Part 7
Noponen tahtoi auttaa uutta ystäväänsä pulasta ja rupesi puhumaan tiflisiläisestä ostajasta, jonka kanssa Soikkanen oli tänään tehnyt seitsemäntuhatta, ja jonka nimi oli Tshiphaitshilidse. Tuo nimi käänsi Rädyn huomion heti puoleensa. Hän kirjoitti nimen muistiinsa, iloiten suuresti, että oli jälleen tavannut tuollaisen -dse päätteisen sanan. Samassa rupesi hän selittämään Noposelle, kuinka tuo kaukaasialaisten vuoriheimojen kielissä löytyvä pääte -dse hänen luullaksensa on samallainen kotiperän pääte kuin suomalaisissa kielissä -nen ja -la, skandinavilaisissa -son ja -sen ja slavilaisissa -ow ja -jew. Noponen kuunteli hartaalla kunnioituksella tuota selitystä, vaikka hän sielunsa takimmaisissa komeroissa salaa ajatteli: mitähän hyötyä tuommoisista tiedoista oikeastaan ihmiselle olla mahtaa! Osoittaakseen kumminkin olevansa harras sanankuulija, sanoi hän ääneen:
-- Jaa, se on merkillistä, kuinka kummallisia nimiä löytyy maailmassa. Minä tunnen erään kijeviläisen kauppiaan, jonka nimi on Krzhesh.
Tähän odottamattomaan keikaukseen kielitieteellisessä tutkimuksessa ei Räty osannut sanoa muuta kuin:
-- Jassoo, niin, niin; kyllähän niitä on nimiä jos jonkinlaisia.
Yleinen keskustelu siirtyi vähitellen pääkaupungin kirjavaan elämään ja Pietarin Suomalaisten oloihin, siitä vihdoin yksityisseikkoihin ja lopulti hupaisiin jutelmiin. Ulkoa kuului myötäänsä rattaiden ja vaunujen kolinaa ja raitiovaunun kellon kilkauksia. Näihin rämeisin ja kirkeihin ääniin sekaantui italialaisen positivin (sermankan) huilutus. Jonkun avonaisen puodin edustalla veivasi se uskollisesti Lucian finaalia. Soikkanen naputteli melodiaa sormillaan pöytään. Äkkiä keskeytyi soitto. Soikkanen napsautti vielä muutaman tahdin tuota tuttua säveltä, mutta pysähtyi hänkin.
-- Kas! -- sanoi Noponen; -- mikäs sen ruikutuksen niin rutosti leikkasi poikki?
-- No sama se, -- puhui Soikkanen, -- on meillä täällä parempaakin musikkia. Stepán! Stepán!
Passari ilmestyi.
-- Stepán! Pane sinä soimaan talon sermankka! -- käski Soikkanen.
Soikkanen tarkoitti orkestrionia, itsestään soivaa konetta, joista paraimmat todella muistuttavat orkestria, ja joita on melkein jok'ainoassa venäläisessä ravintolassa. (Venäläiset sanovat niitä uruiksi.)
-- Suokaa anteeksi, Karl Matveitsh, -- yritti Stepán.
-- Pane soimaan, kuulithan! Persitski marsh!
-- Ei sovi nyt, Karl Matveitsh.
-- Mikäs on?
-- Huomenna on suuri prasnikka. Kello 8:n jälkeen ei ole lupa soittaa mitään musikkia, ja kello käy jo yhdeksättä.
-- Pane soimaan, sanon minä! -- käski Soikkanen armottoman vakavana ja määränperäisesti, peukalo olan yli sojossa saliin päin, missä orkestrion seisoi.
-- En voi, Karl Matveitsh, en voi; jeibohu en voi.
-- Käske vanhin bufettimies (hovimestari) tänne.
Sellainen saapui silmänräpäyksessä.
-- Ivan Ivanitsh! -- tiedusteli Soikkanen, istuen järkähtämättä entisessä asennossaan. -- Miks'ei sermankka soita?
-- Huomenna on suuri prasnikka, Karl Matveitsh! Polisi on kieltänyt.
-- Se ei kuulu minuun! Pane soimaan! Meillä on kaksi vierasta, filosofski doktor ja meditsinski doktor. Persitski marsh!
Ja peukalo oli taipumattomasti entisessä tilassa, niinkuin sotamarsalkan sauva.
-- Polisi on niskassani heti, Karl Matveitsh.
-- Polisi ei kuulu minuun, ja sinun niskasi on jotain sellaista, joka ei myöskään kuulu minuun. Persitski marsh ensin ja sitten Il Trovatore, tiedäthän, rulla n:o 8.
Hovimestari tunsi liiankin hyvin Soikkasen: ellei hänen vaatimukseensa nyt suostu, niin vaatii tuo hirmuinen mies vielä orkestrionin soittamaan koko pitkän repertoirinsa alusta loppuun.
-- Mitäs tehdä! -- sanoi Ivan Ivanitsh huo'aten ja olkapäitään kohauttaen, -- tuli mitä tuli.
Hetken perästä tärähti salista Straussin marssi, joka siihen aikaan oli yleensä muodissa. Sen jälkeen seurasi Manricon ja Azucenan duettino vankilakohtauksesta. Koko ajan nakutteli Soikkanen hiljalleen nojatuolin laitaan, jopa hyrähtikin välisti: "siellä sä laulat kuin muinoin mulle".
Soitto taukosi.
-- Ei siinä auta armotkaan, -- virkkoi Soikkanen. -- Eikö niin, Noponen?
Lieneekö hän tarkoittanut näillä sanoilla Manricon ja Azucenan surkeata kohtaloa, vai Ivan Ivanitsh'in niskaa, on vaikea päättää, mutta niin hän vaan sanoi. Ja Noponen vahvisti:
-- Niin justiin.
-- Mutta, -- alkoi hyväsydämminen Räty hätäillä, -- mitäs, jos tuo Ivan Ivanitsh parka todellakin joutuu tekemisiin polisin kanssa?
Soikkanen purskahti nauramaan. Noponenkin myhähti.
-- Sen huomaa, että olette vielä outoja täällä. Uskokaa minua: kyllä hänelläkin on täti niemen päässä.
-- Jassoo! Todellakin?
-- On niinkin. Stepán!
Passari heilahti sisään.
-- Kävikö okolodoshni (polisiupseeri)?
-- Kävi.
-- Mitä hän sanoi?
-- Menivät Ivan Ivanitshin kanssa perähuoneesen.
-- Entä sitten?
-- Sitten vein sinne, niinkuin ainakin, ryypyn ja sakuskaa.
-- Entä sitten?
-- Mitäpä sitten? Sitten läksi okolodoshni pois, tietty se.
-- Hm, -- sanoi viaton Räty. -- Kylläpä täällä polisit ovat erittäin, erittäin ystävällistä väkeä.
Muut naurahtivat, mutta Räty ei voinut käsittää, miksi.
Raketti.
Leikattiin vuosiluku 1863. Puolassa leimusi kapina. Pietarissa vallitsi jonkinlainen levottomuus, joka levisi kaikkiin säätyihin ja ikäluokkiin. Kasvavat pojatkaan eivät siitä osattomiksi jääneet. Politiikaa tehtiin kaikkialla.
Kerron pienen muistelman noilta ajoilta.
Kymmenkunta virstaa Pietarista pohjoiseen, Ohta-nimisen kaupungin-osan takana, on Venäjän kruunulla suuri kruutimylly eli -tehdas. Sen nimi "Parahavoi" on kyllä tuttu Pietarin Suomalaisillekin. Tehtaan ympärillä on useampia neliövirstoja täyttävä lakea keto, ja siinä seisoo, jommoisenkin matkan päässä toisistaan, suuria, valkoisiksi maalatuita, kivisiä kruutikellareita.
Moniahta virsta kruutimyllystä kaakkoiseen on Zhernovkan ja Malinovkan kylät. Näitten välillä, Nevaan laskevan joen varrella, kohoili, ainakin siihen aikaan, jonkun venäläisen ruhtinaan -- muistaakseni Besobrasow'in -- huvilinna suuren, silloin jo jotensakin rappeutuneen puiston ympäröimänä.
Parin pyssynkantaman päässä linnasta seisoi silloiseen aikaan tuuheitten puitten suojassa muuan vanha, kaksikerroksinen, suuri puinen kartano.
Tähän kartanoon juuri jutelmani kohdistuu.
Sanottuna vuonna vietin kesääni eräässä suomalaisessa perheessä, joka oli kesäksi muuttanut Zhernovkan kylään. Sinne oli useita muitakin Pietarin suomalaisia perheitä siirtynyt "maahoviin", kuten Pietarissa sanotaan.
Seuraelämä oli sangen vilkasta ja vapaata, ja me, pojat, saimme olla mukana kaikkialla. Puheen-aiheena oli tietysti usein Puolan kapina ja sen kukistaminen.
Vasta mainittua puurakennusta tuuheitten puitten suojassa katseltiin sangen epäluuloisin silmin. Siinä asui muuan "ksends", s.o. puolalainen katolinen pappi. Harvoin hän näyttäytyi ihmisten ilmoille. Tuossa suunnattomassa rakennuksessa hän asuskeli emännöitsijänsä ja parin, niinkuin sanottiin, sukulaisensa kanssa. Alakerroksen akkunoissa olivat luukut kiinni yötä ja päivää.
Puolalainen pappi moisessa rakennuksessa kapinan aikana -- olihan siinä jo yksistäänkin aihetta salaperäisille huhuille. Mistä hän oli, milloin tänne tullut, mikä hänen nimensä oli, -- sitä ei tiennyt kukaan. Miksikä hän niin huolellisesti karttoi ihmisiä? Mitä hän teki niin suurella talolla? Miksi olivat alakerroksen akkunat aina luukkujen peitossa?
Lisäksi tuli vielä seuraava seikka.
Vanha Maksim, lihankauppias eli, kuten Pietarin Suomalaiset sanovat, "lihamies", joka muutaman kerran viikossa tuli Ohdalta myömään maahovilaisille lihaa, jutteli eräänä aamuna vilkkaalla tavallaan tähän suuntaan:
-- Ei, ei ole, ei vainkaan ole laita ihan oikea tuossa ksendsin talossa. Nähkääs, hyvät ihmiset: eihän siellä muka muita asu, kuin tuo kaljupää patalakki pappi -- eikä se semmoinen ole pappi eikä pippi eikä mikään; suoraan sanoen ihan Tatarilainen, semmoinen, jolta saatte ostaa halatteja; -- ja sitten tuo kämäleuka, rouva vai mikä lieneekään, -- voi, hyvät isät, sitäkin ämmää: riitelee ja rätisee ja pihisee ja tinkii, niin että älä Herra saata! Uskokaa minua: kun tulee tässä syksypimeät, niin luudan varrella hän lentää savupiipusta hiiteen -- Jumal' anna syntin' anteeks'! -- lentää. Niin, ja sitten vielä kolmantena se linnunpeljätti, se pitkä roikale, joka ei milloinkaan näytä ihmisille naamaansa --, studentti muka --; kerran vaan pahus osui tielleni kyökissä, mutt'en silloinkaan ennättänyt nähdä koko otuksesta muuta kuin toisen takajalan -- älkää pahaksi panko, Anna Karlovna, sattui sana vähän pahanpuoleinen. -- No niin, niin! Kolme heitä on lintua siellä, kolme muka, mutta jos nuo helkutin kyyhkyläiset kolmisin syödä hotkisivat kaiken sen ylenpalttisen lihan paljouden, mikä minultakin ostetaan tuohon hiton kattilaan, -- suokaa anteeksi, Anna Karlovna, en noidu enää, en -- sanon vaan, että jos ne itse mättäisivät senkin korvennettaviin mahoihinsa kaiken sen lihan, minkä ostavat -- puoleksi kerjäämällä, se kämäleuka -- niin olisivat ne jo aikaa sitten olleet säpäleinä, niin meinaten, että olisivat sata kertaa ennättäneet siihen paikkaan pakahtua. Toissa päivänä, esimerkiksi, käskivät tuoda 17 naulaa fileetä; tänään kelpasi kaksi isoa vasikanpaistia. Sanokaa nyt, onkos nämä kolmen hengen portsuja! -- Ei ole laita siinä talossa oikea. Ja samaa haastoi Petrushka, kalamies. Jos puolen puudan verran kaloja viet, sanoo, niin sitten ei kämäleuka muuta kuin tinkii, sanoo, mutta jos vähemmän on altaassa, niin on silmät repiä päästä, sanoo. --
Maksim jatkoi puhettansa vielä kauan aikaa tähän tapaan, kaikenlaisilla sivuharppauksilla ja lisäyksillä. Pääasia selvisi kumminkin jokaiselle: ksendsin talossa oli salaisia asukkaita. Ja ketäpä ne muita saattoivat olla kuin Puolan kapinallisia, insurgenttejä, pakolaisia tietenkin?
Huomenna kuiskailtiin kylässä jo yleensä suuresta joukosta Puolan insurgenttejä, jotka piileskelevät talon alakerroksessa. Seuraavana iltana kertoi joku kuulleensa haastettavan, että se ja se oli eräänä yönä nähnyt tulen välkähtelevän suljettujen akkunaluukkujen välitse.
Sanalla sanoen: salaperäinen talo tuuheitten puitten suojassa oli tullut kahta salaperäisemmäksi ja kammottavammaksi.
Meille, pojille, oli siinä valmis rosvoromaani, tuommoinen "Verinen käsi" tai "Maan-alaisen komeron salaisuus" tai muuta sellaista.
Oliko noissa huhuissa minkä verran perää, ja oliko perää lainkaan, sitä en ota ratkaistakseni, mutta jotain salaperäistä tuossa talossa vaan oli. -- Siitä en pääse vielä nytkään, kun joskus mieleeni johtuu tuo synkkä, vanhan-aikuinen kartano tuuheitten puitten suojassa, niinkin tuuheitten, että päivä tuskin milloinkaan pääsi sen akkunoihin paistamaan. Vielä nytkin, sitä muistellessani, heräjää minussa sen-aikuisia omituisia kammon tunteita.
Oli elokuun ilta, pimeänläntä, mutta suloinen ja lämmin.
Ruhtinaan suuri puisto oli alati maahovilaisten käytettävissä, ja sinne läksimme taas kävelemään, suuressa seurassa; me, pojat, tietysti mukana.
Tuommoinen lämmin, pimeä elokuun ilta on jo muutoinkin omiansa herättämään salaperäisyyden tunnelmaa, saatikka nyt, kun kävelimme lähellä tuota aaveen-omaista ksendsin taloa! -- Tuollahan sen vanhan-aikuinen katto hämäränä haamoitti lounaista, hieman kuulakampaa taivasta kohti.
Puheen-aihe kääntyi aivan itsestään Puolan insurgentteihin ja ksendsiin ja hänen monilukuisiin asukkaisinsa tuolla alakerroksessa, jossa luukut aina olivat akkunain edessä. Pietarissa oli viime aikoina ollut tuhkatiheään tulipaloja, useinkin monta yhtaikaa. Enimmäkseen ne olivat murhapolttoja, ja niistä syytettiin Puolalaisia ja nihilistejä.
Täällä me nyt kuljimme tuon kamalan talon lähitteillä. Ties mitä väkeä sen alakerroksessa asuu... Ties mitä kaikkea heillä on mielessä... -- Kruutikellareitakin on läheisyydessä niin monta...
Olimme kävellessämme siksi edenneet puiston tiheämmistä osista, että joku noita valkoisia kellareita jo alkoi kuultaa taivaanrantaa vastaan.
-- Miks'ei heillä voisi olla tarkoituksena räjäyttää kruutikellarit ilmaan? -- arveli suomalaisen kirkkokoulun opettaja Glantz.
-- Niin, miks'ei? -- virkkoi vilkkaasti rouva Paajanen, kuiskaten melkein hänkin. -- Miks'ei he voisi räjäyttää kruutikellareita yhtä hyvin kuin poltella ihmisten kartanoita keskellä Pietaria?
-- Eikä tarvitsisikaan, -- sanoi kolmas vähän äänekkäämmin, varomaton, -- eikä tarvita...
-- St! Puhukaa hiljaa! --
-- ... eikä tarvitsisikaan muuta kuin yksi ainoa kellari lentäisi ilmaan, -- muut kyllä seuraisivat perässä.
-- Ei tuo nyt sentään niin per'perää kävisi, -- epäili konttoristi Naukkarinen. -- Onhan kellarien väliä sentään joku puoli virstaa.
-- Hyväinen aika! Ettekö muista, mitenkä kävi vuonna 60? Tehtaalla räjähti vain yksi ainoa kuivatus-uuni, mutta kumminkin meni aina Nevan toisella puolella akkunat säpäleiksi jok'ikisessä talossa rannalla.
-- Muistan minäkin sen -- vahvisti joku. -- Me satuimme juuri silloin olemaan Hiekoilla, 8:nnella kadulla, Pitkän Heikin syntymäpäivillä, sen hopeasepän. Pamaukset kuuluivat sinne astikka. Kas niin, sanoi suutarimestari Kristerson, heti kuin ensi kerran jyrähti. -- Kas niin! Nyt on Parahavoilla jotain tapahtunut. Ja parin tunnin perästä tuli Vänttinen, joka silloin asui Smolnassa, ja kertoi, että siellä päin oli kuin mikä Jerusalemin hävitys: kaikki ruudut rannanpuoleisissa taloissa rikki; huutoa ja melua ja riitaa ja tinkimistä lasimiesten kanssa. Niitä oli sinne saapunut Wasili-Ostrowasta asti, ja nekös lurjukset koettivat kiskoa ja nylkeä, minkä suinkin jaksoivat!
-- No niin, -- sanoi epäileväinen Naukkarinen, -- olkoon menneeksi, että jos yksi kellari räjähtää, niin saattaa läheinenkin kellari särkyä, mutta ei silti ole sanottu, että tämä toinenkin lentää ilmaan.
-- Miksikäs ei? Katsokaas, jos esimerkiksi tuo kellari tuossa Zhernowkan takana sattuisi räjähtämään, silloin menisi yhteen turmioon Zhernowkat ja Malinowkat, ja samaa tietä menisi ainakin lähimmät kellarit.
-- Ne menisi ja ne menisi tuhoon ja turmioon ja joka paikkaan -- matki Naukkarinen -- mutta eiväthän ne silti ilmaan rä-jäh-täi-si. Ymmärrättekö te erotusta särkymisen ja räjähtämisen välillä?
-- Ymmärrän liiankin hyvin. Mutta te ette lainkaan näy käsittävän sitä yksinkertaista asiaa, että jos kerran kruutikellari räjähtää, silloin kruutijyväset kuu-me-ne-vat silmänräpäyksessä ja silloin...
Keskustelusta oli koitumaisillaan laveakin väittely, koskapa esille alkoi jo tulla tieteellisiäkin kysymyksiä. Seurakin oli -- kuinkas muutoin! -- juuri jakaantumaisillaan kahteen puolueesen, kun Ivan Petrovitsh, muuan nuori venäläinen arkitehti, huudahti:
-- Katsokaa, katsokaa! Tuolla lentää raketti!
Ja aivan oikein: kaunis, sinertävä tulikuula lensi taivaalla. Kokoansa se oli ilotulituksissa tavallisen raketin suuruinen. Verraten verkalleen se liikkui, lyhkäinen, säihkyvä pyrstö perässään, ihanasti kirkastaen tietään pimeällä taivaalla.
Olin nähnyt raketteja kaikenlaisia, suurissa kansanjuhlissa, komeita, räiskyviä, tuhansien ihmisten paukuttaessa käsiään. Tällaisen raketin, kaukana suuren maailman humusta, illan taivaalla, -- sellaisen näin ensi kertaa.
Lapsuuden muistoista on moni himmennyt, useampi kokonaan sammunut, mutta ei milloinkaan mene mielestäni tuo odottamaton, ihana valo-ilmiö lämpöisenä elokuun iltana.
Tätä mieluista tunnelmaa ei kumminkaan kestänyt kuin yhden ainoan silmänräpäyksen; sen sijalle astui toinen, ahdistava ja tuskallinen.
-- Huomaatteko, -- puheli äskeinen raketin keksijä -- huomaatteko, mistä raketti on lähtenyt?
Siitä ei saattanut kenkään olla epätiedossa. Raketin kulkema kaari osoitti ilmeisesti sen lähteneen tuosta kovan onnen talosta tuuheitten puitten suojassa.
Äänetön säikäys valtasi kaikki. Raketti yöllä salaperäisestä, kapinallisten asustamasta talosta... Mikä mahtoikaan olla tarkoituksena sillä?...
Ivan Petrovitsh oli aivan armoton.
-- Katsokaa, katsokaa! -- puheli hän kuiskaamalla. -- Tuonnehan se lentää, tuonne aivan kruutikellariin!
Ja aivan oikein. Raketti oli alkanut laskeutua ja kulki nyt juuri äsken mainittua, Zhernovkan takaista kruutikellaria kohti.
Kukaan ei puhunut mitään, mutta kaikilla oli selvänä tämä: Puolalaisilla insurgenteillä on aikomuksena räjäyttää raketilla kruutikellari ilmaan...
Hengitystään pidättäen seisoi kukin yhdessä kohdin ja seurasi silmillään raketin kulkua.
Kamalan tarkasti se oli suunnattu... se kallistui kallistumistaan kruutikellaria kohti ja katosi viimein sen taakse, muutamien mielestä sen viereen.
Kauhistuneina odotimme jotain hirmuista näytelmää... Nyt... nyt juuri leimahtaa suunnaton tulikieli, ja sitten kuuluu kauhea räjäys ja sitten...
Mutta tulikieltä ei näkynyt eikä mitään räjäystäkään kuulunut.
Attentaati ei ollut onnistunut; se oli ilmeistä, ja jokainen alkoi hengittää helpommin.
Mutta... tämä yö oli oleva säikäysten yö.
Noin kolme, mitäpä neljä sekuntia sen jälkeen kuin raketti oli kadonnut näkyvistä, kuului hiljainen, kumea jyräys, ja samassa vavahti maa hieman jalkaimme alla.
Eikä ollut tuo pelkkää mielenkuvitusta, sen vakuutan. Me tunsimme sen jokainen. Tämäkin silmänräpäys on yksi noita kulumattomia lapsuuden muistoja. Muistan vielä niin selvään, missä tuo tapahtui: muistan tien, muistan pienen, puisen sillan, jonka korvalla seisoimme juuri kuin täräys tuntui.
Sanaakaan sanomatta läksimme kiirein askelin kulkemaan kylää kohti, edellämme raketin keksijä, Ivan Petrovitsh.
-- Joutukaa, joutukaa! -- puheli hän salaperäisellä äänellä, niinkuin polisipäällikkö, joka on päässyt suuren salaliiton jäljille ja aikoo yllättää pahantekijät. -- Joutukaa! Minä aion ryhtyä toimiin.
Ivan Petrovitsh'ista oli, en tiedä miten, äkkiä tullut meidän kaikkien isällinen ystävä, tuki ja turva. Hän oli muutamassa tuokiossa saanut meidän kaikkien rajattoman luottamuksen.
-- Minä aion ryhtyä toimiin.
Noissa sanoissa oli terästä ja palanen lujaa linnaa.
-- Joutukaa! -- kiirehti hän. -- Tultuamme kylään, menen heti ilmoittamaan asian isälleni. Sitten herätän kylän talonpojat, valitsen heistä rohkeimmat ja rotevimmat, ja niin lähden heidän kanssaan pitkin tuon kaivannon kumpaakin vartta, tuon, joka vie kruutikellarille. Siellä täytyy olla noita sen ja sen vietäviä pahantekijöitä.
Ivan Petrovitsh'in ääni tärisi, ja luulenpa, että me kaikki teimme samaa.
Situationi oli hiukan muuttunut. Ensimmäinen säikäys oli nyt ohitse. Ei enää peljätty kruutikellarin remahtamista; ajateltiin vaan pahantekijäin kiinnisaamista.
Tällaista nyt kuvastui mieleeni:
Suuri joukko talonpoikia on kokoontunut arkitehdin maahovin edustalle, aseina viikatteita, heinähankoja, seipäitä ja sen semmoisia. (Pyssymiehiä ei ollut talonpojissa eikä maahovilaisissakaan.) Ivan Petrovitsh'in johdolla sitten lähtee tämä joukko liikkeelle hiljaa, hyvin hiljaa. Tuonne he sukeltavat sankkaan heinikkoon ja katoavat pian näkyvistä. Jonkun hetken perästä alkaa kellarilta päin kuulua melua, huutoja, voivotuksia... Kellarin luona seisova vahtimies laukaisee kiväärinsä. Se on hätäsignaali. Toisilta kellareilta vastataan, ja ennen pitkää on tehtaalta saapunut kruunun patrulli Zhernowkaan. Samaan aikaan on Ivan Petrovitsh saapunut talonpoikineen, mukanaan puolenkymmentä vangittua puolalaista insurgenttiä. Ivan Petrovitsh'illa on tietysti otsassa haava, väliaikaisesti nenäliinalla sidottu. Patrullin päällikkö ja Ivan Petrovitsh keskustelevat tuolla syrjässä kahden kesken, mutta äkkiä komennetaan sekä sotamiehet että talonpojat pikamarssissa ruhtinaan puistoon. Siellä piiritetään ksendsin talo, ja jok'ainoa kapinallinen saatetaan asianomaiseen paikkaan.
Koko tämän suunnitelman tekemiseen oli tietysti mennyt vähemmän aikaa kuin sen kertomiseen.
Me, pojat, olimme tähän saakka olleet kaikilla retkillä mukana, mutta nyt ei meistä huolittu.
-- Nuoret herrat! -- puheli Ivan Petrovitsh meille kohteliaasti. -- Rohkeutta teiltä ei puutu, sen tiedän, mutta nyt kysytään kestävyyttä ja ruumiillisia voimia. Hiis ties, kuinka suuri lauma noita roistoja siellä onkaan, ja mitä lieneekään heillä aseina! Minä en uskalla ottaa päälleni edesvastausta kaikesta siitä, mitä teille mahdollisesti saattaisi tapahtua. Mieleni on paha, mutta en uskalla.
Muussa tapauksessa olisimme kenties olleet vähemmin hyvillämme moisesta holhojaksi määräytymisestä, mutta nyt vastaanotimme tuomiomme sankarin suusta, sankarin, joka seisoi yli meidän arvostelumme. Ja ellen minä nyt kokonaan väärin muista, ei tuo tuomio meille näin yön selkään kovin vastenmielinen ollutkaan.
Saavuttiin kylään.
-- Hyvästi vähäksi aikaa! -- virkkoi Ivan Petrovitsh, nosti kohteliaasti hattuansa ja kiiruhti asuntoonsa. Näimme hänen pitkän, solakan vartalonsa astuvan tien poikki. Pikku portti narahti kahdesti.
Seura jäi meidän asuntomme edustalle.
Ruvettiin keskustelemaan siitä, mitä onnistumisen mahdollisuuksia arkitehdin johtamalla joukolla oli oleva.
-- Minä en usko, että koko hommasta lähtee mitään, -- sanoi Naukkarinen, epäilijä ja inttäjä.
-- No te nyt ette yleensä usko mitään, -- tokaisi heti hänen ystävänsä Glantz.
-- Uskon ainakin sen, että teidän uskonne saattaa teidät tällä kertaa häpeään.
-- Ne eivät siis olleet muka insurgenttejä?...
-- Kutka niin?
-- Nepä ne raketin ampujat.
-- Mitäs minä tiedän?
-- Mutta tottahan se raketti nyt jostain tuli! -- arveli Pietarin lääkeakademian oppilas Tiainen.
-- Mitä se minuun kuuluu? -- vastasi Naukkarinen, tuskastuneena Tiaisen sangen järkevästä ajatuksesta.
-- Älkää sitten turhia väitelkö!
-- Minä en väittele enkä riitele, mutta sen minä vaan sanon, että Ivan Petrovitsh hosuu tuulta, ymmärrättekö? Luuletteko te todellakin, että insurgenit, jos he kerran yrittivät ampua raketin tuohon kellariin, että he nyt istua kykkivät tuolla kaivannon varsilla ja odottelevat, milloin joku herra Ivan Petrovitsh unisten talonpoikain kanssa suvaitsee tulla koppaamaan heitä niskasta kiinni ja viemään suoraa päätä Siperiaan, Jakutskiin, nähkääs, Sahalinin saarelle? Ettekö te nyt käsitä, että se on sulaa mielettömyyttä?
-- Pian se saadaan nähdä, -- virkkoi Glantz jotenkin neuvottomana.
-- Jaa, jaa, -- puheli Tiainen. -- Minä sanon vaan, että tottahan se raketti jostain tuli, vai mitä, herra Naukkarinen?
-- Teidän kysymyksenne, herra tohtori, -- vastasi puhuteltu pisteliäästi -- on täynnä mitä huomattavinta syvämielisyyttä, ja sallikaa minun vastata teille: jaa, jaa, epäilemättä se jostain tuli.
Tällaista keskustelua kesti vielä kotvan aikaa.
Lehmusten latvat elähtivät. Nevalta alkoi puhaltaa kostea merituuli, jokaiselle Pietarilaiselle niin ylen hyvin tunnettu. On kuin kylmä, hikinen käsi pyyhkäisisi poskea... Se tunkee paksunkin vaatteen läpi. Se on salapurija, tuo tuuli. Siinä on suota, siinä on horkkaa...
Tämä kostea merituuli ja Naukkarisen äsköinen epäilys vaikuttivat suurimpaan osaan seuraa jotenkin lamauttavasti.
Meille, "nuorille herroille", huomautettiin merituulen vahingollisuudesta ylipäänsä ja vilustumisen mahdollisuudesta erittäin.
Me vakuutimme, niinkuin siinä iässä vakuutellaan, ett'ei meitä ensinkään viluta eikä väsytä, mutta kuinka olikaan -- me siirryimme sittenkin vähitellen ullakkokamariimme.
Luonto rupesi vaatimaan omaansa. Hiljaa haastellen kävimme vuoteisimme. Tuo ilkeä tuuli oli jo ennättänyt käväistä ullakollakin. Hurstit tuntuivat kosteilta. Huh! Kolkkoa... Peite vedettiin leukaan saakka. Sieltä, peiton suojasta, kuiskailtiin vielä kotvanen, mutta pian -- onnellinen, armas aika! -- pian olimme unohtaneet raketit ja ryövärit ja insurgentit ja räjäykset.
Me nukuimme.
Aamulla heräsimme tavallista myöhemmin. Ensimmäisiä tehtäviämme oli tietysti rientää alas tiedustelemaan, kuinka Ivan Petrovitsh'in yritys oli onnistunut.
Ovi ruokasaliin oli avoinna. Sieltä kuului iloista puhetta. Kuulin sieltä tutun, rakkaan äänen. Perheen isäntä oli siellä; hän oli yöllä saapunut kaupungista kotia.