Part 6

-- Kas, työks siin oottaki, Annivanna! -- sanoi Anttoska, nähdessään vanhan ystävänsä, matami Kaulion, kultasepänsällin emännän Mutshnoi pereulkasta (poikkikadulta). -- Ihan noihe kans on helisemäss'. Meill' on nyt ykstoist' sallii, vaikka se ykstoistaas on reissunt' Suomee, ja viis opinpoikaa ja ne syyvvä murtaat kolm' kertaa päiväss', ja koffit sitt' viel' ja muut tieveet. Enkä mie ymmärrä kuin ne ihmiset jaksaat nii hirmuisest' syyvväkkää. Ja kaikk' on nyt nii kallist', nii kallist', nii, nii, nii... Onha teill' leipämiehii ja?

-- Onhan meilläkih kaks eläjää kotoo ja muualt' viel' käyp' kaks sällii siint' Breitfuusin verstast'. Kaikk' kallistuu viikost viikkoh, mut eihän niilen kanss' voi vähävälii ruokarahoist' riilellä.

-- Mites Kaulio on jaksant?

-- Tuoss'han se menee, -- huokasi matami Kaulio. -- Olhan se, hospitaalist' päästyäh, par' viikkoo ihlan juomata, mut täss' toiss' sunnuntakin pääs' taas makuh.

-- Älkääs nyt!

-- Niinhän se pääs, siell' Matikaisen häiss'; se Matikain on sielt' meilän puolelt'. Viime viikoll' joi taas kaks päivää.

-- Jaa, se on yks merkillinen ihme ja kumma sen juomisen kans. Ja kuulittaks työ kuin se käi sen Viitasen Vanjan kans?

-- No?

-- Suomeen lähetettii.

-- Onkost se mahlolliist'?

-- Yökvist isse kuulutti viime pyhän', mie olin kirkoss'. Huonon käytöksen tähe, sanoi, Suomeen lähetetty sananvalaja [kirjasinvalaja] Johannes Viitanen.

-- Voi kuitenkin! Mitähä se vanha äite rukkakih ny' sanoo?

-- Käihän se meill' täss' toiss' päivän'. Itki muori rukka nii, ett' olj siihe paikkaa sullaa, ja valitti, ett'ei oo häll' olt' illoo pojastaa.

-- Vai Suomeh vain, vai Suomeh! -- huokaili matami Kaulio.

Tätä "Suomeen lähetystä" pidetään Pietarin Suomalaisten kesken mitä suurimpana häpeänä. Alkusyynä siihen on kaikkein useimmissa tapauksissa juopumus. Juomari sanotaan ennen pitkää irti työpaikastaan. Siitä seuraa taloudellinen rappio. Pianpa puuttuu häneltä varoja asunnon ja ravinnon maksamiseen. Ei aikaakaan, niin käy passikin yliaikaiseksi, eikä ole millä sen uudistaisi. Suomen Passitoimistosta eli, niinkuin sitä useimmin sanotaan, Suomen Passikonttorista, saadaan pari kertaa "kontramarkka", s.o. parin kuukauden pitennetty ololippu, mutta pian käy sekin voimattomaksi. Vakinaista asuntoa ei sellaiselle henkilölle kukaan uskalla antaa. Hän rentustelee milloin missäkin, kärsii kurjuutta, näkee nälkää, mutta -- juopottelee, näin toteuttaen tuota vanhaa sananpartta: viinaa aina saa, mutta vaikeampaa on se leivän saanti. Päihtyneenä hän joutuu vihdoin pölisin käsiin. Ruvetaan tiedustelemaan miehen asuntoa. Ei ole sellaista. Silloin on laki lyhyt ja selvä: mies lähetetään kruununkyydillä kotipitäjäänsä tai isänsä tai vaikkapa vaarinsa kotipitäjään, jossa hän itse kenties ei ole milloinkaan käynyt, mutta jonne hän nyt viedään nimismiehen ja vaivaishoidon lähemmän käsittelyn alaiseksi.

Tuskin lienee Suomessa, ainakaan Itä-Suomessa, pitäjää, jossa ei nimismiehet ja vaivaishoidon esimiehet olisi olleet tekemisissä tällaisten lähetettyjen kanssa. Nimismies tarkastaa hänen vankipassinsa ja päästää hänet vapaaksi, neuvoen ensi työksi vaivaishoidon esimiehen puheille. Tämä toimittaa hänelle sopivaa työtä tai jättää hänen oman harkintansa varaan "vapaan elinkeinon" harjoittamisen. Harva noista lähetetyistä kumminkaan pysyväisesti kotimaahansa jää. Kaikkein useampain mieli palaa yhä takaisin Egyptin lihapatain ääreen. Osoitettuaan nuhteetonta käytöstä jonkun aikaa, saavat he työkirjan, vaeltavat sen kanssa muuanne ja hankkivat itselleen vihdoin matkapassin Venäjälle. Sinne he taas rientävät, mutta usein, hyvin usein käy niin, että he joutuvat entiseen kurjuuteen ja -- lähetetään uudestaan Suomeen.

Sellainen häpeä oli nyt sattunut Viitasen Juholle.

Viitasen lesken kovaa surua valitellessaan olivat rouvat siirtyneet ruohoräädystä silliräätyyn ja saapuneet sen ja yhden sivukäytävän risteyksiin. Tälle sivukäytävälle oli asettunut lihanmyöjiä, "lihamiehiä", edessään likaiset lihakorit maassa, jousipuntarit kädessä ja vyöllä esiliinat, jotka joskus kenties olivat olleet valkoisia.

-- No nii, -- sanoi Anttoska, -- tuosha niit' on taas, niit' lainrikkojii. Ohan se lihan myönti kovast' kielletty tääll' Sennoill', mut mitäs nuo sellaisist' välittäät? Ja Herra ties, millaist' tavaraa ne ihmisill' oikei myövätkää! Yhen kerran mie ostin noilt' pahuksilt' palan lihhaa kissall' -- muistattaks työ sitä meijän mustaa kaunista kissaa! Nappa-vainaahan sen miull' toi sielt' Parkalast', maahovist' -- nii uskottaks työ? kissa tuli ihan kippiiks! Luulin jo henkesä heittävän. Ihan sääl' käyp' ihmisparkoi, jotka heilt' osteloot lihhaa.

-- Äläst' muuta virka! -- vahvisti matami Kaulio. -- Mut mitäst' se ryssän musikka siit' välii pitää, mitä se syöp'. Meitill' Suomalaisill' on kuitenkin se hyvä puol', että puhlast' myö tahlotah, vaikka muuten olis kuinka yksinkertaist'.

Silliräädystä kuului äkkiä varoitus:

-- Ts! ts! Glasnoi tulee!

Samassa syntyi lihanmyöjäin kesken tavaton kiire: kukin tarttui kourin koriinsa ja kantoi tavaransa juoksujalassa sivukäytävän päähän, jossa he lymysivät viimeisten lautakojujen taakse.

Pitkin silliräätyä astui verkalleen glasnoi, jonkinlainen julkinen tarkastaja, helposti tunnettava korkeasta, hopeareunuksisesta lippulakistaan. Kookkaana ja mahtavana hän kulki sillimuijain ja sillinassakkain välitse, syvästi tuntien personallisen tärkeytensä ja virkansa mahdin. Hän tiesi kaupustelijain tuossa hänen kummallakin puolellaan katselevan häntä pelvolla ja vavistuksella, ja se teki hänen niin hyvää. Oli vainenkin tuossa miehessä palanen, eli eihän juuri Tamerlania, niin ainakin jonkunlaista Kiivan tai Bukaran kaania.

-- Hyvää päivää, Jerofei Jegoritsh!

-- Jerofei Jegoritsh! Minun kunnioitukseni!

Näin tervehtivät häntä sillimuijat ääneen, mutta sydämmessään he lisäsivät: "mene hiiteen, niin pääset kotiasi". Mutta kaani kuuli vaan orjamaista kunnioitusta ja imartelua ja tervehti vuoroonsa, päätään hiukan kääntämällä vuoroin oikealle, vuoroin vasemmalle ja silmäluomiaan hiukan liikutellen.

Hän tuli sivukäytävälle, missä äsköiset lihamiehet olivat seisoneet, ja astui sen poikki pää pystyssä. Jos hän olisi vilkaissut sivuillensa maahan, olisi hän nähnyt lihamuruja ja luusiruja, joita oli koreista karissut. Ja jos hän olisi katsahtanut vasemmalle, sivukäytävän päähän, olisi hän nähnyt lihamiesten kurkistelevan lautakojujen takaa, suut sellaisessa irvessä kuin ainoastaan raa'alla musikalla voi olla.

Mutta miks'ei tämä "tarkastaja" sitten tarkastanut? Niin, sanokaas se! Niitä löytyy sellaisia näkijöitä, jotka eivät näe. Luin kerran eräässä venäläisessä lehdessä tällaisen palasen:

Muuan herra oli sattumoisin nähnyt suuren saapas-lähetyksen, joka oli tilattu johonkin kruununlaitokseen. Hän huomasi saappaitten olevan aivan kelvottomia ja mainitsi tuosta urakoitsijalle.

-- Sehän ei ole kuin kruunun leveranssi, vastasi urakoitsija huolettomasti.

-- Mutta eihän tuollaiset saappaat kestä kahta viikkoakaan!

-- Ei kestäkään.

-- Kuinkas te sitten voitte tuollaisia lähettääkään?

-- No ettekö te kuullut, että se on leveranssia kruunulle?

-- Mutta hyväksyykö kruunu tuollaista tavaraa?

-- Tietysti!

-- Entä tarkastus?

-- Te olette lystikäs veitikka! -- sanoi hän ja löi kysyjää tuttavallisesti olalle.

Glasnoi kulki pääkäytävän päähän, kääntyi sieltä muille käytäville ja astui siellä mahtavana ja ylpeänä, oman arvonsa tietoisuudessa. Ja sielläkin myöjät tervehtivät häntä suullaan ja lähettivät häntä sydämmessänsä hiiteen.

Lihamiehet palasivat heti kohta paikoilleen ja möivät jälleen lihoja, joista Anttoskan kissakin voi tulla kipeäksi ja kääntyä ihan henkiheitoksi.

Matamit Anttonen ja Kaulio olivat tulleet räädyn päähän ja saapuneet Obuhovan prospektille. Sen päässä häämöittää kaukana Moskovan tulliportti, josta jonkun matkaa tännempänä, hieman oikealla, on Suomalaisten hautausmaa, Mitrofaani.

Omituinen saattojoukko kulki samalla heidän ohitsensa. Laiha hevonen veti nelipyöräisiä rattaita, joitten päällä oli toista syltä pitkä, paria kyynärää leveä ja yhtä korkea, umpinainen rautalaatikko, peräseinässä lukollinen ovi, varustettu nelisnurkkaisella rautaristikolla. Ajurina oli joku sotamiehen tapainen äijä, mutta vaunujen perässä kulki varsinainen sotamies pyssy olalla ja nahkalaukku seljässä, samallainen kuin postiljoneilla.

-- Kassokaas, tuoss' viijää taas vankia viimeiseen lepopaikkaan, Mitrofaanii, -- sanoi matami Anttonen.

-- Mistäst' työ sen tielätte?

-- Oonhan mie mont' kertaa nähny tuollaisii vankvaunuloi. Oon mie sattunt olemaa Mitrofaanissakkii, kun niit' on sinne tult. Sotamies kussuu ensistäi Kastegrenin, jaa niin, Kaipaneha se siell' nyt on hautuumaan peräänkassojana, kussuu hänet vaunuloihe luo, avaa oven, kirstu veetää ulos, ja Kaipane kiruttaa sitt' kuitin sotamiehen kirjaan, että on muka vastaan ottant sellaise ja sellaise. Ja tuo tuoss' on ihan vissii Suomalaisii. Jahkas mie käyn kysymäss'. Pitäkääs työ sill'aikaa miun koriain.

Matami Anttonen tavoitti juoksujalassa sotamiehen.

-- Onko se suomalainen vanki? -- kysäisi hän.

Sotamies ei ollut kuulevinaankaan.

-- Etkös sinä kuule, mitä sulta kysytään? -- tiuskaisi matami. -- Onko se suomalainen vanki?

-- Ei saa puhutella vahtimiestä, -- tokaisi sotamies yrmeästi.

-- No kielikö sinulta lakeen kuivais, tolvana, jos vastaisit?

Jotain myhäyksen tapaista elähti miehen juroilla kasvoilla.

-- Suomalainen on, -- mörähti hän. -- Mene tiehes!

Anttoska palasi matami Kaulion ja korinsa luokse.

-- Johan mie arvasin, -- puheli hän, -- Suomalainen se on. Voi sentää tätäkii asiaa: rauvoiss' ja rautalukkoloihe takan' olj elläissää, ja rautaisess' vaunuss' lukon takan' ja sotamies peräss' viel' hautaanki viijää. Pelkääköhä ne pakanat, että hää heilt' vieläkii karkais?

-- No äläst muuta virka! Kepeät mullat sille raukalle! Pääshän vaivoistah viimmenkih.

-- Keppiit mullat, sanon mieki. Siell' saat nyt rauhan, siell' Mitrofaaniss'. Maaks' muutut sie, ja maaks ne muuttuut siun tuomaris' ja.

-- Meilän lapset kiusas tän-aarnun', että pitäs huomenna lähtemän Mitrofaanih käymäh. Ja pitäshän sinne lähtemänkih vähän eles puhlast' ilmaa hengittäh.

-- No niin sitä meinattii meilläi. Sielhä sitt' tavataa. Hyväst' nyt! Pittää viel' käyvvä kassomass' Ripatin nuorta muijaa. Kuulittaks työ, ett' siell' on vierait' Saksanmaalt?

-- No tolenko totta! Poikiikost on vai tyttärii?

-- A kun on kumpiakkii.

-- Hyvä isä sentäh! Sanokai ny' hyvin pal terveyksii sinne. Miekih tulisin, mutt' en joula.

-- Kiitos vaan. Terveisii kottii. Huomen' tavataa sitt' Mitrofaaniss'.

-- Jos Jumala suop.

Pane soimaan!

Elokuun ilta alkoi hämärtää. Sadovajakadun kihisevä liike ei ollut enää niin huimaavaa. Yksi ja toinen suuri makasiini suljettiin. Kaupustelijat katujen varsilla alkoivat viedä pois kantopöytiänsä. Gostinnoi dvorin, Marian ja Apraksinin linjain suunnattoman pitkissä pylväskäytävissä ei enää tehty niin kiihkeätä kauppaa. Pitkä, helteinen päivä oli kyllästynyt levottomaan puuhaan ja pauhinaan ja alkoi jo kaivata rauhaa ja hiljaisuutta.

Kaksi siististi puettua herrasmiestä astui komeaan ravintolaan Sadovajan varrella, lähellä Nevskiä. Alakerran tilavassa eteisessä, missä vaatenaulakot seisoivat, hyppäsi hopeapäärmeiseen takkiin puettu sveitsari heitä vastaan, kohottaen lakkiansa ja syvään kumartaen.

-- Eipä ole näkynyt teitä pitkään aikaan meillä, Karl Matveitsh, -- virkkoi hän, auttaen päällystakkia pois. -- Ja te, Andrei Andreitsh -- haasteli hän toiselle -- olette tänä kesänä käynyt Suomessa, kuulin. Olette lihonneet, jeibohu.

Herrat nousivat komeita, matolla katettuja portaita ylös toiseen kerrokseen, belétageen. Sveitsari juoksi heidän edelleen ja kiljasi:

-- Stepán!

Ravintolan salista ilmestyi samassa frakkipukuinen passari, tuota tunnettua lakeijatyyppiä: pitkänläntä, pulleahko, mutta kalpea mies, tuuheat poskiparrat, leuka sileä. Hän kumarsi syvään hänkin.

-- Tehkää hyvin, Karl Matveitsh, Andrei Andreitsh, -- puheli hän; -- viheriä kabinetti on vapaa.

Herrat astuivat salin perässä olevaan kaksiakkunaiseen huoneesen, joka oli verhottu paksuilla vehreillä tapeteilla. Pehmeitten sohvain ja nojatuolien päällys, niinkuin oviverhotkin, olivat samanväristä, paksua samettia. Lattiaa peitti paksu matto, jossa ei astujan askel päässyt ensinkään kuuluville.

Herrat vajosivat pehmoisin tuoleihin. Passari odotteli kunnioittavassa asennossa käskyjä.

-- Stepán! -- sanoi toinen tulleista, -- toimita meille kalkkunanpaistia lisien kanssa, niinkuin kyllä tiedät, ja anna alle sakuskaksi voileipiä ja kaviaaria, mutta voileipiä voin kanssa, ymmärräthän, eikä, teidän tavalla, ilman voita.

-- Ymmärrän, Karl Matveitsh: na finski manjeer, -- vastasi palvelija myhähtäen, jolloin hänen suupielensä ja korvapielensä tervehtivät toisiansa varsin tuttavallisesti.

-- Joudu!

-- Heti paikalla! -- sanoi Stepán, pyörähtäen nokkelasti kantapäällään. Saman uljaan pyöräyksen vauhdissa meni hän sitten yhtä mittaa aina ovelle asti, mutta sattui siinä kyynäspäällään tyrkkäämään toista, nuorempaa passaria, joka paraillaan oli kantamassa taritinta. Kirpeästi kiljasivat siinä lasit ja teekannut.

-- Vinovat! (Suokaa anteeksi!) -- sanoi nuorempi lakeija.

-- Durák! (Hölmö!) -- vastasi Stepán.

Vasta tulleet vieraat olivat suomalaisia käsityöläismestareita. Toinen oli juveliseppä Soikkanen, toinen hopeaseppä Noponen, kumpikin noin 40 vuoden iässä.

[Pietarin oloja tuntemattomalle lukijalle lienee tarpeellista huomauttaa, että Pietarissa tehdään erotus juvelisepän eli, niinkuin Suomalaiset siellä sanovat, juveliirin, ja kultasepän välillä. Edellisen toimena on jalokivi-teoksien valmistaminen; jälkimmäinen tekee pelkkiä kultaesineitä. Juvelisepät kuuluivat ennen vanhaan taiteilijoihin, ja sanotaan heidän 20- ja 30-luvulla käyneen kolmikolkkaiset hatut päässä ja miekat vyöllä.]

Kuinka lienee suomalaisten käsityöläisten kohtalo nyt, sittenkuin Venäläiset kaikkialla ovat ruvenneet meille pahansuoviksi, en osaa sanoa, mutta vielä kymmenkunta vuotta sitten olivat suomalaiset käsityöläiset siellä erittäin suuressa arvossa. Suomalaisten teokset olivat yleensä tunnetut somuudestaan ja samalla kestävyydestään. Niissä ei ollut "fuskia". Suomalainen rehellisyys oli sananpartena ja on varmaankin saanut kauniin maineensa säilyttää tähän päivään asti.

Äänettömin askelin tuli Stepán sisään, heitti yhdellä ainoalla ovelalla kädenkeikauksella liinan pöydälle, pyörähti pois ja palasi silmänräpäyksen perästä taritin kädessä. Silmänräpäys vielä, ja pöydälle ilmestyi ilman vähintäkään kolinaa ja kilinää kaksi kuverttia ja tilattu sakuska.

-- Kannapas kalkkunan kanssa tänne puolikas Marsalaa, mutta sitä, ymmärräthän.

-- Tiedän, Karl Matveitsh.

-- Mitäs sinä nyt? -- kysäisi Noponen, passarin mentyä.

-- Älä huoli yhtään! -- vastasi Soikkanen. -- Tänään oli mulla hyvänlainen päivä, sillä paitsi niitä kahtatuhatta, mitkä kumpikin saimme tänään Morosowilta, kävi aamulla meillä se vanha tuttava Tiflisistä, se... se... ja tonttuko hänen nimeänsä muistaa... Tship... Tshap...

-- Ei, maltas! Se on Hap... tshop... -- koetti Noponen.

-- Eikä se niinkään ole! Kas tässä hänen korttinsa: Tship-hai-tshi-li-dse. No on sekin nimi!

-- Vai kävi?

-- Kävi ja käkesi huomenna sinun luoksesi.

-- Ja viisituhatta tehtiin?

-- Tehtiin seitsemänkin. Ja senvuoksi tässä vähän kannattaa... No niin, sinähän vasta kävit Suomessa, -- jatkoi Soikkanen, riputtaen sipulia kaviaarin päälle. -- Mitä Suomeen kuuluu?

-- Vanha rauha, -- vastasi Noponen, -- ja rauha ennen kaikkea. Veikkonen sentään sitä suloista elämää siellä Suomessa! Kaikki niin tuttua, yksin kivet ja kannotkin, ja se vanha kotimökki lahden kainalossa ja toisella rannalla kirkko ja pappila ja...

-- Mutta siellä ei ole viheriäisiä kabinetteja eikä kaviaaria eikä Marsalaa, -- naurahti Soikkanen, silmää iskien.

-- Palttua minä antaisin näille Egyptin lihapadoille. Pääsis kerran vielä sinne oikein olemaan ja elämään! Aatteles: uutisleipää ja vasta kirnuttua voita!

-- Ettäs sanot!

-- Ja viilipyttyä!

-- Älä, veikkonen, puhukaan; ihan tulee vettä suuhun.

-- Vaikk' on kaviaaria ja Marsalaa.

-- Vaikka.

-- Ja ihan siellä ovat ihmisetkin toisellaisia kuin täällä. Työtä sielläkin tehdään, hiki hatussa, mutta ei siellä ole tätä alituista häärinää ja puuhaa, niinkuin henkensä edestä. Väsyttää tämä välistä.

Ja Noponen heittäytyi tuolinsa nojaan ja viskasi puoliharmissaan servettinsä pöydälle.

-- Väsyttää välistä minuakin, -- myönsi Soikkanen. -- Ja eiköhän täältä sentään päästäne hiljan valeen Suomeen!

-- Sinullahan on tilankaupat siellä Parikkalassa hyvällä alulla, vai?

-- Hm! Kun oikein juurta jaksain juttelen, niin onhan ne tilanpaperit jo tulleet kuvernööristä nimismiehelle, joka on asiatani siellä ajanut.

-- Sinä onnen myyrä!

-- Aina vähän. Jonkun vuoden pidän vielä verstaata, ja sitten pois omaan maahan. Siksi varttuu Jaakko poikakin koulu-ikään. Viipurin lyseoon hänet panen, ja enköhän eläne niin kauan vielä, että näen hänet pappina, liperit kaulassa? Itse emme ole oppia saaneet, mutta saakoot lapset, ja pappina minä Jaakon vielä tahdon nähdä.

-- Pappina tai muuna, sama se, kunhan tulisi kunnon mies ja Suomen mies, -- sanoi Noponen. -- Merkillistä, kuinka niissä Suomen oppineissa on paljo sellaista, mikä puoleensa vetää. Oma kai se siinä voiton muista vie.

-- Kelpo miehiä ne ovat. Kunpa olisi ne taloudelliset seikat heillä vähän paremmalla kannalla! Monikin saa tapella opintovelkainsa kanssa harmaisinsa asti.

-- Mitäs tehdä, kun on köyhästä kodista lähtenyt! Opintie on kallis.

-- Kallis ja pitkä.

-- Lienee sinultakin moniahta satanen liiennyt yhdelle ja toiselle opintien lyhentämiseksi.

-- Entäs sinulta sitten? Mutta mitäpäs tuosta nyt! Ei ne hukassa silti ole. Mutta missä viipyy Stepán? Stepán!

Passari tuli, tuoden paistit ja viinin.

Soikkanen otti pullon käteensä, kohotti sen valoa kohti ja katseli tuntijan silmillä sisällystä sekä etikettiä.

-- Hm, -- sanoi hyväksyvästi.

-- Jeibohu nastajashshi! (Oikeata!) -- vakuutti Stepán.

Kotvan aikaa vielä haastelivat sitten ystävykset toimistaan ja toiveistaan, joitten lopputuloksena oli oma "maatilkku" omassa synnyinmaassa. Soikkanen lämpeni ja innostui ennen kylmempi-veristä ystäväänsä, eikä aikaakaan, niin rakenteli hän pientä, hyvin pientä höyrypurtta, tuommoista kolibria, jolla sitten pääsee Saimaalle kalaretkelle ja syksyllä jänisjahtiin, evästä mukana ja hauskassa seurassa. Rantakalaa... tai nuotiolla paistettu jänis, noin savikuoressa ja sisusta täynnä voita, ja iloinen seura, vanhoja tuttavia, ja Jaakko ylioppilaslakki päässä ja...

"Mun muistuu mieleheni nyt..."

Samassa astui kaksi vierasta herraa viheriään kabinettiin, mutta tuskin he olivat tulleet kynnyksen yli, niin jo ennätti Stepán edelle ja virkkoi, kohteliaasti osoittaen toista huonetta:

-- Tänne, hyvät herrat, jos suvaitsette; täällä on nimittäin...

-- Vai niin -- sanoi toinen tulleista kumppanilleen suomeksi, -- täällä näkyy olevan suljettu seura.

Soikkanen kavahti pystyyn.

-- Ei, hyvät herrat! Tämä ei ole mikään suljettu seura. Täss' on meitä vaan kaksi Suomalaista Pietarista, ja koska tekin kuulutte olevan Suomalaisia, vaikka minä jo päältä päin näin, että te olette Suomesta, niin olisi meille erinomaisen mieluista, jos tahtoisitte tehdä meille sen kunnian, että ilahduttaisitte meitä läsnäolollanne ja siis...

-- Kiitoksia paljo! -- vastasi toinen vieraista. -- Sehän on meille erittäin hauskaa.

-- Minä olen juveliiri Soikkanen, vaikka ne pyrkivät vääntelemään minun nimeäni Soikkeliniksi, ja tämä on hopeaseppä Noponen, josta myös vanhan hullun tavan mukaan välistä väännetään Nopain. Tämä on semmoinen jörö Joroisista, mutta paras mies maailmassa muutoin. Eikö niin, Noponen?

Tulleet esittivät itsensä. Toinen, pitkä ja solakka, erittäin huolellisesti puettu herra, oli medisinan kandidaati Pakkanen. Hän oli reipas liikkeiltään ja puhui rohkeasti ja kovalla äänellä. Toinen oli filosofian maisteri Räty, pieni, kuihtuneen näköinen nuori mies, silmälasit silmillä, hieman huolimaton puvussaan ja välistä hajamielinen, juuri sitä tyyppiä, jota Pietarin Suomalaiset, puoleksi kiittäen, puoleksi ivaten, sanovat "Suomen maistereiksi".

Viimeksi mainittu oli vast'ikään palannut Pietariin pitkältä tutkimusretkeltään Ostjakkien maasta. Hänen lapsuutensa ystävä Pakkanen oli tullut tänne häntä vastaan.

Pakkanen ja Räty olivat puoli tuntia sitten poikenneet tähän ravintolaan haukkaamaan. Istuessaan tuolla salissa, olivat he iloksensa kuulleet tästä kamarista suomea ja, helposti ymmärrettävistä syistä, tahtoneet nähdä maanmiehiänsä.

-- Olemme pari päivää olleet täällä Pietarissa, -- jatkoi Pakkanen, -- ja katselleet kaupunkia ja sen merkillisyyksiä. Olisimme kernaasti käyneet talvipalatsissakin, mutta sinne kuuluu olevan vaikea päästä.

-- Kuinka kauan viivytte vielä, hyvät herrat, Pietarissa? -- kysyi Soikkanen.

-- Pari kolme päivää.

-- Sitten on asia selvillä.

-- Kuinka niin?

-- Ja missä asutte? -- tiedusteli Soikkanen edelleen.

-- Hotel d'Angleterre'ssa.

-- Huomenna kello 11 aamulla on teillä pääsyliput, -- sanoi Soikkanen päättävästi. -- Eikö niin Noponen?

-- Justiin niin.

-- Mutta mitenkä? -- uteli Räty.

-- Antakaa minun toimia, jos suvaitsette, -- vastasi Soikkanen. -- Täällä Pietarissa muuttuu moni, hyvinkin pulmallinen asia peräti selväksi, kun on vaan täti niemen päässä.

-- "Täti niemen päässä", -- toisti Räty, ja otti kiireesti muistikirjansa esille. -- Se on erinomaisen hauska sananparsi. Pitää panna muistiin. "Täti niemen päässä", hm, kuinka somasti sanottu!

-- Sellainen on täällä tarpeen kaikkialla. Tällä kertaa on tätinä muuan vanha, virasta eronnut kenraali, joka väliin on teettänyt minulla töitä.

-- Ja jättänyt maksamatta, -- liitti Noponen.

-- Mitäpä siitä nyt puhutaan! Summa vaan se, että hänen veljensä poika palvelee hovinkansliassa, ja huomenna on teillä, hyvät herrat, pääsyliput kello 11.

-- Tuhannet kiitokset! Tämähän oli todella onnen sattuma, että kohtasimme teidät, -- sanoi Pakkanen.

Räty kiitti oikein kättä puristaen.

-- Hauskinta se on meille, Noposelle ja minulle, -- puhui Soikkanen, heltyneenä, -- hauskinta meille nähdä kaukaisia ja, tonttu vieköön, sittenkin niin läheisiä vieraita. Se on nähkääs, hyvät herrat, sellaista laitaa, että kun me täällä tapaamme jonkun Suomesta tulleen, niin se on sama kuin panisi takkavalkean tuvassa loimoamaan. Eikös niin, Noponen?

-- Justiin niin, -- myönsi Noponen. -- Se on kuin valkea takassa ja olkia lattialla.

Ja sitten alkoi vilkas keskustelu kaikille rakkaasta aineesta, Suomen maasta ja Suomen kansasta. Vilkasta se oli ja toivoa täynnä: Suomen tulevaisuuden taivaalla ei silloin vielä pilviä ollut...

Stepán ilmaantui äkkiä, kuni satujen "Mennä ei niin kunne", ja asetti pöydälle sampanjaa. Kukaan ei ollut huomannut Soikkasen, kesken keskustelua, pienellä viittauksella antaneen siitä käskyn passarille. Stepán varustihe avaamaan sampanjapulloa asianmukaisella paukauksella, mutta harmikseen täytyi hänen, Soikkasen viittausta noudattaen, luopua tuosta erinomaisen nokkeluuden näytteestä. Hiljaa aukeni pullo ja kihisten ja helmeillen valui etelän vaahtoava juoma laseihin.

-- Sallikaa, hyvät herrat, -- lausui Soikkanen asiaan kuuluvalla ponnella -- tervehtiä tässä kotimaan oppineita miehiä, joita harvinainen onni on ohjannut meidän seuraamme, jossa meidän on ilo nähdä teitä, jotka...

-- Mutta mitenkäs tämä!... -- lausui kainoluontoinen Räty -- tämähän on aivan liikaa, sillä eihän se millään muotoa... sillä eihän se... -- Eikä maisteri parka lopulti tiennyt itsekään, mitä hän oikeastaan tahtoi sanoa.