Part 4

Seinäkaapista otti Grahn esille kuppivarastonsa, parahiksi kolme paria, yksi kuppi tosin korvaa vailla, sillä kissa, pakana, oli eilen keikkuessaan viskannut kupin lattialle. Niin, pokkailee tuossa vielä, junkkari, häntä pystyssä, eikä ole niitä miehiäkään... Kermakannussa ei ollut korvaa eikä paljo nokkaakaan; kermaa piti kaataa siitä erityisellä näppärällä tempulla laidasta. Lusikoita oli kaksi, ja ne annettiin tietysti vieraille; isäntä itse hämmenteli korvatonta kuppiaan kahvelilla, hieman nolona, mutta mainiolla tuulella.

-- Jaa, jaa, -- puheli hän. -- Tällaista se on se vanhan pojan elämä.

-- Ei, mutta tämähän on aivan ylioppilas-elämää, -- tokaisi Antero.

-- Ihan ylioppilas-elämää, -- vahvisti Kuusi.

-- Parbleu! -- huudahti Grahn, pannen liikkeelle viimeisetkin franskansa. -- Parbleu! Tämä on oikeata studentti-elämää, stu-dent-ti-elämää, -- uudisti hän, nauttien joka tavusta tuossa niin ihanalle soivassa sanassa.

-- Kun tässä nyt kerran nautitaan tällaista akademillista vapautta, -- sanoi Kuusi, -- niin sallinette meidän heittää takit pois.

-- Se on oikein, -- intoili Grahn, -- se on akademillisesti oikein.

Ja he nauttivat kolmisin tuota vapauttaan.

-- On siinä akademillisessa vapaudessa sentään jos jonkinlaisia puolia, -- jutteli Antero. -- Minä muistan, tässä toissa vuonna yhtyi meitä neljä miestä yhdeksi asuinkunnaksi. Päivälliset söimme muualla, mutta aamiaiset ja illalliset oli meidän määrä hommata itse. Yksi meistä oli kotoisin Pieksämäeltä...

-- Pieksämäkeläisiä sanottiin ennen vanhaan piimäpuntareiksi, -- nauroi Grahn.

-- Niin niitä nytkin sanotaan. Hänelle oli kotoa pantu mukaan hirmuisen suuri sianpöysti, ja sen nojaanhan me rakensimme koko kuppikunnan menestyksen.

-- "Kuppikunnan", -- toisti Grahn. -- Voi pakana sentään!

-- Torilta ostatettiin matamilla voita ja leipää, ja sianlihan mukana piti tietysti olla sinappia kanssa. Näin sitä eleltiin ilman huolta huomisesta pari viikkoa. Illoin, aamuin syötiin voitaleipää ja Pieksämäen lihavata pöystiä ja pantiin sinappia päälle. Palan painikkeeksi oli väliin piimää, sitä Helsingin pitkää piimää, tiedättehän...

-- Kyllä, kyllä minä tunnen tuon herkun, jota ei huoli kuin ottaa päästä kiinni, niin se tulee perässä vaikka minne.

-- Juuri sitä. Väliin taas tuotettiin olutta Jeremohvin, sen ryssän, lafkasta.

-- "Jeremohvin, sen ryssän", -- nauroi Grahn. -- Voi pakana!

-- Mutta vähitellen alkoi voipytystä tulla pohja näkyviin, pöystistä piti jo leikellä niitä makeimpia paloja, luun läheltä, eikä kummakaan, sillä hävityksen työssä auttoi meitä yksi ja toinen kuppikuntaan kuulumatonkin civis.

-- Mitenkä "siiviss"? -- kysäisi Grahn.

-- Ylioppilaitten yhteinen nimi on civis, -- selitti Kuusi, -- jokainen ylioppilas on civis, oikeastaan civis academicus, s.o. yliopiston jäsen, akademian kansalainen.

-- Jassoo, civis academicus, jaha, jaha.

-- Pahinta oli se, että samaan aikaan kuin muonat alkoivat tehdä lähtöään, olivat rahatkin tiessään. Sellaista sattuu, näet, välistä.

-- Sattuu, sattuu, -- myönsi Grahn, silmää iskien.

-- Ja lopulta ei ollut jäljellä kuin leipää ja sinappia, eikä silloin muuta neuvoksi kuin otettiin leipää ja pantiin sinappia päälle.

Grahn purskahti nauramaan.

-- Sinappia leivän päälle. Voi pakana!... Mutta mahtaa teidän vaan olla hauska siellä Helsingissä!

-- Niinkuin vast'ikään kuulitte.

-- Mitä joutavia? Tälläpä nyt sitten väli, jos olisikin joskus niukemmalla muonalla! Mutta olla Suomen studentti, lakissa lyyry, niin -- antakaas, kun taas katselen sitä -- tuollainen ikuisen hengenvoiman emblema vai symboli, miten sitä oikein sanotaankaan... ja studeerata, studeerata kaikkia tieteitä, syventyä asiain ytimeen ja saada tietoja, paljo tietoja kaikilta aloilta, -- kuinka ihanata! Käydä professorien luennoilla ja tehdä muistiinpanoja ja kantaa kirjastoista kotia kirjoja tuommoisia kantamuksia... sitten omassa kammiossa istua näitten paksujen kirjain ääressä... niitä on pöydällä, tuolilla, täytyy sängyllekin nostaa joku hyvin paksu teos, ja sitten tutkia tuosta ja tuosta ja tuosta ja tuumia ja mietiskellä otsa rypyssä, kunnes vihdoin se asia on selvillä... ja sitten taas uuteen, taas uuteen... Se on elämää se! Sitten käydään tutkinnot, filosofian maisterin ja filosofian tohtorin, ja sitten jakamaan muille, minkä ennättää. Ja hätäkös on jakaa, kun on mistä jakaa! Se on ihanaa...

Vanha entusiasti oli haltioissaan, ja tarkkaan, vakavina kuuntelivat häntä ylioppilaat.

-- Täällä Inkerinmaalla olisi suomalaisilla opin miehillä väljä työmaa.

-- Jospa kaikki olisivat niin innostuneita työhönsä kuin te!

-- Mitä minusta? Minä olen vaan huononpäiväinen kaskimies.

-- Kaskellapa esi-isätkin aloittivat.

-- Kyllä niinkin, mutta katsokaas -- ja Grahnin ääni aleni, -- kaskenkin kaadantaan tarvitaan voimia, mutta niitä puuttuu Grahnilta. Minulla ei ole kirvestä, jolla kaataisin; vesurilla vaan katkon minkä vähän jaksan.

Ylioppilaat katsahtivat toisiinsa. Saavatko he aikoinaan kirveen, vai vesuriko vaan on oleva heillä aseena?...

* * * * *

Kylän pienen ravintolan, "trahteerin", edustalla istui illemmalla samana päivänä tuuhean tammen alla opettaja Grahn kahden ylioppilaan kanssa. Viimeksi mainitut olivat kutsuneet aamuisen isäntänsä illanviettoon, jonka olivat koettaneet saada niin helsinkiläiseksi kuin Lahdenkylän venäläiselle ravintolalle suinkin oli mahdollista: tuutinki, iltaruoka ja kahvia avec. Se oli sen ajan tapaa.

-- Tällaista se mahtaa olla elämä siellä akademiassa, -- puheli Grahn. -- Päivät työssä, mutta illalla unohdetaan päivän helteet ja istutaan jossakin hyvien ystäväin parissa ja haastellaan yhteisistä toiveista ja iloista ja Suomenmaan tulevaisuudesta ja väliin lauletaan, ja tammi heilauttelee latvaansa, niinkuin tässäkin... puhtaasti suomalaisessa maaperässä tämäkin on kasvanut.

-- Eihän aina ole kesä, herra Grahn, -- sanoi Antero naurahtaen.

Grahn katsahti terävästi Anteroon.

-- Joutavia! -- sanoi hän sitten. -- Teillä on aina kesä. Suomen ylioppilailla on aina kesä. He ovat kesän lapsia, joitten ei syksyä sillen tunteman pidä. Eläkööt Suomen ylioppilaat! Heidän maljansa!

-- Kiitoksia paljo! -- sanoi Ruusi, -- mutta ennen kaikkea eläköön ahkera ja omaa voittoa pyytämätön työ isänmaan hyväksi, ja koska tämä Inkerikin on palanen suomalaista isänmaata, sillä kansahan isänmaan muodostaa eikä rajat, niin omistan tämän maljan herra Grahnille. Eläköön innokas opettaja!

Grahnin malja juotiin. Grahn vaaleni ja punastui vuoroin. Hän kavahti pystyyn.

-- Tämä on liikaa, hyvät herrat, -- puhui hän väräjävällä äänellä, ja lasi piti sitä iloa hänen kädessään. -- Pitipäs vaan sattua minulle onnellinen päivä, kolmasti onnellinen: saada vieraakseeni Suomen studentteja, olla heidän vieraanaan ja sitten kuulla heidän rakkaudella puhuvan ukko Grahnista, tästä vanhasta koulumestarista, joka on kyllä koettanut parastaan, mutta ei se pelkkä koetuskaan sitä yksistään tee. Wallin kertoo, että ennenkuin arabialainen lähtee pitkälle erämaan matkalle, tunnustelee hän, onko hänen kamelinsa kyttyrässä rasvaa tarpeeksi. Kasvattakaa, nuoret miehet, kamelinne kyttyrää lihavaksi; siihen on teillä tilaisuutta, -- mutta ukko Grahnin kamelilla ei ole kyttyrässään rasvaa ollutkaan kuin hiukan vaan... ja loppuun... loppuun näkyy sekin vähä jo hupenevan.

Ukko oli liikutettu.

-- Ei mitään murheellisia muistelmia nyt, -- sanoi Ruusi. -- Olkaamme iloisia, toivossa iloisia!

-- Niinkuin studentit, niinkuin Suomen studentit! -- huudahti Grahn, ja apeus oli kuin pyyhkäisty pois.

-- Mutta kuulkaas nyt -- jatkoi Kuusi, joka alkoi jo huomattavasti vilkastua. -- Mieleeni johtuu yksi ajatus, joka ei liene hullumpia. Mitäs sanoisitte, jos herra Grahn vielä jonakin kauniina päivänä suorittaisi -- ylioppilastutkinnon?

Antero loi kumppaninsa nuhtelevan katseen: miksikä tuollaista pilaa?

Grahn luuli kuulleensa väärin eikä rohjennut kysyäkään.

-- Terve ensin! Maljanne! -- Ja nyt alkoi Kuusin crescendo. -- Te luulette minun puhuvan pilaa. Mutta älkääs!

Ja nyt tapahtui, mitä nuorukaiselle usein tapahtuu. Hän saa kiinni jostakin kauniista aatteesta, jonka toteuttaminen on peräti mahdotonta. Mutta olisipa hauskaa, jos se onnistuisi. Ja onko se sitten niin mahdotonta? Siinä on ensinnäkin tuo seikka... oikeastaan varsin vähäpätöinen. Sitten tuo... hm... se on vähän pahempikin este, mutta kenties se saataisiin syrjään tuolla tavalla tai, vielä paremmin, näin... kyllä, ihan varmaan. Kaksi "varmaa" voittoa on siis jo saatu. Nuorukainen käy niistä yhä rohkeammaksi. Hän viehättyy aatteestaan ja tuntee siipiensä alla yhä enemmän ilmaa. Hän uskoo jo itsekin kaunista hourettaan. Ja näin hän rientää voitosta niin toiseen, kunnes on sankarina saapunut määränsä päähän.

Lennä, lennä, nuori mieli! Uinaile ja haaveile hetkinen keskellä elämän niin kolkkoa yksitoikkoisuutta! Pakene tuokioksi sinne, missä on pelkkää ikuista ihanuutta ja totuutta ja rakkautta! Sinun on siellä niin hyvä olla. Palajat pian taas, palajat tuskain ja kärsimysten maailmaan, mutta olethan toki kerran, lyhyen silmänräpäyksen, nauttinut niin puhdasta ja armasta. Suloinen maininki tuudittelee sua, pettynyttäkin, vielä kauan senjälkeen. Ja kenties sait sittenkin tuolta matkaltasi mukaasi jotain,

qvod et hunc in annum vivat et plures.

[Joka kestää nykyajan, ulottuu tulevaisuuteenkin.]

Lennä, nuori mieli, lennä! Tulee aika, jolloin entisen rajattoman mielikuvituksesi ala käy ahtaammaksi. Koetat vielä lentoon pyrähtää, mutta turhaan, sinä siipirikkoinen kotka! Sinun täytyy pysyä tässä todellisuuksien jäytävässä maailmassa viimeiseen kirvoitukseesi asti...

Ruusin aate ei ollut mitään korkealentoista; se oli mielijohde, oikku, mutta mahdoton haave silti. Hän viehättyi siitä kumminkin ja rupesi todistamaan, kuinka helposti se oikeastaan olisi saavutettavissa. Antero tunsi Kuusin luonteen. Olisi ollut armotonta pysäytellä hänen lentoansa, ja olipa niin ja näin, ett'ei hän itsekin joutunut Kuusin hypnosin alaiseksi. Häntä huvitti kovin se huima meno, jolla Kuusi katkoi pahimmatkin esteet.

Grahn osasi saksaa, ruotsia ja venättä. Siltä puolen siis asia selvä. Vähän kielioppia vaan, mutta se on mitätön asia. Terve! Latina sitten... no niin... se on varsin paha pykälä, mutta kun lukee vaan pääasiat, pääasiat, nähkääs, jonkun semmoisen peiakkaan johdolla, joka tuntee kaikki "knopit" -- ja sellaisia peiakkaita löytyy kyllä -- niin vuodessa on kymnaasin kurssi päätetty. Eläköön latina! Terve! -- Matematika taas, no sellaiselle päälle kuin Grahnin, se on pelkkää leikintekoa. (Grahn kysäisi ohi mennen, miksikä laskentoa välistä sanotaan matematikaksi ja väliin aritmetikaksi.) Trigonometriassa taas on selvät kaavat Schulténin logaritmitauluissa: ei muuta kuin "puottaa" vaan. Eikös ole, Antero? No niin. Ja Antero saa olla herra Grahnin opettajana matematikassa. Eläköön! Terve!

-- Terve! -- sanoivat toisetkin ja kilistivät lasejansa. Tammi humahti heidän päänsä päällä...

-- Historiassa, -- jatkoi Kuusi loistavin silmin -- on herra Grahnilla paremmat tiedot kuin meillä, ainakin paremmat kuin sinulla, Antero, joka alinomaa mulle valitat huonoa muistoasi. Mikähän sinusta, mies parasta, huonolla muistollasi mahtaa tullakaan! Terve! -- huudahti Kuusi, käyden yhä iloisemmaksi ja kovempiääniseksi.

Grahn oli täydellisesti hypnotioitu. Nuo monenlaiset kirjat ne olivat Kuusin puhuessa lennelleet hänen sielunsa silmäin edessä keveinä kuin keijukaiset, hauskoina lukea ja helppoina käsittää. Ettäkö häntä vanhaa miestä kohtaisi tuo suuri onni: päästä Suomen stu-den-tiksi!... Vanha sydän löi niin kiivaasti, mutta niin keveästi... Ja hän saisi päähänsä lakin, jossa olisi lyyry, juuri tuollainen emblema tai symboli vai kuinka sitä sanottanee...

-- Mutta -- sanoi Grahn äkkiä, huolestuneena, -- vielähän jäi pois yksi asia!

-- Ei mitään, ei yhtään mitään.

-- Entäs se algebra?

-- No mutta johan se meni aikoja sitten?

-- Menikö se?

-- Meni.

-- No hei!

-- Jaa, jaa, -- puheli Kuusi voitostaan riemuissansa. -- Kahden vuoden perästä luemme sanomalehdissä: ylioppilastutkinnon suorittivat eilen: ... se ja se ja se ja se ja koulumestari Alfred Grahn Inkerinmaalta. Terve!

Grahn ei enää pysynyt suunnillaan.

-- Alfred Grahn Inkerinmaalta, -- toisti hän toistamiseen ja nauroi ja itki yhteen menoon.

-- Ja nyt juodaan veljenmaljat! -- huusi Kuusi niin kovaa, että uninen passari, joka istui loitompana, pyyheliina olallaan, kavahti pystyyn ja juoksi sipsuttaen herrain luokse, tiedustaen, mitä pitää.

-- Nitshevoo! Stupai! [Ei mitään. Mene!] -- selitti Kuusi ja jatkoi. -- Niin, nyt juodaan veljenmaljat. Suomen ylioppilaitten ei sovi teititellä toisiansa. Terve!

-- Vaan sinutella oikein akademillisesti, -- vahvisti Grahn. -- Terve!

-- Terve!

Veljenmaljat juotiin.

Jos vielä rahtunenkaan olisi Grahnissa ollut epäilystä, niin haihtui sekin vähä, kun Kuusi rupesi juurta jaksain kuvailemaan, kuinka siellä yliopistossa ylioppilaiksi pyrkijät, päätetyn tutkinnon jälkeen, kutsutaan tiedekuntain istuntosaliin, kuinka tutkijakunnan puheenjohtaja, professori Cleve, pitää heille tervetuliaispuheen (Antero muisti kyllä, että Cleven aineet oli äskeisestä ainetten kilpajuoksusta jääneet kokonaan pois), ja millä jyryllä vasta leivotut rientävät kultaseppäin luo ostamaan lyyryjä ja sitten lakkeja.

-- Voi pakana sentään! -- huudahti Grahn ilon huumauksessa. Ei hän enää ollut Lahdella, vaan Helsingissä ja kyseli kultasepältä, paljonko tuollainen lyyry maksaa.

-- Antero! Annapas la-la-lakkis tänne! -- komensi Ruusi.

-- Mitäs sillä teet?

-- Anna lakkis tänne ja paikalla!

Myhäillen täytti Antero hänen käskynsä.

-- Veli Grahn! Anna tuo huopahattus tänne!

-- Vaikka kymmenen hattua.

-- Kas niin, -- määräili ylipäällikkö. -- Pane päähäs, Grahn, tämä lakki! Antero, pane päähäs Grahnin hattu! Minä olisin antanut omanikin veli Grahnille, mutta se olisi hänelle liian suuri. Iso pää, nähkääs, vähä mieltä... Jaa, veli Grahn, -- jatkoi Kuusi juhlallisesti eikä hän yhtään tällä haavaa epäillyt, ett'ei Grahn ole vast'ikään suorittanut ylioppilastutkintoa. -- Veli Grahn! Sinä olet nyt ylioppilas eli, niinkuin itse vanhan tavan mukaan mieluummin sanot, studentti, joka merkitsee tutkiskeleva, joka tulee latinalaisesta sanasta studeo, studere, joka on suomeksi: tutkiskella. Pidä huolta, ettäs teet lakillesi kunniata! Se on valkoinen ja puhtoinen, ja samoin pitää Suomen ylioppilaan elämän ja kaikkein hänen pyrintöjensä oleman aivan valkoisia, sillä se on puhtauden merkki, tuo valkoinen lakki, ja niinkuin se on valkoinen, niin pitää sinunkin oleman va-va-valkoisen.

Kuusi oli ilmeisesti väsähtynyt, mutta Grahnille kävi täysiarvoisesta kullasta kaikki, mitä hän tänä iltana Suomen studenttien suusta kuuli.

Ja hänkin oli nyt Suomen stu-dent-ti.

-- Minä en ole mikään puhuja, -- vakuutti Kuusi, sangen tarpeettomasti, -- mutta minä pyydän ja vaadin, että Antero pitää puheen, ja kun hän pitää puheen, niin meidän pitää saada nähdä, että se on puhe, sillä hän osaa pitää hyviä puheita. Minä muistan, kun hänen kerran piti pitää puhe...

-- Ei tässä mitään puheita enää tarvita, -- vastasi Antero, -- sillä tämä ihana kesäinen ilta itsessään ja nämä kolme Suomen ylioppilasta ovat kaikkein paras puhe. Nyt lähdemme tuonne rannalle Suomenlahden, vastaan-ottamaan nousevaa päivää. Kas tuolta koillisesta sarastaa aamu.

-- Niin, sinne lähtee tästä ko-ko-kolme Suomen studenttia! -- suostui Kuusi.

-- Niin, kolme Suomen stu-dent-tia, -- vahvisti Grahn, otti lakin käsiinsä ja ihaili lyyryä hetken aikaa. Vihdoin painoi hän lakin päähänsä uljaasen, keikailevaan asentoon.

Ja mennessään he hyräilivät: "Vapaita hengen lapsia".

* * * * *

Lahden rannalla istuu kivillä kolme Suomen ylioppilasta. Onnellisin on heistä Grahn.

Rasvatyyneenä kuultaa merenpinta. Kaukana molahtaa hauki tai haukkoo ilmaa vallaton särki, tehden virejä veteen. Pohjoisempana lepikossa laulaa vielä viimeisiä säveleitään satakieli. Kaukana Suomenlahden vastaisella rannalla kohoaa idän hiilakkata taivasta vastaan kuuluisa Tuutarin mäki. Sieltä kirkastuu taivas, puhdas ja pilvetön, hohtaa purppurassa ensin ja pukeutuu kultaan sitten, meren syvyyksiä myöten julistaen päivän ruhtinattaren tuloa, Jelaginan niemekkeillä kukkuu käki, pyhä lintu.

Rannalla on vene. Ystävykset lykkäävät sen vesille ja astuvat siihen. Parilla airon vedolla poistuu vene hyvän matkaa rannasta, kauniita laineita sivuillensa jättäen. Äsköinen kuohuileva innostus on antanut sijaa hiljaiselle hyvälle ololle. Siinä he haastelevat, Suomenmaata muistellen ja parasta sen tulevaisuudelle toivoen...

Kaksi heistä ei nähnyt isänmaan taivaan synkistyvän. Kolmannen on vielä määrä surra kansansa sydänsuruja. -- -- --

Vene ei liiku. Tyyni on meri. Grahn katselee veneen laidan yli alas veteen. Hän näkee siellä harmaassa päässä valkoisen ylioppilaslakin: keväinen unelma seppelöi syksyistä todellisuutta...

Kaksi karpaloa putosi veteen... Kuva katosi...

Grahn parka! Näinkö lyhyt oli sun kaunis unesi?... Mutta olihan se niin kaunis!...

Tiililotjassa.

On aikainen aamuyö.

Unen helmassa lepäjää vielä komea kaupunki. Siellä täällä vaan joku myöhästynyt vaeltaja kiiruhtaa kotiansa tai joku hämärä, epäiltävä henkilö koettaa puikahdella syrjäkatuja pitkin, välttääkseen polisimiesten huomiota. Siellä täällä torkkuu ajuri troskainsa peräistuimella, ja laiha hevonen, alahuuli lerpallaan, torkkuu sekin. Kaukana kuuluu rattaiden kolinaa: toksovalainen maitomuija siellä kuormallaan kulkee, ennättääkseen tuonne kauas Kolomnan puolelle.

Kaupungin duuman, maistratin, tornissa vedetään äkkiä ylös muutama musta pallo. Ne tietävät tulipaloa. Tuokion perästä kiitää ratsumies pitkin puulla laskettua Nevskin katua, kiiltävä vaskikypärä päässä. Se on palokunnan tiedustaja, esiratsastaja. Kohta hänen perässään ajaa palokunta neli-, kolmi- ja kaksivaljakoilla ruiskuineen, tynnyreineen, tikapuineen, hevoset kaikki yhdenkarvaisia, miehet totisina, tuimannäköisinä, harmaat takit yllä ja vaskikypärät päässä. Kumeasti kolisevat raskaat rattaat (siihen aikaan vielä ilman linjaaleja) puisella kadulla. [Suuri osa Pietarin pääkatua, Nevskin "prospektia", on laskettu kuusitahkoisilla, 8-12 tuumaisilla pölkyillä.] Uninen ajuri kavahtaa pystyyn; hänen laiha hevosensa hörhistää korviaan ja kadehtien katselee uljaita, hyvin syötetyitä kruununhevosia: tekisihän sitä tässä työtä toinenkin, jos olisi ruokaa piisalle asti.

Muutamasta portista pilkistää ulos piharenki, haukotellen ja niskaansa raapien.

-- Kas vaan. Jo taas tulipalo.

Eikä viitsi mies edes astua ulos kadulle, nähdäkseen duuman torniin vedetyistä palloista, missä kaupungin-osassa tulipalo on. Eihän se ole omassa eikä naapuritalossakaan.

-- Käskis tässä vielä tiedustelemaan, missä palaa, kun on tulipaloja harva se päivä, välistä kahdestikin yhtenä päivänä.

Hän vetäytyy porttikäytävään ja menee vahtikojuunsa, pimeään, kylmään, likaiseen. Se ei suuresti eroa koirankoppelista muun kuin kokonsa puolesta.

Toinen piharenki oli niinikään herännyt kolinasta.

-- Tulipalo vai?

-- Ei suinkaan mitä.

-- Missä?

-- Mene katsomaan.

-- Hitto hänestä!

-- Pidä sitte suus kiinni ja laita luus lakaisemaan katua!

-- Ei ole kiirettä. Tänään on gardavoina (polisimiehenä) Jermolai, ja Jermolai on hyvä mies: hänelle kun pistät riunan [10 kopekkaa] kopraan, niin hunsvotiksi vaan sanoo ja roistoksi ja ohi menee. Se on hyvä mies.

Mutta tuolla toisella kadulla on polisina hirmuinen mies, Arteemi. Hän on jo monasti panettanut piharengin tshastiin [vahtikonttoriin] ja toimittanut hänelle viisikolmatta.

Piharenki kiiruhtaa kadulle jo ennen Arteemin tuloa ja lakaisee täyttä vauhtia, nostattaen paksuja pölypilviä. Keväinen aurinko kimaltelee kirkkojen ja tornien kullatuilla katoilla, pistäytyypä alas kaduillekin, missä korkeilta kivikartanoilta niin alas pääsee. Siellä, mihin ei päivä osu, kiirii pöly sakeina parvina ylös, laskeutuakseen hetken päästä jälleen, mutta yhä laajemmalle, yhä laajemmalle. Minne taas aurinko pääsee säteitään heittämään, siellä astuu jokainen pölynhitunenkin näkyviin. Kuinka niitten on tuskallista olla, kun valo paljastaa kaikki niitten saastat ja loat! Ne kimmurtelevat ja kiertelevät ja epätoivoisessa vimmassa käärmeilevät syrjään, syrjään pois tulisen, kirvelevän valon tieltä, siimekseen. Siellä ei heitä kukaan näe; siellä saa rauhassa myrkyttää ja tappaa! Niin, kas tuolla aukaisee pian nuorukainen jälleen akkunansa, hengittääkseen aamun raitista ilmaa, -- kiiruhtakaa sinne valmiiksi akkunalaudalle ja tunkeutukaa ensimmäisten hengenvetojen mukana hänen rintaansa! Oletteko nyt tyytyväisiä, te hornan henkien orjat, pimeyden palvelevaiset peikot tuossa suuressa, kauniissa kaupungissa?... Voinetko, aurinko armas, voinetko milloinkaan saada näkyville kaikkea sitä kurjuutta ja kehnoutta, millä itsekkäisyys, voiton ja vallan himo ja heikomman sortaminen niin suurella menestyksellä asioitansa ajaa? Voinetko milloinkaan tuoda valoosi kaikki ne kärsimykset ja tuskat, joissa heidän uhrinsa taistelevat kovia taistelujaan, epätoivoisia? Vai loppumattomiinko sun säteittesi tielle korkeita kartanoita rakennellaan?

* * * * *

Suomen kirkkokartanon sisäpihalta astui kadulle nuori, vaaleaverinen mies, silmälasit silmillä. Hänen yllään oli hartioille keveästi viskattu levätti, jonka alta rinnalla näkyi lumivalkoinen papinkaulus mustalla talaalla. [Inkerinmaan ev. lutherilaisten pappien puku.] Uninen portinvartija nousi penkiltään pystyyn ja paljasti kohteliaasti päänsä.

Nuoren papin perässä kulki venäläinen talonpoika, niinivirsut, laptit, jalassa. Sekä jalkineet että koko pukukin lakkia myöten olivat punervassa tomussa. Hänet oli helppo tuntea lotjamieheksi noilta suurilta, paljon vetäviltä tiililotjilta, harkoilta, joita Nevalla kuljetetaan hinaajalaivain perässä, mutta kanavissa sauvomalla.

He kääntyivät kumpikin portilta Nevskille päin.

-- Onko sinne hyvinkin pitkä matka? -- kysyi pastori huonolla venäjänkielellä.

-- Nikák njets [ei suinkaan], -- vastasi toinen, lakkiaan kohottaen. -- Pieni pyöräys vaan. Tästä ensin Nevskiä myöten Anitshkinan sillalle, siitä oikeaan Semenovskin sillalle ja siinä sillan korvassa se sitten justiin onkin.

Sen verran tunsi pastori jo Pietarin kaupunkia ja sen verran venäläistä musikkaa, että hän arvasi matkan -- aivan oikein -- jotenkin pitkäksi.

Hän käski musikan tilata ajurin. Uninen "Vanjkka" heräsi kutsusta, kiipesi etuistuimelle ja ajoi heidän luokseen. Hän huomasi edullisen hetken olevan käsissä: muita ajureita ei ollut, siis piti kiskaista kolminkertainen hinta. Lotjamies rupesi tinkimään, mutta vaikeni äkkiä, saatuaan ajurilta salaperäisen silmän-iskun.

Nuoren papin oli pakko suostua vaadittuun hintaan.

Lotjamies kursaili kauan aikaa, ennenkuin suostui istumaan hengellisen herran viereen. Hän sovitti itsensä vihdoin, niin kapeana kuin suinkin, puoleksi istuvaan, puoleksi seisovaan asentoon.

Kauan kesti ajoa, kunnes rattaat vihdoinkin pysähtyivät Fontankan varrella erään tiililotjan kohdalle.

Pastori maksoi ajurin.

-- Olkaa hyvä, astukaa vähän edemmäs, tuon toisen rantalaudan kohdalle, -- sanoi lotjamies, jääden itse vielä ajurin kanssa jotain haastelemaan.

Ajuri pisti hänen kouraansa vaskirahan, hyvikkeeksi siitä, ett'ei viimeksi mainittu äskön ollut jatkanut tinkimistään. Kätyri sai mielestään liian vähän ja lausui hänelle pari kolme aitovenäläistä "hyväilysanaa". Ajuri käänsi hevosensa ja tervehti toveriaan yhtä armaasti.

Lotjamies pudotti roimahousujensa taskuun ajurilta saamansa kolmen kopekan rahan ja kiirehti pastorin jälkeen.

-- Tänne näin, tänne näin, olkaa hyvä! -- huusi hän pastorille, joka jo oli ennättänyt mennä ohi oikean kohdan.

Kanavan laidassa oli kaksi lotjaa rinnatusten. Saattaja astui kapeita lautoja myöten ensimmäisen yli toiseen. Pastori seurasi perässä.

-- Odottakaa silmänräpäys, -- sanoi lotjamies, -- minä käyn sanomassa.