Part 5
Hän meni lotjan peräkannelle ja laskeusi siellä pienenpuoleisesta aukosta alas jonkinlaiseen kajutantapaiseen. Kajutasta alkoi kuulua ääniä. Vähän ajan perästä tuli sieltä ylös muutamia vielä likaisempia lotjamiehiä. Haukotellen he katsoivat unisilla silmillään vierasta pappia. Saattaja tuli hänkin ylös.
-- Olkaa hyvä, käykää tänne! Sairas on täällä. Kyllähän tässä on vähän ahtaanlaista, mutta mitäs tehdä!
Vaivoin astui pastori kajutan kapeasta aukosta alas. Hänen valoon tottuneet silmänsä eivät ensi alussa osanneet oikein erottaa esineitä tässä matalassa komerossa. Perällä oli kyllä kaksi parin neliökorttelin suuruista akkunaruutua, mutta kovin riittämätön oli niittenkin päästämä valo ulkoa tulleelle. Keskellä kajuttaa oli pieni pöytä ja siinä tietysti ryssälle niin rakas samovaari (teekeittiö), teekannu ja pari lasia, ilman vateja ja lusikoita. Seinuksilla oli kolmella puolen laveri, johon 5-6 miestä saattoi sopia makaamaan. Likaiset ryysyt peittivät laverin.
Perimmäisellä vuoteentapaisella makasi kalpea mies. Pastori astui hänen luokseen.
-- Oletko kutsunut minua? -- kysyi hän suomeksi, tervehdittyään sairasta.
-- Olen, herra pastori, -- vastasi sairas selvällä suomenkielellä.
Sairas oli noin 30 vuoden maissa. Hän oli tavattoman laiha ja kalpea; poskipäät vaan punoittivat ja yhdessä palavain silmäin ja tempovan hengityksen kanssa tiesivät kovaa kuumetta. Hänen yllään oli samallainen puku kuin muillakin lotjamiehillä, päällystakkia vaan vailla. Pieluksen alla -- ainoan koko komerossa -- oli joku ruskea esine. Pastorin silmä oli jo alkanut tottua hämärään. Hän katsoi tarkemmin tuota esinettä ja huomasi sen olevan nahkakantisen Uuden Testamentin.
-- Näytät sairaalta, -- virkkoi pastori.
-- Sairas olen enkä tältä vuoteelta enää nousekaan. Nyt on jonkun aikaa tuntunut vähän helpommalta, mutta pian palajaa tuskat taas. Huominen päivä minulle tuskin enää koittaa.
Sairas ei puhunut tavallisen, oppimattoman työmiehen tavalla. Sen huomasi pastori kohta ja seurasi erityisellä mielenkiinnolla hänen heikkoa, mutta selvää puhettansa.
-- Minun on sääli teitä, pastori, -- jatkoi sairas, -- että olen vaivannut teitä tämän pitkän matkan tähän, lian ja saastan sekaan.
-- Älä välitä siitä, rakas veli; minulle tämä on rakasta tointa; olen onnellinen, jos voin sinua tukea ja lohduttaa.
-- Min, pastori; sitä minä teiltä juuri pyydänkin ja sitä varten olen rohjennut kutsua teitä. Minä tarvitsen paljon anteeksiantamusta.
Ja niin alkoi tässä hämärässä kajutassa hiljainen keskustelu sairaan ja papin välillä. Tämä oli yksi niitä ratkaisevia hetkiä elämässä, jolloin ihminen tietää jättävänsä tänne kaikki, joko elämän täynnä työtä ja työn hedelmää tai elämän täynnä nautintoja ja hyviä päiviä tahi elämän täynnä taisteluita ja tuskaa. Ja niin erillaisena tuo hetki lyö! Kelle silloin aukenee uusi, tuntematon maailma valotonna, kammottavana, kelle kirkkaana, ihanana... Toinen on toivonut sitä koko elämänsä, kuni armasta päivän nousua ja nyt, nyt, kun uudelle taipaleelle olisi lähdettävä, kauhistuu äkkiä, ja hänestä tuntuu kuin kaikki, mistä ennen oli kiinni pitänyt, nyt kerrassaan pettäisi. Jalkain alla ennen niin luja maa huojuu ja horjahtelee. Toinen on kauhistuksella ajatellut lähtönsä hetkeä ja koettanut saada sitä mielestään yhä kauemmas ja kauemmas, mutta nyt, nyt tuntee äkkiä ennen käsittämättömän rohkeuden ja rauhan. Toinen näkee odotustensa ihanan täyttämyksen lähenevän; toiselle lyö kaikki pimeäksi. Kuinka erillaista, kuinka erillaista!... Ja ken ottaa tutkiaksensa, mitä kaikkea on aikoinaan liikkunut siinä sydämmessä, joka nyt viimeisiä kertojaan sykähtelee? Miekkoinen, ken viimeiset huolensa ja toivonsa voi uskoa ystävälle, tuttavalle, maanmiehelle, jolla on rahtunenkaan lapsen-uskoa sydämmessään...
-- Minä näen pieluksesi alla Uuden Testamentin. Oletko viljellyt Jumalan sanaa?
-- On ollut aikoja, jolloin olen ahkerastikin lukenut sitä, ja on kulunut vuosikausia, ett'en ole kirjaa avannutkaan. Kun minulla on ollut hyviä päiviä ja huoletonta aikaa, silloin olen unohtanut tämän kirjan. -- Sairas otti sen vapiseviin käsiinsä. -- Ja kun kovin raskasta on ollut ja vaikeata, en ole siihen silloinkaan kajonnut. Mitä lienevät muut maailmassa kokeneet, en tiedä, mutta itsessäni olen ainakin huomannut sen, että ylenpalttisessa onnessa, niinkuin ponnettomassa kurjuudessakin ihmiseltä puuttuu voimaa uskomaan ja rakastamaan.
-- Kuinkas nyt on laita? Kirja oli esillä.
-- Pastori hyvä! Minä soisin nyt, ett'ei minulla tätä kolmen vuosikymmenen pituista elämää olisi ollutkaan, vaan että olisin lapsi jälleen ja tietäisin ja uskoisin vaan sen, mitä ennen lassa äidiltäni opin.
-- Ja jos niin olisi?
-- Kuolisin rauhassa.
-- Ja mihin perustaisit rauhasi?
-- Jumalan armoon.
-- Etkö muuta tarvitse?
Sairas loi kuumeisen katseensa pappiin, ikäänkuin tiedustellen, mitä muuta vielä tarvittaisiinkaan, ja vastasi sitten tyyneesti:
-- En mitään.
-- Sinä olet oikeassa, rakas veli, -- sanoi pastori liikutettuna.
Aamun aurinko heitti säteitään kajutan kapeista akkunoista sisään. Ne lankesivat sairaan kasvoille.
Hän makasi siinä entistään levollisempana. Hengitys vaan oli yhtä tempovaa kuin ennenkin.
-- Olisiko sinulla jotain erityistä sanottavaa? -- kysyi pastori hetkisen kuluttua.
-- Ei mitään varsinaista, vaikka elämäni on ollutkin sangen kirjavaa. Yksi asia minua kumminkin painaa. En ole vuosikausiin antanut itsestäni mitään tietoa äidilleni. Minulla ei ole ollut siihen rohkeutta. Valehdella hänelle en ole voinut; sanoa suoraan, kuinka kurjaa elämäni on ollut, väliin kovassa työssä, väliin juopumuksen huumauksessa, -- se olisi saattanut hänelle vaan mielipahaa. Siksi olen ollut kokonaan kirjoittamatta. Se on pelkurimaisuutta, sen tiedän, mutta sellainen heikko raukka olen ikäni ollut. Nyt tunnen sydämmessäni sekä rauhaa että rohkeutta; nyt olisin valmis kirjoittamaan, mutta se on liian myöhäistä nyt. Pastori, elääkö teidän äitinne?
-- Kyllä.
-- Suomessako?
-- Niin.
-- Sitten rohkenen pyytää teitä kirjoittamaan äidilleni minun viimeiset terveiseni. Minä olen varma, että hän antaa minulle anteeksi, niinkuin Jumalakin on tehnyt. Minä koetan muutamin piirtein kertoa teille elämäni vaiheet. Minulla, sen tunnen, on vielä muutama hetki jäljellä.
Hän oli varakkaan talollisen poika Savosta. Kävi Kuopion ala-alkeiskoulun ja pari luokkaa ylä-alkeiskoulua siellä. Joutui sitten huonojen toverien seuraan, jossa hän, muutoinkin heikkoluontoinen nuorukainen, horjahti ja joutui väärille teille. Ja sitten seurasi tuo elämässä niin tavallinen, mutkikas, alas alhoihin viepä tie, jota niin moni nuorukainen on käynyt, väliin päästen jonkun kummun kuvetta kiipeämään vähän korkeammalle, mutta sitten taas joutuen yhä alemmas, sydämmessä ainainen poltto ja tuska. Ei siinä tarvitse olla varsinaisia pahantekoja, rikoksia maallisia lakeja vastaan, mutta sittenkin on siinä niin paljon ulkonaista sekä sisällistä rappiota, että sellainen elämä tuntuu yhdeltä ainoalta suurelta rikokselta. Ja lopulti se lamaa miehessä viimeisenkin tarmon ja tympeyttää elämäntoivon ja elämänhalun.
Isä kuoli aikaisin. Talo jäi hoitajaa vaille. Poika joutui maailman teille, ollen milloin käräjäkirjurina, milloin polisina, milloin rantajätkänä. Kurjuus alkoi varsinkin siitä pitäin kuin hän viisi vuotta sitten päätyi Pietariin.
Varsinaiset, taitavat työntekijät saavat Pietarissa kyllä toimeentulonsa. Seikkailijat ja hämärät olennot, joitten onnistuu saada "tuttavuuksia", voivat joksikin aikaa päästä hyvinkin helpoille päiville, varsinkin kun eivät pidä perinjuurista rehellisyyttä minään välttämättömänä hyveenä. Mutta rehellinen mies, joka ilman varsinaisia toimeentulon edellytyksiä aikoo siellä elättää itseänsä satunnaisilla töillä, joutuu ehdottomasti kurjuuteen.
Monien seikkailujen perästä tuli hän eräässä syrjäisessä ravintolassa Viipurinpuoleisessa kaupungin-osassa ("Viipurporin puolella", niinkuin Pietarin Suomalaiset sanovat) tuttavuuteen kahden varsin omituisen ja epäiltävän miehen kanssa. Nämä tarjosivat hänelle palvelusta kahden nuoren venäläisen herran luona, "hyvin ylhäistä sukua". Tehtävänä olisi vain kiilloittaa kengät, puhdistaa vaatteet ja viedä aamulla samovaari sisään, muuta ei juuri mitään, sillä herrat ovat ainoastaan yötä kotonaan. Palkkaa 15 ruplaa kuukaudessa. Hän suostui ja, leivätönnä, koditonna, suostui mielelläänkin.
Ensi alussa oli hän varsin tyytyväinen paikkaansa. Vähitellen alkoi hänen isäntäinsä luona käydä vieraita, jotka tulivat myöhään illalla ja lähtivät pois vasta aamuyöstä. Vieraitten joukossa oli erittäin hienosti puettuja herroja ja naisia, mutta oli sellaisiakin, joita ulkoasunsa puolesta sanotaan "puolivillaisiksi". Omituiselta hänestä tuntui, että vieraat ja isännät nimittelivät toisiansa ristimänimiltä, usein ilmeisesti tekaistuillakin. Kokouksia yösydännä ruvettiin pitämään yhä useammin. Keskusteluja pidettiin vuoroin franskankielellä, jota kertoja ei lainkaan ymmärtänyt, vuoroin venäjäksi, jota hän oli jonkun verran oppinut. Kokoontuneet haastelivat kyllä enimmäkseen hiljaisella äänellä, mutta väliin innostuivat he, ja silloin kuuli hän eteisen takana olevaan komeroonsa usein mainittavan "kolmatta osastoa" ja "Trepowia".
Muilta saman talon palvelijoilta rupesi hän tiedustelemaan, mitä tuo kolmas osasto on, ja mikä mies on Trepow. Siinä hän sai tietää, että kolmas osasto on se toimituskunta keisarin kansliassa, jonka tehtäviin kuuluu salaisten valtiovehkeitten ilmi saaminen ja joka laajan tiedustelujärjestelmänsä kautta pitää silmällä kaikkia, vähänkin epäiltäviä henkilöitä. Samoin sai hän kuulla, että Trepow oli silloinen Pietarin yli-polisimestari, erinomaisen valpas ja tarmokas mies. "Mitähän väkeä ne sinun herrasi oikeastaan ovatkaan?" oli muuan vanha palvelija sanonut. "Kun eivät vaan olisi nihilistejä. Katso vaan, ett'es joudu kiikkiin. Jos pölisi saa heistä vihiä, niin olet myöty mies sinäkin. Ja jos taas ilmoittamaan menisit, niin pian sun päiväsi olisivat luetut."
Nihilistejä! Tuo sana soi niin kamalalta hänestä. Mitähän, jos hän todellakin palvelee sellaisia herroja, jotka väjyvät hallitsijan henkeä, tuon suuren hallitsijan, joka rakkaudellaan ja oikeusmielisyydellään on hankkinut itselleen niin kuluttamattoman muiston Suomenkin kansan sydämmessä?
Samassa määrin kuin kokoukset kävivät yhä tiheämmiksi, yhä salaperäisemmiksi, samassa määrin kasvoi hänen levottomuutensa. Päivä päivältä vakaantui hän siinä tiedossa, että hän oli joutunut sellaisten palvelukseen, joilla ei ollut hyvä mielessä.
Kerran oli jälleen kokous; tavallista enemmän oli tullut sinne vieraita, varsin kirjava joukko. Hänet lähetettiin illalla myöhään kolmelle eri haaralle kaupunkia viemään jotain kummallisen salaperäistä, peitetyin sanoin lausuttavaa viestiä. Kotia hän ei saanut tulla ennenkuin klo 2 aamulla. Sanomaton tuska valtasi hänet. Hän kulki katuja myöten melkein kuin unissaan, tietämättänsä minne. Pää humisi niin omituisesti. Äkkiä hän katsahti ylös ja huomasi amiraliteetin kaupungin-osan palotornin. Samassa talossa -- iski hänen mieleensä -- asuu yli-polisimestarikin. Hän joudutti askeleitaan sinne. Tuntui kuin olisi joku sisällinen ääni kuiskinut hänelle: joudu, joudu; muutoin on liian myöhäistä! Vahtimiehen kysymyksiä kuulematta juoksi hän portaita ylös, syöksi ensimmäiseen huoneesen ja huusi: joutukaa, joutukaa, ennenkuin on liian myöhäistä! Häntä luultiin mielipuoleksi tai ainakin juopuneeksi, mutta pian huomattiin, ett'ei hän ollut kumpaakaan. Ruvettiin tiedustamaan, miksi hän oli saapunut yli-polisimestarin kansliaan. Nyt vasta hän toipui ja rauhoittui vähitellen. Hän sanoi tahtovansa puhutella itse yli-polisimestaria eikä suostunut millään keinoin ilmaisemaan muille, mitä hänellä oli sanottavaa, Hänelle ilmoitettiin, että nyt on mahdoton tavata yli-polisimestaria, ja suostuttiin vihdoin saattamaan hänet ali-polisimestarin luo.
Tälle hän kertoi juurta jaksain kaikki, mitä tiesi isäntäväestään, ja ilmaisi epäilevänsä heitä pahoista aikeista. Ali-polisimestari naurahteli ensin miehen murretulle venäjänkielelle, mutta rupesi yhä tarkemmin kuuntelemaan hänen kertomustansa. Kuultuansa tän-öisestä kokouksesta, muuttui hän äkkiä totiseksi ja soitti kiivaasti kelloa. Polisieversti astui sisään. Ali-polisimestari veti hänet syrjään ja keskusteli hänen kanssaan kotvasen aikaa. Eversti läksi kiirein askelin pois.
Sairas jatkoi:
-- Polisimestari muuttui nyt erinomaisen ystävälliseksi.
-- Minä olen sinulle suuressa kiitollisuuden velassa, -- sanoi hän. -- Ole rauhassa. Sinulle ei tehdä mitään pahaa, mutta sinun pitää olla hyvin varovainen. Parasta on, kun lähdet jo tänään yöjunalla Moskovaan päin, muutoin en takaa, miten sinun käy. Ei suinkaan sinulla ole matkarahoja. Kas tässä, -- lisäsi hän ja ojensi minulle 25-ruplan paperin.
-- Minä kiitin, mutta en ottanut vastaan.
-- Eikö kelpaa? -- kysäisi hän.
-- Suokaa anteeksi, -- vastasin minä. -- Minä en ole tehnyt ilmiantoani palkinnon toivossa, vaan omantuntoni pakosta.
-- Entä sitten? Pidätkö vääränä ottaa vastaan matkarahoja? -- kummasteli hän.
-- Se olisi sittenkin palkintoa. En voi ottaa.
-- Kummallista väkeä te olette, te Suomalaiset! -- tiuskasi hän puoleksi leikillään, puoleksi suuttuneena. -- Etpä kumminkaan voi minua estää panemasta sinulle saattajaa asemalle.
Valepukuisen polisimiehen seurassa läksin sitten Moskovan rautatien-asemalle. Polisimiehellä oli minulle piletti valmiina Bibinskin kaupunkiin.
-- Ole varovainen matkallasi, -- neuvoi pölisi erotessamme. -- Täällä liikkuu paljo taskuvarkaita. Väentungoksessa saattaa varas huomaamattasi pistää kätensä taskuusi ja viedä viimeiset rahasi. Esimerkiksi tällä tavalla.
Hän näytti, miten se tapahtuu. Veturi vihelsi kohta. Juna läksi.
Vaunussa istuessani pistin käteni taskuuni, koetellakseni, ovatko vähät rahani tallella. Hämmästyin suuresti, löydettyäni sieltä 25-ruplan setelin. Ali-polisimestari oli sittenkin pakottanut minulle tuon "matkarahan". Kovasti poltti kättäni tämä raha. Minun teki mieleni antaa se jollekin toiselle tai viskata akkunasta ulos, mutta minussa ei ollut siveellistä rohkeutta siihen. Eikä se raha mitään siunausta minulle tuonutkaan, sillä Ribinskissä rupesin jälleen juomaan, kunnes taas olin puilla paljailla.
-- Olivatko isäntäni todellakin nihilistejä vai kuuluivatko johonkin muuhun salaiseen seuraan, siitä en ole milloinkaan varmaa tietoa saanut.
Sairas oli kertonut tähän asti tavattoman vilkkaasti, melkein kiihkoisesti. Nyt alkoi hän väsähtyä.
-- Monen kärsimyksen perästä, -- jatkoi hän, kuumeen yhä yltyessä, -- sain työtä eräällä jauholotjalla, jolla saavuin Uuden Laatokan kaupunkiin. Siellä palkkauduin tähän tiilibarkkaan.
Sairas vaikeni ja hervahti hetkiseksi.
-- Ja nyt on tarinani lopussa, -- sanoi hän tuokion kuluttua. -- Ja lopussa on nyt kaikkikin. Yölliset tuskat tuntuvat palajavan.
-- Etkö tahtoisi päästä johonkin hospitaaliin? -- kysyi pastori.
-- Se olisi aivan turhaa. Heikko olen ruumiiltani ollut pienestä pitäin. Juopumus ja säännötön elämä ovat tärvelleet terveyteni aivan pilalle, ja tässä lotjamiehen ammatissa sain viimeisen iskuni. Kaksi yötä ja yhden päivän sauvoimme tätä raskasta tiilibarkkaa yhtä mittaa, ja eilen illalla tunsin äkkiä kuin olisi rinnan-alustassa jotain revennyt. Sitä seurasi kovat tuskat ja muutama verikohtaus. Aamuyöstä rupesi helpottamaan, mutta nyt alkaa poltto jälleen.
Sairas sai yskänpuuskan. Heleänpunainen täplä ilmestyi pielukselle.
Pastori kohensi pään-alusta.
-- Ja nyt, -- puhui sairas yhä hiljenevällä äänellä. -- Nyt olisi minulla vielä viimeinen pyyntö. En ole ollut Herran Ehtoollisella siitä pitäin kuin ensi kerran notkistin polveni alttarin edessä. Voitteko antaa?
-- "Tulkaat Minun tyköni kaikki, jotka työtä teette ja olette raskautetut, ja Minä tahdon teitä virvoittaa"; niin sanoo Herra, -- vastasi pastori. -- Sinä olet raskautettu ja uupunut ja olet istahtanut iankaikkisesti virvoittavan lähteen luo. Se on sinua virvoittava.
Siinä makasi sortunut mies. Hän oli pian maksava maailmalle viimeisen veronsa. Hän ei maailmalta enää mitään toivonut eikä mitään vaatinut. Hän ei sitä kiittänyt, ei laittanut. Hän tiesi olleensa oman onnensa seppä. Nyt tunsi hän olevansa äärettömän onnellinen: hän oli saanut armon.
-- ... kätkeköön sinun sielus ja ruumiis iankaikkiseen elämään... -- kuuluivat papin sanat.
Aamuinen aurinko paistoi molemmista kajutan akkunoista sisään.
Äkkiä laajeni tuo matala maja, puhdistui ja kirkastui. Se on nyt helluntailakea, kotoinen pirtti kaukana kauniissa Savonmaassa. Avatusta akkunasta tuoksuaa koivujen tuores ja mäntyjen raikas, pihkainen haju. Päivä paistaa kirkkaasti, ja ulos ihanaan maailmaan katselee akkunasta punainen neilikan kukka valkoisesta tuokkosestaan. Lehditetyllä lattialla on kätkyt, ja siinä vakainen nukkuu; vieressä istuu mummo ja lukee nahkakantista Uutta Testamenttia. Mutta ulkona pääskynen leikillään leikkelee hurmaavan köykäistä ilmaa. Ei se nyt ruokaansa hanki eikä pesäänsä aineksia kokoile; muutoin se vaan ilmassa leijaa, autuaana siinä tiedossa, että se on niin vapaa, niin rajattomasti vapaa... Rippikirkkoon on lähtenyt talonväki. Vanha provasti siellä Herran temppelissä apulaisensa, oman poikansa, kanssa jakaa Herran Ehtoollista.
-- ... kätkeköön sielus ja ruumiis iankaikkiseen elämään...
Hiljaa säestävät urut "Jumalan karitsaa".
Viikatemies on tehtävänsä tehnyt.
Pastori astui hiljaa ylös kannelle. Äsköinen saattaja kiiruhti hänen luokseen.
-- Hän on nukkunut eikä heräjä enää, -- sanoi pastori.
Lotjamies säpsähti, paljasti päänsä ja virkkoi, silmiänsä ristien:
-- Taivaan rauha hänelle!
Sitten hän kääntyi kumppaniensa puoleen:
-- Pojat! Stepán on kuollut.
Kaikki paljastivat päänsä ja ristivät silmiänsä, hiljaa virkkaen:
-- Taivaan rauha hänelle!
* * * * *
Mikä tarkoitus ja tehtävä oli tällä, vasta sammuneella elämällä, vai oliko sillä mitään sellaista? Kuuluiko sekin välttämättömänä osana tuohon ihmeelliseen, tutkimattomaan maailmanjärjestykseen, vai oliko se tuommoinen satunnainen, säännötön, kivulloinen liikavesa vain?
Sennoilla.
Sennoi, suunnattoman laaja tori Pietarin tärkeimmän kauppakadun, Sadowajan, varrella, lienee alkujaan ollut yksinomaa heinätori, niinkuin sen nimikin osoittaa: Sennaja ploshtshadj, josta suomalainen muodostus Sennoi. Yhtä osaa siitä käytetään vieläkin heinätorina, mutta suurin osa on kaikenlaisten ruokatavarain ja taloustarpeitten kauppapaikkana. Se on jaettu useampiin osastoihin, joissa kummallakin puolen pää- ja sivukäytäviä seisoi ainakin ennen vanhaan avaroita telttoja tai lautakojuja. Samallaisten tavarain myömälät olivat aina samassa rivissä eli "räädyssä". Niinpä oli siellä kalarääty, linturääty, vihannesten eli ruohorääty, sillirääty, kukkain ja marjain rääty. Aivan eri osaston muodosti puu-, poslini- sekä rauta- ja läkkiastiain kauppa.
Jos torielämä yleensäkin tarjoaa varsin opettavan kuvauksen kaupungin sisäisestä elämästä, niin liiatenkin on laita sellainen suurissa maailmankaupungeissa. Toreilla esiintyy elämä jokapäiväisyydessään, arkitamineissaan elikkä, niinkuin suomalainen sananlasku sattuvasti sanoo, "riihen remputtimissa eikä kirkon kemputtimissa".
* * * * *
Sennoilla kihisi kauppa kuumimmillaan. Huomenna oli sunnuntai, ja ken vaan kykeni, koetti saada pyhäisiksi atrioikseen jotain edes vähäsen tavallisuudesta poikkeavaa. Rikkaiden kokit ja emäntäpiiat ja kyökkipalvelijat kulkivat käytävältä käytävälle, valikoiden ja tinkien -- kauppa ryssän kanssa ilman tinkimistä ei ole ajateltavissakaan, -- kovin paljoa kumminkaan välittämättä hintain kalleudesta: ostivat parhainta, mitä löytyi. Vähempi-varaiset sitä vastoin ja köyhät tutkistelivat ja tiedustelivat, milloin hyvästi, milloin pahasti siunaten sitä hintain ylenpalttisuutta.
Rikkaitten, niinkuin köyhäinkin ostajain välitse puikahteli omituisia olentoja, enemmän tai vähemmän huonoissa vaatteissa. He pysähtyivät teltan tai kojun eteen, jokunen pujahti sisäänkin, ja ristittyään silmänsä, pyysivät puolilaulavalla äänellä almua tai sanaakaan sanomatta seisoivat odotellen. Erityisellä lautasella vähän perempänä oli varustettuna kasallinen puolenkopekan, rossan, rahoja, ja konemaisesti pisti joku myöjistä pyytävälle rossan kouraan. Ainoastaan tottuneen Pietarilaisen silmä osasi erottaa, ken niistä oli todella tarvitsevainen, ken taas tuon suuren kaupungin kuuluisia ammattikerjäläisiä. -- Kerjääminen oli Pietarissa siihen aikaan, niinkuin nytkin, ankarasti kielletty, ja siinä toimessa tavattu otettiin kiinni ja tuomittiin vankeuteen tai yleiseen työhön. Sellainen oli laki, mutta siitä huolimatta kukoisti kerjäläisyys ja semminkin ammattikerjäläisyys täydessä loistossaan. Ja tuskin lienee laita siellä tänäkään päivänä parempi.
* * * * *
Anttoska eli täydellisemmin madam Anttonen, suutarimestarin vaimo Keski-Mesanskoilta oli ruohoräädyssä ostelemassa kurkkuja. Ketterällä kielellään hän häikäilemättä lasketteli murrettua, suomenvoittoista venättänsä.
-- Mitä maksaa kymmenikkö? -- tiedusteli hän.
-- Kakstoista kopekkaa, madam, -- vastasi lakkiansa nostaen lihava "ruohomies", pitkä, harmaa parta leuassa ja epäiltävän valkoinen, aina rinnalle ulottuva esiliina edessä.
-- Oletkos sinä mieltä vailla, vai?
-- Nikák njets! (En suinkaan!) -- vastasi myöjä tyyneesti. -- Kakstoista kopekkaa justiin.
-- Eihän siinä ole järkeä eikä mitään.
-- Järki siinä on täydelleen.
-- Kymmenen saat suurimmista.
-- En voi. Jeibohu en voi.
Tuo "jeibohu" on oikeastaan vannomista Jumalan nimeen, mutta se on käynyt Venäläiselle niin köykäiseksi sanaksi, että hän käyttää sitä milloin hyvänsä, tarpeessa ja useimmiten tarpeetta, tosissaan ja leikillään. Suomalainen "Jumal'auta" on kamalan vakava sana ja, kevytmielisesti käytettynä, kuuluu pintaa karmivalta, mutta ryssä, varsinkin sivistymätön, paiskaa "jeibohunsa" joka paikkaan. Kauppias-musikan jeibohua ei usko kukaan, eikä hän todenteolla sellaista vaadikaan. Kaikista vähimmin hän uskoo sitä itse.
-- Kymmenen kopekkaa, kuulithan! Ei minulla ole aikaa tässä taratella sinun kanssasi.
-- Ykstoista, madam; viimeinen hinta. Sekin vain vanhan tuttavuuden vuoksi.
-- Tonttu sun tuttavaa olkoon! -- virkkoi matami suomeksi itsekseen. -- Anna tänne kymmenikkö! -- lisäsi hän venäjäksi, -- mutta älä pane mädänneitä.
-- Johan te nyt! -- sanoi ryssä, oikein loukkautuneena moisesta epäluulosta, ja viskasi silmänräpäyksessä kymmenen kurkkua matamin koriin.
Anttoska katsahti saamiinsa kurkkuihin.
-- Mitäs tämä on? -- huudahti hän äkkiä.
-- No mitä nyt? -- kysäisi myöjä muka hämmästyen.
-- Vai et sinä näe? -- tiuskaisi toinen, ottaen koristaan pikkuruisen, puoleksi mädänneen kurkun ja nostaen sitä melkein myöjän nenän alle. -- Mitäs tämä sitten on?
-- Hospodi! (Hyvä isä.) Pitipäs tuosta tulla risti! -- huokasi ryssä itsekseen, tavattuna kiinni vääryydestä. -- Sattuuhan sitä vahingoissa, -- virkkoi hän ääneen. -- Tuoss' on! -- lisäsi hän ja heittää sinkautti äkäisesti paremman kurkun matamin koriin.
-- Ah ti turák, nastajássi turák! (Tomppeli, aika tomppeli) -- torueli Anttoska, lukiessaan myöjälle rahoja.
-- Kyl niilen kans vaan on tekemiist, -- sanoi äkkiä ääni takana jotenkin puhtaalla Iitin murteella.
Pietarin Suomalaisten murre on varsin omituista sekaannusta eri murteista. Viipurin murre on siinä vallan päällä, mutta on saanut epäiltäväksi liittolaisekseen venäläisen sihisevän s-äänteen. Sen ohessa liittyy siihen puhujan kotitienoota tai vanhempien murretta myöten milloin palanen hämäläistä, milloin savolaista, milloin mitäkin. Anttoska haastoi puhdasta pietarilaista, jos sen puhtaudesta voi puhetta olla.