Part 8

Tämän perheen-isännän nimeä mainitsen ja olen aina mainitseva mitä syvimmällä kunnioituksella. Suomalaisen kirjallisuuden historiassa on hänellä oleva pysyvä sija. Siihen aikaan vielä, jolloin suomalainen kirjakieli oli kapaloissaan, jolloin paino-olot olivat ahtaat, -- siihen aikaan rohkeni hän julaista suomenkielisiä novelleja itse Venäjän pääkaupungissa. Minua kohtaan hän oli aina hellä opettaja ja isällinen ystävä. Toistakymmentä vuotta on kulunut siitä, kuin yhdessä hänen lastensa kanssa kannoimme vainajan hänen viimeiseen majaansa Jaakkiman kalmistossa.

Tämä mies oli Thomas Friman, joka noin 40 vuotta oli Pietarin suomalaisen seurakunnan palveluksessa kirkkokoulun opettajana, sittemmin sen tirehtöörinä, kirkonkokousten esimiehenä y.m.

-- Hyvää huomenta! -- huusi hän herttaisella tavallaan, nähtyään meidät. -- Onko eilinen raketti antanut teille yhtään yörauhaa? Viime yönä, kaupungista tullessani, kuulin kaikki ne hirmut, mitä tapahtunut oli.

Tuo miehekäs, iloinen ääni teki kerrassaan elähdyttävän vaikutuksen. Viime yön tapaukset ne tuntuivat nyt pahalta unelta vain; kaikki aaveen-omaisuus niistä oli kadonnut... yöllisestä säikäyksestä ei enää jälkeäkään. Ei suinkaan ukko Friman olisi ollut noin iloinen ja leikkisä, jos jotain peljättävää olisi ollut ja vieläkin olisi.

Näin luotimme.

Isällinen ystävä lapselle, nuorukaiselle, -- mikä verraton aarre!

Kahvipöydässä saimme kuulla, että Ivan Petrovitsh'in hanke oli rauennut tyhjiin hänen isänsä kiellon tähden.

Ivan Petrovitsh'in isä oli yksi noita Nikolain aikuisia, virkaeron ottaneita venäläisiä kenraaleja, jotka siihen aikaan vielä olivat sangen tavallisia ilmiöitä Pietarissa. Ne olivat varsin arvoisan näköisiä herroja, yllään uniformu, jaloissa punaraitaiset "sanomattomat" ja kaulassa musta huivi niin tiukalla, että oli vaikea käsittää, mitenkä he ensinkään saattoivat hengittää. He kampasivat hivuksensa korvallisilta ohimoille ja ajoivat leukansa sileäksi, niin että tuuheat, hirveän tuuheat viikset kiivaalla keikauksella yhtyivät poskipartoihin, luoden kasvoihin ankaran, komentavan asun. Sanalla sanoen, ne olivat tuommoisia Eupatoria- tai Balaklava-tyyppejä.

Kuultuaan poikansa raportin raketista ja maan täräyksestä ja kaivannon varsilla mahdollisesti piilevistä insurgenteistä, oli ukko kavahtanut istuvilleen ja kysäissyt jyrisevällä äänellä, niinkuin ainoastaan sen-aikuiset kenraalit osasivat kysyä:

-- Shtoo-o? [Mitää-ä?]

Ja se on suomeksi niin paljon kuin: Kuinkas te uskallatte puhua? Tiedättekös te, kuka minä jo olen, ja tiedättekös te, mitä te ette vielä ole?

Säikähtämättä tätä jyräystä, oli Ivan Petrovitsh uudestaan kertonut kaikki, mitä sinä iltana oli nähty ja kuultu.

Vanha kenraali oli purskahtanut nauruun ja virkkanut:

-- Mene maata, Vanja! Sinä olet juonut liian monta lasia.

Ivan Petrovitsh oli vakuuttanut, ett'ei hän ollut juonut kuin jonkun lasin sampanjaa ja nekin aamupuolella Palkinassa [kuuluisa ravintola Pietarissa], aamiaisilla Leonid Vsevolodovitsh'in, serkkunsa, sen kyrassiiri-kornetin, kanssa, joka piti läksiäisiä ennen lähtöänsä Tashkentiin. Siihen oli isä puoliunisena virkkanut:

-- Se on oikein, että poika lähtee todelliseen palvelukseen eikä toimita tyhjiä kyrassiireissa. Hänestä tulee vielä hyvä upseeri, ja kyllä hän vielä joskus maailmassa pehmittää sen punatukkaisen John Bull'in [Englannin] luut, senkin pahuksen.

Ivan Petrovitsh oli vielä kerran koettanut saada isäänsä taivutetuksi sotatuumaansa, mutta ukko oli lopulta suuttunut ja sanonut:

-- Mene maata ja anna minunkin maata!

Ja tuossa käskyssä oli taas ollut niin suuri palanen Balaklavaa ja Eupatoriaa, että Ivan Petrovitsh'in täytyi jättää sotaretkensä sikseen.

Kaiken tämän oli hän yöllä kertonut häntä odottelevalle seuralle, kertonut Venäläisen avomielisyydellä, jospa myös jonkinmoisilla hienoilla viittauksillakin muutamain isäin tuittupäisyyteen.

-- Mutta mitäs te luulette tuosta raketista? -- kysäisin Frimanilta, vakuutettuna siitä, että tässä, niinkuin muussakin asiassa, saan häneltä parhaan selvityksen. -- Oliko se mikään paha yritys?

-- Kyllä minä ymmärrän teidän säikähdyksenne eilen, ja joka tapauksessa se oli...

-- Ahaa! Fomá Gustavitsh! Hyvää huomenta! -- huusi vanha kenraali avonaisen akkunan takaa. -- Toitteko eilen Ruski Invalidin [sota-asiain lehti] kaupungista?

-- Toin kyllä, Pjotr Filaretovitsh, toin. Käykää sisään!

Ja vanha sotilas astui sisään, lihavana, pyylevänä, kilisevin kannuksin, Yrjön ristin nauha valkoisella uniformulla.

-- Ahaa -- sanoi hän, osoittaen kahvikattilaa. -- Teillä vaan on aina tuo Finljandija. He-he-he!

Hänellä oli tapana sanoa kaikkia suomalaisia tapoja yhteisellä nimityksellä Finljandija (Suomi). Niinpä kahvinkin juontia. Hän tietysti, rento-venäläisenä, joi tavallisesti teetä.

-- Kupponen menee sentään, Pjotr Filaretovitsh?

-- Kiitos, kiitos! Kuulittehan te, Fomá Gustavitsh, eilisistä kummituksista? Meidän Vanja se herätti minut yöllä kaikenlaisilla raketeilla ja insurgenteillä. Poika oli Leonidin kanssa istunut liian kauan Palkinassa. He-he-he!

Ja vanha kenraali nauroi niin, että olkapäät hytkähtelivät.

-- Kuulin minäkin siitä, kaupungista palatessani.

-- Ja purskahditte nauramaan, niinkuin minäkin?

-- En aivan.

-- No?

-- Katsokaa, Pjotr Filaretovitsh, tuolla asialla on sentään selityksensä.

Ja nyt me olimme pelkkää korvaa kaikki tyyni, niin suuret kuin pienetkin. Vanha kenraali oikein hellitti tuota hirmuista, mustaa kaulustaan.

-- Katsokaa, -- alkoi ukko Friman -- tuo raketti ei ollut eikä voi olla muu kuin meteori.

-- Shtoo-o?

-- Se oli meteori.

-- Mikäs helkkunan kone se semmoinen on?

-- Avaruudessa kiertää ääretön joukko suurempia ja pienempiä kiviä. Kun ne sattuvat niin lähelle maata, että joutuvat maan vetovoiman piiriin, kiitävät ne maata kohti ja, ilmakerrokseen tultuaan, syttyvät sekä usein sulavat, ennenkuin pääsevät maan pinnalle. Välistä kumminkin ovat ne niin suuria, että ennättävät sulamatta tulla maahan. Semmoisia on löydetty Venäjälläkin ja säilytetään Pietarin museossa.

-- Stoi, stoi! -- huusi kenraali. -- Semmoisiako kuin tuolla Kunstkammerissa? [Luonnon-opillisen museon kansan-omainen nimitys; väännös saksasta.] Semmoisiako, joita löydettiin takavuosina Donin kasakkain maasta?

-- Juuri sellaisia.

-- Hm. Vai niin! Se ei ollut siis pelkkää Pähkinää?

-- Ei suinkaan.

-- Hm.

Taivas oli kirkastunut.

-- Mutta -- jatkoi ukko Pjotr Filaretovitsh -- mutta puhuihan se meidän Vanja jotain täräyksestä ja maan järäyksestä ja muusta väräyksestä, he-he-he!

Ja ukkoa naurattivat nuo monet äkkiä keksityt loppusoinnut.

-- Sattuu niinkin, että tämmöinen meteori, maahan tullessaan, räjähtää ja synnyttää juuri tuollaisia järäyksiä ja täräyksiä.

Minun ei tarvitse sanoakaan, että vanha, hyvä opettaja Friman oli noussut silmissämme entistä korkeammalle.

Me olimme täysin tyytyväiset.

Friman jatkoi:

-- Raketti on minun mielestäni tällä tavoin helposti selitetty. Mutta mitä tulee tuohon omituiseen taloon tuolla puistossa ja siihen mahdollisuuteen, että siellä kenties olisi insurg...

Pjotr Filaretovitsh'ilta kirposi äkkiä teevati pöydälle jotenkin kimeällä kilinällä.

-- Fomá Gustavitsh! -- lausui hän kiireesti, vilaisten varsin epäluuloisesti meihin, nuorempaan polveen. -- Minulla olisi jotain sanomista teille. Jos sallitte, niin menemme teidän kabinettiinne.

-- Minä olen kokonaan teidän käytettävissänne.

Ja vanhat herrat nousivat, mennäksensä isännän työkammioon. Ovella tietysti kursailtiin kotvasen aikaa, kumpainenko edellä menisi, kunnes molemmat hyökkäsivät yhtä haavaa, vatsat vastatusten, ja vieläkin toisillensa kumarrellen.

He katosivat kabinettiin ja viipyivät siellä jonkun aikaa.

Emme koskaan saaneet tietää, mitä he siellä haastelivat, sillä emme katsoneet sopivaksi sellaista udella.

Mutta ksendsin talo tuolla tuuheitten puitten suojassa jäi kuin jäikin salaperäisyyden varjoon, ja sellaisena se muistossani aina säilyy...

Tuokion perästä kuuluivat kannukset kilahtavan. Kabinetin ovi aukeni, ja Pjotr Filaredovitsh astui ulos, isännän saattamana.

-- Tän'iltana siis meille teetä juomaan, -- puheli kenraali.

-- Kiitos ja kunnia, Pjotr Filaredovitsh, mutta...

-- Stoi! Ei mitään muttaa. Hyvästi siksi!

Hän läksi.

Keskeltä tietä hän kumminkin kääntyi ja huusi:

-- Fomá Gustavitsh! Mikä sen tontun nimi olikaan taas? Matadori... ei se ollut niin...

-- Me-te-o-ri!

-- Min, niin, ja-ha: me-te-o-ri.