän, etten toivo takaisin siihen vanhaan."

"Tiedän sen. Olet sanonut, että toivot jotakin ihan uutta elämääsi. Jotakin, joka voisi vallata sinut niin kokonaan ja täydelleen, että unohtaisit kaiken vanhan. Kaiken. Ja kaikki."

"Toivotko minulle sitten sitä, sinä?"

"Kyllä, minä toivon sitä. Sillä sinä et saa muuten rauhaa."

Rose istui vaiti hetkisen.

"Entä sinä?" kuiskasi hän hyvin hiljaa.

"Minäkö? Minulla on joka tapauksessa ollut jotakin -- olen tuntenut jotakin -- jota ilman en olisi tahtonut olla -- jota en toivo olemattomaksi mistään hinnasta. -- Eihän kukaties voi odottaakaan saavansa enempää. -- Olen nauttinut aikani, ja sen nautinnon makua en koskaan kadota --."

"Torkild", sanoi Rose hiljaa. "Joko sinä olet alistuneempi kuin miksi minä koskaan voin tulla. Tahi sinä olet ylpeämpi kuin voin ymmärtää --."

"Ehkä joku tulee ja opettaa sinut ymmärtämään sen" sanoi Torkild hiljaa.

Rose istui hiljaa jonkun aikaa.

"Soita vielä minulle", pyysi hän äkkiä. "Soita vielä niitä vanhoja mamman lauluja -- ole niin kiltti --."

Rosella oli syli täynnä puutarhan ruusuja ja pioneja ja liljoja, kun hän meni asemalle illalla. Torkild kantoi suurta vasua puutarhamansikoita ja morelleja.

"Minä saatan sinua kotiin asti. Minun on autettava sinua kantamaan kaikkia näitä, ymmärräthän. Vähän jälkeen kahdentoista lähtee juna, jolla voin palata."

He eivät puhelleet paljoa istuessaan kahden huonostivalaistussa vaunussa matkalla kaupunkiin, eivätkä myöskään kävellessään valoisassa kesäyössä kaupungin halki Rosen täyshoitolaan. Ylhäällä ummehtuneessa porraskäytävässä, kun Rose aukaisi lukkoa, muistutti Torkild lomaesityksestään:

"Niin, mietipäs sitä, Rose. Ja kiitos, että tulit. Tuletko vielä toistekin käymään luonani?"

"Kyllä, kiitos. Sen teen hyvin mielelläni, Torkild."

"Hyvää yötä sitten." Torkild antoi hänelle lyhyen, lujan kädenpuristuksen.

Rose meni huoneeseensa ja puuhaili siellä järjestellen kukkia. Hänellä ei ollut tarpeeksi laseja ja maljakoita kaikille, täytyi panna joitakin vesikannuun huomiseksi.

Seisoessaan pesukaapin yllä olevan pienen peilin edessä ja hajoittaessaan tukkaansa katseli hän kauan ja miettivästi omia kasvojaan.

Koskaan ennen ei hän ollut ajatellut sitä, että hänellä oli Torkild. Hän oli ottanut tämän rakastumisen jonakin luonnostaan lankeavana, joka oli aina kuulunut hänelle, koettamatta koskaan arvioida mitä se hänelle, Roselle, merkitsi. Hän tiesi sen nyt. Torkild _ei_ ollut se, jota hän kaipasi, mutta hän tiesi myöskin, ettei hän voisi koskaan repiä tätä pois sydämestänsä, ilman että jäisi jäljelle paljas, kipeä paikka. Ja hän tiesi, ettei hän myöskään tahtonut olla ilman Torkildin rakkautta --.

XI.

Rose oli joutunut irto-laiturille, hän seisoi hieman syrjässä ja katseli ihmisvirran myllerrystä, kun mustat, talvitamineisiinsa pyntätyt olennot häärivät matkalaukkuineen ja myttyineen. Kaksi vuonoalusta höyrysi lähtövalmiina; oli joulun aatonaaton iltapuoli ja kova liikenne. Laiturin puusilta kolisi ja jysähteli, kun laatikoita ja laukkuja vyöryteltiin, ihmiset huutelivat ja kyselivät kaupunginlähetti- ja juoksupoikaparvelta, vesi kohisi ja kuohui laivan potkurin alla, höyrykoneen säännöllinen jytkytys tuntui valtimonsykintänä läpi melun.

Sisempää satamasta kuului jyrinä ja räminä vaunujen ajaessa kivisillan yli. Tuon tuostakin viiltäytyi meteliin veturinvihellyksiä ja laivapillien ulvahduksia. Koko kuurapakkasen kolkkous ja kylmyys oli noissa kovissa ja viiltävissä äänissä.

Rose meni laiturin päähän. Jääkappaleiden hilahtelu alhaalla kylmänharmaassa vedessä kuului niin tyynnyttävältä ja rauhaisalta. Silmillään hän seurasi tummaa, täyteenahdettua höyrylaivaa sen viilettäessä keikkuvien punaisten poijujen ohi ulospäin tummien saarten välitse, missä matalalla oleva, himmeä auringonpallo loi kuparinhohtavan juovan kelmeään veteen. Taivas oli harmaa ja raskas -- ilmassa oli jotakin, mikä sai toivomaan, että nyt ehkä pian saataisiin lunta.

Sataman ja rautatien noenmustaamien tonttien takana kohosi Ekeberginharju raskaana ja tummana -- huolimatta ruskeita mäkiä ja raudanmustaa näreikköä peittävästä ohuesta huurrekalvosta. Oli kuin rinteellä kyyhöttävistä pienistä puutaloista olisi niiden iloiset värit paleltuneet pois.

Savusumu vaappui matalalla kaupungin yllä. Valot oli sytytetty pitkin satamaa, valkoisia kaarilamppuja ylhäällä raskasta taivasta vasten, pieniä punaisia kipunoita tavarasuojissa, keltaisia tyyniä valoläikkiä, ikäänkuin öljypaperin läpi kuultavia, Itäradan aseman suurten ikkunoiden takaa.

Rose tunsi poskiensa olevan sinisenvalkeat kylmästä. Hänen musta kävelypukunsa oli oikeastaan kevätpuku, mutta hänellä ei ollut ollut varaa hankkia itselleen talvitamineita tänä syksynä; loma oli tullut niin kalliiksi. Siksi hän käytti kevätpukuaan ja sen alla villaröijyä; oli hyvä onni, että hän oli laihtunut. Mutta hän oli nyt läpiviluissaan seisottuaan tuolla laiturin päässä; hän hytisi lähtiessään kävelemään. Siten väristessään hän tunsi oman ruumiinsa niin alastomana vaatteissaan -- ja tietämättä mistä tuo ajatus tuli, tunsi hän liikutettuna, kuinka kurjan yksinäinen se oli, tuo pieni alaston, kalpea, hento ruumis suuren, mustan kotelonsa kätkössä. Se oli hieno ja kaunis, mutta kenenkään muiden silmät kuin hänen eivät olleet sitä nähneet, ei mikään lämmin, rakastava käsi ollut hyväillyt sitä. Ehkä se kuihtuisi, turmeltuisi vuosien vaikutuksesta siten näkemätönnä ja koskematonna. Joka kerta kun häntä puistatti, tunsi hän koko ruumiinsa käyvän kananlihalle -- ja hän tunsi äärettömän surumielistä kaipuuta saada lämmitellä ihoaan toisen ihmisen lämmintä ihoa vasten.

Tuo tunne kylmyydestä puhtaasti ruumiillisena yksinäisyytenä jäi vallitsemaan hänen mieleensä hänen kävellessään ja kiertäessään pitkin laitureita. Hän _näki_ itsensä alastomana koko ajan, vaatteet olivat ulkopuolella kuin näkymättömyysviittana. Hän tunsi kuin uivansa siinä savusumumeren pohjassa, äänettömästi ja näkymättömänä. Keskellä kaikkea tuota hyörinää, joka ei häntä liikuttanut. Keskellä kaikkia noita ihmisiä, joista hän ei tuntenut ainoatakaan. Hekin kätkivät alastoman ruumiin vaatteittensa sisälle, heilläkin oli alaston minä, joka oli näkymätön hänelle. Kun hän ajatteli sitä, tuntui hänestä oma yksinäisyydentunteensa tavallaan oikeutetuksi. Hän oli koettanut liittyä toisiin -- rehellisesti ja vilpittömästi oli hän mielestään sitä koettanut, mutta onnistumatta. Nyt kun hän äkkiä tuli ajatelleeksi, että heillä kaikilla oli alaston ruumis sen sisäpuolella, mitä hän heistä näki, tunsi hän oikeutetuksi sen vastenmielisyyden, joka hänellä sisimmässään oli useimpia ihmisiä kohtaan, joita hän oli tavannut. -- Minulla on kai oikeus peittää itseni heiltä, oikeus vaatia, etteivät he riisuudu edessäni --.

-- Hänellä oli tapana usein kävellä täällä laitureilla -- päivänlaskussa, kun kaikki ihmishyörinän valot sytytettiin. Hän ajatteli jonkinlaisella itsetietoisella rakkaudella kaikkia yksinäisiä teitään -- omituisia, rappeutuneita, kauniita loukkoja kaupungin laiteilla, teitä, joilta hänellä oli laaja näköala koko tuon vieraiden kotien kattomeren yli, solia, jotka pujottelivat pienten köyhien puutalojen välitse, joissa asui ihmisiä, joita hän ei tuntenut. Minä olen ulkopuolella toisten iloja, ajatteli hän -- toisilla on joku, josta he pitävät, tai on heillä joku, jonka kanssa he seurustelevat, jota he panettelevat, josta he juoruavat tai jonka kanssa he juoruavat, tanssivat, menevät kävelemään --. Minulla on joitakin muita pieniä iloja, mutta minä suljen ne kätteni suojaan aivan kuin ne olisivat pieniä lämpimiä linnunpoikasia --.

Hän ajatteli pientä huonettaan, johon hän oli muuttanut syksyllä. Se oli Teresenkadulla, mutta se antoi puutarhaan päin, jossa oli vanha keltainen puurakennus, vanhainkoti. Kun hän muutti sinne lokakuussa, oli hänellä ollut silmäänsä edessä vain keltaisia puunlatvoja, kun hän katsoi ulos. Hän oli iloinnut siitä, asuttuaan yli vuoden näköalanaan ahtaan pihan musta kaivo. Hän oli tutustunut joihinkin kodin vanhoihin eukkoihin, oikeammin sanoen ensi sijassa vain yhteen, Nora-nimiseen. Rose oli pudottanut ompeluksensa ikkunasta eräänä päivänä; Nora, joka oli puutarhassa, otti sen ylös, ja kun Rose juoksi alas sitä noutamaan, joutui hän puheisiin vanhuksen kanssa. Hän oli kotoisin Eidsbergistä, oli tullut kaupunkiin erään papinperheen mukana lapsentyttönä, ollessaan aivan nuori. Ja sitten yhdeksäntoistavuotiaana hän oli mennyt kihloihin, joutunut sairaalaan -- ja sitten hän oli neljäkymmentä vuotta elänyt vaivaishoidon nojassa, muuttanut sairaalasta sairaalaan, ollut viime vuosina sieltä poissa, elänyt viidentoista kruunun kuukausirahalla vuoden ympäri pienissä ullakkokopeissa kaupungin ulkolaidoilla -- herra ties miten -- nähden nälkää ja vilua, mutta sentään varsin tyytyväisenä, puheesta päättäen -- kunnes he ottivat ja panivat hänet tähän vanhainkotiin. Mutta täällä ei mikään ollut hänelle mieliksi. Hän kaipasi takaisin yliskoppiinsa, jossa hän sai olla rauhassa omine pikku talouksineen. Rose ymmärsi sen niin erinomaisen hyvin. -- Papinperhe ei ollut koskaan tiedustellut entisen palvelijansa oloja. Yksi pojista oli nyt valtioneuvos, ja Rose oli koettanut kertoa Noralle tämän hoidokin menestyksestä, luullen sen kiinnittävän hänen mieltään. Mutta ent. lapsenpiialle hän oli ja pysyi sinä pojanvesana, jota hän oli hoitanut. "Niin, se Edvart se oli niin joutava sen puolesta kun se kasteli vuoteensa, niin ihan. Joka ikinen yö, tietäkää se! Vielä niin suurena poikana -- yhdennellätoista, oletteko kuullut hullumpaa!" Joka kerta kun Rose nyt näki sanomalehtien pohtivan valtioneuvoksen viimeistä puhetta, täytyi hänen hymyillä --.

Hän oli ostanut villaliivin Noralle joululahjaksi ja tilannut munakaakun. Sillä hän tietenkin tahtoi tuottaa mielihyvää kaikille kodin vanhuksille --.

Hänen oma joulunsa sitten. Kotona huoneessaan hänellä oli pieni kuusi, hän sytyttäisi sen kerran iltapäivällä, ennenkuin menisi setänsä luo, tai illalla kotiin palattuaan. Se olisi hänen oikea jouluiltansa. Hän oli saanut paketin tädeiltä Tanskasta, noilta ikuisesti uskollisilta äidin sisarilta, joita hän ei ollut nähnyt sittenkuin lapsena, mutta jotka säännöllisesti lähettivät tervehdyksiä jouluksi ja hänen syntymäpäiväkseen; heidän pienet lahjansa hän oli pannut joulukuusensa juurelle. Hän oli iloinen siitä, että oli saanut lähetetyksi heille pienen paketin koruompeluksia. Ja että oli löytänyt ne kauniit vanhat pronssikynttiläjalat Torkildille.

Niin Torkild, ajatteli hän. Hänethän hänen oli tavattava kahdenkymmenen minuutin perästä; hän oli luvannut lähteä Torkildin kanssa ostamaan lahjoja Liedin lapsille, joiden luona tämä viettäisi jouluillan.

Rose oli katkeroitunut itselleen siitä, ettei hän ollut tyytyväinen siihen muutokseen, joka oli tapahtunut Torkildin käytöksessä häntä kohtaan. Torkild _oli_ mitä parahin toveri, ritarillisin, uskollisin ystävä -- eikä hän maininnut koskaan enää olevansa rakastunut häneen. Mutta silloin kun Torkild ei ollut malttanut olla puhumatta _siitä_, oli Rose kuvitellut olevansa pahoillaan siitä, pahoillaan Torkildin puolesta, häpeissään hänen lakkaamattoman hyvyytensä vastaanottamisesta, koska se johtui tunteesta, jota hän ei voinut tyydyttää. Ah, hän tunsi itsensä paljon nöyryytetymmäksi nyt, kun hän tiesi Torkildin olevan hänelle kiltin vain puhtaasti veljellisestä säälintunteesta --.

-- Oi ei, tuo hänen tyytymättömyytensä nykyisin Torkildin seurassa ollessa, ei se muuten siitäkään johtunut, ettei hän olisi huolinut hänen säälistään. Hän oli varmaan todellisuudessa nauttinut heidän suhteestaan sellaisena kuin se oli ennen, katsonut sitä draamallisesti -- siinähän oli kohtalokkuutta: hän näki itsensä vaeltamassa yksinään eteenpäin, tuijottaen eteensä tyhjyyteen, kaivaten, odottaen sitä tuntematonta, joka antaisi hänelle kaiken elämän onnen -- ja hänen jäljessään seurasi Torkild askel askeleelta, sydän isoten häntä, halaten onnea häneltä, jolla ei ollut mitään antaa hänelle -- hän oli Torkildille kohtalo.

Ja draaman päätös -- sinä syysiltana Juhannuskummulla, jona he olivat suudelleet toisiaan jäähyväisiksi -- omituisen merkitsevä hyvästijättö, joka ei ollut missään suhteessa siihen aiheeseen, että Torkild oli saanut paikan tehtaalla kolmen neljännestunnin matkan päässä kaupungista -- ja sinä kesäpäivänä, jolloin hän oli ollut käymässä Torkildin luona, kun he istuivat päivänpaisteessa ruusujen keskellä verannalla ja Torkild painoi kukan hänen käteensä ja sanoi niin äärettömän lempeällä ja lujalla äänellä toivottavansa hänelle kaikkea maailman onnea -- sitä suurta onnea, jossa hän kokonaan unohtaisi Torkildin. Niin, vaikutus oli kieltämättä jonkunverran heikontunut Roseen nähden, sittenkun Betzy eräänä päivänä syksyllä oli kertonut olleensa kihloissa Torkildin kanssa kuukauden päivät edellisenä kesänä.

Rose nauroi katkerasti. Sen asian kanssahan hänellä ei ollut vähintäkään tekemistä. Hänenhän olisi pitänyt olla iloinenkin, jos Torkild olisi sekä kihlautunut että mennyt naimisiin toisen kanssa, kun hän vain olisi tullut siinä onnelliseksi. Mutta hänpä ei ollutkaan iloinen. Ei, hän olisi kyllä tahtonut olla kohtalona Torkildille, kunnes saisi itse oman kohtalonsa. Hän oli tuntenut karvasta nöyryytystä kuullessaan, että Torkild oli tilapäisesti voinut antaa sijaa elämässään kaikenlaisille muillekin kuin hänelle. Hän oli saanut oppia, ettei nainen tule helposti miehelle tämän _koko_ maailmaksi, jollei hän anna hänelle mitään -- hyvää taikka pahaa. -- Ei puuttunut enää muuta kuin että hän olisi katunut, että oli koettanut olla aivan rehellinen ja oikeudenmukainen, ettei ollut keimaillut Torkildin kanssa, ei käyttänyt keinoja tämän pidättämiseksi kiinni itsessään. --

-- Ja sitten se vastenmielinen asia, jota hän voinut saada mielestään -- kutsumattomia ajatuksia tuppautui väkisin Torkildin elämästä muutenkin. Rosehan tiesi, että tämä _oli_ ollut sekautunut sellaiseen -- kauan, kauan sitten, sen oli Torkild itse kertonut hänelle silloin kun Rose oli vastannut suutelemalla häntä. Silloin ei hänellä ollut liittynyt mitään mielikuvia tuohon Torkildin tunnustukseen; se ei ollut suututtanut häntä hetkeäkään, hän oli vain ajatellut, että Torkild oli onneton. -- Mutta nyt. Kaikki se vastenmielinen, jota hän inhosi tietää, ja josta hän ei kuitenkaan voinut olla kuulematta puheita konttorissa ja täysihoitolassa, se tunkeutui hänen mieleensä, vaikka hän kuinka olisi koettanut torjua sitä, ja hän ajatteli vasten tahtoaankin, että mahtoikohan myöskin Torkild --?

Hän häpesi itseään -- sentähden hän ei enää ollut iloinen ollessaan Torkildin seurassa.

* * * * *

Juna oli jo tullut, joten Torkild käveli odotellen aseman edustalla, kun Rose saapui sinne.

"Hyvää iltaa, olit oikein kiltti, kun suostuit lähtemään mukaani. Minä olen tyhmä keksimään lahjoja. Varsinkaan en käsitä, mitä minun on annettava rouva Liedille -- olin ajatellut vyösolkea, luuletko sen sopivan?"

"Se sopisi varsin mainiosti", sanoi Rose.

"Ja sitten minun on kai lähetettävä kukkia?"

"Jompikumpi riittäisi, minun mielestäni. Minunkin olisi muuten ollut tilattava joku kukka Margot-tädille."

"Vai niin, sinä siis menet pastori Wegnerille huomenillalla?"

"Uh, niin." Rose huokasi. Se oli hänen isänsä veli, joka oli ollut pappina Trondhjemissa monta vuotta, mutta tullut tänä syksynä Kristianiaan. "Nyt minun täytyy antaa lahjat kaikille siellä. Ja siihen minulla ei tosiaankaan ole varoja enempää kuin haluakaan."

"No -- ei suinkaan sinun tarvitse antaa heille muuta kuin jotakin turhanpäiväistä?"

"Sitäpä minä en tahdo. He ovat luonnollisesti kutsuneet minut tehdäkseen pienen hyväntyön Rose-raukalle. Mutta minä en tahdo istua siellä kuin jokin ruotivaivainen, jolle he ovat kilttejä. Ja minä olen ostanut Magdalle ja Evalle pitsinenäliinat, jotka maksoivat niin paljon, että olisin voinut saada sillä rahalla uudet kengät."

"Mutta Rose. Hyväähän he sillä ovat tarkoittaneet, poloiset."

"Hm, niin kyllä. Minua vain harmittaa niin kamalasti, että he niin hirveästi surkuttelevat minua, kun ei minulla ole kaikkea mitä heillä -- serkuillani nimittäin. Heidän mielestään on minua sääli, kun minun täytyy istua konttorissa enkä pääse 'ulos' enkä ole 'mukana' enkä tunne heidän 'piiriään' enkä saa hakkailla heidän tuttaviensa kanssa eikä minua kutsuta tanssiaisiin heidän ystävättäriensä luo eikä hyväntekeväisyysmyyjäisiin rouvien kanssa, jotka heidän mielestään ovat hienoja ja kaikkea sellaista. Ihan kuin minä voisin kuvitella mielessänikään sen kauheampaa kohtaloa kuin olla samallainen kuin Magda ja Eva --"

"Ei, ei, minä ymmärrän kyllä. Mutta hyvä Jumala, he tarkoittavat sillä hyvää."

"Äh, niin. Ja sitten minä en heidän mielestään ole kyllin nöyrä. Sinä olet nyt ylpeä, sanoo täti, ihan niinkuin äitisikin oli. Ja siinä sinä olet hyvin tuhma, tyttöseni. -- Että köyhät ihmiset, että minun olosuhteissani elävä tyttö julkenee omaksua mielipiteitä, se on tuollaisten ihmisten mielestä sopimatonta ylellisyyttä, tiedätkö. Katsos, minä tiedän, että nämä nenäliinat tulevat suututtamaan heitä. Mutta minäpä juuri tahdonkin olla ylpeä sellaisille ihmisille --.