Part 10

"Hän oli ollut sodassa ja kunnostautunut", sanoi Rose äkkiä. "Hän oli naimisissa -- kuoli kuusi viikkoa häiden jälkeen. Oli huhtikuu ja kauhea lumimyrsky, ja hänellä oli pitkä, vaikea matka siihen dovrelaispappilaan, missä häät piti vietettämän. Ja häiden jälkeisenä päivänä hän sai keuhkotulehduksen ja kuoli pian sen jälkeen nelistävään hivutustautiin, niinkuin siihen aikaan sanottiin."

"Entä hänen leskensä", sanoi Torkild. "Onko hänkin tuolla haudattuna?"

"Ei, sehän tässä hullua onkin. Hän meni saman vuoden jouluna naimisiin erään vanhan trondhjemilaisen kalakauppiaan kanssa. Mutta jäätyään leskeksi _hänestä_ laittoi hän tämän muistokiven ensimmäisen miehensä haudalle. Sitähän nyt voisi selittää yhdellä jos toisellakin tavalla --. Mutta minä kuvittelin mielessäni, että minä olin ollut hänen morsiamensa --."

"Niin silloin kai olisi käynyt niinkuin laulussa sanotaan: kuukauden kuluttua hän multaan peitettiin?"

"Sen voit ymmärtää", sanoi Rose ja naurahti.

"Luulin muuten", sanoi Torkild hetken perästä, "-- sinähän sanoit siihen aikaan -- vihaavasi haaveita ja kuvitelmia ja sen sellaista --."

"Niin", sanoi Rose lyhyeen ja lopettavasti. Mutta hän lisäsi hetken jälkeen: "Toisten haaveita, näetkös. Kun mamma tahtoi tunkea omia kuvitelmiaan minun elämääni."

He kävelivät verkalleen Ullevoldin tietä ylöspäin.

"Mihin aikaan matkustat huomenna?" kysyi Rose.

"En tiedä oikein. Juniahan menee pitkin päivää --"

"Minä tulen asemalle saattamaan sinua", sanoi Rose.

"Tuhannet kiitokset. Eihän se nyt mikään sen suurempi matka ole -- mutta tiedäthän, että tulisin hyvin iloiseksi -- kun minä nyt tavallani muutan pois kaupungista --."

"Mutta kaiketi sinä pistäydyt tänne tuon tuostakin -- eihän se vie täyttä tuntiakaan?"

"Noin viisikymmentä minuuttia. Etkö tule jonakin sunnuntaina katsomaan, millaiset olot minulla on?"

"Menemmekö vähän ylös Juhannuskummulle", ehdotti Torkild.

Ankkoja ei ollut vielä otettu talviasumuksiin; ne purjehtivat äänettömästi joutsenlammikon mustassa vedessä ja loivat levotonta värehtimistä rannan vaahterain ja koivujen seassa palavista kaasulyhdyistä heijastuviin valopylväisiin.

Aidan ulkopuolella mennä huristivat valaistut raitiovaunut ohitse rätisyttäen sinisenvalkeita kipunoita johtolangasta. Mutta puisto oli autio ja hiljainen, ruohokentät tummanvihreitä ja puuryhmät mustia tummansinipunervaa taivasta vasten. Siellä ei ollut ketään ihmisiä, lukuunottamatta muutamia puolikasvuisia lapsia, jotka juoksentelivat kenttien poikki ja piileskelivät pensaissa.

-- Noin olivat Torkild ja Rosekin seisoneet toisiinsa painautuneina puun takana pimeinä syysiltoina kauan aikaa sitten. Käsikkäin olivat he rynnänneet pensaiden läpi, niin että keltaiset ja punaiset lehdet varisivat heidän ylleen. Ja he olivat tähystelleet ja kuiskineet toisilleen hengästyneinä ja hiljaa, ja pimeässä leikkiminen oli tehnyt heidät hurjiksi ja täyttänyt heidän pienet sydämensä haaveellisilla kuvitelmilla seikkailuista ja vaaroista, joita he pakenivat täydellä todella.

Yö otti puiston helmaansa ja teki sen valtavan suureksi. Metsän autius huokui pienistä, somasti istutetuista puuryhmistä; pieni keinotekoinen puro, joka juoksi muuratuin putouksin nukkemaisten siltojen alitse, täytti pimeässä puiston virrankohinalla; vesi uinui mustana ja pohjattomana pensaiden alla, vaahtosi valkoisena sillan alla, jolla he istuivat, sieppasi valonpilkkeen vähän alempana ja leikki sen kanssa.

"Muistatko, että äitisi teki huvimatkoja meidän kanssamme Juhannuskummulle?" sanoi Torkild hiljaa.

"Muistan." Torkild saattoi Rosen äänestä kuulla hänen hymyilevän. "Muistan, kun ensimmäisen kerran näin riikinkukon. Kun se levitti pyrstönsä -- ei koskaan ole mielestäni mikään ollut niin valtavan ihanaa, uskotko. Ja jälkeenpäin vei mamma minut mukanaan ravintolaan ja antoi minulle vaaleanpunaista jäätelöä -- se olikin lisäksi kai ensi kerta, jolloin söin jäätelöä -- tiedätkö, Torkild, kun ajattelen sitä päivää -- ei milloinkaan ole minulla ollut niin suurenmoista tunnetta siitä, että minä _elin_."

He istuivat vaiti jonkun hetken sillan kaiteella.

"Niin. Ja huomenna minun on lähdettävä", sanoi Torkild hiljaa.

Hän kumartui eteenpäin pimeässä. Ja laski äkkiä kätensä Rosen kädelle:

"Rose -- tahdotko antaa minulle suudelman -- tämän ainoan kerran?"

Rose vitkasteli hiukkasen. Sitten hän taivuttautui Torkildia kohti ja tarjosi hänelle suunsa, kasvojen häämöttäessä kalpeina pimeässä. Mutta kun hän tunsi, että Torkildin huulet erkanivat aikoen sulkea sisäänsä hänen huulensa, teki hän pienen tahdottoman liikkeen, ikäänkuin haluten vetää päänsä takaisin. Torkild päästi hänet heti irti.

"Etkö _sinä_ voi suudella minua?" kuiskasi Torkild.

Rose otti häntä aivan kevyesti kaulasta hansikoidulla kädellään. Ja hän antoi Torkildille pienen, viileän ja lapsellisen suudelman, huulet supussa.

"Muistatko, että olet suudellut minua kerran ennen?" kuiskasi Torkild jälleen.

"Muistan."

"Kuinka tulit sen tehneeksi?"

Rose silitti äkkiä hänen kättään.

"Minun tuli niin hirveän sääli sinua. -- Torkild -- tiedäthän, että minä olen pitänyt sinusta hirveästi aina -- sillä tavalla kuin voin."

Torkild nyökkäsi.

"Niinkuin sisar. Niin. Mutta, Rose -- senjälkeen mitä olin kertonut sinulle -- etkö ajatellut, että saattoi olla vaarallista suudella minua?"

"Kyl-lä."

"Mutta sinä pidit minusta sittenkin niin paljon -- sisarellisella tavallasi -- että suutelit minua sittenkin --."

Rose oli hetkisen vaiti ennenkuin vastasi:

"Ni-in. Kun sinä kerroit minulle äidistäsi, näetkös, niin minä aioin tulla luoksesi ja suudella sinua. Minusta tuntui, että sinun kohtalosi oli ollut kovempi kuin on kohtuullista panna ihmisen kannettavaksi. Mutta sitten sinä kerroit sen toisen asian, ennenkuin ehdin tehdä sitä. Ja silloin minä ensin tulin iloiseksi, etten ollut sitä tehnyt. -- Minun on näet sanottava sinulle, että pappi oli puhunut meille siitä silloin kun kävimme rippikoulua. -- Mutta niin vastenmielisellä tavalla -- ikäänkuin hän ei olisi tiennyt olevankaan mitään sellaista kuin rakkaus, tai ylpeys, tai itsekunnioitus -- hyve oli vain edullinen kauppa, jonka hän saattoi tarjota meille, ja kaikki mitä hän ei pitänyt kaupan puodissaan, oli epäterveellistä ja epätaloudellista. -- Hyvä Jumala, kuinka minä häntä halveksin --.

"Minä muistin sitäkin. Ja minä ajattelin, etten tahtoisi olla sellainen kuin hän opetti, pelkurimainen ja omaa etua laskeva. Ajattelin, että kun minä pidin sinusta ja sinun oli paha olla, niin että minun teki mieleni olla sinulle kiltti ja hyväillä sinua, niin ei minun pitänyt välittää siitä, olitko sairas vai terve. -- Enhän tahtonut koskaan sallia itseäni peloiteltavan olemasta -- oikeudenmukainen."

Torkild ei vastannut. Hänestä tuntui niin kumman kylmältä tuo Rosen puhe. Ei edes sinä hetkenä, jolloin Rose antoi hänelle sen suudelman, joka teki Torkildin hänen orjakseen, ei edes silloin Rose ollut ajatellut häntä. Vain oman itsensä takia hän oli suudellut Torkildia. Omaan itseensä hän oli rakastunut, silloin ja nyt ja aina -- itseensä tai siihen ihannekuvaan, jonka hän teki itsestään ja jonka kaltainen hän tahtoi olla, maksoi mitä maksoi -- kuvaan, joka oli valkoinen ja kylmä kuin sen hänen sukuunsa kuuluneen nuoren sotilaan -- urhea, uskollinen, vilpitön, hyvä.

X.

Torkild oli soittanut Roselle eräänä perjantaina kesäkuun lopulla. Hän kertoi, että Tøsa oli kuollut ja jättänyt jälkeensä neljä sokeaa pentua, joita hän ja hänen emäntänsä kasvattivat pullosta syöttämällä suurella vaivalla. Huomenna ne saisivat silmät -- tahtoisiko Rose tulla sunnuntaina niitä katsomaan.

Torkild seisoi asemalla odottamassa Rosea puoliyhdentoista junalla -- ja hän oli pukeutunut uuteen kesäpukuun ja kiiltonahkakenkiin, ruusu napinreiässä ja violetti nenäliina taskussa. Hänen valkoisen ja mustan kirjava lintukoiransa puikkelehti hänen ympärillään nuuskien, toimitti pienen asian olutpulloja sisältävän vihreän laatikon kulmalla, joka seisoi yksinäisenä ja hylättynä asemasiltaman punertavalla somerolla, ja sitten se heittäytyi maahan ja etsi itsestään kirppuja, valkoisen karvan loistaessa päivänpaisteessa kuin hopea.

Yöllä oli satanut ja ilmassa oli tuore kosteuden kiilto -- pieniä, siniharmaita, hopeapäärmeisiä pilvenhattaroita purjehti hohtavan kesätaivaan yli, ja kun juna tuli jyristen tunnelista, ajautui savu täyteläisenä ja nokimustana harjun vastapestyn kuusimetsän ylle.

"Kas vain, onneksi olkoon", huusi Torkild Roselle -- "uusi leninki!"

Rose nauroi ja nyökkäsi ja otti vastaan hänen kätensä hypätessään alas vaunusta. Hänellä oli uusi taivaansininen pellavapuku ja suuri oljenkeitainen, mustilla siivillä koristettu hattu, heleänväriset sukat ja kiiltonahkakengät, ja kun hän nosti helmansa ylös astuessaan kiiltävien kiskojen yli, missä voidetta oli rasvaisina lampina raiteiden välissä, näki Torkild, että hänen kengänpohjansa kiilsivät uusina ja sysimustina.

He kävelivät puhellen ihanasta ilmasta.

"-- sillä olisipa ollut ikävää, jos olisi satanut", sanoi Rose.

"Niin, olisipa tietenkin se ollut vähemmän hauskaa", sanoi Torkild.

He kulkivat varastotonttien välitse, missä lautapinot tuoksuivat kirpeän tuoreelta. Vanhalle sillalle, jonka lankut olivat hasuisiksi ajetut, he jäivät hetkeksi seisomaan katsellen virran savenharmajaan veteen. Hiljaa ja solisten juoksi vesi padon yli, aurinko kuvasteli kimmeltävin välkkein, mutta tehtaan punaisen muurin juurella oli tumma, öljyinen varjo. Torkild viittasi ruohotörmässä ja leppien alimmissa oksissa näkyvään vaaleanharmaaseen liejujuovaan:

"Tuohon saakka ulottui vesi viime viikolla --."

Tehdasrakennusten välinen tie oli peitetty punaisilla ja ruostuneilla rautalastuilla, jotka narskuivat jalkojen alla. He kulkivat pitkien, keltaisiksi maalattujen vuokra-asuntojen ohi; ihmiset, jotka istuivat ulkona porrasaskelmilla, katsoivat konttoripäällikön ja hänen seuralaisensa jälkeen ja tervehtivät. Ylempänä metsänreunassa oli hajallaan omakoti-rakennuksia; ne olivat maalatut keltaisiksi ja vaaleanvihreäksi ja ruusunpunaisiksi, mutta olivat muuten ihan toistensa kaltaisia kuisteineen ja verantoineen ja edustalla olevine puutarhatilkkuineen.

Hetkistä myöhemmin he poikkesivat pieneen kuusikkoon, jossa maaperä oli vetistä, ja samassa he olivat kaukana kaikesta mikä muistutti tehtaita. He kulkivat pitkin vanhaa umpeenkasvanutta kylätietä, joka seurasi virran rantaa. Vesi päilyi peilikirkkaana ja hiljaisena leppäpensaiden välissä, ja siinä kasvoi punaisenvalkeaa raatetta ja keltaisia ulpukoita; toisin paikoin se pistäytyi tielle asti, ja se oli vihreä ja märkä ja täynnä pensaita. Siinä, missä metsä loppui, oli pieni valkoinen kaksikerroksinen talo.

"Tässä se on", sanoi Torkild ja nauroi: "se on aika paljon parempi kuin Fensal, jossa asuin viime talvena, eikö sinustakin?"

Siinä oli vihreä piha, pieniä rappeutuneita ulkohuonerakennuksia ympärillä, suuria puita ja tepastelevia kanoja seinustoilla. Pikkuruinen mustapukuinen nainen suuri valkoinen esiliina edessä tuli eteisen portaille. Torkild esitteli emäntänsä rouva Strandenin.

"Saat valmistautua vastaanottamaan hirmuisen määrän hyvää ruokaa", sanoi Torkild, Rosen ripustaessa hattunsa pieneen pikkuruiseen siniseksimaalattuun käytävään, missä oli herttainen, hiukan ummehtunut ilma, niinkuin vanhojen, huolellisten ihmisten asumuksissa maalla.

"Kyllä tämä on aivan toista kuin Fensal", sanoi Rose, seisoessaan huoneessa. Ja hän juoksi verannalle. "Torkild -- minä _kadehdin_ sinua! Kuinka ihmeen ihana asunto sinulla on!"

Arkihuoneen edessä oli pieni matala veranta, se oli vino ja väärä ja lahonnut ja säänpurema, ja kolme puoleksi lahonnutta porrasaskelmaa johti siitä umpeenkasvaneeseen puutarhaan. Verannan edustalla kasvoi vanhanaikaisia pensasruusuja aarniometsän tavoin; kaiteen yli ne kurottelivat kelta- ja valko- ja punakukkaisia oksiaan. Ja ulompana oli keltaisia liljoja ja sinisiä ukonhattuja ja pietaryrttejä ja tummanpunaisia pioneja pitkin hedelmätarhan laitaa, missä varhaiset morellit loistivat lohenpunaisina puissaan ja vihreitä raakilaterttuja riippui tiheässä mustissa ja punaisissa viinimarjapensaissa.

"Torkild, sinä _lurjus_!" sanoi Rose ojentautuen toiseen verannalla olevista lepotuoleista, katsellen puutarhaa ja katsellen pöydällä olevia kirjoja, sikaarilaatikkoa ja tyhjennettyä kahvikuppia -- "kuinka sinä olet löytänyt tämän --. Ja emäntäsi hemmoittelee sinua luonnollisesti -- minä _näin_ hänestä, että hän on sitä lajia!"

"Niin, hemmoittelee kyllä. Käy mahdottomaksi kenenkään naisen olla minun mielikseni tämän jälkeen -- sellaisia tottumuksia tämä rouva Stranden istuttaa minuun!"

"Torkild, minä _kadehdin_ sinua", sanoi Rose jälleen ja juoksi huoneeseen. -- "Tämähän on _koti_, poikaseni."

Huoneen hirsiseinät olivat iloisen vaaleanvihreät, ja jäykkien, sinertävänvalkoisten ikkunaverhojen välissä oli punaisia pelargonioita, myrttejä ja ruusuja. Lattialla oli heiveröisiä, jouhitäytteisiä huonekaluja ja lystikäs pienenpieni kaappi, jossa oli vaaleanpunaisia ja sinisiä lasiastioita ja halpoja uushopeisia pöytäkaluja, mutta Torkild oli saanut oman pianonsa ja omat korituolinsa sinne sijoitetuksi ja omat valokuvansa seinälle ripustetuksi; ne riippuivat sovinnollisesti yhdellä seinällä ja rouvan amerikkalaiset lastenlapset toisella. Kaikkialla oli ruusuja maljakoissa ja liljoja laseissa pienillä, valkoisilla, virkatuilla alusliinoilla.

Oli katettu ylen runsas aamiaispöytä. Rose kävi noukkaisemassa itselleen tuoreita retiisejä. Mutta ovi pieneen siniseksi maalattuun makuuhuoneeseen oli auki, ja sieltä kuului lakkaamatonta vinkunaa ja uikutusta ja vikinää --.

"Oi! Onko ne sinulla täällä -- saanko mennä niitä katsomaan --."

Hän lankesi polvilleen korin eteen, missä rämpi neljä vaaleankeltaista pientä penikkaa, ja nosti ne helmaansa yksitellen:

"Voi ihme miten sieviä, voi taivaan ihme miten viehättäviä!"

Torkild seisoi kädet taskussa ja katseli perhettä omistajan ilmein. Pennut rämpivät vikisten Rosen helmassa, nuuskivat hänen käsiään ja paljaita käsivarsiaan.

"Niin, kauniita pentuja ne ovat", sanoi Torkild.

Rouva Stranden koputti. Saisiko hän tuoda heille kahvin, -- ja saisiko hän ruokkia pentuja nyt?

Oi -- Rose tahtoi niin mielellään nähdä pentuja ruokittavan ensin. Ja rouva Stranden toi kaksi oikeaa imetyspulloa tuttineen. Saisiko hän auttaa? Tai ehkä neiti haluaisi ruokkia pentuja?

Torkild oli jo istunut vuoteelle yksi pulloista sylissään. Hän käsitteli sekä sitä että pentua tottuneesti, ja pikku eläin vikisi ja imi. Pienen rimpuilemisen ja raappimisen jälkeen sai Rose toisen pennuista imemään pulloa häneltä. Hän istui Torkildin vieressä tämän vuoteen valkoisella virkatulla peitteellä.

"Oi, Torkild, miten ihania ne ovat. _Minun_ on suloisin, eikö sinustakin tämä ole kaunein?"

"Tahdotko sen?" kysyi Torkild.

"Oi -- tahdonko! Mutta eihän se käy päinsä -- minä asun täysihoitolassa, näetkös --."

"Niin, sehän on totta -- et kai sitten voikaan sitä ottaa --."

"Ajattele, että niitä voi ruokkia pullosta! Mutta kuule -- luuletko, että niistä tulee kunnollisia metsästyskoiria siten -- etkö luule, että niistä tulee -- sellaisia -- denaturoituja --."

Torkild nauroi, ja Rose nauroi myös ja sanoi:

"Niin, sellaisista lapsista, jotka ruokitaan pullomaidolla, tulee näet usein niin lehmämäisiä --. Ainakin mamma sanoi niin. Hän imetti minua kuudentoista kuukauden vanhaksi --."

"No, sinuun se näyttää vaikuttaneen hyvin", nauroi Torkild. Rosen käsivarret olivat aivan kultauntuvaiset päivänpaisteessa, hän säteili terveyttä ja nuoruutta.

Ja hän teki kunniaa rouva Strandenin aamiaiselle, joka pihveineen ja paistettuine munineen, kylmine lihoineen ja säilykkeineen ja ostereineen ja hilloineen ja vastakirnuttuine voineen ja kotonaleivottuine leipineen ja sokerikakkuineen, joulukakkuineen ja happamine ja makeine kermoineen olisi riittänyt vaikka kokonaiselle kongressille.

"Mutta kuule, Torkild -- _varmasti_ sinusta tulee _lihava_, jos vain tulet asumaan täällä kauan."

"Niin, surkeata kyllä, se kai minusta tulee. Siitä huolimatta että minulla on täällä metsästyslupa ja yhtä ja toista muuta. -- Sehän on totta, minä tuon terveisiä Dorikselta, sain häneltä kirjeen hiljakkoin. Hän tulee kai käymään kotona tänä kesänä. Mutta hän sanoo haluavansa takaisin Kööpenhaminaan talveksi."

"Minulle hän ei kirjoita koskaan. Olen kirjoittanut kolme kirjettä, joihin hän ei ole vastannut. Mutta minullahan ei kylläkään ole paljon kirjoittamisia. -- Mutta tiedätkös, keneltä minulla on sinulle terveisiä -- arvaapas missä olin teellä eilen iltapäivällä?"

"No missä?"

"Rouva Løkken luona. Betzyn, näet -- niin, meistä tuli sinät, hän esitti sitä. Minä tapasin hänet teatterissa tässä hiljan, ja silloin hän kutsui minua ja soitti eilen taas. Hän saa pikkulapsen aivan pian -- tiedätkö sitä?"

"Kyllä minä olen kuullut --" Torkild tuli hymyilleeksi vähän, sillä Betzy oli kirjoittanut sen hänelle jo joulun aikaan.

"Minä en muuten ole pitänyt hänestä koskaan niin paljon kuin nyt. Tuon tyttöletukan puhetavankin hän on nyt jättänyt -- jossakin määrin. Ja hän iloitsee niin kauheasti tuosta lapsesta. Hän näytti minulle kaikki varusteet -- voit uskoa, että ne olivat suloiset, ja hän on ommellut kaikki itse, vieläpä verhoillut kehdonkin itse uutimilla ja ruseteilla ja pitseillä --."

"Niin, minä tiedän, että hän on siitä hyvin iloinen. Eikähän se itse asiassa ole muuta kuin luonnollista --."

"Ei, eihän se ole", sanoi Rose huoahtaen.

* * * * *

Aamiaisen jälkeen heidän oli mentävä kävelemään, arveli Torkild -- metsään, sillä päivä oli tullut paahtavan kuuma. Mutta metsässä oli vilpoista; maaperä oli sangen kostea useimmissa paikoin, niin että sammal paisui vaaleanvihreänä ja juolukka rehoitti tuuheina pensaina. Kun he vihdoin löysivät paikan, missä oli siksi kuivaa, että he saattoivat istuutua vaipalle, jonka Torkild oli ottanut mukaan, olivat he tulleet aivan metsänreunaan, pienelle kuivalle hiekkakumpareelle, joka kasvoi ihan keltaisenaan väkevätuoksuista mataraa.

Heidän alapuolellaan levisi vihreitä viljapeltoja ja niittyjä, jotka olivat ruusunpunaisina kukkivista ruohoista, siellä täällä näkyi joitakin harmaita ja punaisia taloja. Matala tumma metsäjuova ympäröi aukeamaa joka puolelta. Vaaleansinisellä taivaalla leijaili kesäisen valkoisia päivänvalaisemia pilviä.

Rose ojentautui vaipalle ja sulki silmänsä väsyneenä. Torkild riisui takin yltään ja pani sen hänen päänsä alle. Rose tirkisteli häneen, kun hän istui siinä paitahihasillaan tupakoiden, ja hän virkkoi hiukan loukkaantuneella äänellä:

"Sinä _olet_ tullut lihavaksi, Torkild. Uh, sinulla on hyvät olot."

"Niin, onhan minulla", myönsi Torkild tyytyväisenä.

Rose polki kärsimättömästi jalallaan kumpua.

"Oi, minulle tulee niin ikävä kesäloma, kun katselen noita pilviä tuolla -- ja metsää --."

Torkildille muistui mieleen, ettei Rosella ollut lainkaan ollut lomaa edellisenä vuonna, koska se oli hänen ensimmäinen kesänsä uudessa paikassa, ja hän kysyi, kuinka pitkän loman Rose saisi tänä vuonna?

"Kaksi viikkoa." Rose huokasi. "Meillä ei koskaan saada sen pitempiä lomia."

"Milloin pääset lomalle?"

"Elokuussa -- vasta elokuussa --."

"Oletko päättänyt, mihin menet?"

"Täysihoitolaan. Niinhän minun on pakko. Menisin mielelläni jalkamatkalle, mutta en saa seuraa. Tahtoisin näet tuntureille --."

"Jos voisit saada lomasi elokuun lopulla, niin --" Torkild mietti. "Ja jos Doris tahtoisi tulla mukaan --. Lorens ja minä olemme vuokranneet erään karjamajan täksi syksyksi -- aiomme ampua metsäkanoja. Se on Foldalenissa. -- Se nyt olisi joka tapauksessa hauskempaa sinulle kuin täysihoitola --."

Rose katsoi häneen. Torkildin äänessä tai ilmeissä ei ollut mitään muuta kuin veljellistä hyväntahtoisuutta. Hän näytti täysin tyytyväiseltä; _hän_ se oli tänään puhelias, hilpeä, -- ja hän _oli_ tullut tukevammaksi, ainakin vähän. Ei ollut mitään jäljellä alakuloisesta, huokailevasta rakastajasta. Ja Rose tunsi itsensä, kaikista periaatteistaan huolimatta, hiukan loukkautuneeksi.

Hän oli käynyt kahdesti talven aikana Torkildin luona Fensalissa, ja silloin ei tämä ollut lainkaan ollut sellainen. Ehkäpä vain juuri se, että Torkild oli elänyt kodittomana epäviihtyisissä nuorenmiehenasunnoissa, olikin ollut syynä siihen, että hän rakasti Rosea niin rajattomasti. Ei ollut miellyttävää Fensalissakaan; hän asui siellä perheessä, erään tehtaaninsinööri Liedin luona. Rose muisti Torkildin huoneen siellä, siinä oli shagihuonekalut ja rautasänky yhdessä nurkassa ja huonoja Böcklin-jäljennöksiä jugendstilkehyksissä seinillä -- plyyshihuonekaluja ja jugendstilkehyksiä oli muuten kaikissa huoneissa, ja lastenleluja joka paikassa; oli kolme viehättävää lasta, jotka kutsuivat Torkildia sedäksi ja olivat hyvät ystävät hänen kanssaan. Mies itse oli miellyttävä, mutta Rose ei pitänyt rouvasta; tällä oli taiteellisia harrastuksia ja hän sai silloin tällöin julkaistuksi jonkun pienen palan naistenlehdissä ja pikku sanomalehdissä; Rose oli varma, vaikkei hän oikein tiennyt mistä hän oli sen saanut kuulla, että rouva Lied mielisteli Torkildia, eikä se ollut tälle juuri mieluista -- vaikkei Rose ollut koskaan huomannut hänen vaivautuvan silloin kun Betzy kaikin voimin hakkaili häntä. --

Harmistuneena itseensä ja vähän Torkildiinkin Rose äkkiä nauroi:

"Uh, te miehet _olette_ todella eläimiä, niinkuin neiti Pedersen sanoo. Kun olette saaneet asuttavaksenne kaksi kaunista huonetta ynnä emännän, joka ahtaa teidät täyteen hyvää ruokaa, niin ette tosiaankaan toivo itsellenne enää mitään muuta maailmassa --."

Torkild hymyili ovelasti:

"Myönnä ainakin, että ruoka _voi_ olla hyvää --."

Rose huokasi masentuneena:

"Myönnän ainakin sen, että ruoka _voi_ olla huonoa. Uh, minä olen niin kuollakseni kyllästynyt uudelleenlämmitettyyn täysihoitolaruokaan että --."

"Pikku raukka", sanoi Torkild vakavana ja hellästi. Rose oli raivoissaan itselleen, kun häntä kiusasi se, että Torkildin hellyys oli niin ehdottoman veljellistä. "Mutta kuules, Rose -- meidän on keksittävä jotakin, jotta sinä voit saada oikein oivallisen loma-ajan. Tuo sinun pikku lomaraukkasi -- kaksi viikkoa kahdessa vuodessa --."

Hän tarttui Rosen käteen ja suuteli sitä -- kysymättä lupaa'. Ja Rose tiesi miksi -- koska se ei ollut mikään armo, jonka hän soi Torkildille. Torkild soi hänelle tuon pikkuruisen hyväilyn, koska hänen tuli surku Rosea eikä hän tiennyt mitä hänen olisi keksittävä häntä auttaakseen.

"Etkö ole ajatellut matkustaa edes Doriksen luo tällä kertaa?" kysyi Torkild.

"En. Totta puhuakseni -- kun et sinä ole siellä, niin --."

Rose tuli samassa polttavan punaiseksi häpeästä. -- Oli siis tosiaankin niin, että hän koetti saada Torkildia palaamaan vanhaan rooliinsa -- --.

Mutta Torkild sanoi vain:

"Niin, luonnollisesti. Siellähän on nyt varsin hiljaistakin. Mutta Rose, jospa voitaisiin järjestää, että tulisit meidän kanssamme tunturille syksyllä. Minä en ole ollut siellä, mutta siellä sanotaan olevan hyvin kaunista -- isonlainen järvi on ihan karjamajan lähellä. Me voisimme soudella kalastelemassa, ja helppo on päästä Rondaneen, jos sinä ja Doris haluaisitte tehdä joitakin pieniä retkeilyjä -- ja voisimme maata ulkona ja keittää kahvia ja katsella auringonnousua ja olla niinkuin kotona ennen vanhaan --"

Rose kuunteli häntä nöyrän kiitollisena siitä, että Torkild otti asian tällä tavoin. Luonnollisesti ei Rose lähtisi sinne -- sehän merkitsisi itse asiassa koko metsästysretken pilaamista Torkildilta ja Helsingiltä. -- Mutta hän antoi Torkildin kuvailla, millaista heillä tulisi olemaan, ja hän kuunteli kaikkia Torkildin esityksiä hänen olojensa parantamiseksi -- eikö Rose voisi saada miellyttävämpää paikkaa, eikö voitaisi löytää miellyttävä perhe, jossa hän voisi asua tuon kauhean täysihoitolan sijasta -- mieluimmin kaupungin laidassa tai Vinderenin tai Slemdalin puolessa esimerkiksi. -- Hiihtoretkistä, joita he tekisivät yhdessä talvella --.

"Torkild -- sinä olet sitten maailman kiltein ihminen, se on totinen tosi", virkkoi Rose lopuksi.